Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth

Ruutukaappaus   Dmitri     Šostakovitšin  Mtsenskin  kihlakunnan Lady Macbeth  –oopperasta, joka esitettiin suorana lähetyksenä  Yle  Areenalla 24.2.2017.  Esityksen  voi katsoa Areenalta   heinäkuun 2017 loppupuolelle asti.  http://areena.yle.fi/1-4010537?autoplay=true   

Kuvassa  Katerina (Svetlana  Sozdateleva)  kaipaa  rakkautta,    eikä   kulu aikaakaan, kun  paikalle  ilmestyy   naistenkaataja Sergei  (Alexey Kosaver),  joka  rakastelee Katerinan kanssa  turskaläjän  päällä.  Melkoisen  epäromanttinen paikka!    Mutta ei  se  mikään romanttinen ooppera olekaan , vaan  ” tragedia-satiiri” Šostakovitšin mukaan     Ohjaaja Ole  Anders Tandberg  ja lavastaja  Erlend  Birkeland ovat  korostaneet   oopperan    groteskeja   piirteitä, siksi turskat.     

 Libretosta   poiketen  tapahtumapaikkana   on  kalastajakylä  Lofooteilla.   Libretto,  jonka    Šostakovitš kirjoitti yhdessä Alexander Preisin kanssa,   perustuu   Nikolai  Leskovin kertomukseen.  Tragedian näyttämönä  oli  Tuskarin kaupunki  Kurskin kuvernementissa.  Katerina  oli varakkaan  viljakauppiaan nuori vaimo, joka  oli   tikahtua ikävään: …kun hän heräsi oli jälleen  edessä sama venäläinen ikävä, kauppiaskodin ikävä, josta  vapautuakseen ihminen  ilolla hirttäytyykin, niin kuin on tapana sanoa. ( suom. Juhani Konkka, 1962)

Vertailun  vuoksi   netistä  voi  katsoa  hollantilaisen  version  Mtsenskin Lady Macbethista.

http://www.theoperaplatform.eu/en/opera/shostakovich-lady-macbeth-mtsensk  Minusta alkukantainen kalastajakylä  sopii paremmin groteskien tapahtumien  näyttämöksi. Hollantilaisversiossa Katerina ikävystyy modernissa lasitalossa.   Hänen miehensä on  ehkä kenkäkauppias, ainakin  hänellä on kenkiä kuin  Romanian entisen  diktaattorin  Ceaușescun Elena-vaimolla. 

Šostakovitš  naisasiamiehenä

 Ohoh,  Šostakovitšhan  on feministi!  tuli mieleeni, kun  Katerina    seisoo  kalastajatalon portailla   ja julistaa joukkoraiskaajien joukolle: ”Luuletteko te,  että naiset ovat  vain teidän huvianne varten. Ettekö ole kuulleet naisista , jotka elättävät perheensä, naisista   jotka ovat   taistelleet vihollista vastaan,    naisista  jotka  ovat antaneet  hengen miehensä puolesta. Mutta se ei merkitse teille mitään.  Te ette tiedä mihin nainen pystyy.”

Libretto heijastelee kaksikymmentäluvun  edistyksellisiä  arvoja:   naisten tasa-arvoa       sekä taistelua lukutaidottomuutta  ja  uskonnon valtaaa vastaan.  Katerina  on sorrettu  lukutaidoton nainen,  ja  miehet  ovat hirviöitä, pappikin kourii   häissä  Katerinaa helmojen alta. Musiikissa  soi  aikakauden  avantgardismi  ja seksuaalinen    vapautuminen. 

Šostakovitš kasvoi   säveltäjäksi  tuon   Neuvostoliiton taiteen ja kirjallisuuden  kultakautena. Hän oli vain   26-vuotias, kun  hän  sävelsi  Mtsenskin Lady Macbethin. Nuoren  miehen  tunteiden     raju voima kuuluu  sävellyksessä.  

Oopperan   kantaesitys oli vuonna 1934  ja   suosio  oli valtava. Kahden vuoden aikana sitä  esitettiin noin   400 kertaa, kunnes   Stalin eräänä  tammikuun iltana  vuonna 1936 näki  oopperan ja  ”pöyristyi  oopperan modernistisesta sävelkielestä ja  seksuaalisesti värittyneistä kohtauksista” Wikipedian mukaan.  Kaksi päivää  Stalinin oopperavierailun  jälkeen Pravdassa ilmestyi nimetön  kritiikki ”Sekasotkua  musiikin  sijasta”, jota  arveltiin    Stalinin kirjoittamaksi, ja  ooppera katosi ohjelmistosta  saman tien. Myöhempi tutkimus on  osoittanut , että kirjoittaja   ei ollut Stalin.

Minun  ymmärrykseni mukaan    kolmekymmentäluvun  kulttuuripolitiikka  aiheutti Šostakovitšin  oopperan nuijimisen maanrakoon, ei niinkään Stalinin ”pöyristys.”   Kaksikymmentäluvun avantgardistit oli vaiennettu  pikkuporvarillisina formalisteina,   tilaa oli vain  niille  taiteilijoille , jotka  toteuttivat  töissään sosialistista realismia.  30-luvun loppupuolen suurissa puhdistuksissa taiteen ja kirjallisuuden  modernistit raivattiin lopullisesti pois tieltä,  kuka  telottiin, kuka  suljettiin keskitysleiriin, kuka  karkotettiin Siperiaan.   Oli ihme, että  Šostakovitš, Bulgakov,  Pasternak ja Ahmatova säilyttivät henkensä.  Šostakovitš kertoo Solomon Volkovin kokoamissa muistelmissa, että ”nimettömiä kirjeitä tuli ryöppyämällä: kauan et, kansanvihollinen, enää tallustele Neuvostoliiton maaperällä. Kohta leikataan näes aasinkorvasi irti. Ja saman tien myös pää.”

Millainen nainen Katerina  oikeastaan oli?

 Luin   Leskovin  kertomuksen  kuusikymmentäluvun  alussa, jolloin se ilmestyi ensi kertaa suomeksi,  ja mieleeni jäi vain se, että Katerina oli paha nainen.  Oopperan  jälkeen luin Leskovin  kertomuksen uudelleen   Hämmentävää, että   oopperan Katerina olikin  traaginen    rakkauden  uhri .   Šostakovitšin sympatiat  olivat selvästi hänen puolellaan. Tosin  Katerina tappoi sekä  appensa, aviomiehensä    että   rangaistusvanki  Sonetkan  ja itsensä   matkalla Siperian karkotukseen.   Olisi  mieluummin tappanut  petollisen  Sergein!

 Leskovin   kertomuksen  Katerina  ei   ollut lukutaidoton, hänellä ei vain  ollut lukuhaluja, eikä  kauppiaskodissa ollutkaan  kuin yksi kirja: Kiovan  pyhimysten elämäkerrasto.  Sorrettu nainen hän kyllä oli, tyrannimainen appi  alisti hänet valtansa alle ,   eikä vanhasta  aviomiehestä ollut  tukea  ja turvaa, ei  mitään iloa,  hän ei pystynyt edes panemaan  lasta alulle. 

