Infinite Jestin suomennosta odotellessa

Olen  kahden blogin loukussa.  Siitä seuraa    huono omatunto ikään kuin olisin kahden miehen loukussa.  Ei kukaan  ei voi palvella kahta herraa, sanotaan Sanassa.  Jos  palvelee toista,  laiminlyö  toista.  Jos kirjoitan tähän blogiin, laiminlyön Kirjailijan päiväkirjaa,  joka syntyi ennen Sanat-blogia.  Ensi  helmikuussa siitä tulee täysikäinen. Se täyttää  18 vuotta.   En  raaski luopua siitä, vaikka kirjoitan siihen  niin harvoin, että  lukijat ovat kaikonneet tiehensä. ( Samoin käy jos  kirjamarkkinoilla, jos  julkaisee kirjan  harvemmin kuin kahden, kolmen vuoden  välein.) Kirjailijan päiväkirja on muuttunut    salaiseksi päiväkirjaksi. 

 Kahden vuoden  tauon  jälkeen päivitin  Kirjailijan päiväkirjaa  vihdoin viimein. Kirjoitin jutun David Foster  Wallacen elämäkerrasta,  koska  Siltala julkaisee  hänen   Infinite Jest -romaaninsa ensi  tai sitä  seuraavana  vuonna.  Infinite Jest on niin  tärkeä nykyklassikko,  että  jaan  tämän  blogin lukijoille  otteita Kirjailijan päiväkirjaan kirjoittamastani jutusta.  Sen  voi  lukea kokonaisuudessaan  täältä.

Esikoisromaani

Wallace oli  24-vuotias, kun hänen esikoisromaanina  Broom  of the System (  Systeemin  luuta, ei suomennettu)  ilmestyi.  Hän oli   työstänyt   käsikirjoitusta kolme vuotta,  ensin  Amherstin  collegen  ja sitten Arizonan yliopiston luovan kirjoittamisen  opinto-ohjelmassa. Kirjan julkaisupäivä oli tammikuun 6. päivä vuonna  1987. Arvostelu kirjasta oli  ilmestynyt  edellisen vuoden puolella, joulukuun  27. päivä New York Timesissa. Neljän palstan juttu kuvan  kera, -   se  jokaisen   esikoiskirjailijan unelma!  Arvostelija oli  New York Timesin pääkriitikko Ms. Michiko Kakutani,  joka ei pitänyt  postmodernismista. Arvostelu haavoitti Wallacea, hän purskahti itkuun luettuaan sen ja  sulkeutui kahdeksi  päiväksi huoneeseensa hautomaan juttua.  Mutta ei se  huono arvostelu ollut.    Kriitikko  antoi kyllä risuja, mutta kiitteli Wallacen kielellistä lahjakkuutta, mielikuvitusta sekä tarinan kertomisen  kykyä ja  vertasi kirjaa  Thomas Pynchonin esikoisteokseen. 

Kateeksi käy. Minä olisin ollut onnellinen, jos olisin saanut yhtä kriittisen  ja perusteellisen arvioinnin omasta esikoisteoksestani,  mutta silloin  elettiin vuotta 1970,  eikä  naisten kirjoittamia kirjoja juuri arvostettu.  Arvostelu  ilmestyi  Helsingin  Sanomissa, joka vastaa  Suomessa New York Timesia.   Arvostelu   oli   yhden  palstan säälittävä luiru  minun ja  erään toisen naiskirjailijan  kirjasta    Arvostelun otsikko oli shakespearelainen: "Turhaa lemmen touhua",  eikä se   vastannut  kummankaan kirjan    sisältöä. Oivalsin otsikon sanoman vasta lukiessani  Wallacen  elämäkertaa (melkein 50 vuotta myöhemmin!) Otsikko oli tietysti kriitikon mielipide, mutta ei kirjasta vaan lyhyestä suhteesta, joka   meillä  oli  ollut  vuotta aikaisemmin. Olin antanut hänelle pakit, mikä oli anteeksiantamaton teko. Ensimmäisen arvostelun kirouksesta oli vaikea päästä eroon.  Ura  lähti nousuun vasta kahdeksantoista vuoden ja neljän romaanin jälkeen. 

Wallace sai  heti alkuun   ilmaa siipiensä alle. Hänen kirjastaan otettiin  neljäntoistatuhannen  (14 000) pokkaripainos,  eräs  filmiyhtiö osti   option kirjaan 10 000 dollarilla ja   Wall Street Journal teki  Wallacesta profiilijutun, mikä  oli merkki kirjan  arvostetusta  asemasta markkinoilla.   Sekä Paris  Review ja Playboy ostivat  häneltä  novellin ja Viking Penguin  teki sopimuksen  novellikokoelmasta. 

Fiasko

Girl with a Curious Hair novellikokoelman (Kummatukkainen tyttö. Suom. Juhani Lindholm. Siltala 2016) ilmestyä kesällä 1988,   vedokset olivat  jo painettu, kun  tuli  takapakkia.  Joku  viestitti  Penguiniin, että  Wallace on  "plagioinnut"  David Letterman -  televisioshown repliikkejä  novellissa "Appearence" (jota ei ole suomennettu).  Penguinin lakimiehet pantiin   asialle.  Wallacen oli selvitettävä heille kappale kappaleelta  novelliensa lähteet ja faktat. Mahdoton tehtävä, miten voi muistaa kaksi kolme vuotta sitten  kirjoitettujen juttujen lähteitä! Hän myönsi, että oli käyttänyt Appearence -novellissa  näyttelijä Susan Saint Jamesin repliikkejä, jotka oli löyttänyt Lettermanin showsta. Hänen kustannustoimittajansa  puolusti häntä sanomalla, että se oli vain  postmodernistista pilaa, mutta Penguin ei uskaltanut ottaa riskiä ja  veti kokoelman pois kustannusohjelmasta.

Julkaisemisen peruuntuminen oli fiasko Wallacelle.   Kustantajan  lakimiesten kanssa käydystä  kamppailusta hän sai sen verran  puhtia, että  kirjoitti  kolmekymmentäsivuisen esseen  "Fictional Futures  and and the Conspicuously Young", löytyy kokoelmasta Both Flesh and Not).

Esseen kirjoittamisen jälkeen  hän vaipui yhä syvenevään  depressioon.  Hän  lopetti  masennuslääke Nardilin käytön,  jota oli käyttänyt neljä vuotta. Hän uskoi että  se  lääke, salpasi hänen  kirjoituskykynsä. Lokakuussa 1988 hän yritti itsemurhaa yliannostuksella unilääkkeitä ja  joutui  psykiatriseen sairaalaan, jossa sai  sähköhoitoa, ja alkoi  toipua.  

