Sukutaulu

 Patrick Modianon  muistelmakirjan nimi  Un pedigree  tarkoittaa koiran tai  muun lemmikin  sukutaulua.  Kirjaa ei ole suomennettu. Se on lyhyin muistelma, jonka olen lukenut Erik Satien Muistamattoman miehen muistelmien lisäksi.  Sivuja on joko alle sata tai vähän päälle sata  riippuen teoksen  laitosten   kirjasinkoosta.  Kansikuvassa on vetoavan näköinen koiranpentu ja varoituskyltti, jossa lukee: ” Varokaa tuhmaa koiraa.”     Modiano on suuri koirien ystävä.   Hänellä ja hänen pikkuveljellään oli koira, joka heidän suureksi surukseen juoksi auton alle ja kuoli.

 Hän kertoo kirjan alussa millainen hänen  äitinsä  oli:  ”Äiti oli  kaunis tyttö, jolla oli kova sydän.  Hänen sulhasensa oli antanut hänelle kiinanpystykorvan,  mutta  hän ei  pitänyt  siitä  huolta,  vaan jätti sen   milloin  kenenkin   huostaan, kuten hän  myöhemmin  teki minulle.  Kiinanpystykorva tappoi itsensä  hyppäämällä  ikkunasta.”   En ihmettele  kiinanpystykorvan itsemurhaa.  Se on koira, joka  kiintyy syvästi  yhteen  ihmiseen tai perheeseen.

 Modianon äiti  Louisa Colpinj oli uranainen, näyttelijätär.  Hän oli syntynyt  Antwerpenissä työläisperheeseen.    Hän  näytteli    neljässä  elokuvassa ennen kuin muutti  sodan aikana   vuonna  1942 Pariisiin ja  tapasi  siellä  Alberto Modianon, jonka kanssa meni naimisiin. Heille syntyi kaksi poikaa,   Patrick vuonna 1945 ja Rudy 1947. Hänestä ei koskaan tullut  haaveilemaansa   suurta  tähteä Ranskassa.  Se saattoi johtua osittain hänen aksentistaan -  flaaminkieli  resonoi   ranskankielen lävitse,   mikä   särähti  nirson pariisilaisen elokuvaväen korvissa.

Äiti ei antanut lasten häiritä uraansa, joka eteni takkuisesti. Hän  vei lapset  vanhempiensa luo  Antwerpeniin, jossa  Patrick oppi puhumaan -  flaaminkieltä! Se oli hänen ensimmäinen  kielensä. Hän ei osannut  sankaakaan ranskaan, kun   äiti haki pojat  kotiin (ehkä vanhempiensa painostuksesta).   Pojat eivät  päässeet kovin kauan  nauttimaan  kotielämästä. Vuonna  1949 äiti  jätti pojat kahdeksi vuodeksi Biarritziin. .  Patrick oli  viisivuotias ja Rudy  kaksivuotias.  Heistä piti  huolta talon  portinvartija (= concierge).   Vanhemmat  eivät käyneet katsomassa  poikiaan noiden vuosien aikana.

 Vuoden 1952  alussa äiti antoi  pojat ystävänsä  Suzanne  B:n  hoitoon  Jouy- en- Josasiin,  esikaupunkiin, joka  kuudentoista kilometrin päähän  Pariisin keskustasta.   Patrick  jatkoi  koulunkäyntiä, jonka  oli aloittanut  Biaritzissa.   Isä kävi joskus katsomassa poikia pikku  ystävättärensä (suomeksi = rakastajattarensa) Nathalien  kanssa,  äiti  ei käynyt kertaakaan.  Heillä  oli  vapaamuotoinen avioliitto, kummallakin pikku  ystävänsä ja ystävättärensä.   Vuoden kuluttua  isä haki pojat  kotiin Jouy-en –Josasin  tyhjästä talosta. Vuosia myöhemmin  Patrick sai tietää, että  Suzanne B. oli pidätetty murron takia.

Modiano kertoo,  että hän näki äitiään harvoin  eikä  muista, että  äiti  olisi  osoittanut koskaan  hellyyttä tai huolenpitoa häntä  kohtaan. Hän  oli aina vähän  varuillaan   äitinsä läheisyydessä .   Äidin raivonpurkaukset pelottivat häntä.  ”Kuin  piski ilman sukutaulua,  joka sai   liian usein selviytyä  yksin pentuna,  tunnen toisinaan  lapsellista houkutusta   kirjoittaa mustalla valkoiselle  kaiken sen  minkä jouduin käymään lävitse hänen   kovasydämisyytensä ja piittaamattomuutensa takia. Mutta minä vaikenen. Ja annan hänelle anteeksi. Siitä kaikesta on niin kauan.” (Une Pedigree ilmestyi vuonna  2005, jolloin äiti oli   87-vuotias.  Kymmenen vuoden kuluttua  Modianon   Nobel-palkinnon jälkeen  äiti kuoli.)

 Patrick oli  kaksitoistavuotias, kun  hänen läheisin ihmisensä, pikkuveli  Rudy,  kuoli  leukemiaan. Isä tuli  hakemaan häntä  sisäoppilaitoksesta ja kertoi  autossa  veljen kuolemasta.  Se oli sokki,  joka  särki äkillisesti  hänen lapsuutensa.  Hän sanoo muistelmassaan, että mikään mitä kerron  ei ole  vaikuttanut häneen yhtä perustavalla  kuin Rudyn kuolema.  Hän omisti esikoisromaaninsa ja seitsemän muuta kirjaansa kuolleelle veljelleen.

Poikien  isä Albert  Modiano  oli   Pariisissa   syntynyt   sefardijuutalainen isänsä puolelta.   Hän  oli liikemies,   jolla oli hämäriä  bisneksiä.   Hän oli salakuljettanut  bensiiniä, valuuttaa ja toiminut  mustanpörssin kauppiaana  miehityksen  aikana.  Tuolloin  hänet pidätettiin   kaksi kertaa, mutta hän ei joutunut keskitysleiriin..  Hän ei ollut  rekisteröitynyt juutalaiseksi eikä  kantanut    juutalaisten keltaista  tähteä.  Hänellä oli ranskalainen henkilöllisyyskortti ja monta pseudonyymia.  Miksi isä ei yrittänyt paeta miehityksen aikana? Miksi hän jäi Pariisiin? Mitä hän tunsi sisimmässään noina vuosina?  Modiano pohtii muistelmissaan.   Isä vaikeni  menneisyydestään.  Äidin mukaan hän oli hän oli Ranskan  Gestapon yhteistoimintamies.  Saattoi ollakin,  mutta  äidin  puheisiin  ei ole luottamista, hän oli katkeroitunut nainen.

Madiano kertoo muistelmakirjassaan enemmän vanhemmistaan ja heidän sekalaisista seurapiireistään kuin itsestään.  Hän pudottelee nimiä, jotka eivät merkitse lukijalle mitään, ja  toivoo, että hänelle annettaisiin anteeksi kaikki nuo nimet. ”Minä olen  koira joka  teeskentelee, että sillä on  sukutaulu,”  hän sanoo.  Siinä sivussa hän tulee kirjoittaneeksi taiteilijan omakuvan penikkavuosilta (vrt. Dylan  Thomasin Portrait of  the Artist as a Young Dog,  jota sivumennen sanoen yritin  suomentaa parikymppisenä, mutta  kääntäjänurani   loppui alkuunsa, kun  kieli oli niin vaikeata). Kirjat  ovat hänelle tärkeitä hänelle  lapsuus- ja nuoruusvuosina, kuten  kaiketi  tuleville kirjailijoille yleensä. Seitsemänvuotiaana hän luki Viimeisen  mohikaanin, Kiplingin Viidakkokirjan   ja  Andersenin   satuja, viisitoistavuotiaana  Madame Bovaryn (  sisäoppilaitoksen äidinkielen opettajan erikoisluvalla, koska se oli kielletty kirja) ja  mm.   Manon  Lescautin, Humisevan  harjun  sekä   Cesare Pavesen  Päiväkirjat 1935-1950, jota  ei ole suomennettu. Se oli minunkin suosikkini, mutta parikymmentä vuotta myöhemmin.

Modiano   lopettaa  Sukutaulun   toiveikkaisiin tunnelmiin.   Eräänä kesäkuun iltana hän oli   käynyt teatterissa ja nähnyt Audibertin näytelmän. ”Tuona iltana tunsin ensimmäisen kerran elämässäni itseni huojentuneeksi. Uhka joka  painanut minua   niin  monta vuotta ja pitänyt minut reunalla, oli  haihtunut Pariisin ilmaan. Oli aika nostaa purjeet ennen kuin madonsyömä laituri romahtaisi,” hän kirjoitta.

