Esikoisromaani ja sen vastaanotto - arkistojen aarteita

Juhani Konkan esikoisromaani Me  sankarit. Se ilmestyi  venäjäksi  vuonna  2015.  Kääntäjä on   Suomessa asuva  valkovenäläinen Jakub  Lapatka,  joka ihastui kirjaan  ja päätti kääntää sen. En tiedä millaisen vastaanoton se on saanut  Venäjällä.

Aloitin  viikko sitten  ”Isäni tarinan”  materiaalinkeruun   Kansallisarkiston   digitoitujen lehtien arkistosta. Sen voi onneksi tehdä kotona oman työpöytänsä ääressä.   Arkistosta löytyi isäni  esikoisromaanin   arvosteluja  vuodelta 1929.  Hän oli 25-vuotias, kun  Me  sankarit  ilmestyi.  Kirja perustui hänen  kokemuksiinsa   Vienan-Karjalan sotaretkestä johon  hän osallistui  vuonna 1921.  Hän  kirjoitti  romaanin salanimellä Urho Torikka suojellakseen  Inkerinmaalle palanneita  vanhempiaan ja sisaruksiaan. Hänen kirjailijauransa  alkoi  räväkästi.    Akateemisen Karjalaseuran lehti  Suomen Heimo( n:o12/1929)  haukkui  tekijän  pystyyn,  tähän tapaan:

"Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta on luvannut tämän syksyn  suurimman sensation tökerösti kirjoitetussa Urho Torikan – salanimen jonka taakse  kätkeytyy eräs epätoivoisesti  pinnalle pyrkivä henkilö – teoksessa Me  sankarit.   Sensaation  varjossa on tätä kirjaa  mainostettu. On luvattu  siinä lausua julki totuus Karjalan noususta ja paljastaa Suur-Suomi-ihanteiden onttous. Karjalan tukkimetsät, siinä on nuorison tulevaisuuden  toiveiden  alaston selitys. Ja kirjailija häpäisee4 myös niitä miehiä, jotka ovat olleet hänen mukanaan tuolla onnettomasti päättyneellä Karjalan retkellä: he ovat nyt sadisteja, homoseksualisteja ja yhteiskunnan hylkiöitä. Torikka lausuu näin paksuja syytöksiä tovereistaan. Hän on kerta kaikkiaan päättänyt raivata itselleen tien kuuluisuuteen. Hän toimittaa Tähystäjä-lehteen, jonka taloudenhoitaja häön itse on, kehumisia kirjastaan ja niissäkin hän korostaa erikoisesti kirjansa sensatioluonnetta. Totisesti on sillä pojalla moraalia."

 Arvostelu   jatkuu , mutta en siteeraa sitä  tämän  enempää.  Osattiin sitä ennenkin lyödä  lujaa!   Esikoisromaani synnytti   pienen  kirjasodan., mikä edisti myyntiä..   Pilapiirokseenkin kirja pääsi.

 Parikymmentä vuotta myöhemmin  isäni tunnusti  kirjailijoiden elämäkertateoksessa Aleksis Kivestä  Olavi Siippaiseen, että    pissa  oli noussut hänen päähänsä tuon  kirjakohun takia.  Myöhemmin hän varotteli minua siitä miten julkisuus  turmelee nuoren kirjailijan. Otin hänen  sanansa  vakavasti ja  yritin vältellä julkisuutta, mikä  oli tietysti  huono juttu, sillä  ilman    julkisuutta kirjoja  ei myydä ,   ei myyty  edes ”iloisella” 20-luvulla.  Jatkan   materiaalin  keruuta, saapa nähdä mitä eteeni tulee.

Rachel Cusk: Ääriviivat ja Siirtymä - elämää eron jälkeen

Rachel Cusk.  Ääriviivat. Suomentanut Kaisa Kattelus.  Kustantanut S&S Helsinki.  Toinen painos 2019. ( Kuva  kirjoituspöydältäni.

Kiinnostukseni Rachel Cuskiin heräsi, kun luin Helsingin Sanomien haastattelun ( HS 15-5-2019).  Hän  kertoi haastattelussa,   että   hänen kirjansa  Aftermathin saama murskakritiikki oli ajaa   hänet täydelliseen hiljaisuuteen. Aftermath oli autofaktaa  hänen avioliitostaan ja  -erostaan.  Cusk  kertoi  ajatelleensa,   ettei enää ikinä  kirjoittaisi mitään,  niin pahasti hän oli saanut siivelleen.   Kirjan  feministinen näkökulma ja  tunteiden rehellinen kuvaaminen oli  ärsyttänyt lukijoita ja  saanut monet raivon valtaan.  

 Cusk  toipui   nopeasti.  Kaksi vuotta Aftermathin jälkeen   vuonna  2014 ilmestyi   hänen  avioerotrilogiansa ensimmäinen osa Ääriviivat,  joka oli  anglosaksisessa lehdistössä  arvostelumenestys.  Cusk oli  oppinut suojautumaan,  hän  fiktionalisoi  kokemuksensa.  Kun  kertoja  ei tule vaikeine  kokemuksineen  lukijan iholle, välimatka  säilyy ja  kirjailija on turvassa  negatiivisilta tunteenpurkauksilta. Ajattelen, että   julkinen höykytys Aftermathin jälkeen on  täytynyt  vaikuttaa jollakin  tapaa    trilogian  kertojaratkaisuun:  minäkertoja ei kerro  omasta elämästään, vaan  muista ihmisistä,  ja heidän kauttaan itsestään.

Haastattelun luettuani yritin lainata Ääriviivat  Helmetistä. Mutta siellä oli  jo runsaasti yli   tuhat varaaja  jonossa.   Ilmeisesti hekin  olivat  lukeneet  Hesarin haastattelun,  innostuneet kirjailijasta ja  ehtineet  kirjautua varausjonoon ennen minua. Lainasin  sen  sitten   Celiasta  äänikirjana.    Kuultuna  sitä oli  vaikea hahmottaa. Tai kuten  nykyään  sanotaan:  se oli haasteellista kuunneltava.   Minua ärsytti kertoja,   ärsytti  myös  se että en tiennyt kuka milloinkin puhui.   Kun  lopulta  sain   Ääriviivat  kirjana ja     luin sen,  selvisi että kirja ei   ole  ollenkaan vaikea.  Rakenne on  selkeä, ei takaumia,  ei poikkeamia eikä muitakaan monimutkaisuuksia, ja  kertojia on  vain  yksi eikä  hän ole   kovin ärsyttävä,  trilogian toisessa osassa hän on  lähes sympaattinen. 