Wallacen kustannustoimittaja   vaihtoi työpaikkaa  vuoden 1987  lopussa  ja   sai  siirrettyä Wallacen  kustannusoikeudet  25 000  dollarilla    Penguinilta   uudelle työnantajalleen Nortonin kustantamolle.   Girl with a Curious Hair ilmestyi elokuussa  1989. Mediaa kirja ei kiinnostanut,  arvosteluja ilmestyi vähän eikä   kokoelma   ollut   esillä kirjakaupoissa,    vain harva kauppa oli ottanut sen myyntiin. Wallace oli pettynyt vastaanottoon, kuten useimmat toisen kirjansa kirjoittaneet.   Hän kirjoitti ystävälleen, että hänen kirjansa oli kuollut. 

Infinite Jestin  synty

 Wallacen  toisella romaanilla oli pitkä syntyhistoria. Kun   eräs  kirjallisuuskriitikko kysyi vuonna  2002  häneltä, milloin hän  aloittiInfinite Jestin kirjoittamisen, hän  sanoi  aloittaneensa  sen monta kertaa vuosina 86, 88,89, mutta mikään    aluista ei toiminut.  Ja sitten  yhtäkkiä 91-92 kaikki alkoi toimia."  Tuttu   tilanne  useimmille kirjailijoille - monien  turhauttavien yritysten jälkeen kirjoitus    alkaakin vetää. 

Elämäkerturin mukaan Wallace oli aloittanut vuonna 1986 osan, joka käsitteli kanadalaista terroristijärjestöä. Seuraavan  vuonna  hän kehitteli Yaddossa (amerikkalaisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden luovassa residenssissa)  rinnan  Westward-kertomuksen kanssa Infinite Jestintoista osiota: häiriintynyttä  Incandenzan tennisperhettä.  Westaward-kertomus vei kuitenkin voiton  Incandenzan perheestä ja ilmestyi kahden vuoden kuluttua Wallacen esikoisnovellikokoelmassa Girl with a Curious Hair.  (Sitä kertomusta ei ole  suomennetussa laitoksessa). Vuonna 1989 Wallace  alkoi  luonnostella  osaa, joka  kuvasi Ennet House -nimistä alkoholi- ja huumeaddiktien parantolaa.  Sen  esikuva oli Granada House, jossa Wallace oli ollut vieroitushoidossa.

Läpimurto tapahtui  vuoden 1991  loppupuolella, jolloin  hän oivalsi,  että hänen sairautensa ei ole   henkilökohtainen asia,  vaan se on  Amerikan  yhteiskunnan  tila. Hänelle valkeni mitä ja miten hänen on kirjoitettava. Hän sanoutui irti postmodernistisesta ironiasta, joka palveli yksinomaan  negatiivisia tarkoituksia. Hänen  mukaansa ironialle on käyttöä vain hätätilanteessa -  se on  ansassa olevan ääni.

 Huhtikuussa 1992 hän lähetti  agentin kautta kustantajalle 250 sivua  tulevaa  romaania  ja pyysi sopimusta sekä ennakkoa.  Kustantaja  tarjosi 35 000 dollaria, mutta se oli liian vähän, että hän olisi  voinut irroittautua  apulaisopettajan työstä. Esikoisnovellikokoelma oli myynyt   huonosti eikä konservatiivinen kustantaja uskonut hänen romaanihankkeeseensa.   Wallacen  agentti löysi  pian  uuden kustantajan, joka halusi julkaista Infinite Jestin ja  tarjosi  etumaksuna  80 000 dollaria.  Raha  ratkaisi. Wallace valitsi Little, Brownin kustantamon.

Kirjoitustyö sujui.  Vuoden kuluttua     oli valmiina  750  sivua eli  kaksi  kolmasosaa  romaanista.   Wallace  postitti  toukokuussa sivut  uudelle kustannustoimittajalleen Michael Pietschille, joka  lähetti innostunutta palautetta: "huikean kuohuva kertomus addiktiosta ja paranemisesta,  addiktien  kulttuurista ja kielestä ja luonteista,  salattu  maailma joka  käy ilmi, kun ihmiset tulevat [puolitien taloon] ja kertovat tarinansa. 

Vuosi 1993 oli   Wallacelle hyvä vuosi. Infinite Jestista   alkoi ilmestyä otteita  kirjallisuuslehdissä.  Keväällä  hän  sai   työtarjouksen Illinoisin  yliopistosta,  otti   tarjouksen vastaan, muutti Bloomingtoniin ja aloitti luovan kirjoittamisen  opettajana  syksyllä.  Se oli hänen  ensimmäinen vakituinen työpaikkansa. Wallace oli 31-vuotias. Opetustyö oli mieluisaa eikä häirinnyt kirjoittamista.  Myrskyisä suhde  Mary Karriin päättyi. Wallace  kirjoitti ystävälleen Jonathan Franzenille: "Ehkä olen synnynnäisesti kykenemätön   ylläpitämään   läheistä suhdetta tyttöön, mikä merkitsee että olen joko  kauhean pinnallinen tai  henkisesti sairas tai molempia."

Hän otti  naisen  tilalle koiranpennun.  Kouluttamattomana siitä oli paljon riesaa. Se haukkui ja häiritsi kirjoitustyötä niin että hermot olivat mennä.   Dalkey Archive Pressin   johtaja  John O'Brien, tuttu mies  muutamalla suomalaiselle kustantajalle ja kirjailijalle (myös minulle),  vieraili hänen luonaan ja koiraongelma   ratkesi.  O'Brien oli koiraihminen,  hänellä oli 13 koiraa. Hän  otti Wallacen koiran  koulutettavakseen, ja rauha taloon palasi. 

Vuoden 1993 lopussa käsikirjoitus oli melkein valmis.  Hän   kävi kirjeenvaihtoa kustannustoimittajansa kanssa ja teki  korjauksia  tämän ehdotusten mukaan.  Käsikirjoituksen  luovutuspäiväksi sovittiin  huhtikuun 15. päivä 1994. Deadline meni ohitse.   Kesäkuussa   Wallace  lähetti käsikirjoituksen kustantajalle.  Käsikirjoitus  oli kasvanut  12 000 sivuiseksi. 

Kului  kuukausia,   Wallace   odotti  palautetta.  Sillä aikaa  kustannustoimittaja Pietsch luki käsikirjoitusta ja pohti mitä sille  voisi tehdä. Rakenne oli hajanainen,  loppu oli huono ja  käsikirjoitus oli    aivan liian pitkä.   Siitä  tulisi niin kallis kirja, että kukaan ei ostaisi sitä. Lokakuussa  kustannustoimittaja  kirjoitti ahdistuneelle  kirjailijalle, että hän rakastaa tätä monsteria, mutta käsikirjoitusta on lyhennettävä  huomattavasti. Joulukuun lopussa hän lähetti käsikirjoituksen  korjaus- ja lyhennysehdotuksineen   Wallacelle. Helmikuussa 1995  Wallace  palautti  korjatun käsikirjoituksen   kustantajalle.   Pietsch editoi ja  huhtikuussa käsikirjoitus palasi jälleen  Wallacen  työpöydälle  Hän kirjoitti kustannustoimittajalleen, että hänestä "on epämukavaa tehdä leikkauksia kaupallisista syistä -  se tuntuu lutkamaiselta..."