Hänen esikoisromaaninsa ilmestyi huhtikuussa 1968, kun  hän oli 22-vuotias.  Hän mentorinsa oli  Raymond  Queneau, kirjailija ja Oulipo-ryhmän perustaja.   Onnekas Modiano kun  sai sellaisen mentorin!  Se oli  kuin korvausta hänen  onnettomasta lapsuudestaan.   Tosin mentorin löytäminen ei  ollut pelkästään onnesta kiinni – Queneau oli  Modianon äidin  ystävä.   Hän opasti  pojan Pariisin kirjallisiin piireihin, luki  hänen  käsikirjoituksensa ja  suositteli  sitä   arvostetulle  Gallimard-kustantamolle.  Esikoisen nimi on Place de l’Étole, mutta  se ei  tarkoita pariisilaisten ja kaikkien  turistien  hyvin tuntemaa  aukiota, jonka nimi on nykyään Place de  Charles  de Gaulle. Se tarkoittaa sananmukaisesti  tähden  paikkaa.  Kirjan mottona on juutalainen anekdootti:   Kesäkuussa 1942 saksalainen upseeri kävelee  nuorta miestä vastaan  kadulla ja  kysyy: ”Anteeksi herra, missä on  Place de l’Étoile?” Nuori mies osoittaa rintansa vasenta puolta.”

Place de l’Étole  on     niin kutsutun  ”Miehitystrilogian” ensimmäinen osa,  kolmas oli Kehäbulevardit.   Keskimmäistä osaa en ole lukenut.  Modiano ei  ollut elänyt  Ranskan miehityksen aikaa, mutta  tuo aika    oli heittänyt syvän varjon hänen lapsuuteensa. Hän syntyi sodan jälkeen vuonna 1945 ja kuului sukupolveen, joka toukokuussa 1968 nousi Pariisissa barrikadeille, hän muiden mukana.  Isien taustaan nähden ei ollut mikään ihme, että opiskelijamellakat olivat Ranskassa Euroopan rajuimmat  Sen  koommin isä ja poika eivät olleet puheväleissä.  Modianon isä ei ollut ainoa, joka vaikeni miehityksen ajasta,  monet sen ajan  isistä olivat   saksalaisten  yhteistoimintamiehiä.  

En voi tarjota tapahtumien todellisuutta, vain näyttää niiden varjon (Stendhal)

Kehäbulevardit  on  minun suosikkini.  Sen minäkertoja sanoo: ”Minä olen kiinnostunut turmeltuneista laitapuolen ihmisistä tavoittaakseni heidän kauttaan isäni pakenevan kuvan. Minä en tiedä hänestä juuri mitään. Mutta minä keksin.”  Kirjan keskeinen teema on  juutalaisen   kollaboraattori-isän ja pojan suhde.  Minun teki aikoinaan vaikutuksen minäkertojan myötätunto ja sääli isää kohtaan.  Mieleeni  jäi  pysyvästi  kohtaus, jossa isä yrittää työntää   poikansa  metrojunan alle.

Modianon kirjoissa esiintyy toistuvasti henkilöitä, jotka kuuluivat hänen vanhempiensa seurapiireihin -  jos  eivät  olleetkaan   aivan    laitapuolta,  niin   ainakin puolimaailma,  osa oli turmeltuneita pörssikeinottelijoita, lehtimiehiä ja  aatelismiehiä, näyttelijättäriä, hevostallin omistajia,  ravintoloiden pitäjiä   tai   ammatiltaan muuten vain  epämääräisiä miehiä ja naisia.   He olivat ”varjohahmoja” ja vanhempien maailma oli ”hämäräalue”.  Se oli maaperä tai pikemminkin tunkio, joista  polveuduin,”   Modiano  sanoo Sukutaulussa.

Yhä uudestaan Modiano palaa kirjoissaan etsimään  menneisyyden ihmisiä  ja paikkoja,   joissa päähenkilölle on tapahtunut jotain tärkeää,   mikä pakenee hänen muistiaan.   Päähenkilö on tavallisesti yksinäinen mies.   Poikkeuksena  on  romaani   Nuoruus, josta  olen kirjoittanut täällä.

Kadonneessa  korttelissa menneisyyden  etsijä on 40-vuotias dekkaristi John Dekker, joka kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen palaa Pariisiin, jossa hän on  syntynyt ja kasvanut. Hän  kuvailee Pariisia seuraavasti:  Rauta-aidan takana tuuli hyväili kastanjoiden    lehvistöä, Place de l’Alman rakennusten yläkerroksia ja Seinen toisella  puolen  Eiffelin tornin huippua. Tuona hetkenä Pariisi oli kaupunki joka vastasi sydämeni  lyöntejä. Elämääni ei voinut kaivertaa muualle kuin sen katuihin,. Riitti kiertelin Pariisissa aivan yksin summanmutikassa ja olin onnellinen. (suom. Jorma Kapari).   Epäilemättä Modiano kuvaa tässä omaa suhdettaan  Pariisiin, jonka  kadut  ja  kahvilat ovat  hänen romaaniensa  päänäyttämönä.  Lukija  voi  kuljeskella virtuaalisesti hänen  kaduillaan  Googlen  Street Viewin avulla. Alla   ruutukaapaus  Modianon lapsuuden  kotikadusta Quai de Conti, vasemmalla  bukinistien kirjakojut ja Seine, taustalla  Pont Neuf.

Kaikki tiet vievät lapsuuteen

Jotta et eksyisi näillä  kulmilla on  Modianon toistaiseksi   viimeisin romaani , jonka  mottona  on  ensimmäisen väliotsikon Stendhal-sitaatti.  (Motot kannattaa  lukea tarkasti, koska niissä kirjailija  antaa avaimen teokseensa).  Jotta et eksyisi näillä kulmilla  ilmestyi 2014, samana vuonna,  jona Modiani sai Nobel-palkinnon. 

 Romaanin päähenkilö on jo aika vanha  kirjailija,  jolla on  elämänkokemusta. Hän pohtii:  Loppujen lopuksi me unohdamme sellaiset elämämme yksityiskohdat, jotka  häiritsevät meitä tai ovat  meille liian tuskallisia.  Minua puolestani  häiritsee hieman se, että Modiano ilmaisee päähenkilönsä elämänviisauksia monikon ensimmäisessä persoonassa,  kun muu kerronta on kolmannessa persoonassa.  Mutta kenties   hän  on halunnut persoonamuodon vaihdoksella osoittaa, että kysymys ei ole vain  päähenkilön ajatuksista, vaan   yleisemmistä totuuksista.

 Päähenkilön nimi on Jean Daragane.  Jean on Modianon ensimmäinen nimi, Patrick toinen.  Tämä  ei ole ensimmäinen kerta, jolloin Modiano käyttää teoksiaan  omaa nimeään  päähenkilön nimenä.  Mutta autofiktiosta tuskin on kysymys.

 Darangelle   soittaa tuntematon mies,  joka  on löytänyt hänen   osoitekirjansa, ja sieltä  nimen Guy Torstel, joka kiinnostaa miestä.  Hän on lukenut myös Jeanin neljäkymmentä vuotta sitten ilmestyneen esikoisromaanin ja löytänyt sieltä saman nimen.  Aluksi nimi  ei sano Jeanille mitään. Hän ei ole  pienintäkään  muistikuvaa esikoisromaanista,   hän  arvelee että on poiminut nimen puhelinluettelosta.

 Muistin virkistämiseksi miehen tyttöystävä toimittaa     Jeanille sen sivun, jolla Torstelin nimi esiintyy, ja koko  joukon kopioita asiapapereista, joissa käsitellään   Colette Laurent -nimisen  nuoren naisen  murhatapausta.  Torstelin nimi  löytyy  kolmen nimen  yhteydestä,  joista  yksi  oli   Jeanin äidin nimi.  Hän ”guuglasi” nimiä, mutta tietokone ei antanut mitään tietoja niistä. Hän muistaa hämärästi, että olisi kauan  sitten tavannut   asiakirjassa mainitut henkilöt.

 Eräs nimi  veti   Jeanin huomion puoleensa  kuin magneetti: Annie Astrand,  josta löytyi ensi selaamisella vain vähän tietoa. Myöhemmin papereista löytyi tieto, että Annie Astrand oli ”tuttu Étoile Kléberin bordellista.” Papereiden joukossa oli lapsen valokuva, jonka takana luki: ”Tuntematon lapsi.  Astrand, Annie, kotietsintä ja pidätys. Ventimiglian raja-asema.  Maanantai 21. heinäkuuta  1952.”  Selatessaan  asiakirjoja ensimmäisen kerran  Jean oli nähnyt valokuvan, mutta  oli unohtanut sen  saman tien.  ”Oliko se jotenkin häiritsevä todistuskappale, asia jonka hän olisi halunnut  torjua mielestään?” hän mietti  tuijottaessaan kuvaa. Hän tunsi jonkinlaista huimausta, pistelyä päänahassa, kun hän tunnisti, että tuo lapsi oli hän itse.