 Katerina oli 23-vuotias,   iässä   jossa  fyysinen lapsenkaipuu  on väkevä. Taloon  palkattiin  komea  nuori  kauppa-apulainen  Sergei, ja   Katerinan   halu  mieheen syttyi.    Mutta   appiukko  oli suhteen tiellä, joten  Katerina  myrkyttää hänet.  Ja niin   Sergein ja  Katerinan välillä   ”alkoi  rakkaudentäyteinen elämä”,  jota  kylläkin  varjosti  appiukon haamu  kauhean kissan hahmossa.    Kun aviomies palasi   työmatkalla,     Sergei  ja  Katerina  raivaavat hänet  yksissä tuumin  tieltä pois ja rakkaudentäyteinen elämä jatkuu.  Sergei puhuu avioliitosta, hän   on kiipeämässä reittä pitkin kauppiassäätyyn, se kelmi! Rakkaudesta ei alunperinkään ollut   hänen kohdallaan ollut kysymys, mutta Katerina  oli intohimossaan umpisokea.

Katerina   tuli raskaaksi , mutta häitä ei tullut    niin kuin  oopperassa.  Sillä  ” sitten – hupsis, kohtasi arvaamaton yllätys,”  kuten Leskov   asian ilmaisee.   Taloon   saapui  vanha muori  pienen pojan kanssa.   Muori oli edesmenneen  appiukon sisar  ja poika  oli alaikäinen sukulainen ja kauppaliikkeen osaperillinen.  Sergei tajusi heti,  että siinä meni  hänen  mahdollisuutensa  päästä kauppiaaksi.   Hän  rupesi ”laulamaan virttä että tuon  Fedja Ljaminin [sukulaispojan] takia hänestä on tullut kaikkein  onnettomin ihminen, eikä hänellä ole mahdollisuutta nostaa häntä, Katerina Lvovnaa, koko muun kauppiaskunnan yläpuolelle.”  Sillä tavoin Sergei manipuloi Katerinan tappamaan sukulaispojan. Hän piteli poikaa jaloista, kun  Katerina  tukahdutti pojan tyynyllä. 

Lapsenmurhaa  ei  oopperassa  nähdä.   Šostakovitš  loivensi   Katerinan synkkää   tarinaa, joka Leskovin mukaan perustui hänen  lapsuudenmuistoonsa: Kerran eräälle naapurillemme,  seitsemänkymmentävuotiaalle ukolle, joka meni  kesäpäivänä levolle herukkapensaan  varjoon, kostonhimoinen miniä kaatoi korvaan kiehuvaa kirjelakkaa…

  

 Kuvassa Galina Višnevskaja elokuvassa Katerina Izmailova.   Kuusikymmentäluvulla  Šostakovitš   teki uuden version Mtsenkin Lady Macbethista.  Se oli paljon kesympi  versio kuin hänen nuoruudenteoksensa. Elokuvan voi katsoa Youtubesta  https://www.youtube.com/watch?v=lVbbRQgQalI

Lisäys 3.3. 2017

Mitä  Šostakovitš ajatteli Leskovin  Lady  Macbethista ja  rakkaudesta, Katerinasta  ja Sergeistä 

”Minä kuvasin Lady  Macbethissa hiljaista venäläistä perhettä. Perheen jäsenet lyövät ja myrkyttävät toisiaan. Kun katsoo ympärilleen, havaitsee,  etten liioitellut mitään. Sellainen vaatimaton  tarina suoraan luonnosta”,  Šostakovitš  sanoo Solomon Volkoville. (Dmitri Šostakovitšin muistelmat. Koonnut Solomon Volkov. Suomentanut Seppo  Heikinheimo, Otava  1980.    Seuraavat sitaatit ovat kaikki samasta kirjasta)

Šostakovitšin mukaan Leskovin kertomus  Lady Macbethista  ”hämmästyttää lukijaansa  epätavallisella  kirkkaudellaan ja rikkaudellaan. Ksymyksessä on mitä todellisin ja traagisin kuvaus lahjakkaan, viisaan ja  etevän naisen kohtalosta, joka tuhoutuu vallankumousta edeltäneen Venäjän painajamaissa olosuhteissa […]  Se on uskomattoman  voimakas kuvaus eräästä  esivallankumouksellisen Venäjän kaikkein synkimmästä ajasta. Säveltäjälle Lady Macbeth on kirjaimellisesti ottaen  aarre. Terävä henkiöiden luonnehdinta, romanttiset konfliktit – kaikki tämä innosti minua suuresti.”

Šostakovitš jatkaa: ”Jekaterina [ so. Katerina] Lvovna  on ylevä ja valoisa henkilö.” ( Hm, en ole samaa mieltä)  ”Hänen elämänsä on synkkää ja ikävää.” (Olen samaa mieltä).  ”Mutta sitten hänen elämäänsä ilmestyy rakkaus, voimakas veren veto. Ja käy ilmi, että tämä intohimo tekee rikoksen  kannattavaksi. Kaikki on samantekevää; millään muunlaisella elämällä ei ole mitään merkitystä […] Se joka  osaa rakastaa, omistaa samanlaisen lahjan kuin se joka osaa rakentajaa laivoja ja kirjoittaa romaaneja. Tässä suhteessa  Jekaterina Lvovna on nero. Hän on nerokas intohimossaan: rakkauden vuoksi hän on valmis mihin tahansa, myös murhaan.” ( Minä en ole  yhtä vakuuttunut  Katerinan neroudesta). 

Šostakovitš kertoo että hänen suhteensa  Lady Macbethin Sergeihin on  jolloin  tavoin monimutkainen: ” Hän tietenkin roisto. Mutta Sergei on myös komea mies. Ja ennen kaikkea naisten mielestä lumoava.  Samanaikaisesti  kun Jekaterina Lvovnan mies on pelkkä epäsikiö.” […]  ”Ja niinpä annoin Sergeille muutamia erään läheisen tuttavani ominaisuuksia. Hän ei tietenkään ole mikään Sergei, vaan erinomaisen intelligentti henkilö. Mutta  naisten suhteen häntä ei pidättele mikään, Tässä suhteessa ystäväni oli erinomaisen tarmokas. Hän puhui paljon ja kauniisti, ja naiset sulivat […] Kun  Sergei viettelee Jekaterina  Lvovnan, hänen äänenpainonsa ovat minun ystäväni. Mutta se on tehty niin, ettei hän huomannut mitään, vaikka olikin mitä herkkäkorvaisin muusikko."

Šostakovitš on sitä mieltä, että ”on erittäin tärkeää käyttää juonessa todellisia tapahtumia ja todellisia ihmisiä.”  ( Tästä olen samaa mieltä) ”Ja kun teimme Saša Preisin kanssa Lady Macbethin libreton ensimmäisiä luonnoksia, kirjoitimme kaikenlaista hölynpölyä tuttavapiirimme henkilöistä. Se oli erittäin hupaisaa. Ja auttoi suuresti  työtämme, kuten  sitten kävi ilmi."

Sukutaulu

 Patrick Modianon  muistelmakirjan nimi  Un pedigree  tarkoittaa koiran tai  muun lemmikin  sukutaulua.  Kirjaa ei ole suomennettu. Se on lyhyin muistelma, jonka olen lukenut Erik Satien Muistamattoman miehen muistelmien lisäksi.  Sivuja on joko alle sata tai vähän päälle sata  riippuen teoksen  laitosten   kirjasinkoosta.  Kansikuvassa on vetoavan näköinen koiranpentu ja varoituskyltti, jossa lukee: ” Varokaa tuhmaa koiraa.”     Modiano on suuri koirien ystävä.   Hänellä ja hänen pikkuveljellään oli koira, joka heidän suureksi surukseen juoksi auton alle ja kuoli.