Käsikirjoitus kulki edestakaisin kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä  lähes koko vuoden. Lokakuussa tulivat   kirjan ensimmäiset  vedokset ja  Wallace kirjoitti elävänsä korjauslukuhelvetin 8. piirissä. Joulukuussa hän kirjoitti löytäneensä  47 000 painovirhettä   sidotusta vedoksesta. Hän antoi  vedoksen sisarelleen luettavaksi. Sisar kysyi: "Onko tämä ainoa tapa käsitellä vihaa  äitiä kohtaan."  Wallace lähetti kopion äidilleen, mutta äiti ei vastannut.

Kustantaja lanseerasi Infinite Jestiä   tulevan vuoden  suurimpana kirjallisena tapahtuna ja lähetti 4000 postikorttia lehdille, arvostelijoille, tuottajille ja kirjakauppojen  omistajille.  Kirjan markkinointi oli Wallacelle  liikaa   " the  fucking, fucking nightmare" ( vitun, vitun painajaisuni), kuten hän kirjoitti ja pyysi kustantajaa lopettamaan mainoskamppanjan.  Ilmestymispäivä lähestyi ja  Wallace tunsi, ettei hän eikä kirja ollut valmis siihen.

Infinite Jest ilmestyi  helmikuussa 1996 lähes  neljä vuotta sen jälkeen  kun  Wallace oli tehnyt kirjasta kustannussopimuksen  Little, Brown  and Companyn kanssa.

Lopullisessa  teoksessa oli 1079  sivua.  Kirjan kovakantisesta  laitoksesta otettiin vuoden aikana kuusi painosta ja  kirjaa  myytiin 45 000 kappaletta. Kustantajan mainoskamppanja oli kannattanut.  Kirjasta tuli  ilmiö. Arvostelut olivat  yleensä myönteisiä,  vaikkakin hieman ambivalentteja. Yhdestä  kirja oli  "haastava ja provokatiivinen," toisesta "röyhkeästi hauska ja  aidosti liikuttava," kolmannesta " kolossaalisen häiritsevä ja  mahtavan hyvä, neljännestä   Wallace  oli "sukupolvensa hauskin kirjailija."  Kaikki pitivät  kirjaa merkittävänä teoksena lukuunottamatta New York Timesin  Michiko Kakutania, jonka  mielestä "kirja on kirjoitettu ja   editoitu( tai ei editoitu) sillä periaatteella, että mitä isompi, sitä parempi." 

Kuuluisuuden kirous

Infinite Jest oli  suuri menestys.  Valtamedia kiinnostui Wallacesta, mitä ei ollut  tapahtunut ennen.  Lehdet tekivät juttuja hänestä ja hän esiintyi    televisiossa.  Hänestä  tuli kuuluisuus ( jokaisen  kirjailijan toive).  Mutta hän  oli liian introvertti ja  depressiivinen viihtyäkseen siinä roolissa. Häntä hämmensi, kun  ihmiset tulivat kertomaan hänelle, että he  rakastivat hänen kirjaansa. Hän ei tiennyt, olivatko he edes lukeneet kirjaa, vai  rakastivatko he  vain hänen mainettaan. Hän ei luottanut heihin.

Hän  kiersi kaksi kuukautta pitkin Yhdysvaltoja  markkinoimassa  kirjaa. Satoja ihmisiä jonotti hänen lukutilaisuuksiinsa kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Hän oli  kuin rocktähti, myös ulkonäöltään. Naiset ja tytöt (jopa alaikäiset) halusivat tulla hänen hyväksikäyttämäkseen. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja ihmetteli  sitten Jonathan Franzenille, oliko hänen ainoa tarkoituksensa maan päällä panna peniksensä niin moneen vaginaan kuin  mahdollista.  Hänellä oli ollut  paljon naissuhteita college-vuosista lähtien, mutta kuuluisuus  lisäsi hänen promiskuiteettiaan  huomattavasti.  Hänestä tuli    omien sanojensa  mukaan   sarja-Romeo.  Se   huolestutti häntä.

Kustantamo takoi, kun rauta oli kuuma.  Seuraavana vuonna ilmestyi  Wallacen lehtiartikkeleista  koottu   A Supposedly Fun I'll Never  Do Again  ( suomeksi: Hauskaa mutta ei koskaan enää. Suom. Juhani Lindholm, Siltala 2012.)  Esseekokoelma oli menestys, arvostelijat ylistivät  ja   se nousi bestseller-listojen kärkeen.  Esseet  olivat helppolukuisempia kuin  Wallacen romaanit.   Kokoelmaa      myytiin 15 000 kovakantista kappaletta ensimmäisenä vuonna. 

Kahden vuoden kuluttua toukokuussa 1999 ilmestyi Wallacen toinen novellikokoelma  Brief Interviews With  Hideous Men ( Vastenmielisten tyyppien  lyhyitä haastatteluja, suom. Juhani Lindholm, Siltala 2014). Wallace kuvasi  Vastenmielisissä tyypeissä  omia vastenmielisiä  piirteitään niin itseironisen terävästi ja hauskasti, että minä  naurahtelin monin paikoin mielihyvästä. Tyypit olivat etupäässä  ällöttävän itsekeskeisiä, tunneköyhiä, itseriittoisia ja  narsistisia naistenviettelijöitä, jotka rehvastelivat   seksikokemuksillaan  -  niitähän  Wallacelle oli  kertynyt  paljon kuuluisaksi tulonsa jälkeen. Ajattelin, että jos nainen kuvaisi miehiä   samalla tavalla,  niin hänet vaiennettaisiin julkisella lynkkauksella.  

Kokoelmaa myytiin hyvin  ja  kriitikot  kehuivat novelleja.    Paitsi  Michoko Kakutani, joka  teilasi  taas Wallacen teoksen. Hänestä   se  oli   tylsä  kuin jonkin feministin kirjoittama kirja. Kakutani pysyi  johdonmukaisena  loppuun asti.   Viiden vuoden kuluttua  hän   haukkui  myös  Wallacen viimeiseksi jääneen novellikokoelman Oblivionin, joka ilmestyi vuonna 2004. Wallace oli  outo lintu hänelle.   Hänen  mielikirjailijoitaan olivat  Toni Morrison, Donna Tart ja  Don DeLillo.  Johtavana  kriitikkona  hän  ilmeisesti  halusi tai katsoi velvollisuudekseen arvostella  kaikkien  merkittävien  amerikkalaiskirjailijoiden teokset, olivat  kirjailijat   hänelle  mieleen  tai eivät. 

Lisää Wallacesta ja  Vastenmielisistä tyypeistä  jutussaToksinen maskuliinisuus.

Millainen on vaikuttava kirja?