Modiani rakentaa  romaania  kuin  murhamysteeriä,  mutta  päämääränä ei ole    selvittää kuka murhasi Colette Laurentin.   Kerronta  liikkuu  aikatasolta toiselle ihmisen  muistin  tapaan pikemminkin  spiraalina kuin suorana aikajanana.  Asiapapereihin on siroteltu nimiä ja osoitteita, ”varmaan sitä varten että tässä juoksuhiekassa olisi ollut edes  joitakin kiinnekohtia,”  Jean ajattelee.  Johtolanka johtolangalta Jeanin muistikuvat tarkentuvat ja vievät häntä kohti lapsuuden mysteeriä.  Annie Astrand oli ollut hänen hoitajansa, jonka luo Pariisin esikaupungissa olevaan taloon  äiti oli  jättänyt hänet  vuodeksi.  Jostain syystä Annie oli joutunut   lähtemään kiireellä talossa. Hän oli ottanut pikku- Jeanin  mukaansa.  He asuivat vähän aikaa  Pariisissa  Blanchen aukion kulmilla,  mistä pakomatka jatkui Rivieralle. Eräänä yönä Annie katosi ja  Jean yksin   tyhjään taloon, osta isä haki hänet. Jeanille ei  selvinnyt koskaan, mitä  Annie pakeni.

 Romaanin nimi Jotta et  eksyisi näillä kulmilla  viittaa Blanchen aukion kulmiin. Modianio kertoo Sukutaulussa, että ne  kulmat  tulivat  hänelle tutuiksi , kun hän   neljäntoista iässä kuljeskeli niillä seuduilla, sai  siellä ensikosketuksen  Pariisin mysteereihin ja alkoi kuin  huomaamattaan uneksia elämästä.  

 Sukutaulu on  hyvä tiekartta Modianon  tuotantoon.  Luettuani hänen  muistelmansa ymmärsin miksi hän kirjoittaa yhä uudelleen  samasta teemasta.   Jossain yhteydessä hän  on sanonut, että jokaisen kirjan jälkeen hän uskonut tyhjentäneensä menneisyyden eikä hänen  tarvitse enää palata siihen, mutta joka kerta hän on  erehtynyt. Olen  kiitollinen  hänelle siitä, että  hän on pysynyt  uskollisena itselleen – sanoivat arvostelijat  mitä sanoivat -  eikä ole  hylännyt teemaansa.  Hänen  kauhea  lapsuutensa, joka oli täynnä salaisuuksia ja  ristiriitoja, on  ehtymätön luovuuden  lähde ja hänen  tuotantonsa kivijalka.

 Toivoisin että  Modianon muistelmakirja suomennettaisiin (  ja sen lisäksi Place de l’Étoile,  Dora  Bruder, L’Herbe des nuits ja Dans le café de la  jeunesse perdue, koska  luen kaunokirjallisuutta mieluimmin   suomeksi), mutta se taitaa olla  turha toive.  WSOY on ollut Suomessa  Modianon  kustantaja, mutta  isoilla kustantamoilla ei ole  enää varaa julkaista vähälevikkistä käännöskirjallisuutta,  ei  meillä eikä  Ruotsissakaan, jossa  Bonnier  oli  Modianon kustantaja, mutta  luopui hänestä.  Häntä kustantaa nykyään   Elibeth Grate Bokförlag.  Onneksi on olemassa  pieniä   kustannusliikkeitä,   jotka pitävät  ikkunoita  auki Eurooppaan ja muihin maanosiin.  Muuten lukijat tukahtuisivat  sisäilmaan.

Amerikkalainen unennäkijä

Viisi vuotta sitten tapaninpäivänä 2011 Aurinkolahdessa näytti tällaiselta. Vesi oli korkealla.  Ei sitä vielä tulvaksi voinut sanoa, mutta kuva tuli mieleeni, kun luin Anthony  Doerrin esikoisromaania Davidin uni (suom.  Hanna Tarkka, WSOY 2016). Lainasin sen nimen perusteella, koska kirjallisuuden unet kiinnostavat minua.  Englanniksi kirjan nimi on About Grace.  Sillä  nimellä  kirja olisi jäänyt  minulta lainaamatta.  Doerrista tiesin ennestään vain sen, että hän on voittanut Pulitzer-palkinnon  romaanillaan  Kaikki se valo jota emme näe, jota en ole lukenut,   koska en pidä Pulitzer-  enkä Oscar-palkintoja  mitenkään suurina suosituksina taideteoksille.

Doerrin romaanin päähenkilö David Winkler on hydrologi, joka on väitellyt tohtoriksi jääkiteistä.  Hänellä on paranormaali kyky nähdä unia, jotka käyvät toteen.  Kenties hän on perinyt kykynsä suomalaiselta  äidiltään,   suomalaisia kun  pidettiin kansanuskomuksissa  ihmisinä, joilla oli  yliluonnollisia voimia.   He pystyivät suuttuessaan muun muassa nostattamaan myrskyjä.   Siksi suomalaisia merimiehiä ei mielellään pestattu laivoihin.  Pietarin tulviakin pidettiin Venäjällä aikoinaan inkerinsuomalaisten syynä, kaupunki kun oli rakennettu heidän mailleen. (Inkeriläisten taikavoimista enemmän  Kirjailijan päiväkirjassa).

Pakkomielteinen unennäkijä

 Eräänä maaliskuun yönä vuonna 1977 Clevelandissa, Ohiossa sataa vettä.  David Winkler nukkuu, mutta hänen hydrologin korvansa on hereillä.  Alitajunta tapojensa mukaan liioittelee pieniä asioita -  sadepisaroitten ropina muuttuu hänen unessaan suurtulvaksi, josta hän yrittää pelastaa muutaman kuukauden ikäisen tyttärensä  Gracen, vaan ei onnistu ja tytär kuolee.  Ei ole mitenkään epätavallista, että vanhemmat näkevät tämänkaltaisia ahdistusunia lapsistaan, eikä sekään epätavallista että hydrologi näkee unta tulvavesistä. Suurin osa ihmisten unista liittyy tavalla  tai toisella  heidän  työhönsä, kiinnostuksen kohteisiin ja läheisiin.  

Davidin ahdistusuni alkaa toistua peräkkäisinä öinä.   Alitajunnalla on jotain tärkeää tiedotettavaa Davidille, mutta hän ei ymmärrä unen sanomaa, tai ymmärtää sen väärin.  Kun vesi alkaa tulvia Clevelandissa joen äyräiden ylitse, vie sillan mukanaan, tulvii kaduille ja kellareihin ja nousee nousemistaan, David joutuu paniikin valtaan.  Hän on varma, että uni käy toteen, ja hän aiheuttaa tahattomasti tyttärensä kuoleman.  Itsestään ihminen unia näkee, kuten ystäväpsykologi sanoi minulle vuosia sitten. En silloin ollut samaa mieltä hänen kanssaan.

 David on minusta niin pakkomielteinen henkilö, että saattaa toteuttaa unensa, kuten  oli tapahtunut   pari  vuotta aikaisemmin, kun hän oli nähnyt unta naisesta,   jonka  hän   kohtaa  sattumalta muutaman päivän kuluttua todellisuudessa. Nainen pudottaa marketin lehtitelineestä Good Housekeeping –lehden  ja David ojentaa sen naiselle aivan kuten unessakin oli käynyt.  Hän ei saa naista mielestään ja alkaa käydä joka päivä samassa marketissa.  Kuluu kolme  neljä  kuukautta ennen kuin  häntä   onnistaa.   Nainen ilmestyy markettiin ja David lähtee seuraamaan naista.   Kun on kyllin sinnikäs, unelmat toteutuvat.  He päätyvät naimisiin ja heille syntyy tytär Grace.  Vaimo ei ole mikään hyvä taloudenhoitaja, häntä kiinnostaa enemmän metalliveistoksen tekeminen talon kellarissa, eikä avioliitto muutenkaan  vaikuta   järin onnelliselta. 