 Hän kertoo kirjan alussa millainen hänen  äitinsä  oli:  ”Äiti oli  kaunis tyttö, jolla oli kova sydän.  Hänen sulhasensa oli antanut hänelle kiinanpystykorvan,  mutta  hän ei  pitänyt  siitä  huolta,  vaan jätti sen   milloin  kenenkin   huostaan, kuten hän  myöhemmin  teki minulle.  Kiinanpystykorva tappoi itsensä  hyppäämällä  ikkunasta.”   En ihmettele  kiinanpystykorvan itsemurhaa.  Se on koira, joka  kiintyy syvästi  yhteen  ihmiseen tai perheeseen.

 Modianon äiti  Louisa Colpinj oli uranainen, näyttelijätär.  Hän oli syntynyt  Antwerpenissä työläisperheeseen.    Hän  näytteli    neljässä  elokuvassa ennen kuin muutti  sodan aikana   vuonna  1942 Pariisiin ja  tapasi  siellä  Alberto Modianon, jonka kanssa meni naimisiin. Heille syntyi kaksi poikaa,   Patrick vuonna 1945 ja Rudy 1947. Hänestä ei koskaan tullut  haaveilemaansa   suurta  tähteä Ranskassa.  Se saattoi johtua osittain hänen aksentistaan -  flaaminkieli  resonoi   ranskankielen lävitse,   mikä   särähti  nirson pariisilaisen elokuvaväen korvissa.

Äiti ei antanut lasten häiritä uraansa, joka eteni takkuisesti. Hän  vei lapset  vanhempiensa luo  Antwerpeniin, jossa  Patrick oppi puhumaan -  flaaminkieltä! Se oli hänen ensimmäinen  kielensä. Hän ei osannut  sankaakaan ranskaan, kun   äiti haki pojat  kotiin (ehkä vanhempiensa painostuksesta).   Pojat eivät  päässeet kovin kauan  nauttimaan  kotielämästä. Vuonna  1949 äiti  jätti pojat kahdeksi vuodeksi Biarritziin. .  Patrick oli  viisivuotias ja Rudy  kaksivuotias.  Heistä piti  huolta talon  portinvartija (= concierge).   Vanhemmat  eivät käyneet katsomassa  poikiaan noiden vuosien aikana.

 Vuoden 1952  alussa äiti antoi  pojat ystävänsä  Suzanne  B:n  hoitoon  Jouy- en- Josasiin,  esikaupunkiin, joka  kuudentoista kilometrin päähän  Pariisin keskustasta.   Patrick  jatkoi  koulunkäyntiä, jonka  oli aloittanut  Biaritzissa.   Isä kävi joskus katsomassa poikia pikku  ystävättärensä (suomeksi = rakastajattarensa) Nathalien  kanssa,  äiti  ei käynyt kertaakaan.  Heillä  oli  vapaamuotoinen avioliitto, kummallakin pikku  ystävänsä ja ystävättärensä.   Vuoden kuluttua  isä haki pojat  kotiin Jouy-en –Josasin  tyhjästä talosta. Vuosia myöhemmin  Patrick sai tietää, että  Suzanne B. oli pidätetty murron takia.

Modiano kertoo,  että hän näki äitiään harvoin  eikä  muista, että  äiti  olisi  osoittanut koskaan  hellyyttä tai huolenpitoa häntä  kohtaan. Hän  oli aina vähän  varuillaan   äitinsä läheisyydessä .   Äidin raivonpurkaukset pelottivat häntä.  ”Kuin  piski ilman sukutaulua,  joka sai   liian usein selviytyä  yksin pentuna,  tunnen toisinaan  lapsellista houkutusta   kirjoittaa mustalla valkoiselle  kaiken sen  minkä jouduin käymään lävitse hänen   kovasydämisyytensä ja piittaamattomuutensa takia. Mutta minä vaikenen. Ja annan hänelle anteeksi. Siitä kaikesta on niin kauan.” (Une Pedigree ilmestyi vuonna  2005, jolloin äiti oli   87-vuotias.  Kymmenen vuoden kuluttua  Modianon   Nobel-palkinnon jälkeen  äiti kuoli.)

 Patrick oli  kaksitoistavuotias, kun  hänen läheisin ihmisensä, pikkuveli  Rudy,  kuoli  leukemiaan. Isä tuli  hakemaan häntä  sisäoppilaitoksesta ja kertoi  autossa  veljen kuolemasta.  Se oli sokki,  joka  särki äkillisesti  hänen lapsuutensa.  Hän sanoo muistelmassaan, että mikään mitä kerron  ei ole  vaikuttanut häneen yhtä perustavalla  kuin Rudyn kuolema.  Hän omisti esikoisromaaninsa ja seitsemän muuta kirjaansa kuolleelle veljelleen.

Poikien  isä Albert  Modiano  oli   Pariisissa   syntynyt   sefardijuutalainen isänsä puolelta.   Hän  oli liikemies,   jolla oli hämäriä  bisneksiä.   Hän oli salakuljettanut  bensiiniä, valuuttaa ja toiminut  mustanpörssin kauppiaana  miehityksen  aikana.  Tuolloin  hänet pidätettiin   kaksi kertaa, mutta hän ei joutunut keskitysleiriin..  Hän ei ollut  rekisteröitynyt juutalaiseksi eikä  kantanut    juutalaisten keltaista  tähteä.  Hänellä oli ranskalainen henkilöllisyyskortti ja monta pseudonyymia.  Miksi isä ei yrittänyt paeta miehityksen aikana? Miksi hän jäi Pariisiin? Mitä hän tunsi sisimmässään noina vuosina?  Modiano pohtii muistelmissaan.   Isä vaikeni  menneisyydestään.  Äidin mukaan hän oli hän oli Ranskan  Gestapon yhteistoimintamies.  Saattoi ollakin,  mutta  äidin  puheisiin  ei ole luottamista, hän oli katkeroitunut nainen.

Madiano kertoo muistelmakirjassaan enemmän vanhemmistaan ja heidän sekalaisista seurapiireistään kuin itsestään.  Hän pudottelee nimiä, jotka eivät merkitse lukijalle mitään, ja  toivoo, että hänelle annettaisiin anteeksi kaikki nuo nimet. ”Minä olen  koira joka  teeskentelee, että sillä on  sukutaulu,”  hän sanoo.  Siinä sivussa hän tulee kirjoittaneeksi taiteilijan omakuvan penikkavuosilta (vrt. Dylan  Thomasin Portrait of  the Artist as a Young Dog,  jota sivumennen sanoen yritin  suomentaa parikymppisenä, mutta  kääntäjänurani   loppui alkuunsa, kun  kieli oli niin vaikeata). Kirjat  ovat hänelle tärkeitä hänelle  lapsuus- ja nuoruusvuosina, kuten  kaiketi  tuleville kirjailijoille yleensä. Seitsemänvuotiaana hän luki Viimeisen  mohikaanin, Kiplingin Viidakkokirjan   ja  Andersenin   satuja, viisitoistavuotiaana  Madame Bovaryn (  sisäoppilaitoksen äidinkielen opettajan erikoisluvalla, koska se oli kielletty kirja) ja  mm.   Manon  Lescautin, Humisevan  harjun  sekä   Cesare Pavesen  Päiväkirjat 1935-1950, jota  ei ole suomennettu. Se oli minunkin suosikkini, mutta parikymmentä vuotta myöhemmin.

Modiano   lopettaa  Sukutaulun   toiveikkaisiin tunnelmiin.   Eräänä kesäkuun iltana hän oli   käynyt teatterissa ja nähnyt Audibertin näytelmän. ”Tuona iltana tunsin ensimmäisen kerran elämässäni itseni huojentuneeksi. Uhka joka  painanut minua   niin  monta vuotta ja pitänyt minut reunalla, oli  haihtunut Pariisin ilmaan. Oli aika nostaa purjeet ennen kuin madonsyömä laituri romahtaisi,” hän kirjoitta.

