Minun iässäni kukkia ei enää laiteta tyynyn alle juhannuksena, vaan maljakkoon. Nuorempana oli päinvastoin. Yhtenä juhannusyönä näin unta Tuomas Anhavasta, toisena Paavo Haavikosta. Niin kirjallinen oli alitajuntani jo nuorena. Ja kirjailija minusta sitten tuli, vaikka yritinkin taistella alitajuntaa vastaan ja elää porvarillisen elämän. Ei se onnistunut.
Helsinki ei ole juhannuksena yhtä kurja paikka kuin jouluna Silloin ei kulje metro, ei bussit, ei raitiovaunut eikä mikään ole auki paitsi Kämp ja Kynsilaukka. Juhannuksena Helsinki on viihtyisä, ei liikaa väkeä eikä autoja. Liikenne toimii, rannoilla on kokkoja, siirtolapuutarhoissa iltamia . Teinityttönä kävin Seurasaaressa kerran. En viihtynyt, mutta kyllä se voitti juhannustanssit maalla, "böndellä," kuten siihen aikaan sanottiin.
Yhden juhannuksen vietin Siperiassa, Jamalin niemimaalla, tundrakylässä jonka nimeä en muista. Siellä poltettiin kokkoa ja hyviteltiin luonnonhenkiä votkalla. Hyttysiä oli vallan hirveästi.
Toisen juhannuksen vietin Tataarinmaalla, senkään kylän nimeä en muista. Siellä tanssittiin paikallisia kansatansseja ja minä keräsin arolta hampunlehtiä. Yhden lehden prässäsin päiväkirjani väliin ja jouduin Helsingin tullissa tarkastukseen, kun koira haistoi käsilaukkuani. En joutunut salakuljetuksesta vankilaan, en saanut edes sakkoja. Olin kai niin viattoman näköinen.
Kolmannen juhannuksen vietin Kaliningradiin lähellä, Itämeren rannalla sijaitsevassa vanhassa kylpyläpaikassa. Siellä oli suuri kansanjuhla, tanssia, soittoa ja votkanjuontia. Nuoret miehet olivat pukeutuneet naisiksi ja pitivät keskenään hauskaa. Tulkki sanoi, että se on perinteellinen kansantapa heillä päin.
Nyt alkaa meno kohti pimeää. Miten ikävää!
sunnuntai, kesäkuuta 26, 2011
keskiviikkona, kesäkuuta 22, 2011
Suuri hauki ja kuuluisuus
Kuvassa 17-kiloisen hauen leukaluut.
Isäni kertoo kirjassa Elämän antimet: Kirjeitä Koskenpesästä, miten vaikeata on kirjailijana tulla tunnetuksi. Kun hän osti Koskenpesän Kuhmoisista Lummene-järven rannalta, hän kuvitteli turhamaisuuksissaan, että hänen nimensä olisi paikkakunnalla tunnettu, olihan hän julkaissut muutamia romaaneja ja näytelmiä, osallistunut politiikkaan, kirjoitellut runsaasti lehtiin, häntä oli haukuttu usein pakinoissa ja toisinaan yleisönosastoissakin. Mutta varsin pian hän sai todeta, että hänen nimensä oli kaikille aivan upiouto, kuten hän sanoo ja jatkaa:
"Mutta kaksi vuotta sitten [= vuonna 1949 , minun lisäykseni] keväällä tapahtui äkillinen ja jyrkkä muutos: silloin minusta tuli yhdellä iskulla koko pitäjän kuuluisuus. Sain silloin vanhalla ruostuneella katiskalla, jota olin rautalangalla paikkaillut, yli seitsemäntoista kiloa painavan hauen, tästä omasta rannastani."
Ranta josta hauki nousi. Se oli uinut pienen haukinaaraan perässä katiskaan kutuaikana. Kohtalokas oli sen hauen "rakkaus."