Tulvaunesta järkyttynyt David  jättää vaimonsa  ja tyttärensä  Clevelandiin ja pakenee   St. Vincentin saarelle  Karibianmerelle.  Siitä tulee pitkä pakomatka. Se kestää neljännesvuosisadan. Lopulta hän palaa Yhdysvaltoihin etsimään vaimoa ja tytärtään.  En kerro hänen pako- ja etsintäretkensä  monia vaiheita,  jotta  en  pilaisi  lukijoiden lukunautintoa, mutta  siteeraan sivulta  258 kohtaa,  jossa David on yhtä hukassa  Yhdysvaltoihin palatessaan kuin oli sieltä lähtiessäänkin:

”Tämä oli se pimeys, josta hän oli nähnyt unta jo vuosia. Tämä oli se paikka, jossa tapahtumat vain tapahtuivat kuultavina mutta näkymättöminä hänen ympärillään, tämä oli  se syvä ja yksityinen sokeus, jonka hänen unensa olivat ennustaneet jo kauan sitten.” 

 Miksi  juoni- ja  tarinavetoiset kirjat ovat niin rasittavia ?

Täytyy tunnustaa, että minua rasittaa romaanien juoni- ja tarinavetoisuus, kun ei  kirjaa  ei  voi laskea käsistään, vaan on pakko lukea  sitä yötä myöten,  että saisi tietää  miten  ”sankari” selviää vaikeista tilanteista. Seuraavana  aamuna sitä on väsynyt ja  ärtynyt.  Uudenvuoden yö meni  pilalle  David  Winklerin takia, kun minun  olisi pitänyt  nähdä  omia ”enneunia” tulevalle vuodelle.

Olin tehnyt yöllä hyvän uudenvuoden päätöksen, että alan taas aamuisin  zazen- istunnot, joita olen  laiminlyönyt vuosikausia,  mutta  David  Winkler pilasi  myös ensimmäisen istunnon.  Hengitysrytmi meni sekaisin, kun  hän tuli mieleen  kesken kaiken  -  tai oikeammin hänen  luojansa  Anthony Doerr,  joka on  syntynyt ja käynyt koulunsa Clevelandissa.  Se on kaupunki, johon 1900- luvun alussa muutti paljon suomalaisia siirtolaisia,  minunkin  isotätini  Lapualta.  Ehkäpä näiden suomalaisten  perua  on  myös  romaanin David Winkler  äitinsä puolelta.

 Se Clevelandin suurtulva maaliskuussa 1977 oli muuten täyttä totta.   Anthony Doerr oli silloin noin kolme- ja puolivuotias Wikipedian tietojen mukaan.  Senikäisen lapsen  mieleen  jää   jo  jotakin  ulkopuolisen  maailman tapahtumista, jos ei muuta  niin  ainakin   tunnekokemus, josta  unet  imevät  voimansa vielä aikuisenakin.  Davidin uni ja Clevelandin tulva tuntuivat omakohtaisesti koetetuilta,  siksi kirjan  alku  ( ensimmäiset  83 sivua)  olivat  niin  vahvoja,  että ne  imaisivat  minut mukaansa.  Siinä vedossa  luin  sitten  loput  lähes  400 sivua, vaikka niissä oli  paljon  turhaa tarinaa. Sentimentaalisuuskin välillä vähän ärsytti, mutta se nyt on niin amerikkalaista,   että ei edes  Hemingway  siltä välttynyt.

 Minua ei kiinnosta kirjassa niinkään hyvä tarina – jonka nimeen Hollywood vannoo - kuin kirjailijan ääni ja omaperäisyys. Siksi luen mieluummin amerikkalaisia runoilijoita, jotka eivät kerro  tarinoita, vaan  ovat  runossa läsnä ja puhuvat  minulle,  kuten  vaikkapa  Anne Sexton, jonka kokoelman Elä tai kuole ( suom.  Anni Sumari, Savukeidas 2016) lainasin samaan  aikaan kirjastosta kuin  Anthony Doerrin  romaanin.  Runoja on mukava lukea, koska ne antavat tilaa lukijalle eikä niitä tarvitse lukea missään järjestyksessä ja valvoa öisin  saadakseen tietää miten runokirja loppuu.

Lukijoille, hyvää alkanutta lukuvuotta 2017!  Toivottaa bloginpitäjä.

Puškinin reservaatti

Tienviitassa lukee Mihailovskoje,  joka oli Puškinin äidin maatila. Nykyään se on ulkomuseo. Se sijaitsee Pihkovan alueella, Puškinskije Goryn pikkukaupungissa, tai venäläisittäin sanottuna kaupunkitaajamassa,  jossa on asukkaita noin 5000. Suomeksi paikan nimi on Puškinin vuoret, mutta ei siellä mitään vuoria ole,  mikäli joku niitä kaipaa. Matka bussilla Pihkovasta sinne kestää kolmisen tuntia.  Taajaman linja-autoasemalta on kuuden kilometrin kävelymatka Mihailovskojeen.  Se on yksi alueen suojelukohteista.  Muut suojeltavat ovat Puškinin hengen ja muiston lisäksi: Svetogorskin  luostari,  jonne hänet on haudattu ja   Trigorskojen kartano,  jossa asui  hänen ystäviään,  ja Anna  Petrovna Kern.

Puškin vietti Mihailovskojessa kaksi vuotta, mutta ei omasta tahdostaan, vaan karkotettuna. Neljä vuotta aikaisemmin Aleksanteri I oli tuominnut hänet Siperiaan ”nuorison villitsijänä”, kun oli saanut käsiinsä Oodin vapaudelle  hänen epigrammejaan ja muita julkaisemattomia kirjoituksia, joita kiersi Pietarin radikaalin nuorison keskuudessa. Puškin oli tuolloin 21-vuotias.  Hänen vaikutusvaltaiset ystävänsä saivat tsaarin lieventämään rangaistusta.  Tsaari määräsi hänet erään kenraalin kanslistiksi Etelä-Venäjälle.

 Puškin ei viihtynyt virassa eivätkä rakkausseikkailut, hurjastelut ja korttipeli korvanneet Pietarin kulttuurielämää. Päästäkseen pinteestä hän kirjoitti jollekin ystävälleen ateismia henkivän kirjeen, ja kuten arvata saattaa, kirje joutui  sensuurin  kautta tsaarin käsiin.  Hän sai haluamansa virkaeron, mutta ei vapautta.   Hänet passitettiin Mihailovskojeen, josta hänen ei saanut poistua.  Hänen isänsä, luostarin priori ja eräs  aatelismarsalkka määrättiin  pitämään häntä silmällä.  Mutta isä ja äiti eivät  tulleet toimeen poikansa kanssa, vaan muuttivat takaisin Pietariin.  Eivät he olleet hänestä lapsenakaan välittäneet, vaan olivat jättäneet hänet njanja Arina Rodionovan hoiviin   Niin he tekivät nytkin.

Puškin viimeisteli Mihailovskojessa Boris Godunov –näytelmän  ja kirjoitti Jevgeni  Oneginin  toisen ja kolmannen laulun.   Hänen  runoromaaninsa oli  omaelämäkerrallinen - hän ennusti jopa kuolemaansa johtaneen kaksintaistelun. Anna Petrovna Kern, joka asui sukulaisten luona Trigoskojen kartanossa, oli yhden kesän ajan Puškinin  muusa,   rakastettu ja  Jevgeni Ongenin Tatjanan  esikuva.  Kylällä alkoivat juorut kiertää. Aviomies kävi  hakemassa Annansa Pietariin ennen täysmittaisen skandaalin  kehkeytymistä.
Puškin ei Anna Petrovnan lähdön jälkeen enää viihtynyt Mihailovskojessa. Hän alkoi suunnitella pakoa Ranskaan, mutta suunnitelma kuivui kasaan.   Hän pääsi lähtemään sieltä vasta kun tsaari oli vaihtunut Nikolai I:ksi, ja  kasvitieteilijäksi  naamioitunut  tsaarin urkkija  oli  lähettänyt Pietariin   rauhoittavan  raportin  Puškinin  toiminnasta  äitinsä maatilalla.

Sergei Dovlatov  ja  Ulkomuseo

Sataviisikymmentä vuotta sen jälkeen kun Puškin oli lähtenyt Mihailovskojesta, sinne saapui Leningradista Sergei Dovlatov (1941-1990),  kiinnostava  tyyppi, joka oli opiskelut Leningradin  valtion yliopistossa suomea, saanut potkut kolmannelta vuosikurssilta, suorittanut asepalveluksen  vankityöleirin vartijana Komissa  ja    saanut elantonsa lehtimiehenä. Hän kirjoitti kaunokirjallista proosaa, mutta yksikään kustantaja ei julkaissut hänen kirjoituksiaan.   Hän kierrätti niitä samizdatina  tuttaviensa piirissä.  Vuosina 1976-77 hän   työskenteli  museo-oppaana Mihailovskojessa. Tuosta elämänvaiheesta hän kirjoitti omaelämäkerrallisen romaanin nimeltä Zabovednik. Se ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna  1983.