Tärkeintä  ei ole juoni, vaan  ihmiset, joita  kertoja  Faye tapaa ja  jotka kertovat   hänelle  omaa tarinaansa.  Melkein kaikki tarinat kietoutuvat  eron ja vaikeiden ihmissuhteiden ympärille,   teeman joka  tuohon aikaan  hallitsee hänen  elämäänsä.    Hän kuuntelee  ihmisiä  ja heittää väliin  jonkin kysymyksen kuin terapeutti,  mutta  ei kerro itsestään mitään, eikä   ole  erityisen empaattinen kuuntelija.   Hän kuvailee  tapaamiaan  ihmisistä, varsinkin miehiä  kuivan sarkastisesti perienglantilaiseen tyyliin. Kirjoituskurssilaisiinsa hän sentään suhtautuu   lempeämmin.  

Hän  matkustaa  kesäkursseille  Ateenaan  opettamaan luovaa kirjoittamista.   Vapaa-aikana hän tapaa kollegoitaan,    ateenalaisia kustannusalan ihmisiä   ja  miestä, johon oli tutustunut  lentokoneessa. Mies  oli istunut hänen vieressään,  ja  kysynyt  miksi  hän oli  menossa Ateenaan ja hän  oli vastannut,  koska miehellä  oli  kummalliset hopeanväriset kulmakarvat. "Juuri tämän  eriskummallisuuden takia vastasin hänelle.  Joskus odottamaton on kuin kohtalon kehotus, "  Faye tuumi.  Joskus    matkoilla tapahtuu,  että    tuntemattomat    ihmiset  avautuvat toisilleen,   alkavat  kertoa  asioita,  joita eivät  ole voineet  puhua  muille. 

Hän kertoo vierustoverilleen, että hän on muuttanut  hiljattain  Lontooseen maaseudulta, jossa oli asunut kymmenen vuotta, viimeiset kolme  vuotta yksin lastensa kanssa.  Kun  vierustoveri  kysyy syitä  avioeroon, hän  vastaa, että "avioliitto on muuan muassa  uskomusjärjestelmä, tarina, ja vaikka  se ilmentää itseään tavoilla, jotka ovat todellisia, sitä ylläpitävät  impulssit ovat mysteeri.  Hänelle  oli lopulta todellista luopuminen talosta maalla, "koska  siitä oli tullut paikka, joka  edusti toivoa, että mennyt  vielä palaisi,"  kuten hän  sanoo. 

En ole ollut  ikinä kirjoituskurssilla enkä tiedä miten siellä toimitaan,  mutta  minusta vaikuttaa siltä, että  Faye on hyvä opettaja. Minun  suosikkini kymmenen kurssilaisen joukossa  on nelikymppinen Penelope,  joka  toteaa ensimmäisen kurssipäivän lopussa murheellisena, ettei hän voi  olla   kirjailija, koska hänellä ei ole omaa  aikaa. Hän on täynnä ihmissuhteita ja velvollisuuksia, jotka tekevät hänet  hulluksi:"niin  täpötäynnä paitsi omia myös toisten ihmisten muistoja, velvollisuuksia, unia, tietoja ja lukuisia arkipäiväisiä tehtäviä, jotka hän oli imenyt itseensä vuosien varrella kuunnellessaan, puhuessaan, myötäeläessään ja kantaessaan huolta, että pelkäsi rajojen näiden moninaisten henkisten taakkojen välillä vähitellen murenevan, kunnes hän ei ollut enää varma mitä oli tapahtunut  hänelle ja mitä hänen tuttavilleen, tai joskus jopa mikä oli todellista ja mikä ei", Tyypillistä naiskirjailijan elämää, sanoisin. Cusk kuvaa  Penelopen ahdinkoa niin myötätuntoisesti, että  tuntuu kuin hän olisi joskus elänyt itsekin samanlaisessa tilanteessa,  ollut vailla omaa identiteettiä,   ehkä taakankantaja,  joka  on kuunnellut  ihmisten huolia ja murheita uupumukseen asti ja tuntenut olevansa kuin "sadun merenneito, joka kulkee veitsenkärjillä joita kukaan muu ei näe."  

Viimeinen henkilö jonka  Faye  Ateenassa   tapaa,  on  kuin hänen  peilikuvansa,  näytelmäkirjailija  Anne, joka  on tullut    opettamaan hänen jälkeensä kirjoituskurssilaisia.   Lähtöiltana  Faye  kuuntelee  Annen kertomusta.  Annellakin on takanapäin avioero ja  lisäksi traumaattinen tapahtuma jota hän sanoo "selkkaukseksi."  Hän oli kokenut peräjälkeen kaksi kriisiä, joista toinen oli identiteettikriisi. "Hän oli kuin ihminen, joka oli unohtanut äidinkielensä [...] häneltä puuttui sanasto, äidinkielen minuus: ensimmäisen kerran elämässään hän ei löytänyt sanoja." Lentokoneessa hän oli  aloittanut  keskustelun  vieressä istuvan miehen kanssa karkoittaakseen     ahdistavat ajatukset.  Mies oli diplomaatti joka oli elänyt monilla kielillä.  Kun hän kuunteli  miestä 

"hän oli  alkanut nähdä itsensä  muotona, ääriviivoina joita  yksityiskohdat kehystivät  muodon itsensä  pysyessä tyhjänä. Silti tämä muoto, vaikka hän ei vielä tiennyt, mitä se sisälsi, auttoi häntä ensimmäisen kerran  selkkauksen jälkeen hahmottamaan  kuka  hän oli" (alleviivaus minun).

Onko Faye  epäluotettava kertoja?    Kun mies  johon hän tutustui lentokoneessa ja jonka kanssa kävi  veneretkellä kaksi kertaa, soittaa pyytää häntä taas  veneretkelle, hän sanoo pokkana, että  menee katselemaan nähtävyyksiä erään tuttavansa kanssa, vaikka  on lähdössä parin tunnin kuluttua lentokentälle. Miksi hän valehtelee? Ehkä se selviää trilogian seuraavassa osassa.

Rachel Cusk. Siirtymä.  Suomentanut Kaisa Kattelus, Kustantamo S&S, Helsinki 2019

Alkukielellä   Cuskin  trilogian  toisen  osan nimi on  Transit. Kirjojen nimet   ovat  tienviittoja  sisältöön, siksi tärkeitä.  Transit voi  siirtymän  lisäksi   merkitä  kauttakulkua  tai  ylikulkua, joka astronomiassa viittaa Wikipedian  mukaan "tapahtumaan, jossa jokin taivaankappale kulkee toisen taivaankappaleen editse tietyn havainnoitsijan näkösäteeltä katsottuna."  Astrologiassa  planeettojen ylikulku ( transiitti)  viittaa ihmisen sisäisen  tähtikartan  tapahtumiin, jotka  voivat heijastua  ulkoisiin tapahtumiin. 