Hänen esikoisromaaninsa ilmestyi huhtikuussa 1968, kun  hän oli 22-vuotias.  Hän mentorinsa oli  Raymond  Queneau, kirjailija ja Oulipo-ryhmän perustaja.   Onnekas Modiano kun  sai sellaisen mentorin!  Se oli  kuin korvausta hänen  onnettomasta lapsuudestaan.   Tosin mentorin löytäminen ei  ollut pelkästään onnesta kiinni – Queneau oli  Modianon äidin  ystävä.   Hän opasti  pojan Pariisin kirjallisiin piireihin, luki  hänen  käsikirjoituksensa ja  suositteli  sitä   arvostetulle  Gallimard-kustantamolle.  Esikoisen nimi on Place de l’Étole, mutta  se ei  tarkoita pariisilaisten ja kaikkien  turistien  hyvin tuntemaa  aukiota, jonka nimi on nykyään Place de  Charles  de Gaulle. Se tarkoittaa sananmukaisesti  tähden  paikkaa.  Kirjan mottona on juutalainen anekdootti:   Kesäkuussa 1942 saksalainen upseeri kävelee  nuorta miestä vastaan  kadulla ja  kysyy: ”Anteeksi herra, missä on  Place de l’Étoile?” Nuori mies osoittaa rintansa vasenta puolta.”

Place de l’Étole  on     niin kutsutun  ”Miehitystrilogian” ensimmäinen osa,  kolmas oli Kehäbulevardit.   Keskimmäistä osaa en ole lukenut.  Modiano ei  ollut elänyt  Ranskan miehityksen aikaa, mutta  tuo aika    oli heittänyt syvän varjon hänen lapsuuteensa. Hän syntyi sodan jälkeen vuonna 1945 ja kuului sukupolveen, joka toukokuussa 1968 nousi Pariisissa barrikadeille, hän muiden mukana.  Isien taustaan nähden ei ollut mikään ihme, että opiskelijamellakat olivat Ranskassa Euroopan rajuimmat  Sen  koommin isä ja poika eivät olleet puheväleissä.  Modianon isä ei ollut ainoa, joka vaikeni miehityksen ajasta,  monet sen ajan  isistä olivat   saksalaisten  yhteistoimintamiehiä.  

En voi tarjota tapahtumien todellisuutta, vain näyttää niiden varjon (Stendhal)

Kehäbulevardit  on  minun suosikkini.  Sen minäkertoja sanoo: ”Minä olen kiinnostunut turmeltuneista laitapuolen ihmisistä tavoittaakseni heidän kauttaan isäni pakenevan kuvan. Minä en tiedä hänestä juuri mitään. Mutta minä keksin.”  Kirjan keskeinen teema on  juutalaisen   kollaboraattori-isän ja pojan suhde.  Minun teki aikoinaan vaikutuksen minäkertojan myötätunto ja sääli isää kohtaan.  Mieleeni  jäi  pysyvästi  kohtaus, jossa isä yrittää työntää   poikansa  metrojunan alle.

Modianon kirjoissa esiintyy toistuvasti henkilöitä, jotka kuuluivat hänen vanhempiensa seurapiireihin -  jos  eivät  olleetkaan   aivan    laitapuolta,  niin   ainakin puolimaailma,  osa oli turmeltuneita pörssikeinottelijoita, lehtimiehiä ja  aatelismiehiä, näyttelijättäriä, hevostallin omistajia,  ravintoloiden pitäjiä   tai   ammatiltaan muuten vain  epämääräisiä miehiä ja naisia.   He olivat ”varjohahmoja” ja vanhempien maailma oli ”hämäräalue”.  Se oli maaperä tai pikemminkin tunkio, joista  polveuduin,”   Modiano  sanoo Sukutaulussa.

Yhä uudestaan Modiano palaa kirjoissaan etsimään  menneisyyden ihmisiä  ja paikkoja,   joissa päähenkilölle on tapahtunut jotain tärkeää,   mikä pakenee hänen muistiaan.   Päähenkilö on tavallisesti yksinäinen mies.   Poikkeuksena  on  romaani   Nuoruus, josta  olen kirjoittanut täällä.

Kadonneessa  korttelissa menneisyyden  etsijä on 40-vuotias dekkaristi John Dekker, joka kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen palaa Pariisiin, jossa hän on  syntynyt ja kasvanut. Hän  kuvailee Pariisia seuraavasti:  Rauta-aidan takana tuuli hyväili kastanjoiden    lehvistöä, Place de l’Alman rakennusten yläkerroksia ja Seinen toisella  puolen  Eiffelin tornin huippua. Tuona hetkenä Pariisi oli kaupunki joka vastasi sydämeni  lyöntejä. Elämääni ei voinut kaivertaa muualle kuin sen katuihin,. Riitti kiertelin Pariisissa aivan yksin summanmutikassa ja olin onnellinen. (suom. Jorma Kapari).   Epäilemättä Modiano kuvaa tässä omaa suhdettaan  Pariisiin, jonka  kadut  ja  kahvilat ovat  hänen romaaniensa  päänäyttämönä.  Lukija  voi  kuljeskella virtuaalisesti hänen  kaduillaan  Googlen  Street Viewin avulla. Alla   ruutukaapaus  Modianon lapsuuden  kotikadusta Quai de Conti, vasemmalla  bukinistien kirjakojut ja Seine, taustalla  Pont Neuf.

Kaikki tiet vievät lapsuuteen

Jotta et eksyisi näillä  kulmilla on  Modianon toistaiseksi   viimeisin romaani , jonka  mottona  on  ensimmäisen väliotsikon Stendhal-sitaatti.  (Motot kannattaa  lukea tarkasti, koska niissä kirjailija  antaa avaimen teokseensa).  Jotta et eksyisi näillä kulmilla  ilmestyi 2014, samana vuonna,  jona Modiani sai Nobel-palkinnon. 

 Romaanin päähenkilö on jo aika vanha  kirjailija,  jolla on  elämänkokemusta. Hän pohtii:  Loppujen lopuksi me unohdamme sellaiset elämämme yksityiskohdat, jotka  häiritsevät meitä tai ovat  meille liian tuskallisia.  Minua puolestani  häiritsee hieman se, että Modiano ilmaisee päähenkilönsä elämänviisauksia monikon ensimmäisessä persoonassa,  kun muu kerronta on kolmannessa persoonassa.  Mutta kenties   hän  on halunnut persoonamuodon vaihdoksella osoittaa, että kysymys ei ole vain  päähenkilön ajatuksista, vaan   yleisemmistä totuuksista.

 Päähenkilön nimi on Jean Daragane.  Jean on Modianon ensimmäinen nimi, Patrick toinen.  Tämä  ei ole ensimmäinen kerta, jolloin Modiano käyttää teoksiaan  omaa nimeään  päähenkilön nimenä.  Mutta autofiktiosta tuskin on kysymys.

 Darangelle   soittaa tuntematon mies,  joka  on löytänyt hänen   osoitekirjansa, ja sieltä  nimen Guy Torstel, joka kiinnostaa miestä.  Hän on lukenut myös Jeanin neljäkymmentä vuotta sitten ilmestyneen esikoisromaanin ja löytänyt sieltä saman nimen.  Aluksi nimi  ei sano Jeanille mitään. Hän ei ole  pienintäkään  muistikuvaa esikoisromaanista,   hän  arvelee että on poiminut nimen puhelinluettelosta.