 Zabovednik tarkoittaa ulkomuseon lisäksi  myös reservaattia, suojelualuetta joka on jätetty alkuperäiseen tilaan. Dolvatovin romaanin nimi on monikerroksisesti ironinen. Mihailovskojen museossa mikään ei ole alkuperäistä. Kartano paloi ainakin kaksi kertaa: ensin sen polttivat punaiset vallankumouksen melskeissä, sitten saksalaiset toisen maailmansodan aikana. Boris Alihanov,  Dovlatovin   alter ego, kysyy  mitkä museon esineistä ovat aitoja  Puškinille  kuuluneita tavaroita,  museonjohtaja vastaa:

   ”Kaikki  täällä on aitoa. Joki, kukkulat ja puut  ovat Puškinin aikalaisia. Hänen keskustelukumppaneitaan ja ystäviään. Tämän seudun ihmeellinen luonnonkauneus…”

   Kun Boris penää edelleen alkuperäisiä esineitä, museonjohtaja sanoo ärtyneenä:

   ”Että henkilökohtaisia esineitä pitäisi olla. Epäilyttävä fiksaatio, jos minulta  kysytään…”

  Boris ei ole samaa mieltä museonjohtajan kanssa.  Ymmärrän häntä, minäkin olisin pettynyt,  jos menisin  Louvreen katsomaan Leonardo da Vincin   Mona Lisaa, ja minulle  selviäisi siellä,  että se on kopion kopio.  Boriksen ja museonjohtajan dialogissa ei ole kysymys vain esineistä. Dovlatovilla ei ole ainoatakaan turhaa dialogia eikä turhia lauseita, niitä joissa sytytellään tupakoita tai kohotellaan olkiaan, kun ei tiedetä mitä seuraavaksi sanottaisiin.

Boriksen elämä oli ollut yhtä kaaosta Leningradissa. Hän ryyppäsi liikaa, velkojat ahdistelivat, entinen vaimo oli muuttanut takaisin hänen asuntoonsa (heillä oli nykytermein ”vaikeasti määriteltävä suhde”) ja puhui emigroitumisesta yhä useammin.  Boris oli omien sanojensa mukaan täyden henkisen sekasorron partaalla ennen kun hän lähti Mihailovskojeen.  Siellä hän on  silmälläpidon   alainen  kuin aikoinaan Puškin.  Tuskin hän on ehtinyt tutustua paikkaan, kun polunmutkan takaa ilmestyy vanha ilmiantaja yliopistoajoilta, Lenja Gurjanov (kurja mies kuin nimensä), joka ei ole edistynyt elämässä, vaan raportoi  yhä KGB:lle.

Dovlatovin Puškinskije Gory on kuin Neuvostoliitto pienoiskoossa - samanlainen absurdstania.  Hänen pikamuotokuvansa turvallisuuspalvelun miehistä, kaupunkitaajaman juopoista ja ulkomuseon oppaista ovat herkullisia.  Mitrofanovin opastukset ovat ”täynnä yllättäviä rinnastuksia, ällistyttäviä hypoteeseja, harvinaista arkistotietoa ja sitaatteja kuudella eri kielellä.” Mutta hän on toivoton laiskuri, hän ei jaksa kiivetä mäelle, jossa oli merkittävä muistomerkki, niinpä turistit kiskovat hänet keinonahkatakin päällä mäen laeille.  Eikä hän ole vain laiskuri, vaan häntä vaivaa abolia, täydellinen tahdon puute. Pototski puolestaan on varsinainen potaskanpuhuja, mutta ei hullumpi opas: ”hänen valttinsa oli intiimi luottamuksellisuus.” Kolmellakymmenellä kopeekalla mieheen hän lupasi näyttää turisteille Puškinin todellisen haudan, jota bolševikit piilottelivat kansalta. Hän oli julkaissut heikkotasoisia  kertomuksia nuorisolehdissä  sekä yhden pienoisromaanin ja päässyt Kirjailijaliittoon. Hän julisti Borikselle, joka ei päässyt Kirjailijaliittoon: ”Minä olen samanlainen kirjailija kuin Tšehov, saatana.”

Borikselle Mihailovskojen reservaatti oli suojatyöpaikka. Hän veti pari opaskierrosta päivässä ja oli kello kahden jälkeen iltapäivällä  vapaa tekemään  mitä halusi.   Hän asettui aloilleen, ryhtyi  kirjoittamaan ja   kieltäytyi kun vuokraisäntä  tai  Pototski  tarjosi  ryyppyä. Kaaos alkoi järjestyä ja  elämään ilmaantui  tasapaino.  Hän sai säännöllistä palkkaa, osti uuden paidan ja lähetti vaimolle seitsemänkymmentä ruplaa.  Ehkä niin  ei olisi pitänyt tehdä, sillä   vaimo ilmestyi   paikalle ja Boriksen  elämä suistui jälleen  kaaokseksi.

 Vaimon nimi  on Tatjana,   mikäpä  muu se  voisi olla! Myös  Boriksen nimi  on peräisin  Puškinilta.  Vaimo on  tullut pyytämään  viimeisen kerran, että Boris  muuttaisi hänen ja tyttären kanssa  Amerikkaan. Boris kieltäytyy viimeisen kerran lähtemästä.  He istuvat ravintolassa puhumassa  vakavasti.  Vaimo  kysyy, miksi hän ei   halua lähteä.

    ”Tämä on minun kieleni, minun kansani ja minun mieletön kotimaani. Voitko kuvitella, että tavallaan rakastan jopa miliisiä? ”

     Kun vaimo kysyy, mikä häntä täällä pidättelee, hän vastaa:

     ”Kieli. Vieraalla kielellä ihminen menettää kahdeksankymmentä prosenttia persoonallisuudestaan. Hän kadottaa mahdollisuuden vitsailla ja olla ironinen. Se yksin riittää saattamaan minut kauhun valtaa.”

Vaimo on kyllästynyt repeileviin sukkahousuihin, kyllästynyt olemaan riemuissaan, kun sattuu saamaan jostain talousmakkaraa, kyllästynyt  vitsailemaan.  Hän  on pessimisti ja sitä mieltä,  ettei Boriksen kirjoja  kukaan julkaise  Neuvostoliitossa.

   ”Minun lukijani ovat täällä. Kun taas siellä… Kuka tarvitsee minun kertomuksiani  jossakin Chicagossa?”

    ”Kuka niitä täälläkään tarvitsee? Tuo tarjoilijako? Ei hän lue edes ruokalistaa.”

   ”Kaikki. Ihmiset  vain eivät tiedä sitä vielä.”

  ” Niin tulee aina olemaan.”

  ”Erehdyt.”

Vaimo erehtyi, mutta Boris tiesi. Dovlatovista tuli kuin tulikin suosittu kirjailija. Häntä lukevat nykyään kaikki, jotka kirjallisuutta yleensä  lukevat, ja heitä on vielä paljon   Venäjällä.

Zabovednik ilmestyi suomeksi vuonna 2016 nimellä Ulkomuseo. Sen suomensi Pauli Tapio ja kustansi Idiootti (nimi viittaa Dostojevskin Idioottiin), joka on kustantanut myös kolme Dovlatovin aikaisemmin  suomeksi ilmestynyttä  romaania. Vaikuttaa siltä, että nykyään ei isoilla kustantamoilla ole varaa kustantaa vähälevikkistä laatukirjallisuutta. Onneksi kirjallisuudelle, että vielä on olemassa Idiootin kaltaisia pieniä kustannusliikkeitä, jotta kaikkea ei  tarvitse lukea ulkomaiden kielillä.

 Minä luin Ulkomuseon ensin englanninkielisenä   Pushkin Hills’inä. Kääntäjä on Katherine Dovlatov, kirjailijan tytär. Hyvä käännös The Guardianin mukaan, mutta vieraalla kielellä minulta menivät ohi monet  ironian vivahteet ja lauseiden  hienot  käännähdykset.  Sen takia nautin enemmän Pauli Tapion suomennoksesta. Hän tuntee kääntämisen salaisuuden: ”Lause syntyy maailmaan hyvänä ja huonona samalla kertaa. Salaisuus piilee käännähdyksessä jonka vaivoin erottaa. Kahvan on levättävä kädessä lämpimässä. Sitä on käännettävä vain kerran, ei kahdesti,” kirjoitti Isaac Babel kääntämisestä novellissa Guy de Mauppassant. 