Toisen osan  alussa  digitaalinen astrologi ottaa Fayeen  sähköpostitse yhteyttä.   Faye  arvelee, että tietokonealgoritmi on  luonut sähköpostin. Jos  niin on, niin se merkitsee,   että hän  on surffailut  netin  astrologiasivustoilla  useammin kuin kerran.    Hän  elää muutoksen aikaa,  ei ihme, että  hän  hakee  neuvoa  nettiastrologiasta. Niin minäkin  olen tehnyt , sen  lisäksi   että olen konsultoinut I Chingia eli Muutosten kirjaa ja Tarot-kortteja.  Sähköpostissa oli  linkki  Fayen  tähtikarttaansa.  Hän maksoi  pyydetyn  summan ja   avasi linkin. Luultavasti  hän  suunnitteli    tuolloin  muuttoa Lontooseen.   Hän viittaa muuttoon ensimmäisen osan alussa.  Alkukesästä hän     osti    Lontoosta  asunnon. Muutto oli  niin  tuore  tapahtuma, että  hänen poikansa  eksyi  koulumatkalla ja  soitti hänelle Ateenaan kesken  kirjoituskurssin.  Faye antoi puhelinneuvontaa ja  poika löysi koulunsa.  

 Trilogian toinen osa  kuvaa   Fayen  arkea Lontoossa.   Astunto  on   niin  kehnossa kunnossa, että  siellä on tehtävä  täysremontti ennen kuin lapset voivat asua siellä.  He asuvat isänsä luona remontin aikana. Faye elää elämäänsä remontin keskellä,  kuuntelee   urakoitsijan  huolia ja alakerran pariskunnan rähinöitä ( he ovat "kuin  Beckettin Nagg ja Nell  roskasäiliöisään"), käy   värjäyttämässä hiuksensa  uusiksi kampaajalla, joka vastustaa kaikkia muutoksia,(hiukset  hiukset! naisen  sisäisen muutos näkyy ensimmäisenä  hiustyylin muutoksena),  tapaa kadulla sattumalta  entisen poikaystävänsä, jonka  hylkäsi viisitoista vuotta sitten  miehen takia, jonka kanssa meni naimisiin ja joka jätti hänet kolme vuotta sitten, osallistuu  kirjallisuusfestivaaliin (ironinen kuvaus tapahtumasta, jossa  mieskirjailijat puhuvat vanhaan miesmalliin) ja  opettaa  viikottain fiktiokurssilla kirjoittamista. Hänellä on myös  yksityisoppilaita. Eräs  heistä on valokuvaaja, joka   haluaa kirjoittaa kirjan taidemaalari Marsden Hartleysta (1877-1943).   Valokuvaajalla  on 300 000 sanaa muistipainoja taiteilijasta, mutta hän   ei tiedä miten  saisi kirjan  kasaan.  Hän  on kova puhumaan,  Faye kuuntelee  ja ajattelee, että ihmiset paljastavat  itsensä huomioissa, joita tekevät toisista.   Kirjan  loppupuolella hän sanoo, että "oli oppinut enemmän kuuntelemalla kuin olisin koskaan uskonut mahdolliseksi."

Päivä joka   tietokoneastrologin maksullisen raportin mukaan   on erityisen  merkittävä tulevassa siirtymävaiheessa, on tuiki tavallinen päivä.  Faye juttelee remonttimiesten kanssa, hänen poikansa  soittaa, että on kadottanut  avaimet eikä pääse isänsä kotiin, Faye lohduttaa  poikaa,  ja   lähtee sitten opettamaan  fiktiokurssia.  Sen jälkeen  hän illastaa miehen kanssa,   mikä  saattaa olla  merkittävä tapahtuma  tai  sitten ei ole.   Jotain kuitenkin  tapahtui.  Kun hän myöhemmin  illalla palasi kotiin, "huoneet olivat hiljaisia ja tuntuivat lujilta jalkojen alla." Se oli uutta.  Entistä oli alakerran nainen joka huusi hänelle  oven takana: "Helvetin huora."  

Vaikuttaa siltä, että   Faye on alkanut  hiljalleen toipua  avioerosta, sillä   kirjan  viimeisessä  luvussa  hän  pystyy puhumaan  myös  omista tunteistaan  eikä vain  kuuntelemaan  toisia. Serkkunsa  ja  tämän  uuden naisen  kutsuilla ( serkku oli hiljaittan eronnut ja aloittanut uuden elämän) hän  kertoo   milloin   oli  tajunnut, että  hänen avioliittonsa  on  ohi.  Mies oli poissa kotoa ja   hänellä  oli ahdistava olo,  lapset riitelivät, isompi poika tarttui pienemmän päähän ja iski sen  kaikin voimin keittiön työtasoon.  Hän kertoo, että  hänelle oli konkretisoitunut silloin jotakin mitä hän ilmeisesti jo tiesi.  Hän oli kuvitellut että lapset olivat toimineet  "tämän tiedon palveluksessa, ajautuneet tekemään näkyväksi sellaista mitä he eivät    itse ymmärtäneet tai tajunneet." Ei se  ole  kuvitelmaa,  niin lapset toimivat vanhempien kriisitilanteissa.  Sitä sanotaan ajeeraukseksi (englanniksi "acting out," opin  sen termin, kun olin  töissä  kasvatusneuvolassa ).  Vuoden kuluttuan  mies muutti pois  kotoa.   

Faye kertoo,  että yhteen  aikaan miehen lähdön jälkeen  erityisen  raskaita kokemuksia   olivat  olleet  poikien lemmikkieläinten kuolemat,  niitä kuoli  koko ajan. "Minusta tuntui kuin jokin talossa olisi tappanut ne, ilmapiiri jota yritin herpaantumatta kieltää tai hälventää." Serkku tulkitsee,  että se oli miehen kosto: mies jätti hänet lasten kanssa yksin kuolemaan taloon." Siinä talossa sinulle ei olisi voinut tapahtua mitään hyvää," serkku  sanoo.

Minä tulkitsen  miehen lähdön ja  lemmikkien kuoleman synkronisiteetiksi: kaksi tapahtumaa  näyttää liittyvän   yhteen, vaikkei niillä ole  mitään  syy-seuraus-  eikä  muutakaan järjellistä suhdetta.   Synkronisiteetti on symbolinen tapahtuma. Sisäinen ja ulkoinen  komppaavat  toisiaan.  Minulta  särkyivät  aikoinaan kaikki peilit eron  jälkeen, se jos mikään oli symbolinen tapahtuma, sillä  vanhan kansan uskomusten mukaan se merkitsee kuolemaa.  

Faye lähtee serkun talosta ja kirja päättyy sanoihin: "Tunsin muutoksen alapuolellani, liikkeen syvällä pintojen alla, aivan kuin mannerlaatat olisivat liikkuneet sokeina mustissa uomissaan.  Etsin laukun ja auton avaimet ja lähdin talosta hiljaa."