 Muistin virkistämiseksi miehen tyttöystävä toimittaa     Jeanille sen sivun, jolla Torstelin nimi esiintyy, ja koko  joukon kopioita asiapapereista, joissa käsitellään   Colette Laurent -nimisen  nuoren naisen  murhatapausta.  Torstelin nimi  löytyy  kolmen nimen  yhteydestä,  joista  yksi  oli   Jeanin äidin nimi.  Hän ”guuglasi” nimiä, mutta tietokone ei antanut mitään tietoja niistä. Hän muistaa hämärästi, että olisi kauan  sitten tavannut   asiakirjassa mainitut henkilöt.

 Eräs nimi  veti   Jeanin huomion puoleensa  kuin magneetti: Annie Astrand,  josta löytyi ensi selaamisella vain vähän tietoa. Myöhemmin papereista löytyi tieto, että Annie Astrand oli ”tuttu Étoile Kléberin bordellista.” Papereiden joukossa oli lapsen valokuva, jonka takana luki: ”Tuntematon lapsi.  Astrand, Annie, kotietsintä ja pidätys. Ventimiglian raja-asema.  Maanantai 21. heinäkuuta  1952.”  Selatessaan  asiakirjoja ensimmäisen kerran  Jean oli nähnyt valokuvan, mutta  oli unohtanut sen  saman tien.  ”Oliko se jotenkin häiritsevä todistuskappale, asia jonka hän olisi halunnut  torjua mielestään?” hän mietti  tuijottaessaan kuvaa. Hän tunsi jonkinlaista huimausta, pistelyä päänahassa, kun hän tunnisti, että tuo lapsi oli hän itse.

Modiani rakentaa  romaania  kuin  murhamysteeriä,  mutta  päämääränä ei ole    selvittää kuka murhasi Colette Laurentin.   Kerronta  liikkuu  aikatasolta toiselle ihmisen  muistin  tapaan pikemminkin  spiraalina kuin suorana aikajanana.  Asiapapereihin on siroteltu nimiä ja osoitteita, ”varmaan sitä varten että tässä juoksuhiekassa olisi ollut edes  joitakin kiinnekohtia,”  Jean ajattelee.  Johtolanka johtolangalta Jeanin muistikuvat tarkentuvat ja vievät häntä kohti lapsuuden mysteeriä.  Annie Astrand oli ollut hänen hoitajansa, jonka luo Pariisin esikaupungissa olevaan taloon  äiti oli  jättänyt hänet  vuodeksi.  Jostain syystä Annie oli joutunut   lähtemään kiireellä talossa. Hän oli ottanut pikku- Jeanin  mukaansa.  He asuivat vähän aikaa  Pariisissa  Blanchen aukion kulmilla,  mistä pakomatka jatkui Rivieralle. Eräänä yönä Annie katosi ja  Jean yksin   tyhjään taloon, osta isä haki hänet. Jeanille ei  selvinnyt koskaan, mitä  Annie pakeni.

 Romaanin nimi Jotta et  eksyisi näillä kulmilla  viittaa Blanchen aukion kulmiin. Modianio kertoo Sukutaulussa, että ne  kulmat  tulivat  hänelle tutuiksi , kun hän   neljäntoista iässä kuljeskeli niillä seuduilla, sai  siellä ensikosketuksen  Pariisin mysteereihin ja alkoi kuin  huomaamattaan uneksia elämästä.  

 Sukutaulu on  hyvä tiekartta Modianon  tuotantoon.  Luettuani hänen  muistelmansa ymmärsin miksi hän kirjoittaa yhä uudelleen  samasta teemasta.   Jossain yhteydessä hän  on sanonut, että jokaisen kirjan jälkeen hän uskonut tyhjentäneensä menneisyyden eikä hänen  tarvitse enää palata siihen, mutta joka kerta hän on  erehtynyt. Olen  kiitollinen  hänelle siitä, että  hän on pysynyt  uskollisena itselleen – sanoivat arvostelijat  mitä sanoivat -  eikä ole  hylännyt teemaansa.  Hänen  kauhea  lapsuutensa, joka oli täynnä salaisuuksia ja  ristiriitoja, on  ehtymätön luovuuden  lähde ja hänen  tuotantonsa kivijalka.

 Toivoisin että  Modianon muistelmakirja suomennettaisiin (  ja sen lisäksi Place de l’Étoile,  Dora  Bruder, L’Herbe des nuits ja Dans le café de la  jeunesse perdue, koska  luen kaunokirjallisuutta mieluimmin   suomeksi), mutta se taitaa olla  turha toive.  WSOY on ollut Suomessa  Modianon  kustantaja, mutta  isoilla kustantamoilla ei ole  enää varaa julkaista vähälevikkistä käännöskirjallisuutta,  ei  meillä eikä  Ruotsissakaan, jossa  Bonnier  oli  Modianon kustantaja, mutta  luopui hänestä.  Häntä kustantaa nykyään   Elibeth Grate Bokförlag.  Onneksi on olemassa  pieniä   kustannusliikkeitä,   jotka pitävät  ikkunoita  auki Eurooppaan ja muihin maanosiin.  Muuten lukijat tukahtuisivat  sisäilmaan.

Amerikkalainen unennäkijä

Viisi vuotta sitten tapaninpäivänä 2011 Aurinkolahdessa näytti tällaiselta. Vesi oli korkealla.  Ei sitä vielä tulvaksi voinut sanoa, mutta kuva tuli mieleeni, kun luin Anthony  Doerrin esikoisromaania Davidin uni (suom.  Hanna Tarkka, WSOY 2016). Lainasin sen nimen perusteella, koska kirjallisuuden unet kiinnostavat minua.  Englanniksi kirjan nimi on About Grace.  Sillä  nimellä  kirja olisi jäänyt  minulta lainaamatta.  Doerrista tiesin ennestään vain sen, että hän on voittanut Pulitzer-palkinnon  romaanillaan  Kaikki se valo jota emme näe, jota en ole lukenut,   koska en pidä Pulitzer-  enkä Oscar-palkintoja  mitenkään suurina suosituksina taideteoksille.

Doerrin romaanin päähenkilö David Winkler on hydrologi, joka on väitellyt tohtoriksi jääkiteistä.  Hänellä on paranormaali kyky nähdä unia, jotka käyvät toteen.  Kenties hän on perinyt kykynsä suomalaiselta  äidiltään,   suomalaisia kun  pidettiin kansanuskomuksissa  ihmisinä, joilla oli  yliluonnollisia voimia.   He pystyivät suuttuessaan muun muassa nostattamaan myrskyjä.   Siksi suomalaisia merimiehiä ei mielellään pestattu laivoihin.  Pietarin tulviakin pidettiin Venäjällä aikoinaan inkerinsuomalaisten syynä, kaupunki kun oli rakennettu heidän mailleen. (Inkeriläisten taikavoimista enemmän  Kirjailijan päiväkirjassa).

Pakkomielteinen unennäkijä

 Eräänä maaliskuun yönä vuonna 1977 Clevelandissa, Ohiossa sataa vettä.  David Winkler nukkuu, mutta hänen hydrologin korvansa on hereillä.  Alitajunta tapojensa mukaan liioittelee pieniä asioita -  sadepisaroitten ropina muuttuu hänen unessaan suurtulvaksi, josta hän yrittää pelastaa muutaman kuukauden ikäisen tyttärensä  Gracen, vaan ei onnistu ja tytär kuolee.  Ei ole mitenkään epätavallista, että vanhemmat näkevät tämänkaltaisia ahdistusunia lapsistaan, eikä sekään epätavallista että hydrologi näkee unta tulvavesistä. Suurin osa ihmisten unista liittyy tavalla  tai toisella  heidän  työhönsä, kiinnostuksen kohteisiin ja läheisiin.  