Kuvassa vaikuttava  kirja. Sen nimi on Maailmojen loput.   Sen ovat kirjoittaneet Sinikka Vuola  ja Tommi  Melender.   Päällyksen tekijä on Martti Ruokonen ja kirjan on kustantanut WSOY vuonna 2018.  WSOY on merkittävä kustannustalo.    Se kustansi esikoisromaanini.   Ja minä vietin sen kesäpaikassa Suvikunnassa 1950-luvulla kolme kesää. Ne olivat varhaisnuoruuteni parhaimmat kesät. 

Takakannessa lukee, että Maailmojen loput ”on suunnattu kaikille lukemisen ystäville ja se toimii myös opaskirjana kirjailijan urasta haaveileville.”   Mutta onko nykyään kirjoja lukevia nuoria, jotka haaveilevat kirjailijan urasta?   Eivätkö he pikemminkin haaveile pelisuunnittelijan urasta, jos ovat luovia nuoria.  Joka tapauksessa on hieno juttu, että nykymaailmassa on vielä kustantajia, jotka julkaisevat  kirjallisuusesseitä. 

Maailmojen loput  sisältää kolmekymmentä pienoisesseetä   romaanien lopuista sekä    Melenderin   ja Vuolan  dialogin.   Kuvassa näkyvät vihreät  laput kirjan sivuilla  merkkaavat   kohtia, jotka   halusin löytää  kirjasta  kirjoittamaan blogijuttua.  Koska se on kirjaston kirja, hyviä ajatuksia ei voi alleviivata.  Alla muutama laputettu kohta:

1.    Värähdän inhosta  aina kuullessani ilmaisuin ”huikea kirjasyksy. Kukaan ei voi sanoa yhden sesongin kirjoista tuoreeltaan mitään merkityksellistä.

2.    Näinä aikoina, kun lehtien kulttuurijutuissa varoitellaan rutiininomaisesti juonipaljastuksista, […] olen oikeasti sitä mieltä, että jos spoilerit pystyvät pilaamaan kirjan, sen lukuarvo on jo valmiiksi kyseenalainen.

3.    Joseph Brodskyn sanoin ”kirjan lukeminen on ”matka läpi alitajunnan.”

4.    […] kaikkia kirjoja ei ole edes tarkoitettu loppuun saakka luettavaksi.

5.    Erehdykset ja umpikujat ovat tärkeitä ja arvokkaita, suorastaan välttämättömiä.

6.    ”Ymmärrän omista töistäni tuskin tuon taivaallista”, tunnusti Samuel Beckett.

7.    Kielessä on romaanin sielu.

8.    Elämä ei ole kertomus, vaan sarja enemmän tai vähemmän outoja tapahtumia jotka liukenevat toisiinsa.

9.    Ihannemaailmassa kirjailija laittasi valmiina pitämänsä käsikirjoituksen vielä vuodeksi tai vähintään puoleksi vuodeksi pöytälaatikkoon ja plaisi sen luo vasta kun on saanut etäisyyttä romaaninsa maailmaan.

10.        ”Poikkeaviksi” koettuja teoksia yhdistää usein se, että ne vaikuttavalta ensi lukemalta rakenteettomilta tai muodottomilta.

11.         Eiköhän taideproosamme ongelma ole ennemminkin se että surrealismin perinnöstä ammentavia kirjailijoita on meillä aivan liian vähän.

12.         Jaan Kaplinskin samoin ”tahdomme aina vetää rajan joka asian ympärille.” Mutta miksi?

Seuraavana päivänä minun piti palauttaa Maailmojen loput  kirjastoon.  Joku odotti sitä.  Ehdin lukea vain yhden pienoisesseen. Se käsitteli David Foster Wallacen Infinite Jestin loppua. Tommi Melender kirjoitti: ”Yleinen valituksen aihe Infinite Jestissä on sen ’epätyydyttävä’ loppu. Se ei palkitse, jos palkitsemiseksi ymmärretään silmät avaava synteesi romaanijärkäleen perimmäisestä olemuksesta.”  Mutta loppu tyydytti, Hänen mukaansa ”hitaasti pois hiipuva  lopetus ei ole Infinite Jestin kaltaisessa romaanissa tyylirikko, vaan pikemminkin teoksen  poetiikalle ja eetokselle oikeutta tekevä ratkaisu,”

Sattumoisin olin juuri  ennen Maailmojen  loppua  lukenut elämäkerran Wallacesta  (D.T.Max : Every Love Story is A Ghost Story. Viking Penguin 2012) ja kirjoittanut hänestä blogijutun. Elämäkerran mukaan kustannustoimittaja ei ollut tyytyväinen kirjan loppuun.  Hän kävi asiasta kirjeenvaihtoa Wallacen kanssa.   Wallace  selitti, että Infinite Jest on ”tarkoitettu epäonnistuneeksi viihteeksi, ei purkitetuksi ajanvietteeksi.” Hän varoitti kustannustoimittajaa, että ei aio sitoa kertomusta sieväksi pikku rusetiksi.  Hän ehdotti  artaudmaista  muistikatkos -tyyppistä lopetusta (”Artaud-ish blackout-type ending”). En ole  nähnyt   Artaudin ”julmuuden teatteria” enkä tiedä millaisia  hänen ”muistikatkos –lopetuksensa” ovat.   Hän perusteli niin hyvin   kirjansa lopetuksen, että kustannustoimittaja hyväksyi  loppujen lopuksi  sen. 

 Lopuksi kerron miksi Maailmojen loppu oli vaikuttava kirja.  Se inspiroi alitajuntaani kehittelemään unen ”maailmojen alusta.”  Näin unessa kaksi  romaanin aloitusta. Toinen oli sen käsikirjoituksen aloitus, joka lepäilee parhaillaan kustantajan luona (mikä on hyväksi sille, katso kohta 9), ja toinen oli hylkäämäni käsikirjoituksen aloitus, joka oli niin uskomattoman hyvä, että kaduin kun olin hylännyt sen.   Vahinko että en herättyäni muistanut siitä riviäkään, en edes yhtä sanaa.  Muuten olisin kirjoittanut  sen  muistiin ja  aloittanut  uuden romaanin.

Toksinen maskuliinisuus ja David Foster Wallace

Etsin suomenkielisestä Wikipediasta määritelmää  käsitteelle " toksinen maskuliinisuus." Halusin  tietää mistä se on lähtöisin  ja kuka sen on keksinyt.  En löytänyt  selitystä. Sen sijaan löysin aiheesta testin miehille.   Tein sen ja sain  tuloksen:"Miehuudessasi on  toksisia sävyjä. Olet omaksunut  ympäristöstäsi stereotyyppisen näkemyksen miehekkyydestä, mutta uskallat välillä myös kyseenalaistaa sen. Koet tosinaan paineita olla tosimies, vaikka sinussa on myös pehmeämpi puoli." 

