Kolmas viikko karanteenia
menneillään. Haluaisin lukea
jonkin kirjan espanjantaudin
ajalta, jolloin kuoli yli 30
miljoonaa ihmistä. Pysyn kotona,
sihteerikissa Ninni järjestelee
tyytyväisenä työpöytäni papereita.
Ahdistaa, kun ei pääse liikkumaan niin kuin
ennen, mutta ahdistus lievenee, kun en kuuntele
joka ikistä uutislähetystä enkä
surffaile netissä lukemassa juttuja koronasta. Paranoia on alkanut vaivata. Ahdistaa käydä apteekissa ja eläinkaupassa ostamassa
Ninnille ruokaa. Ostoskeskuksessa joku
voi yskäistä juuri kun olen ohittamassa häntä ja koronavirukset hyökkäävät
kimppuuni. Koska kuulun riskiryhmään, voin kuolla tautiin. Se on jota kuinkin epämiellyttävä ajatus. ”Isäni tarinakin” jäisi kirjoittamatta.
Olen lukenut vanhoja kirjeitä, joita sisarukset
lähettivät isälleni Helsinkiin
1920-luvun loppupuolella Inkerinmaalta..
Saima (17.v) ja Eero (18.v) opiskelivat Leningradissa, Eero kävi puoluekoulua ja Saima toisen asteen
koulua. Nuorimmat Urho (13 v.) ja Unelma (7v.) kävivät koulua Toksovassa. Suomenkielisistä koulukirjoista oli kovaa puutetta. Eero tarvitsi fysiikan oppikirjaa ja Saima Setälän Suomenkielen kielioppia ja kasvioppia, koska
hänen piti kerätä 200 kasvia ja määritellä ne.
Urho toivoi laskuoppia ja
kirjoitti että se pitää lähettää Leningradiin Saiman tai Eeron osoitteeseen, koska Toksovan posti hukkaa lähetyksiä.
Kirjeenvaihto oli vilkasta. Harmi vain, että kirjeet ovat menneet huonokuntoisiksi. Vanhin
sisar Hilma (25 v.) oli
ahkera kirjeenkirjoittaja. Hän kirjoitti kotoa Konkkalan kylästä. Hän oli
jäänyt kotiin vanhempiaan auttamaan. Hän kertoi, että elämä oli ankeaa ja kesät huonoja. Kun edellisenä syksynä oli saatu 90 säkkiä perunoita, niin
tänä syksynä ( 1928) saatiin vain 50 säkkiä eikä kaurakaan
ehtinyt valmistua ajoissa. Äidillä oli ruusu naamassa ja hän näytti niin
kauhealta, että pikku Unelma pelkäsi häntä. Isä oli pudonnut hevosen selästä ja
loukannut selkänsä. Isästä oli hankala tapaus. Hän oli ajanut
Eeron pois kotoa, kun tämä oli mennyt
vastoin hänen tahtoaan puoluekouluun.
Saimaa hän ei olisi päästänyt kouluun, koska rahaa tytön kouluttamiseen ei
ollut. Mutta Saima oli moderneja tyttöjä, hän oli pitänyt
päänsä, mennyt Leningradiin piikomaan ja ansainnut
koulurahat. Hilma kirjoittaa:
”Tätä nykyä meillä kotona elät aivan kuin
olemattomassa helvetissä ja kaikki tyynni isän takia. Hänen kanssaan ei voi
muuten elää sovinnossa kuin olisit kuuro ja mykkä. Kuten tietänet kuuluu hän
tuohon mensevikkileiriin ja niin ollen tahtoisi, että meidän toistenkin pitäisi
olla samaa aatetta. Vaan Saima, Eero ja minä
kuulumme bolseviikkeihin, niin hän vihaa meitä niin suuressa määrin, että minua on
uhannut jo hirttää, tappaa ja jos jotakin tehdä. Saimalle ja Eerolle hän ei
mahda mitään, koskapa he eivät ole kotona eivätkä käy edes kotona. Minä kun
olen kotona, saan aamusta iltaan kuulla isän saarnoja. Kun ei olisi äitiä
ja Unelmaa, niin olisin jo aikaa sitten
mennyt pois kotoa, vaan heitä on sääli jättää. Olisi ollut parempi, jos isä olisi jäänyt Suomeen, kun
hän ei kumminkaan tunnusta neuvostovaltaa ja on sen verivihollinen.”