Suljin kirjan   vaikuttuneena.  Haluaisin  lukea kolmannen osan saman tien, mutta se  ilmestyy   vasta ensi vuonna.  Osan nimi  on englanniksi Kudos, se  tarkoittaa   kiitosta ja ylistystä,  myös kehuja. Olen nauttinut  trilogian  kahden osan   lukemisesta,  kolmas osa tuskin  tulee olemaan pettymys.  Kävin  Helmetin nettisivulla katsomassa saako sen  englanniksi. Helmetissä sitä on  8 kappaletta, mutta   varausjonossa  on 92 ihmistä. Taitaa mennä pitkälle syksyyn ennen kuin saisin  sen.  Akateemisessa  kirjakaupassa  näyttäisi  olevan  huokea pokkaripainos.  Harkitsen ostamista, se kannattaisi, koska  Cuskin teksti on niin tiuhaa ja monikerroksista, että  se ei tyhjene yhdellä eikä kahdellakaan lukukerralla.   


Trilogian kaksi ensimmäistä osaa sain kustantajalta. 


Rachel Cuskin haastattelu Ylen Areenassa
https://areena.yle.fi/1-50157460

 

Mitä nainen haluaa?

 Aino  Vähäpesola. Onnenkissa. *Kosmos 2019

Edith Södergran oli 24-vuotias, kun hän julkaisi  esikoisrunokokoelmansa Dikter ( Runoja )  vuonna  1916. Yksi sen runoista  oli Onnenkissa, japanilaisten kissanhahmoinen onnensymboli, jota  runon minä pyytää hankkimaan kultaisen sormuksen,  joka kertoo että hän on onnellinen, peilin joka kertoo että hän on kaunis, ja viuhkan joka  leyhyttää pois ahdistavat ajatukset.

Aino Vähäpesolan  Onnenkissan  kertoja on 24-vuotias   kirjallisuudenopiskelija, joka tekee gradua Edith Södergranin runoudesta. Häntä kiinnostavat  sukupuoliroolit   1900- luvun alun runoudessa, erityisesti  Södergranin   runoissa, joiden kautta hän tutkii omaa naiseuttaan ja   sukupuolisuuttaan.  Hän pohtii mitkä ongelmat  ovat edelleen ajankohtaisia, missä  on tapahtunut  kehitystä ja  miltä tämän päivän  feminismi näyttää viime vuosisadan  alkuun verrattuna. Hän esittelee  graduaihettaan   professorille, mutta  professori suhtautuu  aiheeseen penseästi  samoin kuin feministiseen kirjallisuudentutkimukseen, queerteoriaan ja  kertojan  oppiäiteihin: Judith Butleriin sekä Simone de Beauvoiriin.  Proffa sanoo:  "Kyllä naiset ovat naisia  ja miehet miehiä."  Minusta  kuulostaa siltä, että   hänen   suunsa  kautta puhuu  patriarkaatti.  Siinä suhteessa  yliopisto  ei ole  paljon muuttunut  siitä kun minä  siellä  opiskelin. Patriarkaatti puhui, oli puhuja sitten mies tai nainen.

 Kertojan gradun teko hyytyy,  sen sijaan   syntyy  romaani  rakkaudesta, seksistä ja    siitä millaista on olla  nuori  nainen   2010-luvulla. Kertoja  sanoo, että hän on ensisijaisesti Edith Södergranin  runojen lukija. Hän lukee niitä runoja jotka resonoivat hänessä ja rakentaa -  kuten  hän sanoo: "omasta  Edith Södergranistani  itseni kuvan, "kaksoisolentoni, jonka runot   tekevät tunteistani taidetta sitä mukaa kun elän niitä. "

Jossakin toisessa yhteydessä ( minun piti viedä kirja kirjastoon enkä voi tarkistaa missä yhteydessä) kertoja   sanoo, että "joskus oma elämä ja luettu teksti kohtaavat eikä sille mahda mitään."    Sehän on onnellinen sattuma, miksi sille pitäisi mahtaa mitään! minä mietin.  Toinen lause  jota jäin   miettimään,  oli: "Kohdatessaan vaikuttavan ja puhuttelevan tekstin jokainen  lukija  näyttelee itse osaa lukemassaan."   En ole  varma, mitä  kertoja tarkoittaa.   Minä tulkitsen lauseen niin, että lukija  heijastaa omat kokemuksensa ja näkemyksensä tekstiin.   Siksi  tekstit ovat  erilaisia  eri lukijoille, ja on   turha  kiistää  lukijan  lukukokemusta  ja/tai  tulkintaa, vaikka se tuntuisi itsestä  täysin väärältä.

Minua  Vähäpesolan  romaani puhutteli ja ilahdutti.  Sen    kautta peilasin omaa nuoruuttani. 24-vuotiaana olin  yhden lapsen äiti, Ylioppilaslehden kirjallisuuskriitikko ja  opiskelin  yleistä kirjallisuustiedettä (sen nimi oli siihen aikaan nykyiskansain kirjallisuus) samassa yliopistossa kuin  romaanin kertoja.  Laudaturseminaari oli  yhtä  nihkeä tilaisuus kuin  romaanissa  kuvattu tutkimusaiheen  käsittely.  Opiskelutoverit  katselivat pitkin seiniä ja  miettivät  mitä älykkään  ilkeätä  keksisivät sanoa esitelmästäni.    Sen aiheena oli  Samuel Beckettin  absurdi teatteri  verrattuna  Bertolt  Brechtin osallistuvaan teatteriin,  aihe  joka  ajankohtainen, mutta ei vähääkään henkilökohtainen.  Tutkimusmetodi oli varmaankin uuskriittinen,  koska se oli  kirjallisuuden laitoksella   muotia  tuolloin.    Seminaarin osallistujien  kritiikki oli muistini mukaan murskaavaa, mutta muistan vain  professorin sanat: " Tämähän on  kuin  neurootikon  kirjoittama, kun on niin paljon kirjoitusvirheitä".  Minä    suutuin  niin että  painelin  saman tien ulos  koko yliopistosta ( palasin sinne vasta  yli kymmenen vuoden kuluttua) ja  keskityin  kirjoittamaan  esikoisromaania, joka kertoi  millaista on olla nuori nainen 1960-luvulla.

Vähäpesolan  Onnenkissan kertoja luki jo 13-vuotiaana  Södergrania. Häneen oli tehnyt  jo silloin vaikutuksen  runo Vierge moderne  (Moderni neitsyt) Minä luin samanikäisenä Waltarin Sinuhea ja   vaikutuin synnillisen  eroottisesta Neferneferneferistä.  Luin   Södergrania vasta lukioluokilla.  Kolme  runoa   oli tehnyt   silloin  minuun vaikutuksen: Tuska, Rakkaus ja Erokselle.   Eros oli  jumalista julmin  tytöille.   Se  heitti heidät pimeään  holviin, se sitoi kädet ja jalat. Runon minä ei paennut  eikä odottanut, hän vain kärsi niin kuin eläin. 