Englanninkielisestä Wikipediasta löytyi artikkeli "Hegemonic masculinity" ja sen alaotsikkona "Tocix masculinity".  Lisävalaistusta asiaan antoi lähdeluettelosta  löytämäni viite: How Trump's Toxic Masculinity Is Bad for Other Men.  Vaikuttaa vähän siltä, että   toksinen maskuliinisuus  tai  tuon termin käyttö olisi  lisääntynyt Trumpin  presidentiksi tulon jälkeen.  Vaikka ainahan   amerikkalainen  kulttuuri on ollut maskuliinisuus-toksisesti sävyttynyttä, ainakin elokuvista päätellen. Ei ihme että #metoo-liike syntyi siellä.  

Tunnen amerikkalaista kirjallisuutta huonommin kuin  ranskalaista ja venäläistä kirjallisuutta.  Hemingway,  yksi  jenkkikirjallisuuden  suurista nimistä, oli  minusta   nuorena  rasittavan maskuliininen, toksisen maskuliininen tyyppi, sanottaisiin kai  nykyään. En innostunut hänen kirjoistaan. Minun suosikkejani ovat olleet  vähemmän   maskuliiniset kirjailijat kuten Emily  Dickinson, Sylvia Plath,  Carson  McCullers sekä beatnikit Allen  Ginsberg ja William S. Burroughs. 

Uusi suosikki

Tammikuun lopulla luin lehdestä, että  Kimi Räikkösen elämänkerran suurmenestyksen  ansiosta  Kari Hotakaisen Sanavalinta  ja  Siltala  kustantavat  yhdessä  Davis Foster Wallacen pääteoksen yli tuhatsivuisen Infinite Jestin suomennoksen ( joka   voisi olla suomeksi Loputon pila).  Mikä  suurenmoinen kulttuuriteko, ihan kuin  entisinä aikoina,  jolloin  hyvin  myyvä viihdekirjallisuus kustansi vähälevikkisen kaunokirjallisuuden!  Hyvä Hotakainen ja Siltala!

Mieleeni tuli, että olen ostanut Wallacen novellikokoelman Vastenmielisten tyyppien  lyhyitä  haastatteluja (suom.  Juhani Lindholm, Siltala 2014),  silloin kun se ilmestyi suomeksi, mutta en  muista  sen sisällöstä yhtään mitään.  Etsin sitä kirjahyllyistäni, myös  kirjojen takaa  ja seuraavana päivänä   patterien takaa ynnä muista  epätavallisista paikoista, enkä löytänyt.   Muisto  oli väärä. Ilmeisesti olin  ajatellut, että ostan  sen kirjan,  ja ajatus  oli  muuttunut  muistissa teoksi ,  kuten  toisinaan tapahtuu. 

Lainasin  kokoelman   äänikirjana Celiasta sekä  paperikirjana Helmetistä. Luettuani olisin ostanut kirjan, jos  se olisi ollut myynnissä, mutta ei sitä ollut  edes antikvariaateissa. (Adlibriksesta sen olisi saanut englanniksi  neljällätoista eurolla).  Harmillista, että kiinnostavista novelleista ei tehdä pokkareita. Suomessa on liian vähän niiden lukijoita. Pieni kansa, pienet resurssit. 

 Wallacen Novellit  tekivät minuun  suuren vaikutuksen, ei  vaan ne kolahtivat lujaa.(Käyttääkseni huumeslangin verbiä). Toisin sanoen hullaannuin päätä pahkaa  niihin. En tiedä vielä tekivätkö  novellit  minuun "lähtemättömän vaikutuksen", sillä  hullaantuminen on niin tuore tapahtuma.  Siitä on  vasta  vajaa kolme viikkoa.   Mutta Wallace (ja Lindholmin suomennos) on jo ehtinyt  opettaa minulle  kielen tarkkuutta, siksi lainausmerkit  yllä olevan kulahtaneen ilmaisun  yhteydessä.  Wallacella muita kulahtaneita sanoja ovat mm. tunne/tunteet,  ihmissuhde/ihmissuhteet  ja r-sana,  joita ei itseään kunnioittava  kirjailija käytä. Minusta  myös parisuhde on   vastenmielinen sana.

Vastenmieliset  tyypit

Minun laskujeni mukaan haastatteluja on  kirjassa  seitsemäntoista. "Haastateltavat" ovat miehiä ja  "haastattelijat" naisia. "Haastattelut"  ovat  epätyypillisiä. Yksi niistä ei ole edes  haastattelu,  vaan  New Jerseyn Trentonissa   sivusta kuultu   kahden miehen keskustelu.  Toinen  mies   kertoo   naisesta  joka  itki Daytonin lentoasemalla  vesiputouksena: "Mä menen sen typyn luo ja kysyn onko joku hätä ja noin, ja kun  pääsen näkemään  vähän  lähempää [...] niin jumankauta sillä olikin oikeasti siis uskomattomat tissit."   Ja  tissien  lisäksi "pinkit farkut ja korkkarit jotka sanoi kaikilla lukemattomilla maailman kielillä että pane mua -"    Tarina jatkuu eikä  sitä  tarvitse    selittää mitä sitten tapahtuu.  Se  on itsestään selvää. " "Jätkä perkele. Helvetin porsas", toteaa toinen mies.  Ja sitten miehet naureskelevat että hehheh, ja toinen toteaa, että semmoista se on.  Minua tämä    epähaastattelu huvitti  suuresti,  koska  olen itsekin  ollut joskus se nainen joka on odottanut petollista miestä, en tosin lentoasemalla, vaan  laivarannassa,  ja  itkenyt  mutta vasta kotona. 

Kahdella  haastateltavalla on suhde  haastattelijaan.  Toisen suhde on päättymässä, mies on saanut tarpeekseen naisesta, on kantanut jo  matkalaukunkin  eteiseen ja   purkaa  mieltään: "Kykenetkö ajattelemaan, että sinä edes mahdollisesti olisit saattanut olla väärässä. Voisitko mitenkään antaa edes sen verran periksi? Koska tämä ei ole  hauskaa minullekaan, mitä? Nähdä sinun ilmeesi, joka  jää viimeiseksi mielikuvaksi sinusta. Käsitätkö että se  sieppaa minuakin aika syvältä? Käsittäkö? Että ei ole kyse yksin sinusta."

Toinen  mies  puolestaan yrittää aloittaa  suhteen uudelleen  entisen kumppaninsa kanssa. Hän kertoo ihmissuhdehistoriaansa, miten hänen onnistuukin aina loukata kumppanin tunteita.   Miten hänelle   aina käy niin, että  kun hän rakastuu ja haluaa sitoutua,  paniikki iskee  ja  hänen on pakko häipyä.  Kuvio toistuu   aina  samana, mutta ei toistu enää, mies vakuuttaa: "Haluan olla sinulle rehellinen, että lähdettäisiin puhtaalta pöydältä ja oltaisiin rehellisiä, kultapieni." Tiedän tyypin. Kun se sanoo olevansa rehellinen, se  valehtelee niin että korvat heiluvat eikä se edes tajua valehtelevansa.