Davidin ahdistusuni alkaa toistua peräkkäisinä öinä.   Alitajunnalla on jotain tärkeää tiedotettavaa Davidille, mutta hän ei ymmärrä unen sanomaa, tai ymmärtää sen väärin.  Kun vesi alkaa tulvia Clevelandissa joen äyräiden ylitse, vie sillan mukanaan, tulvii kaduille ja kellareihin ja nousee nousemistaan, David joutuu paniikin valtaan.  Hän on varma, että uni käy toteen, ja hän aiheuttaa tahattomasti tyttärensä kuoleman.  Itsestään ihminen unia näkee, kuten ystäväpsykologi sanoi minulle vuosia sitten. En silloin ollut samaa mieltä hänen kanssaan.

 David on minusta niin pakkomielteinen henkilö, että saattaa toteuttaa unensa, kuten  oli tapahtunut   pari  vuotta aikaisemmin, kun hän oli nähnyt unta naisesta,   jonka  hän   kohtaa  sattumalta muutaman päivän kuluttua todellisuudessa. Nainen pudottaa marketin lehtitelineestä Good Housekeeping –lehden  ja David ojentaa sen naiselle aivan kuten unessakin oli käynyt.  Hän ei saa naista mielestään ja alkaa käydä joka päivä samassa marketissa.  Kuluu kolme  neljä  kuukautta ennen kuin  häntä   onnistaa.   Nainen ilmestyy markettiin ja David lähtee seuraamaan naista.   Kun on kyllin sinnikäs, unelmat toteutuvat.  He päätyvät naimisiin ja heille syntyy tytär Grace.  Vaimo ei ole mikään hyvä taloudenhoitaja, häntä kiinnostaa enemmän metalliveistoksen tekeminen talon kellarissa, eikä avioliitto muutenkaan  vaikuta   järin onnelliselta. 

Tulvaunesta järkyttynyt David  jättää vaimonsa  ja tyttärensä  Clevelandiin ja pakenee   St. Vincentin saarelle  Karibianmerelle.  Siitä tulee pitkä pakomatka. Se kestää neljännesvuosisadan. Lopulta hän palaa Yhdysvaltoihin etsimään vaimoa ja tytärtään.  En kerro hänen pako- ja etsintäretkensä  monia vaiheita,  jotta  en  pilaisi  lukijoiden lukunautintoa, mutta  siteeraan sivulta  258 kohtaa,  jossa David on yhtä hukassa  Yhdysvaltoihin palatessaan kuin oli sieltä lähtiessäänkin:

”Tämä oli se pimeys, josta hän oli nähnyt unta jo vuosia. Tämä oli se paikka, jossa tapahtumat vain tapahtuivat kuultavina mutta näkymättöminä hänen ympärillään, tämä oli  se syvä ja yksityinen sokeus, jonka hänen unensa olivat ennustaneet jo kauan sitten.” 

 Miksi  juoni- ja  tarinavetoiset kirjat ovat niin rasittavia ?

Täytyy tunnustaa, että minua rasittaa romaanien juoni- ja tarinavetoisuus, kun ei  kirjaa  ei  voi laskea käsistään, vaan on pakko lukea  sitä yötä myöten,  että saisi tietää  miten  ”sankari” selviää vaikeista tilanteista. Seuraavana  aamuna sitä on väsynyt ja  ärtynyt.  Uudenvuoden yö meni  pilalle  David  Winklerin takia, kun minun  olisi pitänyt  nähdä  omia ”enneunia” tulevalle vuodelle.

Olin tehnyt yöllä hyvän uudenvuoden päätöksen, että alan taas aamuisin  zazen- istunnot, joita olen  laiminlyönyt vuosikausia,  mutta  David  Winkler pilasi  myös ensimmäisen istunnon.  Hengitysrytmi meni sekaisin, kun  hän tuli mieleen  kesken kaiken  -  tai oikeammin hänen  luojansa  Anthony Doerr,  joka on  syntynyt ja käynyt koulunsa Clevelandissa.  Se on kaupunki, johon 1900- luvun alussa muutti paljon suomalaisia siirtolaisia,  minunkin  isotätini  Lapualta.  Ehkäpä näiden suomalaisten  perua  on  myös  romaanin David Winkler  äitinsä puolelta.

 Se Clevelandin suurtulva maaliskuussa 1977 oli muuten täyttä totta.   Anthony Doerr oli silloin noin kolme- ja puolivuotias Wikipedian tietojen mukaan.  Senikäisen lapsen  mieleen  jää   jo  jotakin  ulkopuolisen  maailman tapahtumista, jos ei muuta  niin  ainakin   tunnekokemus, josta  unet  imevät  voimansa vielä aikuisenakin.  Davidin uni ja Clevelandin tulva tuntuivat omakohtaisesti koetetuilta,  siksi kirjan  alku  ( ensimmäiset  83 sivua)  olivat  niin  vahvoja,  että ne  imaisivat  minut mukaansa.  Siinä vedossa  luin  sitten  loput  lähes  400 sivua, vaikka niissä oli  paljon  turhaa tarinaa. Sentimentaalisuuskin välillä vähän ärsytti, mutta se nyt on niin amerikkalaista,   että ei edes  Hemingway  siltä välttynyt.

 Minua ei kiinnosta kirjassa niinkään hyvä tarina – jonka nimeen Hollywood vannoo - kuin kirjailijan ääni ja omaperäisyys. Siksi luen mieluummin amerikkalaisia runoilijoita, jotka eivät kerro  tarinoita, vaan  ovat  runossa läsnä ja puhuvat  minulle,  kuten  vaikkapa  Anne Sexton, jonka kokoelman Elä tai kuole ( suom.  Anni Sumari, Savukeidas 2016) lainasin samaan  aikaan kirjastosta kuin  Anthony Doerrin  romaanin.  Runoja on mukava lukea, koska ne antavat tilaa lukijalle eikä niitä tarvitse lukea missään järjestyksessä ja valvoa öisin  saadakseen tietää miten runokirja loppuu.

Lukijoille, hyvää alkanutta lukuvuotta 2017!  Toivottaa bloginpitäjä.

Puškinin reservaatti

Tienviitassa lukee Mihailovskoje,  joka oli Puškinin äidin maatila. Nykyään se on ulkomuseo. Se sijaitsee Pihkovan alueella, Puškinskije Goryn pikkukaupungissa, tai venäläisittäin sanottuna kaupunkitaajamassa,  jossa on asukkaita noin 5000. Suomeksi paikan nimi on Puškinin vuoret, mutta ei siellä mitään vuoria ole,  mikäli joku niitä kaipaa. Matka bussilla Pihkovasta sinne kestää kolmisen tuntia.  Taajaman linja-autoasemalta on kuuden kilometrin kävelymatka Mihailovskojeen.  Se on yksi alueen suojelukohteista.  Muut suojeltavat ovat Puškinin hengen ja muiston lisäksi: Svetogorskin  luostari,  jonne hänet on haudattu ja   Trigorskojen kartano,  jossa asui  hänen ystäviään,  ja Anna  Petrovna Kern.