Muistan vieläkin Tuska-runon alun, jota  siteerasin ylioppilaskirjoitusten äidinkielen aineessa: 

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella
                                                           ei ole mitään.
Töytäise onneasi, että se  särkyy, sillä onni on paha.
                                                         (Suom. Uuno Kailas)

Lukioluokilla Södergran  oli ollut kova nimi.   Minulla oli kolme luokkatoveria, tyttöjä jotka lukivat  runoja. Voi olla, että ilman heitä en olisi löytänyt  Södergrania.  Kahden  mielirunoilija  oli Södergran ja  kolmannen Eeva-Liisa Manner.  Minun  mielirunoilijani oli Helvi   Juvonen.  En muista miten löysin hänet,  mutta hänen  kauttaan löysin  Emily  Dickinsonin, jota  rupesin  lukemaan englanniksi.  Tuohon aikaan,  pojat  jotka  lukivat  runoja, lukivat  Haavikkoa ja Saarikoskea. Heistä tuli kriitikoita, kirjailijoita tai kirjallisuudentutkijoita.  Yliopistossa ymmärsin, että  jos  aioin tulla joksikin minun oli luettava miesrunoilijoita ja kirjoitettava kuin mies.

Uuno Kailaan kokoamassa ja suomentamassa  Runoja -kirjassa ei ollut Södergranin esikoiskokoelman runoa  Vierge moderne  ( so. Moderni neitsyt). Se ilmestyi  suomeksi vasta  1960-luvun loppupuolella Suomenruotsalaisen lyriikan antologiassa  Aale Tynnin  suomentamana.  Runon minä sanoo:  " En ole  nainen. Olen neutri."  [...]  " olen hyppy vapauteen ja  omaan itseen... "     

Neitsyys ei   ole  enää  onneksi  yhtä arvostettu ominaisuus (länsimaisen kulttuurin piirissä ) kuin 1910-luvulla ja  vielä 1960-luvun alussa, jolloin   piti valehdella poikaystävälle , että olen  pudonnut puusta,  kun  neitsyys oli mennyt.  Harva  nykytyttö  haluaa  kultaisen sormuksen ennen kuin päästää pojan  sänkyynsä. E-pillerin keksimisen jälkeen  seksi ei yhtä  ole ahdistavaa kuin ennen, mutta ei sen käyttöönotto mikään hyppy vapauteen ollut. 

Onnenkissan kertoja pohtii  sukupuolirooleja. "Kun on kysymys ulkonäöstä, noudattelen sukupuolirooliani huomattavan tarkasti  osallistumalla puunaustalkoihin ( =ulkonäön säätämiseen), vaikka sellainen on vastoin  arvojani.  Samasta ilmiötä oli  hänen  mukaansa kyse, kun hänen sulkeutunut poikaystävänsä muuttui sängyssä avoimmeksi ja puheliaaksi, "sillä paneminehan  on miesten heiniä, heidän aktiivisuuden aluettaan." Tunteista poikaystävä ei kyennyt puhumaan. Kertoja  ymmärtää, että rakenteet ja kulttuuri määrittivät  sukupuolirooleja  eivät  yksilölliset omaisuudet.  Hän  on  paljon viisaampi kuin minä  24-vuotiaana. Miehiksi ja naisiksi kasvetaan, ei synnytä,  Miehet  ovat yhtä lailla sukupuoliroolinsa vankeja kuin naiset. 
   
 Pientä   edistymistä sukupuolten välisissä  suhteissa on  tapahtunut  verrattuna viimevuosisadan  alkuun.  Naiset   tietävät  mitä he haluavat ja uskaltavat sanoa, että he  haluavat  tasa-arvoa,  omaa itseyttä, vapautta  ja seksiä joka on muutakin kuin freudilaista penetraatioseksiä.

Södergranin  runo  Rakkaus puhutteli   nuorena ja puhuttelee  yhä niin minua kuin   romaanin nimetöntä kertojaa, joka sanoo, että  tuossa runossa "rakkaudessa  onnistuminen edellyttää naiseuden performanssin toteuttamista."   Runon minä jättää  sielunsa merenrantakalliolle,  menee alasti  sinun luoksesi (oletan että runon sinä on mies) ja istuu naisenkaltaisena pöytääsi, juo viiniä ja hengittää  ruusujen tuoksua.

Huomasit  että olin kaunis
ja muistutin jotain,  mistä  olit nähnyt unta.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja  kotimaani                    
Tiesin vain että hyväilysi pitivät minut vankinaan.
Ja  hymyillen  otit peilin ja  pyysit minua   katsomaan itseäni.  
Näin että olkapääni olivat tomua ja  murenivat rikki,
näin että kauneuteni oli sairas eikä tahtonut muuta kuin
                                                                          - kadota.                
Oi, pidä minut sylissäsi niin lujasti että en  kaipaa mitään.
                                                                (Suom. Pentti Saaritsa)

Tämä runo ahdisti minua,  se vastasi  kokemustani rakkaudesta - että  rakkaus  kutistaa minua. Olin onnellinen, mutta     en enää oma itseni vaan joku toinen.  Siksi  onni oli paha ja sitä  piti töytäistä niin että se meni rikki.

Vähäpesolan romaanin kertoja tulkitsee runoa  samansuuntaiseti kuin minä ymmärsin   sen  nuorena:  "Rakkaus vaatii  jättämään  taakse osan ihmisyyttä. Voi vain toivoa, että  rakastaja rakastaa niin lujaa, että oman identiteetin uhraus unohtuu."  Mutta   se  ei ole  mahdollista,  minun mielestäni Jossain vaiheessa  oma identiteetti  vaatii tilaa potkaisee rakkauden hajalle. 

 Päätän  tämän  blogijutun  onnenkissan  tassun  heilutukseen  ja kertojan   sanoihin:"Rakkautta ja onnea on usein  nimenomaan siellä missä on joustettu  rehellisyydestä ja oikeudesta olla mitä on."  

Oidipus-myytti Orhan Pamukin tapaan

Orhan Pamuk. Punatukkainen nainen. Suom. Tuula Kojo. Tammi  2019. Kirjan päällys Markko Taina, 

 Pamukin  uusin romaani avautui  sattumalta sivulta 122 ja aloin lukea.  Tiesin että en ehtisi lukea   koko kirjaa, koska tänään   on sen viimeinen  palautuspäivä.  Kuukausi sitten olin lainannut  kirjan   nimen takia.   Kirjallisuuden ja taiteen punatukkaiset naiset kiinnostavat minua, koska  ne  ovat     olleet yleensä syntisiä ja   paheellisia  ja  miehille kohtalokkaita.   Ne piti tappaa,  etenkin keskiajalla, jolloin ne  poltettiin   roviolla.   Nuorena  uskoin , että  minutkin on    edellisessä elämässä poltettu  roviolla,  koska  olin  punatukkainen ja  sen  lisäksi vasenkätinen -  siinä kaksi selvää noidan merkkiä -  enkä ollut  vieläkään  toipunut  siitä roviosta, koska  näin  niin  pelottavia  tulipalounia. Sivumennen sanoen  hiusten punainen  väri johtui MC1R-geenistä, joka tuotti  myös pantterin mustan turkin ja suojasi  virustaudeilta.