Minua nauratti eräskin "haastateltava," joka opetti "haastattelijaa" (Utahin mormonia) polttamaan ruohoa  samalla kun korosti omaa erinomaisuuttaan rakastajana  mollaamalla  miehiä, jotka  uskovat  olevansa  suuria  rakastajia. "Ne tähtää naisen mielihyvään ja siihen että ne pystyy antamaan sitä. Niiden tyyppien koko juju on siinä [...] niin kuin  vaikka että ollaan naisen kanssa jinjangia tuntitolkulla ja pidätellään omaa saamista niin että hommaa voidaan jatkaa monta tuntia, tiedetään G-pisteet ja parhaat asennot [...] se on vähän niin kuin katsoisi itseään täynnä olevia asentajia, jotka polleina järkkää jonkun Porchen kimpussa." 

 Kaikki "haastattelut "  eivät  ole hauskoja.   Erityisesti yksi jäi vaivaamaan mieltäni.  Se oli kadehdittavan  taitavasti rakennettu novelli.  Jännite kasvoi  loppua kohden ja  loppu  yllätti minut kuin klassinen haukkateoria (kts. Rafael Koskimies. Novellin teoria)   Aiheena  on joukkoraiskaus. Haastateltava on logoterapian isän Viktor  Franklin ihailija,  joka on sitä mieltä että jos  holokaustia  ei  olisi  ollut, niin ei olisi   olemassa niin hienoa kirjaa kuin Franklin Elämän tarkoitusta etsimässä.  "Keitä me olemme sanomaan, etteikö insestillä tai hyväksikäytöllä  tai väkivallalla olisi pitkällä  aikavälillä ajatellen  ihmiselle jotain myönteistä annettavaa?",  hän sanoo haastattelijalle,  joka ei haastatelevan reaktioista päätellen  ei ole  samaa  mieltä hänen kanssaan.  (Haastattelijoiden repliikkejä ei "kuulla" yhdessäkään haastattelussa.)

 Vastenmielisten tyyppien - haastattelusarjan viimeinen  
"haasteltava" on   opiskelijapoika,   joka   kertoo  "haastattelijalle"  tytöstä.    Tyttö  oli  ollut hänen mielestään "New Age-hörhö, huuhaasalatiedon harrastaja ja  posthippityyppinen mysli-ihminen", yhden yön juttu,  kuten hän sanoi,   mutta    olikin   rakastunut  tyttöön, kun  tyttö kertoi hänelle  tarinansa.   Raivohullu raiskaaja oli  raiskannut ja  uhannut tappaa  tytön.  Pojan mukaan tytön  oli pelastanut  hänen hölmönkuuloiset uskomuksensa,  että ihmisten välinen yhteys ja myötätunto ovat  perustavanlaatuisempia sielullisia tekijöitä kuin pahuus ja  psykoosi.  Hän alkoi uskoa, että tyttö pystyisi pelastamaan hänet.  "Minä olin liikuttunut, muuttunut mies -  usko sinä mitä haluat," hän sanoo haastattelijalle.  Ilmeisesti  haastattelija ei usko pojan  vilpittömyyteen.  Hän kysyy kai jotain tyhmää, eikä  yhteyttä  synny ja haastattelu päättyy "haasteltavan"  raivonpurkaukseen. 

Minusta tuntui, että tässä samoin kuin muutamassa muussakin "haastattelussa" oli jotain kipeän  omakohtaista.  Vastenmieliset tyypit kaipasivat  yhteyttä,  mutta eivät   onnistuneet  saamaan vastakaikua.  "Me olemme kaikki hirvittävän, hirvittävän yksin", kuten Wallace sanoi eräässä haastattelussa. Kirjailijalle  kirjoittaminen on yritys (ja monesti  ainoa keino) päästä ihmisten yhteyteen,  eikä  sekään  yritys  aina  kanna tulosta.

 Koska  en ole  puritaaninen lukija, jolle  riittää pelkkä kirja sellaisenaan,  googlasin  vähäsen.   Halusin tietää enemmän  Wallacesta.   Selvisi, että   Wallace  oli  ollut itsekin  vastenmielinen tyyppi, mikä  ei  sinänsä  ole  hämmästyttävää,   kirjailijat kun  usein ovat sellaisia.  Olikohan se Tolstoi  vai  Thomas Mann, joka sanoi että kirjailijat   panevat kirjoihinsa   parhaimman  puolen itsestää.      Paljon ei jää jaettavaa  perheelle. 

 Metoo  -kampanjan yhteydessä  kirjailija Mary  Karr,  johon Wallace oli   pakonomaisesti rakastunut 1990-luvun alussa,  kertoi Twitterissä, että  Wallace oli pahoinpidellyt, uhkaillut ja stalkannut häntä, ja   sitä oli jatkunut kuukaudesta toiseen. Suhteesta on kulunut melkein  30 vuotta eikä  sillä  näytä olleen edes pitkällä aikavälillä  ajatellen mitään  myönteistä  annettavaa Karrille.   Eräässä haastattelussa  Karr   sanoi olevansa lopen kyllästynyt siihen, että  häneltä  alituiseen kysytään  Wallacesta ikään kuin hänen  antinsa kirjallisuudelle olisi  se, että hän oli  nainut  Wallacen kanssa  pari kertaa. "Jokaisen joka lukee  Infinite Jestin, pitäisi maksaa minulle  dollari", hän  heitti haastattelijalle.  (Wallace  oli  sanonut jossain  yhteydessä, että  hän  kirjoitti Infinite Jestin  tehdääkseen vaikutuksen Karriin).  Ymmärrän  kyllä Karria, harmiksihan se  pistää, kun kaikki  haastattelijat  ovat  kiinnostuneempia Wallacesta kuin hänestä.

Isän  salatut tunteet ja masentunut henkilö

Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja  on  valtavan  runsas ja  hienosti   rakennettu  novellikokoelma. Sen  rungon  muodostaa  haastattelujen  sarja,  jota haarovat    lyhyemmät ja pitemmät novellit,  laskujeni mukaan  niitä on   seitsemäntoista (saattaa  olla enemmänkin, en tarkastanut laskuani).  Kokoelma on   rakenteeltaan ja rytmiltään  kuin rikassävyinen  nykysävelteos. 
  
Kokoelman  kaksi parasta novellia, minun mielestäni,   on 
Masentunut henkilö ja Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua  kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta. Viimemainittu on kerta kaikkiaan lyömätön kuvaus  isän  tunteista  poikaansa kohtaan. Jotain kai kertoo kieroutuneesta huumorintajustani, että   nautin   suuresti gargantuaanisiin mittoihin  kohoavasta   inhosta, jota  isä  on tuntenut  poikaansa kohtaan  syntymästä alkaen, kun hän  seisoi silmät suurina katsomassa kuinka " istukka tulee ulos ja lätkähtää lattialle ja mitä sille sitten tehdään  eikä kukaan  kertonut siitä etukäteen." Isä    paljastaa kuolinvuoteella kaikki ne   inhon,  vihan  ja  halveksunnan  tunteet, jotka  hän  on pitänyt  tiukasti sisällään   kolmekymmentä vuotta.   Pahuksen poika, joka pilasi  hänen elämänsä,  ja  joka  sai  päälle päätteeksi  Pulitzerin palkinnonkin!     Suosittelen isille ja pojille. Novelli on rankka, mutta hauska.