Puškin vietti Mihailovskojessa kaksi vuotta, mutta ei omasta tahdostaan, vaan karkotettuna. Neljä vuotta aikaisemmin Aleksanteri I oli tuominnut hänet Siperiaan ”nuorison villitsijänä”, kun oli saanut käsiinsä Oodin vapaudelle  hänen epigrammejaan ja muita julkaisemattomia kirjoituksia, joita kiersi Pietarin radikaalin nuorison keskuudessa. Puškin oli tuolloin 21-vuotias.  Hänen vaikutusvaltaiset ystävänsä saivat tsaarin lieventämään rangaistusta.  Tsaari määräsi hänet erään kenraalin kanslistiksi Etelä-Venäjälle.

 Puškin ei viihtynyt virassa eivätkä rakkausseikkailut, hurjastelut ja korttipeli korvanneet Pietarin kulttuurielämää. Päästäkseen pinteestä hän kirjoitti jollekin ystävälleen ateismia henkivän kirjeen, ja kuten arvata saattaa, kirje joutui  sensuurin  kautta tsaarin käsiin.  Hän sai haluamansa virkaeron, mutta ei vapautta.   Hänet passitettiin Mihailovskojeen, josta hänen ei saanut poistua.  Hänen isänsä, luostarin priori ja eräs  aatelismarsalkka määrättiin  pitämään häntä silmällä.  Mutta isä ja äiti eivät  tulleet toimeen poikansa kanssa, vaan muuttivat takaisin Pietariin.  Eivät he olleet hänestä lapsenakaan välittäneet, vaan olivat jättäneet hänet njanja Arina Rodionovan hoiviin   Niin he tekivät nytkin.

Puškin viimeisteli Mihailovskojessa Boris Godunov –näytelmän  ja kirjoitti Jevgeni  Oneginin  toisen ja kolmannen laulun.   Hänen  runoromaaninsa oli  omaelämäkerrallinen - hän ennusti jopa kuolemaansa johtaneen kaksintaistelun. Anna Petrovna Kern, joka asui sukulaisten luona Trigoskojen kartanossa, oli yhden kesän ajan Puškinin  muusa,   rakastettu ja  Jevgeni Ongenin Tatjanan  esikuva.  Kylällä alkoivat juorut kiertää. Aviomies kävi  hakemassa Annansa Pietariin ennen täysmittaisen skandaalin  kehkeytymistä.
Puškin ei Anna Petrovnan lähdön jälkeen enää viihtynyt Mihailovskojessa. Hän alkoi suunnitella pakoa Ranskaan, mutta suunnitelma kuivui kasaan.   Hän pääsi lähtemään sieltä vasta kun tsaari oli vaihtunut Nikolai I:ksi, ja  kasvitieteilijäksi  naamioitunut  tsaarin urkkija  oli  lähettänyt Pietariin   rauhoittavan  raportin  Puškinin  toiminnasta  äitinsä maatilalla.

Sergei Dovlatov  ja  Ulkomuseo

Sataviisikymmentä vuotta sen jälkeen kun Puškin oli lähtenyt Mihailovskojesta, sinne saapui Leningradista Sergei Dovlatov (1941-1990),  kiinnostava  tyyppi, joka oli opiskelut Leningradin  valtion yliopistossa suomea, saanut potkut kolmannelta vuosikurssilta, suorittanut asepalveluksen  vankityöleirin vartijana Komissa  ja    saanut elantonsa lehtimiehenä. Hän kirjoitti kaunokirjallista proosaa, mutta yksikään kustantaja ei julkaissut hänen kirjoituksiaan.   Hän kierrätti niitä samizdatina  tuttaviensa piirissä.  Vuosina 1976-77 hän   työskenteli  museo-oppaana Mihailovskojessa. Tuosta elämänvaiheesta hän kirjoitti omaelämäkerrallisen romaanin nimeltä Zabovednik. Se ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna  1983.

 Zabovednik tarkoittaa ulkomuseon lisäksi  myös reservaattia, suojelualuetta joka on jätetty alkuperäiseen tilaan. Dolvatovin romaanin nimi on monikerroksisesti ironinen. Mihailovskojen museossa mikään ei ole alkuperäistä. Kartano paloi ainakin kaksi kertaa: ensin sen polttivat punaiset vallankumouksen melskeissä, sitten saksalaiset toisen maailmansodan aikana. Boris Alihanov,  Dovlatovin   alter ego, kysyy  mitkä museon esineistä ovat aitoja  Puškinille  kuuluneita tavaroita,  museonjohtaja vastaa:

   ”Kaikki  täällä on aitoa. Joki, kukkulat ja puut  ovat Puškinin aikalaisia. Hänen keskustelukumppaneitaan ja ystäviään. Tämän seudun ihmeellinen luonnonkauneus…”

   Kun Boris penää edelleen alkuperäisiä esineitä, museonjohtaja sanoo ärtyneenä:

   ”Että henkilökohtaisia esineitä pitäisi olla. Epäilyttävä fiksaatio, jos minulta  kysytään…”

  Boris ei ole samaa mieltä museonjohtajan kanssa.  Ymmärrän häntä, minäkin olisin pettynyt,  jos menisin  Louvreen katsomaan Leonardo da Vincin   Mona Lisaa, ja minulle  selviäisi siellä,  että se on kopion kopio.  Boriksen ja museonjohtajan dialogissa ei ole kysymys vain esineistä. Dovlatovilla ei ole ainoatakaan turhaa dialogia eikä turhia lauseita, niitä joissa sytytellään tupakoita tai kohotellaan olkiaan, kun ei tiedetä mitä seuraavaksi sanottaisiin.

Boriksen elämä oli ollut yhtä kaaosta Leningradissa. Hän ryyppäsi liikaa, velkojat ahdistelivat, entinen vaimo oli muuttanut takaisin hänen asuntoonsa (heillä oli nykytermein ”vaikeasti määriteltävä suhde”) ja puhui emigroitumisesta yhä useammin.  Boris oli omien sanojensa mukaan täyden henkisen sekasorron partaalla ennen kun hän lähti Mihailovskojeen.  Siellä hän on  silmälläpidon   alainen  kuin aikoinaan Puškin.  Tuskin hän on ehtinyt tutustua paikkaan, kun polunmutkan takaa ilmestyy vanha ilmiantaja yliopistoajoilta, Lenja Gurjanov (kurja mies kuin nimensä), joka ei ole edistynyt elämässä, vaan raportoi  yhä KGB:lle.

Dovlatovin Puškinskije Gory on kuin Neuvostoliitto pienoiskoossa - samanlainen absurdstania.  Hänen pikamuotokuvansa turvallisuuspalvelun miehistä, kaupunkitaajaman juopoista ja ulkomuseon oppaista ovat herkullisia.  Mitrofanovin opastukset ovat ”täynnä yllättäviä rinnastuksia, ällistyttäviä hypoteeseja, harvinaista arkistotietoa ja sitaatteja kuudella eri kielellä.” Mutta hän on toivoton laiskuri, hän ei jaksa kiivetä mäelle, jossa oli merkittävä muistomerkki, niinpä turistit kiskovat hänet keinonahkatakin päällä mäen laeille.  Eikä hän ole vain laiskuri, vaan häntä vaivaa abolia, täydellinen tahdon puute. Pototski puolestaan on varsinainen potaskanpuhuja, mutta ei hullumpi opas: ”hänen valttinsa oli intiimi luottamuksellisuus.” Kolmellakymmenellä kopeekalla mieheen hän lupasi näyttää turisteille Puškinin todellisen haudan, jota bolševikit piilottelivat kansalta. Hän oli julkaissut heikkotasoisia  kertomuksia nuorisolehdissä  sekä yhden pienoisromaanin ja päässyt Kirjailijaliittoon. Hän julisti Borikselle, joka ei päässyt Kirjailijaliittoon: ”Minä olen samanlainen kirjailija kuin Tšehov, saatana.”