Sivu 122  alkaa seuraavasti:

Sinä yönä makasin ensimmäistä kertaa naisen kanssa. Se oli todella  järisyttävää ja ihmeellistä. Kaikki mielipiteeni  elämästä, naisista ja itsestäni muuttuivat silmänräpäyksessä. Punatukkainen nainen opetti minulle, kuka minä olen ja mitä on onni. 

    Hän oli kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäinen, elänyt siis kaki kertaa niin kauan kuin minä, mutta  tuntui kuin hänellä  olisi elämäkokemusta kymmenkertainen määrä. [...] Mutta kokemastani teki vieläkin  uskomattomamman se, että Punatukkaisen naisen   vartalo oli upea, kuten olin jo uumoillutkin, ja että  hän oli  rakastellessamme tyyni, rohkea ja jopa hieman rietas.

 Rietaspa tietysti,  eihän se muuten olisi punatukkainen nainen.    Entiseen aikaan ilotytöt  värjäsivät  hiuksensa punaisiksi korostaakseen riettauttaan miesten mielikuvien  mukaisiksi. Pamukin romaani ei tee siinä suhteessa poikkeusta. Kaiken lisäksi hänen  Punatukkainen naisensa oli  naimisissa ja  syyllistyi pettämiseen eli aviorikokseen kuten ennen laissa  määriteltiin.

Kertojaminä, hänen nimensä on  Cem (se  selvisi minulle kirjan  takakannesta) lähtee  Punatukkaisen naisen luota entistä itsevarmempana, täynnä  tulevaisuuden suunnitelmia: hän kävisi valmennuskurssin, saisi hyvät  pisteet yliopiston pääsykokeista, hänestä tulisi kirjailija:

[...] ja edessäni olisi koko elämä, joka loistaisi lakkaamatta samalla tavalla kuin ylläni tuikkivat tähdet. Minulla oli  ilmiselvästi kohtalo, sen minä näin ja hyväksyin. Ehkä joskus  jopa kirjoittaisin kirjan Punatukkaisesta naisesta.  hän haaveilee.

[...] Kaikki oli joka tapauksessa kaunista, lailla tähtein kaikki tyynni. Sinä yönä totisesti tajusin, että minusta tulee kirjailija. Sitä varten piti vain katsoa, nähdä, ymmärtää näkemänsä ja pukea se sanoiksi. Olin ylenpalttisen kiitollinen Punatukkaiselle naiselle. Kaikki maailmassa ja mielessäni toisti nyt yhtä ja  samaa merkitystä.

Tässä kohdassa  mieleeni  nousee  Laxnessin  romaani Maan  valo, joka kertoo nuoresta pojasta, josta  tulee  runoilija monien vastoinkäymisten jälkeen. Se oli varhaisnuoruuteni mielikirjoja.  Muistan vieläkin kirjasta lauseen:  "Taivaan  kauneus  ei voi kuolla, se on  hallitseva minua iänkaikkisesti."  Pamukin tyylissä - ainakin ylläolevassa sitaatissa - on jotain  samaa   kuin  Laxnessin tyylissä.  Ties vaikka olisivat sielunsukulaisia. 

Pamukin  romaanin   teemana  on isän ja pojan  suhde, tuo kirjallisuuden suuri teema  kautta aikojen.  Syystäkin suuri koska   niin monia  isiä   kalvaa  epävarmuus, että onko poika hänen poikansa, ja  poikia onko isä hänen isänsä.  Kirjallisuudessa pojat tappavat isiään, isät  harvemmin poikiaan, mutta sellaistakin sattuu.  Aikuisena Cem  pohtii  Sofokleen tarinaa  Oidipuksesta ja   vertaa sitä   Iranin  kansalliseepoksen Kuninkaiden kirjan  (suom. Jaakko Hämeen-Anttila. Otava 2016)  kertomukseen Rostamista ja Sohrabista. Tarinoille on yhteistä se, että isä ja poika eivät   tunnista toisiaan.  Oidipus tappaa isänsä,  kun taas Rostam tappaa poikansa Sohrabin. Kertomus teki Cemiin  niin suuren vaikutuksen, että ironista kyllä  hän  antoi   rakennusfirmalleen nimeksi  Sohrab.  

Pamukin romaanin juonenkäänteet   kiertyvät tämän  tappavan isä-poika  -teeman ympärille.  Jotkut  käänteistä ovat minusta aika epäuskottavia.  Koska  kirja  on fiktiota,  niin  saavatkin olla epäuskottavia.  Pamuk  kuitenkin  on suuri tarinankertoja.  Mutta minä en ole enää nykyään suuri tarinoiden ystävä.

Cemin vanhemmat ovat eronneet. Hän  kaipaa  isäänsä, sen ymmärrän, vaikka en ole  lukenut kirjan alkua.  Hänen korvikeisänsä on  mestari Mahmut, kaivonkaivaja, jonka  apupoika hän on.   He juttelevat muun muassa  Oidipuksen tarinasta,   josta Mahmut ei pidä koska se on hänestä niin kreikkalainen tarina.  Eräänä päivänä pian sen jälkeen kun Cem on maannut Punatukkaisen naisen kanssa, kaivonrakennustyömaalla tapahtuu  onnettomuus. Kiviä täynnä oleva  sanko, jota Cem on hilaamassa ylös kaivosta, putoaa Mahmutin päälle.  Cem   pakenee paniikin vallassa paikalta   kuin  autoilija,  joka  törmää ihmiseen ja  ajaa eteenpäin pysähtymättä ottamaan selvää miten onnettomuuden uhrille kävi.

Minua ihmetytti miten Cem  pärjäsi  niin hyvin  syyllisyytensä kanssa eikä nujertunut sen taakan alle.  Jollakin tavalla hänen  onnistui   rationalisoida   Mahmutin  kohtalo pois mielestään  niin  ettei se  häirinnyt  hänen  jokapäiväistä elämäänsä,  avioliittoaan ja    urakehitystään.  Hänestä  ei  tullut kirjailijaa, vaan  insinööri ja hän perusti hyvin menestyvän rakennusliikkeen.  Kolmenkymmenen vuoden kuluttua hän   palasi  vauraana miehenä tekemään  rakennusbisnestä  tuohon pikkukaupunkiin, jossa onnettomuus oli tapahtunut. Siellä  sitten  hänen "kohtalonsa täyttyi" kuten  entiseen aikaan juhlavaan sävyyn sanottiin. 