Isäni lahjoitti hauen naapurin isännälle, joka kirjoitti siitä punnistustodistuksen toisen isännän kanssa, ja lähti sitten esitelmämatkalle. Kun hän parin viikon kuluttua palasi Koskenpesään, niin jo linja-autossa hän kuuli puhuttavan itsestään. Hän jatkaa: "ja kun kesäkuun puolivälissä menin Lummeneen toiseen päähän, jonne oli matkaa kolmetoista kilometriä [...] ja jossa en ollut koskaan aikaisemmin käynyt, niin pikkupojatkin maantiellä kuiskailivat selkäni takana: Tuossa on nyt se herra, joka sai sen suuren hauen. Niinpä olenkin ruvennut harkitsemaan, olisikohan minun lähdettävä Jäämerelle onkimaan valaskala tullakseni oikein maailmankuuluksi."
Niinpä niin, kirjailijan ikiaikainen salainen haave - tulla kuuluisaksi elinaikanaan! Mutta harvalta se onnistuu, ehkä onneksi. Henkisesti turvallisinta on tulla kuuluisaksi vasta kuolemansa jälkeen.
Koskenpesän savusauna lämpiää.
Koskenpesä on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee Lummene-järven läntisessä päässä, josta Porraskoski saa alkunsa. Lummene on vesijakojärvi, joka laskee länteen ja itään. Ja Koskenpesä minun lapsuuteni kesämaa, sielunmaisema ja paikka johon palaan yhä uudelleen, unissani. Viime viikonlopulla kävin siellä myös todellisuudessa. Viime käynnistä oli kulunut kymmenen vuotta. Palattuani sieltä, otin kirjahyllystä Elämän antimet ja rupesin lukemaan. Kirja huvitti minua nyt. Mutta kun olin nuori nainen, se raivostutti, koska isäni näkemykset naisista olivat niin vanhanaikaisen patriarkaalisia. Hän oli aikansa lapsi, syntynyt viime vuosisadan alussa Pietarin liepeillä. Siellä miessukupuoli oli ylivertainen.
Isäni kertoo kirjassa Elämän antimet: Kirjeitä Koskenpesästä, miten vaikeata on kirjailijana tulla tunnetuksi. Kun hän osti Koskenpesän Kuhmoisista Lummene-järven rannalta, hän kuvitteli turhamaisuuksissaan, että hänen nimensä olisi paikkakunnalla tunnettu, olihan hän julkaissut muutamia romaaneja ja näytelmiä, osallistunut politiikkaan, kirjoitellut runsaasti lehtiin, häntä oli haukuttu usein pakinoissa ja toisinaan yleisönosastoissakin. Mutta varsin pian hän sai todeta, että hänen nimensä oli kaikille aivan upiouto, kuten hän sanoo ja jatkaa:
"Mutta kaksi vuotta sitten [= vuonna 1949 , minun lisäykseni] keväällä tapahtui äkillinen ja jyrkkä muutos: silloin minusta tuli yhdellä iskulla koko pitäjän kuuluisuus. Sain silloin vanhalla ruostuneella katiskalla, jota olin rautalangalla paikkaillut, yli seitsemäntoista kiloa painavan hauen, tästä omasta rannastani."
Ranta josta hauki nousi. Se oli uinut pienen haukinaaraan perässä katiskaan kutuaikana. Kohtalokas oli sen hauen "rakkaus."
Isäni lahjoitti hauen naapurin isännälle, joka kirjoitti siitä punnistustodistuksen toisen isännän kanssa, ja lähti sitten esitelmämatkalle. Kun hän parin viikon kuluttua palasi Koskenpesään, niin jo linja-autossa hän kuuli puhuttavan itsestään. Hän jatkaa: "ja kun kesäkuun puolivälissä menin Lummeneen toiseen päähän, jonne oli matkaa kolmetoista kilometriä [...] ja jossa en ollut koskaan aikaisemmin käynyt, niin pikkupojatkin maantiellä kuiskailivat selkäni takana: Tuossa on nyt se herra, joka sai sen suuren hauen. Niinpä olenkin ruvennut harkitsemaan, olisikohan minun lähdettävä Jäämerelle onkimaan valaskala tullakseni oikein maailmankuuluksi."
Niinpä niin, kirjailijan ikiaikainen salainen haave - tulla kuuluisaksi elinaikanaan! Mutta harvalta se onnistuu, ehkä onneksi. Henkisesti turvallisinta on tulla kuuluisaksi vasta kuolemansa jälkeen.