Borikselle Mihailovskojen reservaatti oli suojatyöpaikka. Hän veti pari opaskierrosta päivässä ja oli kello kahden jälkeen iltapäivällä  vapaa tekemään  mitä halusi.   Hän asettui aloilleen, ryhtyi  kirjoittamaan ja   kieltäytyi kun vuokraisäntä  tai  Pototski  tarjosi  ryyppyä. Kaaos alkoi järjestyä ja  elämään ilmaantui  tasapaino.  Hän sai säännöllistä palkkaa, osti uuden paidan ja lähetti vaimolle seitsemänkymmentä ruplaa.  Ehkä niin  ei olisi pitänyt tehdä, sillä   vaimo ilmestyi   paikalle ja Boriksen  elämä suistui jälleen  kaaokseksi.

 Vaimon nimi  on Tatjana,   mikäpä  muu se  voisi olla! Myös  Boriksen nimi  on peräisin  Puškinilta.  Vaimo on  tullut pyytämään  viimeisen kerran, että Boris  muuttaisi hänen ja tyttären kanssa  Amerikkaan. Boris kieltäytyy viimeisen kerran lähtemästä.  He istuvat ravintolassa puhumassa  vakavasti.  Vaimo  kysyy, miksi hän ei   halua lähteä.

    ”Tämä on minun kieleni, minun kansani ja minun mieletön kotimaani. Voitko kuvitella, että tavallaan rakastan jopa miliisiä? ”

     Kun vaimo kysyy, mikä häntä täällä pidättelee, hän vastaa:

     ”Kieli. Vieraalla kielellä ihminen menettää kahdeksankymmentä prosenttia persoonallisuudestaan. Hän kadottaa mahdollisuuden vitsailla ja olla ironinen. Se yksin riittää saattamaan minut kauhun valtaa.”

Vaimo on kyllästynyt repeileviin sukkahousuihin, kyllästynyt olemaan riemuissaan, kun sattuu saamaan jostain talousmakkaraa, kyllästynyt  vitsailemaan.  Hän  on pessimisti ja sitä mieltä,  ettei Boriksen kirjoja  kukaan julkaise  Neuvostoliitossa.

   ”Minun lukijani ovat täällä. Kun taas siellä… Kuka tarvitsee minun kertomuksiani  jossakin Chicagossa?”

    ”Kuka niitä täälläkään tarvitsee? Tuo tarjoilijako? Ei hän lue edes ruokalistaa.”

   ”Kaikki. Ihmiset  vain eivät tiedä sitä vielä.”

  ” Niin tulee aina olemaan.”

  ”Erehdyt.”

Vaimo erehtyi, mutta Boris tiesi. Dovlatovista tuli kuin tulikin suosittu kirjailija. Häntä lukevat nykyään kaikki, jotka kirjallisuutta yleensä  lukevat, ja heitä on vielä paljon   Venäjällä.

Zabovednik ilmestyi suomeksi vuonna 2016 nimellä Ulkomuseo. Sen suomensi Pauli Tapio ja kustansi Idiootti (nimi viittaa Dostojevskin Idioottiin), joka on kustantanut myös kolme Dovlatovin aikaisemmin  suomeksi ilmestynyttä  romaania. Vaikuttaa siltä, että nykyään ei isoilla kustantamoilla ole varaa kustantaa vähälevikkistä laatukirjallisuutta. Onneksi kirjallisuudelle, että vielä on olemassa Idiootin kaltaisia pieniä kustannusliikkeitä, jotta kaikkea ei  tarvitse lukea ulkomaiden kielillä.

 Minä luin Ulkomuseon ensin englanninkielisenä   Pushkin Hills’inä. Kääntäjä on Katherine Dovlatov, kirjailijan tytär. Hyvä käännös The Guardianin mukaan, mutta vieraalla kielellä minulta menivät ohi monet  ironian vivahteet ja lauseiden  hienot  käännähdykset.  Sen takia nautin enemmän Pauli Tapion suomennoksesta. Hän tuntee kääntämisen salaisuuden: ”Lause syntyy maailmaan hyvänä ja huonona samalla kertaa. Salaisuus piilee käännähdyksessä jonka vaivoin erottaa. Kahvan on levättävä kädessä lämpimässä. Sitä on käännettävä vain kerran, ei kahdesti,” kirjoitti Isaac Babel kääntämisestä novellissa Guy de Mauppassant. 

 Dovlatov on Babelin veroinen ironian ja tarkan lauseen mestari. Kummallakin on juutalaiskirjailijoiden riemastuttava huumorin ja itseironian kyky. Siksi heidän teoksensa ovat aina yhtä nautittavia, ne eivät tyhjene yhdellä eivätkä useallakaan  lukukerralla.

 Talo jossa Dovlatov asui Puškinskije Goryssa. Foto: Pauli Tapio.  Nykyään talo on Dovlatov-museo. Kun kävin  vuonna  1993 Puškinskije Goryssa, siellä ei vielä ollut museota. Dovlatov ei ollut silloin yhtä kuuluisa kuin nykyään. 

 Ulkomuseossa Tatjana kysyy  Borikselta:

    ”Oletko varma että tämä on ihmisasumus?”

     Katossa oli reikiä ja lattiassa rakoja. Boris sanoo, että eivät ne  mitään rakoja ole.

  ”Aikaisemmin niiden kautta tuli kulkukoiria sisälle.”

  ” Eipä niitä tilkittykään ole”, toteaa  Tanja.

  ”Mutta olen kesyttänyt koirat…

Vuoden 1993 syyskuun lopussa Puškinskije Goryssa pidettiin  naiskirjailijoiden seminaari.  Raija Siekkinen  oli yksi osallistujista. Hän   on kuvannut novellissa Pyhä  Ambrosius  seminaaria  ja käyntiä Mihailovskojessa.  Minä en muista opasta, mutta  Siekkinen muisti, että  opas oli pieni  harmaatukkainen mies, joka  osasi  ulkoa kaikki Puškinin  säkeet.   Opas  osoitti Puškinin kirjoituspöydällä olevia esineitä ja  selosti  niitä. Tulkki käänsi oppaan puhetta seuraavaan tapaan: ”Nämä tuhoutuivat kaikki sodassa. Tässä on mustepullo, kynä ja paperi. Nämä ovat hyvin arvokkaita. Mitään näistä ei jäänyt jäljelle. Ja tässä, tulkki viittasi kohti vitriiniä, jonka sisällä oli paperia , ja sillä pientä mustaa kirjoitusta, - tässä meillä on  Puškinin käsikirjoitusta. Se on hyvin alkuperäistä. Sitä säilytetään Moskovassa . Se on tuhoutunut..”  

Suosittelen Raija Siekkisen novellia. Se on hauska.  Itse olen kirjoittanut  tuosta  naiskirjailijoiden  seminaarista  Unennäkijän muistelmissa.  Täällä on siitä pieni katkelma.

Kirjallisuutta:

Sergei Dovlatov.  Ulkomuseo.  Suom. Pauli Tapio.  Idiootti 2016

Raija Siekkinen. Novellit. Otava 2007

Aleksandr  Puškin. Jevgeni Onegin. Suom. Lauri Kemiläinen. Otava 1976

Vappu Roos. Dantesta Dickensiin. WSOY 1946

Muuta:

Katherine Dovlatovin haastattelu. The Paris Review

Kohtaaminen  Sergei Dovlatovin kanssa

Venäläisiä kertojia

Sergei Dovlatovin esittely