Pamuk sitoo romaanin lopun " sieväksi  pikku rusetiksi" (sitaatti David Foster Wallacelta , katso https://akonkka.blogspot.com/2019/04/millainen-on-vaikuttava-kirja.html).  Hän  antaa Punatukkaiselle  naiselle  suunvuoron,    vaivaiset 35 sivua,  joilla  nainen  kertoo  oman näkökulmansa  tapahtumiin. Minä en  ehdin  lukea hänen kertomustaan.  On  lähdettävä   hoitamaan puutarhaansa ja  käytävä sitä ennen  palauttamassa kirja kirjastoon.   Kertokaa minulle te, jotka olette lukeneet kirjan,  mitä  Punatukkainen  nainen   puhui.

Lukuviikon kokemuksia 2: Ben Lernerin Lähtö Atochan asemalta

Atochan  asema   Madridissa maaliskuun 19. päivä  2019. Aseman kello näyttää olevan  viisi vailla  yksitoista, kun kävin katsomassa oliko se sama asema, jolle olin saapunut  Lissabonista myöhään illalla vuonna  2000. Ei se ollut sama.  Asemalla oli hiljaista,  avaran  asemahallin keskellä olevassa puutarhassa eivät   linnut laulaneet.  Asemalla  oli vain vähän väkeä  liikkeellä tavallisen  tiistain  aamupäivällä.

Viisitoista vuotta  aikaisemmin maaliskuun 11. päivä  vuonna  2004  kello 7.37-7.40 aamuruuhkan aikana  neljässä  Atochan asemalle  tulossa  olevassa lähijunassa  räjähti kymmenen  pommia.   193 ihmistä kuoli  ja  yli 2000  ihmistä loukkaantui.    Terroriteko oli  marokkolaisen ääri-islamistisen ryhmän  kosto Espanjalle, joka  oli lähettänyt  sotilaita Irakiin.  Pian  terrori-iskun jälkeen Espanja  veti joukot pois Irakin sodasta.

 Kun  tulin kotiin Madridista, lainasin  kirjastosta  Lähtö  Atochan asemalta -nimisen kirjan (suom. Artturi Siltala. Kustannusosakeyhtiö Siltala  2017). Ben  Lerner (s.1979),  amerikkalainen runoilija, esseisti, kriitikko, proosakirjailija ja   newyorkilaisen  Brooklynin  Collegen professori,  oli julkaissut   kirjan vuonna  2011.  Hänen mukaansa se oli saanut  nimensä  John Ashberyn  samannimisestä runosta.  Se oli hänen  esikoisromaaninsa. Ennen sitä  hän oli  kirjoittanut  kolme runokokoelmaa. 

Lerner  oli    oleskellut   Fulbright-stipendiaattina  Madridissa  kenties  samoihin aikoihin  kun  junapommit   räjähtivät.   Tai ainakin  hänen   esikoisromaaninsa  minäkertoja  Adam   Gordon  on  ollut  silloin siellä.  Maaliskuun 11. päivän  aamuna Adam   oli  herännyt  hotelli Ritzissä  hälytysajoneuvojen ulvontaan.  Ambulanssit  olivat  ajaneet  kohti Atochan   asemaa, jonne   hän lähti katsomaan mitä on tapahtunut. Sen päivän  jälkeen   hän  pelkäsi   jatkuvasti ,   että  pian  jokin  räjähtäisi Madridissa.

 Adam  on  runoilijanalku, joka kirjoittaa kokeellisia runoja, "ei kovin omaperäisiä, nehän koostuivat poistettujen sähköpostiviestien  kierrätetyistä fragmenteista ja niiden lomaan sirotelluista  käännösvirheistä", kuten hän toteaa. Hän on saanut runoilijalahjojensa vuoksi arvovaltaiselta säätiöltä  stipendin Espanjaan.  Hän väheksyy itseään  ja sanoo, että hän vain uskottelee olevansa  runoilija.  Joko  hän potee huijarisyndroomaa tai pahaa masennusta.  Hän    syö mielialalääkkeitä ja on jatkuvasti joko pilvessä tai  humalassa. Hän selittää käyttävänsä hasista  kirkastaakseen näkymää.   Minun kokemukseni mukaan näkymä  kyllä kirkastuu hetkeksi,  mutta hasis  on  kehno lääke   masennukseen. 

Hänellä  on  projekti. Sen ensimmäisessä vaiheessa hän opiskelee  espanjaa kielikoulussa ja  tekee  tutkimusta   espanjalaisesta elämäntyylistä sekä   Madridista  -  mitä siellä kuuluu tehdä. Hänen mukaansa: edetä  baarista toiseen yhä kovempaan känniin hakeutuen, saapua  monikerroksiseen discotecaan tanssimaan hirvittävän teknon tahdissa, jos tanssiminen edes on oikea sana, kiehnätä jotakuta vasten tuntikausia, mennä sitten  syömään chocolate con churrosia ja kompuroida kotiin aamunkoitteessa. Ilmeisesti tämä kuului  huomattavan monen ikäryhmän rutiineihin, ainakin useamman sukupolven edustajat olivat ulkona hyvin myöhään: lapset leikkivät aukioilla vielä keskiyöllä, myöhäiskeski-ikäiset ryyppäsivät  aamuun  asti.

Arkiaamuisin  Adam   kiipeää  asuintalonsa katolle  juomaan espressoa ja polttamaan  hasissätkää, minkä jälkeen hän käy suihkussa, suorittaa muut aamuaskareet ja   pakkaa laukkuunsa pillereiden ja  sätkien lisäksi  Lorcan Kootut runot.  Sitten  hän lähtee Pradon taidemuseoon, jonne  pääsee opiskelijakortilla ilmaiseksi,  ja    asettuu   seisomaan Rogier van der Waydenin (1400-1464) Kristuksen ristiltäoton   edustalle. 

Eräänä aamuna Adamin  rituaali menee  rikki.   Hänen paikallaan  van der Waydenin maalauksen edessä seisoo joku mies, joka  puhkeaa yllättäen  kyyneliin  kouristuksenomaisesti henkeä haukkoen.  Adam  ihmettelee, että       kumpuaako  miehen itku  syvällisestä taidekokemuksesta? Hän  arvelee olevansa kykenemätön syvällisiin taidekokemuksiin eikä usko että kukaan, ainakaan kukaan  hänen tuntemansa  ihminen olisi ollut altis sellaiselle. Hän epäilee jokaista joka väittää runon, maalauksen tai musiikkikappaleen  "muuttaneen" elämänsä. 

 Hän seuraa miestä  salista toiseen.  Salissa 57 mies nyyhkäisee  San Leocadion ( 1447 -1520) surullisen näköisen Kristuksen  edessä niin, että  salinvalvoja  hätkähtää ja  valpastuu. Salissa 56  Bochin Maallisten ilojen puutarhan edessä mies  saa niin äänekkään itkukohtauksen, että naapurisalien valvojat ryntäävät paikalle. Adam ajattelee, että jospa  mies on taiteilija,  "jospa hän ei todella ei koekaan esittämiään tunnekuohuja, jospa hänen tuottamiensa kohtausten tarkoitus on pakottaa valvojien edustama instituutio kohtaamaan ristiriitaisuutensa." 