Samanlainen tilanne oli
varmasti monessa muussakin perheessä, kun patriarkkaisät olivat vanhan liiton miehiä, ja nuoret olivat
idealisteja, jotka taistelivat paremman
maailman puolesta.
Eero kirjoitti nuorisoliittolaisen idealismilla,
innolla ja kiihkeydellä isälleni pitkiä valistuskirjeitä, joissa hän selitti miksi proletariaatin diktatuuri oli
välttämätöntä tässä kehityksen vaiheessa.
Kirjeistä voi lukea, että Puoluekoulun opit ovat menneet perille ja että
hänestä tulossa hyvä kommunistiagitaattori.
70 vuotta myöhemmin Eero lähetti
minulle kymmenkunta c- kasettia, joilla hän kertoi miten oli
menettänyt ihanteensa ja uskonsa kommunismiin kolmekymmentäluvulla. Muokkasin aineiston kirjaksi,
lisäsin omia pohdintojani ja annoin
kirjalle nimen Musta passi. Todennäköisesti
kirjoitan ”Isäni tarinan” samaan tapaan kuin Eeron tarinan, mutta minulla on nyt jo aineistoa niin paljon, että siitä tulee
tuhatsivuinen kirja. Kuka niin paksua kirjaa jaksaa lukea? Voi, miten kaipaankaan hyvää työtoveria ja kustannustoimittajaa, Sirkka Kurki-Suoniota ja Silja Hiidenheimoa. Heitä
ei enää ole, rauha heille!
Kartalla Konkolovon, suomeksi
Konkkalan kylä, jossa isäni oli syntynyt. Venäjän Wikipedian
mukaan siellä oli vuonna 1913 yksitoista talonpoikien kotitaloutta, ja että vuodesta 1931 alkaen kaikki kyläläiset Konkkalasta ja muista lähikylistä karkotettiin vaiheittain Krasnojarskin alueelle Lena-joen
alajuoksulle. Tähän Wikipedian
tietoon en täysin luota. Isäni kertoman mukaan hänen isänsä, äitinsä sekä Urho ja Unelma heidän mukanaan karkotettiin Krasnojarskin
alueelle Angara-joen mutkaan , missä joki kääntyy lähteenpäin. ( Sivumennen sanoen Konkkalassa kaikki eivät
olleet Konkkia, eivätkä kaikki Konkat olleet sukua toisilleen)
Kuuluisia
alkuasukkaita
Googlen konekääntäjä
ei tiedä mitä sana ”inkeriläinen” on suomeksi, ja kääntää sen ”englantilaiseksi.” Alla
näyte käännöksestä. Minua huvittaa
erityisesti otsikko "Kuuluisia alkuasukkaita".
·
Juhani Konkka (1904-1970)
- suomi, englantilainen kirjailija, kääntäjä,
käsikirjoittaja. Mikael Agricola -kirjallisuuspalkinnon (1961)
ja Suomen kirjailijaliiton palkinnon (1962) palkittu.
Konkolovon kylässä tapahtuu suurin osa
hänen omaelämäkerrallisesta romaanistaan ”Pietarin valot” ISBN 978-5-90479-030-1 .
·
Unelma Konkka (1921–2011) - folkloristi,
filologisten tieteiden ehdokas, valtiotieteiden instituutin vanhempi tutkija,
KarRC RAS, Neuvostoliiton, Venäjän runoilija, proosakirjailija, Neuvostoliiton
kirjailijaliiton jäsen