 Dovlatov on Babelin veroinen ironian ja tarkan lauseen mestari. Kummallakin on juutalaiskirjailijoiden riemastuttava huumorin ja itseironian kyky. Siksi heidän teoksensa ovat aina yhtä nautittavia, ne eivät tyhjene yhdellä eivätkä useallakaan  lukukerralla.

 Talo jossa Dovlatov asui Puškinskije Goryssa. Foto: Pauli Tapio.  Nykyään talo on Dovlatov-museo. Kun kävin  vuonna  1993 Puškinskije Goryssa, siellä ei vielä ollut museota. Dovlatov ei ollut silloin yhtä kuuluisa kuin nykyään. 

 Ulkomuseossa Tatjana kysyy  Borikselta:

    ”Oletko varma että tämä on ihmisasumus?”

     Katossa oli reikiä ja lattiassa rakoja. Boris sanoo, että eivät ne  mitään rakoja ole.

  ”Aikaisemmin niiden kautta tuli kulkukoiria sisälle.”

  ” Eipä niitä tilkittykään ole”, toteaa  Tanja.

  ”Mutta olen kesyttänyt koirat…

Vuoden 1993 syyskuun lopussa Puškinskije Goryssa pidettiin  naiskirjailijoiden seminaari.  Raija Siekkinen  oli yksi osallistujista. Hän   on kuvannut novellissa Pyhä  Ambrosius  seminaaria  ja käyntiä Mihailovskojessa.  Minä en muista opasta, mutta  Siekkinen muisti, että  opas oli pieni  harmaatukkainen mies, joka  osasi  ulkoa kaikki Puškinin  säkeet.   Opas  osoitti Puškinin kirjoituspöydällä olevia esineitä ja  selosti  niitä. Tulkki käänsi oppaan puhetta seuraavaan tapaan: ”Nämä tuhoutuivat kaikki sodassa. Tässä on mustepullo, kynä ja paperi. Nämä ovat hyvin arvokkaita. Mitään näistä ei jäänyt jäljelle. Ja tässä, tulkki viittasi kohti vitriiniä, jonka sisällä oli paperia , ja sillä pientä mustaa kirjoitusta, - tässä meillä on  Puškinin käsikirjoitusta. Se on hyvin alkuperäistä. Sitä säilytetään Moskovassa . Se on tuhoutunut..”  

Suosittelen Raija Siekkisen novellia. Se on hauska.  Itse olen kirjoittanut  tuosta  naiskirjailijoiden  seminaarista  Unennäkijän muistelmissa.  Täällä on siitä pieni katkelma.

Kirjallisuutta:

Sergei Dovlatov.  Ulkomuseo.  Suom. Pauli Tapio.  Idiootti 2016

Raija Siekkinen. Novellit. Otava 2007

Aleksandr  Puškin. Jevgeni Onegin. Suom. Lauri Kemiläinen. Otava 1976

Vappu Roos. Dantesta Dickensiin. WSOY 1946

Muuta:

Katherine Dovlatovin haastattelu. The Paris Review

Kohtaaminen  Sergei Dovlatovin kanssa

Venäläisiä kertojia

Sergei Dovlatovin esittely

Mitä Suleika näki, kun hän avasi silmänsä?

Guzel  Jahina. Suleika avaa  silmänsä. Suom. Kirsti Era. Into Kustannus Oy 2016

Tie kirjailijaksi 

Guzel Jahina syntyi vuonna 1977 Kazanissa tataariperheeseen, isä oli insinööri, äiti lääkäri.  Hän opiskeli Kazanin pedagogisessa instituutin vieraiden kielten laitoksella.  Valmistumisen jälkeen hän muutti  Moskovaan, jossa  työskenteli   kolmetoista  vuotta  PR-alalla ( myynti ja markkinointi), meni naimisiin ja sai  tyttären.  Hän pääsi  Moskovan  elokuvakouluun, josta valmistui  käsikirjoittajaksi vuonna 2015. Samana vuonna ilmestyi hänen esikoisromaaninsa  Suleika  avaa silmät.  

Jahina oli kuunnellut lapsena isoäitinsä tarinoita. Isoäiti oli ollut seitsemänvuotias, kun perhe oli karkotettu kulakkeina  Angara-joen varteen Siperiaan. Jahinan muistin mukaan isoäidin tarinat Siperiasta olivat  olleet valoisia.  Ei siellä ollut muuta pelottavaa kuin lääkäri.  Kylän lapset uskoivat, että se tappaa lapsia.

Lapsilla on lapsen mieli. He elävät nykyhetkessä. Heille karkotus ei ollut toivonta aikaa, ei pelkkää pimeyttä ja kauhua, iloakin oli.  Eivät Unelma- tätinikään muistot Siperiasta olleet synkkiä.  Hän oli vuoden pari vanhempi kuin Jahinan isoäiti, kun isovanhempani karkotettiin kulakkeina Siperiaan, Angara-joen varrelle, jonne myös Jahinan isoäidin perhe oli karkotettu.  Eivät kuitenkaan asuneet samassa kylässä.

 Kulaksi rekisteröiminen merkitsi kansalaisoikeuksien menettämistä.  Se koski myös kulakkien lapsia, heitäkin jotka olivat jo aikuisia ja  elivät omaa elämäänsä. He eivät  saaneet töitä  eivätkä  päässeet  opiskelemaan.  Tätini Saima erotettiin yliopistosta ja  setäni Eero työpaikastaan.  Olen kertonut siitä romaanissa Musta  passi.   

Inkeriläisperheen ja tataariperheen kohtaloiden yhtäläisyys sai minut kiinnostumaan Jahinan romaanista. Se kuuluu historiallisen romaanin lajityyppiin, jota en ole lukenut sitten varhaisnuoruuden.  Viihteellisyys tekee lajin romaanit helppolukuisiksi. Ei Jahinan romaanikaan viihteellisyydeltä ole täysin välttynyt, mutta annoin   sen anteeksi  aiheen    merkittävyyden  takia.

Jahina on tehnyt taustatyönsä huolellisesti. Hän tutki kaksi vuotta dokumentteja ja tutkimuksia pakkosiirroista ja GULAGin asuttamisesta, luki  viranomaisten raportteja  ja karkotettujen sekä ojennustyöleiriläisten  muistelmia, istui  arkistoissa ja  kävi   lävitse  Saharov-keskuksen  materiaalia, jota  löytyy   verkosta,  samoin kuin  myös  NKDV:n  aineistoa.   Jahina  eläytyi    materiaaliin  ja   tarinallisti  sen, mutta  romaani ei  vain  ottanut syntyäkseen  ennen kuin hän oli  tehnyt  materiaalista elokuvakäsikirjoituksen oppilastyön Moskovan  elokuvakoulussa.  Sen jälkeen romaanin käsikirjoitus valmistui kahdeksassa kuukaudessa.

Käsikirjoitus kiersi kustantajalta toiselle, mutta palasi aina takaisin. Kustantajien lukijoita ei kiinnostanut musliminaisen tarina, eikä lähes kahdeksankymmentäsivuinen kansanperinteellinen kuvaus tataariperheen  tavoista ja uskomuksista  käsikirjoituksen alussa.  Olivat varmaan lukeneet muutamia sivuja, ajatelleet että ketä kiinnostaa, haukotelleet ja työntäneet käsikirjoituksen palautuskuoreen.  Etnisyys ei ole ollut muodissa 2010-luvulla. Seitsemän- ja kahdeksankymmentäluvuilla etnisten kirjailijoiden teoksia julkaistiin paljon. Niitä myös suomennettiin. Minä muistan Tšingiz Aitmatovin, Anatoli Kimin, Juri Rytheun ja Juvan Šestalovin. He olivat Guzel Jahinan  edeltäjiä.  Naisia ei ollut, tai  heitä  suomennettu.

Jahinan onni kääntyi Hän löysi oikean lukijan, kun hän antoi ”kenellekään kelpaamattoman” käsikirjoituksensa  Elena  Kostjukovitšille,  ukrainalais-italialaiselle kääntäjälle, esseistille, editorille ja  kirjallisuusagentille,  jonka  ”talliin” ( = ELKOST  International Literary Agency)  kuuluvat  mm. Ljudmila Ulitskaja, Andrei Bitov ja Boris Akunin. Kostjukovitš näki romaanin mahdollisuudet,  ja niin Suleika avaa silmät sai  ilmaa  siipien alle, voitti kolme  kirjallisuuspalkintoa ja lensi ulkomaille. Tähän mennessä sen käännösoikeudet  on myyty  21:een  maahan.