Kirjan kuvitusta. Yksityiskohta Kristuksen ristiltäotosta.  Kuvassa Joosef Arimantialaisen  kyynelöivät kasvot. Hän oli rikas juutalainen joka legendan mukaan hautasi  Kristuksen. Suurikokoisessa maalauksen keskiössä on    Kristuksen ruumis, jota  nostetaan ristiltä alas.  Hänen ruumiinsa ympärillä  seisoo yhdeksän  ihmistä ja kaikkien  silmistä valuvat kyynelet.

Adam  seuraa  miestä ulos museosta ja jatkaa matkaa El Retiroon,  kaupungin keskuspuistoon, jonne   hänellä oli tapana  mennä  joka päivä Pradossa käynnin jälkeen   kääntämään Lorcan runoja, mutta tuona päivänä hän ei pystynyt  avaamaan kirjaa. Hänen olonsa  oli kauhea, tuntui samalta kuin lapsena, kun hän oli joutunut lähtemään
kesäleirille: "hänen sydämensä vaikutti samanaikaisesti sekä hakkaavan yhä lujemmin että olevan pysähtymässä, hänen hengityksensä jumittui, litistyi, jumiutui, särkyi kuin kymmenentuhannen korkeudessa olisi rikkoutunut ikkuna."   Hän sai vaivoin kaivettua laukusta esiin rauhoittavien pillereiden purkin. 

Lerner  ei   selitä  mikä  Adamille tuli,   hän  antaa   lukijalle vapauden  tulkita mikä aiheutti  ahdistus- tai paniikkikohtauksen.     Minä tulkitsen että  se   liittyy torjuttuun suruun.   Hän kesti  van der Waydenin maalauksen taiteeksi etäännytettyä surua, se veti häntä puoleensa, mutta  hän  ei  kestänyt museossa itkijän  todellista, etten sanoisi raadollista surua. Se tunki niin liki, että hän  sai voimakkaan  ahdistuskohtauksen ja  luuli  tulevansa  hulluksi.  Tuon  päivän kokemusta hän  sanoo  käännekohdaksi. Hän ei sen  jälkeen  mennyt  enää  Pradoon.  Alkoi hänen  stipendivuotensa toinen vaihe, jolle  taustana  on   avainkohtaus Pradossa aivan kirjan alussa.

Kirjan  loppupuolella Adam  menee  taas museoon, mutta ei  Pradoon, vaan  Picasso-museoon Barcelonassa.   Adam on omimillaan  yksin museossa. Hänellä ei ole sosiaalisia paineita eikä  hänen tarvitse   teeskennellä, valehdella eikä esittää olevansa  joku muu kuin on.  Hän   oli   lähtenyt Teresan  kanssa  Barcelonaan Atochan asemalta   Madridin  terrori-iskun jälkeen. Siitä on  niin vähän aikaa, että  asemahalli on täynnä punaisia  muistokynttilöitä. Teresa on runoilija ja  kääntäjä, johon Adamilla on platoninen  rakkaussuhde. Hän kyllä toivoo, että suhde olisi vähän lihallisempi.

Aamulla hän lähtee ostamaan kahvia Teresalle,  eksyy Barcelonan kujille, ei löydä  hotellia eikä muista sen nimeä ja millä kadulla se on.  Minä  samastun häneen,   koskan olen   kerran itsekin hukannut hotellin. Se tapahtui Pariisissa. Mutta ei siitä nyt tämän enempää.  Adam näkee kadulla Isabellan näköisen  naisen. Isabella oli  itkevä nainen,  johon hänellä oli   suhde ja  joka hylkäsi hänet ja muutti Barcelonaan sulhasensa luo.  Nainen ei ole  Isabella,  vaan  harhanäky.  Minä olin jo  huolestua, mutta onneksi Lerner ei  sorru  bestselleristien keinoihin.

Iltapäivällä Adam löytää  Picasso-museon ja   ajattelee että Teresa  voi olla siellä, koska oli  sanonut  haluavansa näyttää museon hänelle.  Hän miettii miten häänen projektinsa olisi eronnut nykyisestä, jos hän olisi tullut  Madridin sijasta Barcelonaan. Hän toteaa, että miettimisen tarkoitus oli välttyä ajattelemasta Teresaa. "Jos Teresa olisi ollut paikalla, olisin kysynyt  häneltä:  minkä maalauksen edessä  mieluiten  seisoisit tunti tunnin, päivä toisensa jälkeen? Se ei  ollut sama kysymys kuin mikä olisi lempimaalauksesi."    Se  oli tärkeä kysymys,  kysymys itselle.  Ehkä Adamille on valkenemassa,  miksi hän    oli seissyt  van der  Waydenin maalauksen edessä päivästä toiseen.  Lerner  antaa jälleen lukijalle  vapauden  tulkita  Adamia.  Minä pidän Lerneristä.

Adam lähti  taas etsimään  hotellia ja Teresaa,  alkoi sataa, olo tuntui sekavalta. Hän  meni pitämään sadetta pelihalliin,  istui autonmuotoisen pelikoneen sisään, nojasi  päätään rattiin  ja  tunsi häpeänsä koko  voiman. "En kyennyt hakemaan kahvia tässä maassa, puhumattakaan sen sisällissodan ymmärtämisestä. En ollut nähnyt Alhambraa. Olin väkivaltainen, maanisdepressiivinen, patologinen valehtelija. Olin todellinen amerikkalainen. [...] Olin  pössyttelijä, ehkä alkoholisti.  Historian herätessä henkiin nukuin Ritzissä."

Adam voisi olla  melkein  mistä tahansa ja   kuka  tahansa epävarma  nuori mies, joka  polttaa pilveä, ryyppää, valehtelee, sekoilee ja hölmöilee, mutta   Adam  sanoo olevansa  todellinen amerikkalainen.   Olen  nyt  lukenut  kolmen amerikkalaisen  kirjailijan  Wallacen, Tarttin ja Lernerin  kirjoja peräjälkeen  ( ja kirjoittanut niistä tähän  blogiin).  Niissä  kaikissa on ollut  todellisia amerikkalaisia, jotka potevat masennusta ja  polttavat pilveä.  Jossain  yhteydessä Wallace  on kirjoittanut amerikkalaisen viihdekulttuurin vaikutuksesta. Voi  olla että se yhteys on Infinite Jest,   jonka olen  aloittanut, mutta lukeminen ei ole edistynyt alkua pitemmälle. Yritän  ymmärtää miksi  amerikkalaiset  käyttävät   paljon  Prozacia  ynnä muita  masennus- ja mielialalääkkeitä sekä huumeita.   Amerikkalaisen unelman   synkeän kääntöpuolen  täytyy olla   masennus.