Koskenpesän savusauna lämpiää.
Koskenpesä on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee Lummene-järven läntisessä päässä, josta Porraskoski saa alkunsa. Lummene on vesijakojärvi, joka laskee länteen ja itään. Ja Koskenpesä minun lapsuuteni kesämaa, sielunmaisema ja paikka johon palaan yhä uudelleen, unissani. Viime viikonlopulla kävin siellä myös todellisuudessa. Viime käynnistä oli kulunut kymmenen vuotta. Palattuani sieltä, otin kirjahyllystä Elämän antimet ja rupesin lukemaan. Kirja huvitti minua nyt. Mutta kun olin nuori nainen, se raivostutti, koska isäni näkemykset naisista olivat niin vanhanaikaisen patriarkaalisia. Hän oli aikansa lapsi, syntynyt viime vuosisadan alussa Pietarin liepeillä. Siellä miessukupuoli oli ylivertainen.
torstaina, kesäkuuta 16, 2011
maanantaina, kesäkuuta 13, 2011
Rohtoraunioyrtti
Rohtoraunioyrtti palasi takaisin.
Viime vuoden keväällä kerroin täällä, että palstani reunalta oli varastettu rohtoraunioyrtti. Jäljellä oli vain iso kuoppa. Salakuljetin yrtin juuritaimen Moskovan kirjailijaliiton pihalta Suomeen kaksikymmentä vuotta sitten. Yrtin menetys suretti. Sillä oli monta ihailijaa, jotka pysähtyivät kysymään mikä se on, kun eivät ole nähneet sellaista kasvia ennen. Kenties joku ihailija kävi kääntämässä sen maasta yön pimeydessä. Tänä keväänä tyhjään kuopaan ilmestyi rivi rohtoraunioyrtin taimia. Nyt ne kukoistavat, kukkivat ja varmaankin iloitsevat sateesta helteisten päivien jälkeen.
"Ja se minkä menetimme, tuli takaisin.
Sitä mukaa kuin alistuimme menettämään, se tuli takaisin,"
kirjoitti Rabbe Enckell runossa Välisanat, pitkospuut ( suom. Tuomas Anhava). Samassa runossa hän kirjoitti puutarhurin keväästä:
Niin vaivihkaa tulee kevät vastaan:
kaikissa maustepenkeissä ovat jo piilossa
siemenet - maustepenkeissä,
jotka ovat puutarhurin sydäntä kaikkein lähinnä.
Siemenpalot
kahisivat pussissa
odotuksen jännitystä - ja nyt ne ovat päätyneet
mullan pehmeään poimuun, hyvään talteen.
Viime vuoden keväällä kerroin täällä, että palstani reunalta oli varastettu rohtoraunioyrtti. Jäljellä oli vain iso kuoppa. Salakuljetin yrtin juuritaimen Moskovan kirjailijaliiton pihalta Suomeen kaksikymmentä vuotta sitten. Yrtin menetys suretti. Sillä oli monta ihailijaa, jotka pysähtyivät kysymään mikä se on, kun eivät ole nähneet sellaista kasvia ennen. Kenties joku ihailija kävi kääntämässä sen maasta yön pimeydessä. Tänä keväänä tyhjään kuopaan ilmestyi rivi rohtoraunioyrtin taimia. Nyt ne kukoistavat, kukkivat ja varmaankin iloitsevat sateesta helteisten päivien jälkeen.
"Ja se minkä menetimme, tuli takaisin.
Sitä mukaa kuin alistuimme menettämään, se tuli takaisin,"
kirjoitti Rabbe Enckell runossa Välisanat, pitkospuut ( suom. Tuomas Anhava). Samassa runossa hän kirjoitti puutarhurin keväästä:
Niin vaivihkaa tulee kevät vastaan:
kaikissa maustepenkeissä ovat jo piilossa
siemenet - maustepenkeissä,
jotka ovat puutarhurin sydäntä kaikkein lähinnä.
Siemenpalot
kahisivat pussissa
odotuksen jännitystä - ja nyt ne ovat päätyneet
mullan pehmeään poimuun, hyvään talteen.
perjantaina, kesäkuuta 10, 2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)