Kun  luin  Masentunutta henkilöä, ajattelin  että onpa viiltävän itseironinen juttu, että   Wallace kirjoittaa omasta masennuksestaan kolmannessa persoonassa, joka on nainen ja  rasittava  tyyppi, joka soittelee päivin ja  öin tukiverkostonsa  jäsenille ( ne ovat hänen   entisiä koulu- ja  opiskelutovereitaan, joita hän ei ole tavannut  kasvoista kasvoihin vuosikausiin).  Ei  Suomessa tuollaisia  tukiverkostoja ole,   suomalaiset  masentuneet  vaikenevat, minun kokemukseni mukaan.  Eivätkä  suomalaiset  terapeutit  käytä ammattikieltä, kuten  novellin terapeutti, kun masentunut henkilö kertoo hänelle  collegenaikaisesta tapahtumasta, kun hän kuuli sivusta kuinka pari  miestä  puhui  puolitutusta naisopiskelijasta, että "ainoa merkittävä ero tämän naisen ja  vessanpöntön  välillä oli se, että vessanpönttö ei lähtenyt säälittävästi ruikuttaen juoksemaan perässä heti kun sitä oli käyttänyt." Siitä tapauksesta on neljä vuotta, mutta vieläkin se ahdistaa häntä ja  hänestä tuntuu kuin kaikki nauraisivat  hänelle. Terapeutti selittää  masentuneelle henkilölle,  että   aikuinen  ihminen saattaa takertua liikaa  vanhoihin (so. lapsuudenaikaisiin) emotionaalisiin puolustusmekanismeihin, jotka ovat muuttuneet haitallisiksi kehityksen esteiksi. 

Määritelmäni  novellin "viiltävästä itseironiasta" muuttui   "viiltäväksi  ironiaksi", kun luin  nettilehti Rolling Stonesista, että   Masentuneen henkilön  esikuvana  oli   ollut Prozac Nationin kirjoittaja Elizabeth Wurtzel,  jolta  Wallace oli saanut pakit  ja kirjoittanut  niiden jälkeen  novellinsa. Se tapahtui vuonna 1998.  Vastenmieliset tyypit ilmestyivät vuonna 1999. 

Ei ehkä olisi pitänyt googlata. Mutta  mitä väliä  sillä on kuka  oli esikuva.  Omista kokemuksistaan Wallace  kuitenkin taisi kirjoittaa. Hän oli  potenut  masennusta  nuoruusvuosista asti ja kokenut   kaikenlaisia hoitomuotoja   alkaen itsehoidosta (alkoholi ja huumeet)  päätyen sähköhoitoon.  Hän  lopetti masennuslääkkeiden käytön, koska  uskoi että  ne  aiheuttivat hänen  kirjoitusjuminsa.   Hän  joutui  sähköhoitoon, sekään   ei avannut jumia.   Kun hän ei pystynyt  kirjoittamaan,  hänen elämästään  katosi tarkoitus eikä   hän malttanut odottaa  " pitkällä aikavälillä" että tarkoitus  olisi  palannut, ja hän tappoi itsensä 47-vuotiaana  vuonna  2008. Näin  hän kirjoitti  kymmenen vuotta aikaisemmin masennuksesta:  Hän [masentunut henkilö] sanoi masennuksen tuntuvan niin keskeiseltä ja vääjäämättömältä osalta hänen identiteettiään ja persoonallisuuttaan, että kykenemättömyys jakaa masennuksen todellista luonnetta tai oikein edes kuvailla sitä tuntui samalta kuin jos tuntisi epätoivoista tarvetta kuvata taivaalla näkyvää aurinkoa - kuin se olisi elämän ja kuoleman kysymys - mutta ei  voisi tai saisi tehdä muuta kuin osoittaa maassa näkyviä varjoja.
( Vastenmielisten henkilöiden lyhyitä haastatteluja s. 64)

Lisää Wallacesta Kirjailijan päiväkirjassa: Elämäkerroista ja David Foster Wallacesta

Pietarilainen tilikirja

 Dom Mertensa, entinen  Mertensin   kauppahuone, joka myi  turkiksia ja   muotia, nykyinen Pietarin Zara  Nevski  prospektilla. 

Kuvan  kauppahuone  on  vastapäätä  Suurta Tallikatua,  jota  pitkin kävelin   joka päivä    Nevskille ja sieltä  metrolle kolme vuotta sitten.    Kävin vain kerran  Zarassa.  Oli pakkaspäivä lokakuun lopulla eikä minulla ollut   villapaitaa. Sellaista Zarasta ei löytynyt, siellä oli muutenkin  erinäköistä muotia kuin Helsingin  Zaroissa. Illalla palasin Suurelle Tallikadulle, jonka varrella  varrella on  inkerinsuomalaisten Marian kirkko ja sen vieressä Suomi-talo, jossa   asuin kuukauden.  Siellä oli  Suomen  Kirjailijaliiton residenssi ja hyvä kirjasto. Iltaisin  luin uudelleen  pietarilaiskirjailijoita.

Minulla oli   suunnitelma:  kirjoittaisin kirjan  Pietarista samalla  metodilla kuin olin kirjoittanut  kirjan Ravennasta ja äidistäni. Kävelisin pitkin ja poikin  kaupunkia ja  kirjoittaisin  muistiin mitä  mieleen tulisi.  Kirjoittaisin isästä, joka oli kirjoittanut  kirjan Pietarin valot. Kävisin katsomassa paikkoja, jotka hän mainitsee kirjassa,  ja etsisin talon jossa isoäitini oli asunut Pietarissa,   eli silloisessa Leningradissa ennen kuin hänet karkotettiin toistamiseen  Siperiaan.  Sitä sanottiin  evakuoinniksi, koska se tapahtui Suuren isänmaallisen sodan aikana. Niin hän säästyi Leningradin piirityksestä ja todennäköiseltä nälkäkuolemalta.  Mutta siihen kaupunkiin  hän ei päässyt enää takaisin asumaan, koska hän oli "finka" eli suomalaisnainen passin mukaan.

Ravennan kävelin vajaassa kolmessa kuukaudessa kirjaksi, mutta Pietari on  niin iso kaupunki, että siinä ajassa sitä ei kirjaksi  käveltäisi.   Ajattelin  että minun  pitäisi  asua ja kirjoittaa Pietarissa syksyn lisäksi kuukausi  myös talvella,  keväällä  sekä kesällä.