Guzel Jahina  Helsingin  kirjamessuilla 2016. Ruutukaappaus.

 Uuteen  elämään!

Jahinan romaani kertoo Suleikan tarinan. Suleika on luku- ja kirjoitustaidoton talonpoikaisnainen, joka on joutunut viisitoistavuotiaana naimisiin  ja elänyt  siitä pitäen  kotiorjana  miehensä ja  ilkeän anoppinsa  määräysvallassa.  Hänen  osansa on yhtä ankea kuin   kalevalaisella miniällä (kts.Kalevalan runo  23).

 Tataarikylän elämää ovat säädelleet šaria-laki, vuosisataiset perinteet sekä kansanuskomukset,  jotka eivät  paljon  poikkea inkeriläiskylien uskomuksista Naiset ovat perinteen kantajina opettaneet  sukupolvesta toiseen  tyttärilleen miten  kunnon   naisen tulee elää ja olla.   Tavat ja perinteet ovat pysyneet samoina vuosisatojen ajan.

Suleika oli kolmekymmentävuotias, kun pakkokollektivisointi vapautti  hänet  entisestä elämästä. Mies tapettiin, anoppi jätettiin taloonsa kuolemaan ja kylän puolueosasto päätti, että Suleika karkotetaan  Siperiaan ”ensimmäisen luokan kulakkielementtinä.”

”Kuljetan teidät kansalaiset häädetyt kulakit uuteen elämään. Matkustatte vapautumaan vanhan maailman kahleista kohti uutta vapautta”, julisti karkotettujen kuljetuksen komendantiksi määrätty nuori turvallisuuspoliisin (OGPU:n) mies Ivan Ignatov karkotusmatkan alussa. Niin ironiselta kuin se kuulostaakin, se piti paikkansa Suleikan kohdalla.

 Matkalla Siperiaan Suleika ajattelee härkävaunun lavitsalla istuessaan miehen vieressä: ” on synti istua näin lähellä vierasta miestä. Sitä häpeäisivät esi-isätkin kolmanteen polveen saakka, sanoisi äiti. Niin, tiedän sen, äiti. Mutta kun sääntösi soveltuivat vanhaan elämään. Nyt on sen sijaan, miten se Ignatov sanoikaan, uusi  elämä. Ohoh, millainen meillä nyt onkaan…”

Suleikaa hävetti koko ajan. Hävetti haju joka lähti pesemättömästä ruumiista. Hävetti  huiviton pää. Hävetti kyykistyä kaikkien nähden käymälän verhon taakse. Hävetti  painautua lavitsalla öisin  nukkuvaa  professori Leibea vasten, että olisi edes vähän lämpimämpi.  Eniten hävetti raskaudentila, jota hän joutui kantamaan kaikkien nähden. Ensi kertaa elämässään hän ei pystynyt kätkemään salaisuuttaan.

Puoli vuotta kestäneen kuljetuksen aikana pakkosiirrettävistä kuoli joko tauteihin tai nälkään  yli puolet. Ensimmäisinä kuolivat lapset ja vanhukset.  Laihaa soppaa sai joka toinen päivä, eikä aina silloinkaan,  leipää ei ollut ollenkaan,  nälkään oli tarjolla vain kuumaa   vettä.  Komendantin    kävi  sääliksi nälkiintyneitä,   niinpä  hän lahjoi   eräässä  pysähdyspaikassa asemapäällikön, ja  sai sangollisen hirssipuuroa, mutta ei yhdellä sangollisella pitkälle potkittu.

  Ihme että  Jahinan  isoäiti, joka  oli  ollut silloin lapsi,   oli  säilynyt  hengissä.  Aikuisena hän muisti matkasta vain proomun uppoamisen Angara-joella. Sen mukana hukkui kolmesataa ihmistä.  Suurin osa oli  kuollut  junakuljetuksen aikana, ja osa oli karannut. Noin kahdeksansadan pakkosiirrettävän  kuljetuksesta   oli jäänyt   jäljelle vain   29 henkeä ja komendantti.  Suleika jäi henkiin. Angara-joesta hänet oli pelastanut Ignatov. Miksi? Sitä Ignatov itsekin ihmetteli.

 Karkotetut olivat haaksirikon jälkeen kuin robinsoneja autiolla saarella, paitsi että Siperiassa olot olivat paljon ankarammat. He rakensivat Angaran rannalle korsun, jossa asuivat talven yli, ja elivät riistalla, jota saivat  satunnaisesti taigasta. Suleika synnytti pojan, joka ei kuollutkaan pian synnytyksen jälkeen niin kuin Suleikan neljä tytärtä.  Kun maito ruuan puutteen vuoksi ehtyi, hän imetti poikaa omalla verellään.  Näin he sinnittelivät talven yli, ja poika jäi henkiin.

 Jäiden sulamisen jälkeen leiriin rahdattiin  vartijoita ja lisää  karkotettuja.  Leirin komendantiksi määrättiin Ivan  Ignatov  vastoin  tahtoaan.  Hän oli ”aatteen mies sormenpäitään myöten,” kuten hänen esimiehensä NKVD:stä sanoi, mutta hänen ”syntilistansa” kuljetuksen ajalta oli niin iso, että  hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa tehtävä vastaan ja jäädä  GULAG:iin.  Hän oli ”samassa  veneessä” vankien kanssa,  hänellä ei ollut vapautta. 

Historiallista realismia 

Minä luin suurella mielenkiinnolla karkotuspaikan historiaa. Se oli yksi GULAGin monista vankileireistä, joita hallinnoi  turvallisuuspoliisi (OGPU sittemmin NKVD).  Se ei ollut yhtä paha paikka kuin ojennustyöleirit; piikkilanka-aidat ja vartiotornit puuttuivat.  Vangit tekivät työtä kahdessa vuorossa. He kaatoivat taigassa puita metsäteollisuuden tarpeisiin. Vain harvat selviytyivät päivänormista, naiset eivät koskaan, siksi päivittäistä ruoka-annosta vähennettiin usein. Leiri sai pääasialliset tulonsa puunhakkuusta.  Työ oli pakkotyötä ja olot olivat ankeat, talvisin nähtiin nälkää.  Paljon väkeä kuoli  joko nälkään  tai tauteihin.  Ensimmäisenä kesänä karkotetut rakensivat kolme parakkia, ruokalan, komendantin talon, vartioiden hirsimökin ja sairaalan.   Leirin keskelle pystytettiin agitaatiotaulu, jossa julisteet vaihtuivat tiuhaan.  Niiden tarkoitus oli ”riistäjäluokan” uudelleenkasvatus.

Kerhotalo rakennettiin,  kun korkeimmalta taholta  oli tullut määräys, että sellainen  piti olla, jotta agitaatio- ja  kulttuuripuoli  saataisiin järjestykseen.  Mutta kerhotalo seisoi  enimmäkseen tyhjänä. Kukaan ei viitsinyt käydä Taistelevien ateistien liiton tai Alas lukutaidottomuus –yhdistyksen kokouksissa. Agitaatio ei purrut talonpoikiin, uudelleenkasvatuksesta huolimatta he alkoivat jälleen ”kulakoitua” - rakensivat pikku mökkejään asutuksen reunoille, viljelivät maata ja hankkivat karjaa. Minunkin isoäidilläni oli lehmä, se antoi maitoa ja kynti pellon, kun ei ollut hevosta eikä härkää.

Myöhemmin turvallisuuspoliisi luovutti leirin Metsätalouden kansankomissariaatille. Leiri muuttui asutukseksi ja karkotetut siirtolaisiksi. Komento jäi turvallisuuspoliisille ja ilmiantajia värvättiin siirtolaisten  keskuudesta tarkkailemaan ja raportoimaan   mitä  asutuksessa puhuttiin.   Systeemi toimi kuten muuallakin yhteiskunnassa, pelko piti ihmiset kurissa.  Värvääminen oli helppoa, monilla kun oli lapsia, heikkouksia tai jotain muuta suojeltavaa, millä värvärit kiristivät ihmisiä ilmiantajiksi.  Suleika ei suostunut raportoimaan  mitä kuuli komendantin  talossa, vaikka   värväri  muistutti, että hänellä on poika.

Suleika ja tunteet 

Olen vuosien varrella lukenut GULAG-kirjoja, sekä faktaa että fiktiota.  Ne ovat olleet miesten kirjoittamia.  Guzel Jahinan kirja on  ensimmäinen  naisen kirjoittama romaani, jonka  olen  aiheesta lukenut.   Ehkä siksi se teki minuun suuren vaikutuksen.  Jahinan  mukaan kirjan   keskeinen   teema on Suleikan  henkilökohtainen vapautuminen,  hänen tiensä  itseymmärrykseen. (Katso: http://areena.yle.fi/1-3790485?autoplay=true).   