  Nevski prospekt elokuussa 2017

Seuraavan  kerran  kävin  Pietarissa  kahden vuoden kuluttua.  Asuin  viisi  päivää Millionnaja ulitsalla, suomeksi  Miljoonakadulla  lastenlasten kanssa.  Se on katu,  joka alkaa  Eremitaasin nurkalta ja  johtaa Mars-kentälle.  Tsaarin aikana  sillä kadulla  asuivat  rikkaat, mistä se sai nimensä.  En tiedä mikä sen nimi oli  neuvostoaikana.

Pietari-kirja  ei  elokuussa ollut mielessäni. Olin aloittanut  tai pikemminkin jatkanut  edellisenä talvena  matkakirjaa, joka oli  jäänyt kesken, kun Unennäkijän muistelmat oli ajanut sen ohitse noin kymmenen vuotta sitten.   Kun  sain matkakirjan käsikirjoituksen pois käsistäni,  Pietari-kirja palasi  mieleen ja aloin   suunnitella   talvista kirjoitusmatkaa Pietariin. Mutta matkaan oli tullut mutkia.  Kirjailijaliitolla ei  ole  enää residenssiä Pietarissa.   Minulla on kirjailijaeläke (1408,19 e/kk, mistä jää käteen 1098,39 e/kk) eikä sillä matkustella enkä  minä ole enää nuori.

Kolmekymmentäviisi vuotta sitten olin hypännyt bussiin, kun  olin saanut  Kordelinin matka-apurahan, ja  ajanut  Keski-Euroopan läpi  Müncheniin, sieltä  yöjunalla Bolognaan ja aamujunalla Ravennaan, eikä minulla ollut   aavistustakaan hotellista ja  siitä missä  asuisin  seuraavat pari kolme kuukautta ja  riittäisivätkö rahat. Eivät sellaiset  asiat  nuorena huolettaneet   niin kuin vanhana,  pääasia oli  että pääsi matkaan. Sitä uskoi silloin, että kyllä kaikki järjestyy.

Venäläiset  tilikirjani

 Jokin kuukausi sitten varasin kirjastosta Anniina Tarasovan kirjan Venäläiset tilikirjani  nimen perusteella. Oletin että  tekijä on  nuori venäläinen nainen, ja  että kirja on itsetilitystä. Se kiinnosti, sillä harvemmin  Venäjältä suomennetaan nuoria  naiskirjailijoita.  Jostakin  olin lukenut  että Tarasova on esikoiskirjailija ja että hänen kirjansa kertoo  Pietarista. Se oli toinen syy  miksi halusin  lainata kirjan. Jono eteni  niin hitaasti, että nimikin ehti muuttua muistissani Pietarilaiseksi  tilikirjaksi ennen kuin sain kirjan luettavakseni.

Venäläiset  tilikirjani   kuuluu  kustantaja Gummeruksen luokituksen mukaan  lajityyppeihin: naistenviihde (= chick-lit), jännitys, rikos ja dekkari, joten minä en varsinaisesti kuulu kirjan kohderyhmään. Syypää siihen on  Dostojevskin pietarilaisromaani Rikos ja rangaistus   minkä  luettuani dekkarit ja  viihdekirjat  tuntuivat minusta   tylsän latteilta. Olin  kuusitoistavuotias, kun lakkasin lukemasta niitä ja  aloin suhtautua  kirjallisuuteen  vakavalla  intohimolla.  

Kirjan takaliepeestä kävi  ilmi, että Tarasovalla on vallankumouksen ajalta emigranttitaustaa eli pakolaistaustaa  kuten minullakin (emigranttitausta kuulostaa jotenkin hienommalta), ja että hän on suomalainen  kasvuyritysjohtaja, joka tuntee suomalaisen ja venäläisen  työelämän. 

Romaanin  minäkertoja   on  töissä suomalaisessa rakennusalan konsernissa, jolla on tytäryhtiöitä   Venäjällä. Sivumennen sanoen venäläisten  luottamus suomalaisiin  rakentajiin on vanhaa perua.  Kirjassa eletään vuotta  2010.  Kertoja saa työkomennuksen Pietariin. Tehtävänä on tytäryhtiöiden  tilien  tarkastus. Häneen  iskee jo  junamatkalla Pietariin  paranoia, että  hänen passinsa  on takavarikoitu ja  hänen  teelasiinsa  on  tiputettu myrkkyä.

Paranoia on   venäläinen  kansantauti,  jolla on juurensa todellisuudessa ja joka tarttuu  helposti.  Stalinin aikana se  levisi pahana  epidemiana, joka  vei hautaan miljoonia ihmisiä. Eikä taudinaiheuttajasta ole, paha kyllä, päästy  eroon vielä nykyäänkään. 

Tilikirjojen tarkastuksen  edetessä  kertojan  paranoia osoittautuu perustelluksi epäluuloksi.  Yksi  jos toinenkin  tytäryhtiöiden   työntekijöistä  alkaa  vaikuttaa epäilyttävältä ja dekkarijuoni kiristyy.  Lopussa  paljastuu  vanha kunnon  Troijan hevonen, jollaista käytettiin jo antiikin Iliaassa.   

 Täytyy tunnustaa, että inhoan juonivetoisia   romaaneja, ja  erityisesti dekkareita, joissa koko homma  perustuu  juoneen.  Minusta tuntuu kuin  dekkarin juonenpunoja    kahlitsisi  mieleni  ketjuilla ja taluttaisi  sen  jonkinlaiseen putkeen tai  tunneliin, jossa ei näe  sivuillensa.  Siellä  tulee umpiokammo. Olisin luultavasti pitänyt Venäläisistä tilikirjoista  enemmän,  jollei se olisi lähtenyt kehittymään  väärään suuntaan, minun  mielestäni,  vaan olisi  pysytellyt a  kuvauksena  nuoren naisen työstä, elämästä ja ihmissuhteista Pietarissa.

Anniina Tarasova kirjoittaa blogissaan,  että  Venäläisten tilikirjojen kirjoittaminen kesti  seitsemän vuotta.   Se on myyttinen vuosien määrä,   Gustave Flaubertin sanotaan kirjoittaneen  Rouva  Bovarya seitsemän  vuotta.  Myös  Aleksis  Kivi kirjoitti  seitsemän vuotta Seitsemää veljestä.   Mieleen ei tule nyt muita, mutta varmaan moni  muukin  kirjailija on  kärsinyt kirjansa vuoksi nuo myyttiset vuodet.  Se  ei merkitse, että kirja  olisi kirjoitettu joka päivä, viikko, kuukausi tai vuosi. Joskus  kestää vuosia  ennen kuin kirja löytää  muotonsa.  Vähän minua harmittaa, että Venäläisten  tilikirjojen rikas  materiaali   löysi  dekkarimuodon.   Olisiko kasvuyritysjohtaja  sanellut  epävarmalle kirjailijanalulle, että  tulos tai  ulos?   Mutta kannattaako viihde paperikirjan muodossa nykyään, kun  on   telkkarisarjat, Netflix, digipelit,  some ym. epäkirjalliset ajanvietteet?