 Ulkoiset olosuhteet pakottavat Suleikan muuttumaan  sisäisesti. ”Kaikki mitä äiti oli opettanut, mitä oli pidetty oikeana ja  tarpeellisena miehen kotona, mikä oli tuntunut  muodostavan  hänen olemuksensa  ytimen, perustan, sisällön – se kaikki  hajosi, lahosi, tuhoutui.”   Hän lakkasi  rukoilemasta  ja muistelemasta miestään, anoppia ja kuolleita tyttäriään.  Hän teki asioita jotka ennen olivat tuntuneet häpeällisiltä ja mahdottomilta: kuului metsästysartelliin, kävi metsällä yksinään, teki työtä ruokalassa vieraan miehen rinnalla ja  asui    karkotuspaikan       sairaalassa     professori Leiben kanssa.  Se oli varmaankin hänen pelastuksensa niiltä nöyryyttäviltä kokemuksilta, joita naiset GULAGissa joutuivat kokemaan.  Mutta häpeäntunteesta Suleika  ei  ollut vapautunut. Kun hän vei päivittäin  ruokaa  komendantin taloon ja  Ignatov katsoi  häntä,  hän tunsi miten hän muuttui  hunajaksi,  kädet  jotka  laittoivat  ruuan pöydälle, ikään kuin valuivat pitkin kupeita, jalat  liimaantuivat lattiaan ja  pää  pehmeni.

”Aviomiehen murhaaja  katsoi häneen  aviomiehen katseella, ja hän muuttui hunajaksi. Se aiheutti tuskallista, sietämätöntä, hirvittävää häpeää. Kuin koko hänen  häpeäntunteensa, mennyt ja nykyinen, olisi sulanut yhdeksi ja koonnut itseensä kaiken, mitä hän ei ollut hävennyt riittävästi tämän mielettömän vuoden aikana: monet yöt jotka  hän oli viettänyt vieraiden ihmisten, vieraitten miesten  kanssa  kylki vankityrmien pimeydessä ja junavaunun ahtaudessa: raskausajan, jonka hän oli elänyt ihmisten silmissä ensimmäisistä kuukausista  loppuun asti; julkisen  synnytyksen. Peittääkseen edes jotenkin tämän häpeän ja voittaakseen sopimattomat ajatukset  Suleika  kuvitteli usein suuren mustan teltan paksuista, huonosti muokatuista  lampaannahoista kuin baškiirien jurtan. Teltta  peitti tiiviinä huppuna  komendantintoimiston ja Ignatovin, helma sulkeutui, ja kaikki lihallinen, hävettävä ja ruma jäi sen sisäpuolelle.”

 Minusta musta teltta on hieno metafora siitä miten ihmisen psyyke pystyy suojautumaan ahdistavilta ajatuksilta ja tunteilta, ja säilyy särkymättä vaikeissakin olosuhteissa. Vastaavanlainen metafora on professori Leibeä suojaava muna. Se kasvoi hänen ympärilleen vallankumouksesta aiheutuneiden järkytysten jälkeen. Muna suojasi nykyhetkeltä ja pyyhkäisi myös menneisyydestä kaiken epämieluisan pois.  Professori eli kymmenen vuotta puolihulluna, kunnes muna särkyi Angarajoen rannalla Suleikan synnytyksen aikana, ja Leibe löysi alkuperäisen kutsumuksensa.  Hän oli koulutukseltaan lääkäri, joka oli halunnut erikoistua gynekologiksi, mutta  isän  tahdosta  oli erikoistunut  kirurgiksi.  Karkotuspaikassa hänestä tuli selväjärkinen lääkäri, joka hoiti praktiikkaa kuusitoista vuotta, ja kutsuttiin sen jälkeen  aluekeskuksen sairaalan  ylilääkäriksi.

Käärmenoita

Jahinan mukaan yksi kirjan teemoista on se, miten Suleika ylittää mytologisen tajuntansa. Toisin sanoen vapautuu menneisyyden painolastista,  kuten minä sen ymmärsin.    Se käy  hitaasti, sillä ei  ihminen   helposti  menneestä    pääse irti.  Se elää hänen unissaan ja alitajunnassaan, ja toistaa itseään.

Tataarikylän hyvät ja pahat henget (kynnyksen, läävän,  kylän reunan, ynnä muiden paikkojen haltiat)   jäivät kylään, kun  Suleika pakotettiin lähtemään sieltä, mutta  anopin  henki  seurasi häntä.  Syyttä ei Suleika kutsunut anoppia Käärmenoidaksi. Hän oli lähes satavuotias matriarkka, joka oli   alistanut nuorimman poikansa sylikoirakseen. Vielä viisissäkymmenissä poika iltasin vietti tuntikausia  äitinsä  luona juttelemassa,  pää äidin sylissä.   Suleikan kanssa  mies ei jutellut, kunhan murahteli.

Anopilla oli taikavoimia ja näkijänkykyä. Vähän ennen karkotusta Käärmenoita ennusti, että Suleika kuolee ja joutuu helvettiin, mutta hän itse ja hänen poikansa jäävät taloon.  Niin kävi, tosin Suleika ei kuollut, mutta joutui Siperian helvettiin, ja Käärmenoita sekä hänen tapettu poikansa jätettiin taloon.

Käärmenoita ilmestyi Suleikalle Siperiassa neljä kertaa kuudentoista vuoden aikana ikään kuin hän olisi vartioinut ylisistä tai alisista ilmoista  sekä Suleikan moraalia   että pojanpoikansa  henkeä, ja   ilmestynyt   paikalle aina kun   poika oli vaarassa.  Jokainen Käärmenoidan  käynti  voimisti Suleikaa.  Kolme kertaa käyntien jälkeen  hän pelasti poikansa kuolemasta.

Käärmenoidan neljäs ilmestyminen oli erilainen.  Hän seisoi Angaran rannalla, kun Suleika juoksi itkien päin häntä ja kompastui  hänen syliinsä, kietoi kädet hänen ympärilleen ja itki itkemistään. Suleika oli poissa tolaltaan, koska hänen poikansa aikoi hylätä hänet ja karata asutuksesta Leningradiin taidetta opiskelemaan. Pojalla ei ollut papereita, ei mitään mahdollisuuksia selvitä pakomatkasta joutumatta vankilaan.  Suleika itki anopin  jykevää rintaa vasten hätäänsä ja tuskaansa.  Eikä anoppi  syyllistänyt häntä, ei haukkunut  huoraksi ja  uhannut taivaan rangaistuksella kuin sadistinen omatunto, kuten  edellisillä käynneillään, vaan kertoi miten hän nuorena naisena oli etsinyt  kuolemaa, pelastusta onnettomasta rakkaudesta  urmanista ( = erämaa, taigan tapainen paikka  tataarikielellä),  mutta ei  ollut  löytänyt sitä sieltä.

Käärmenoitahan puhui kuin ihminen!  Suleika vetäytyi hämmästyneenä kauemmas anoppinsa sylistä katsoakseen häntä silmiin ja näki   syleilevänsä vanhaa, ryhmyistä lehtikuusta.  Luulen, että tämä oli se hetki,  jolloin  Suleika  avasi silmänsä, tai kuten  Jahina  sanoi: ylitti  mytologisen tajuntansa.

Entisenä psykologian opiskelijana minä sanoisin, että Suleika  veti  takaisin  projektion, jonka hän  oli aikaisemmin heijastanut  ulkoiseen maailmaan.  Ja niin hän löysi itsensä ja sisäisen voimansa.  Hän ymmärsi, että hänen  on päästettävä poika menemään. Hän lähti pyytämään Ignatovilta pojalle papereita. Ignatov kirjoitti uuden  syntymätodistuksen, johon  merkitsi  pojan  isäksi  punasotilas Ivan Ignatovin.  Kulakin poika ei  olisi  päässyt silloisessa neuvostoyhteiskunnassa Repin-instituuttiin eikä minnekään  muuallekaan.  Maailmassa   oli sentään vielä olemassa rakkautta ja vilpittömyyttä!

 Suljin Janinan  romaanin  liikuttuneena. Sen loppu puhutteli tunteitani  kuin kelpo elokuva.  Seuraavana yönä uneksin, että olin Sirkka Turkan kanssa Venäjällä pitkällä junamatkalla. Se oli alkanut asemalta, joka muistutti  Kazanin asemaa Moskovassa.  Mutta sitä mihin matka päättyi, en muista.  Ehkä  se  päättynyt mihinkään  ennen kuin heräsin   nostalgian vallassa.