Minun mielidystopiani: Jevgeni Zamjatin. Me

Luin Jevgeni Zamjatinin romaanin Me (suom. Juhani Konkka 1959) parikymppisenä ensimmäisen kerran.  Suuren vaikutuksen teki silloin romaanin rakkaustarina. En vielä siihen aikaan ymmärtänyt yhteiskunnallista satiiria enkä muitakaan romaanin hienouksia, kuten futuristista tyyliä , joka oli 1900-luvun alun vallitsevia taidesuuntauksia Venäjällä. Minua kiinnosti tuolloin buddhalaisuus.   Se liittyy romaanin keskeiseen filosofiseen  teemaan,    joka kiteytyy runoilija  R- 13:n  sanoissa: ”onni ilman  vapautta tai  vapaus ilman onnea.”  Runoilija viittaa Raamatun kertomukseen Paratiisista.  Ensimmäiset ihmiset valitsivat onnen sijasta vapauden.  

 Elämää onnellisuuskuplassa

Me-romaanin minäkertoja on D-503,  avaruusalus INTEGRAALIN  rakentaja  ja matemaatikko. Sivumennen sanoen  Zamjatin oli  ammatiltaan  laivanrakennusinsinööri.  Ennen vallankumousta hän työskenteli Englannissa jäänmurtajan rakentajana.

  D-503 kirjoittaa muistiinpanoja, jotka on tarkoitus  lähettää  avaruusaluksen mukana  tulevalle  lukijakunnalle:  Marsin, Venuksen   ja  muiden planeettojen asukeille,  joille hän kuvailee  Ainoan Valtion   elämää  ja  yhteiskuntajärjestystä. Posket innosta hehkuen hän kirjoittaa muistivihkoonsa: ”Me tuomme heille erehtymättömän onnen, meidän velvollisuutemme on pakottaa heidät olemaan onnellisia. Mutta ennen aseita me kokeilemme – sanaa.”  Siispä maailman ensimmäinen trollitehdas  toiminnassa Zamjatinin  dystooppisessa valtiossa.

Ainoassa Valtiossa vallitsee onni ja järjestys, taivaskin on aina sininen ja moitteettoman puhdas.  Vihreä lasimuuri erottaa Ainoan Valtion villistä luonnosta.   Kansalaiset elävät lasitaloissa ja heidän katunsa  ovat lasia, myös  heidän kulkuneuvonsa ovat lasia, samoin   avaruusalus  Integraali. Reipas hissimusiikki soi kun kansalaiset menevät töihin tai marssivat auditorioihin nelirivissä kuuntelemaan esitelmiä.  He ovat pukeutuneet yhdenmukaisiin univormuihin, heidät on numeroitu  ja heidän  elämänsä  on aikataulutettu.   He syövät samalla hetkellä, lähtevät samalla sekunnilla töihin, ulos kävelemään tai auditorioihin,  ja Taylorin kokeiden saleihin  (kts. taylorismi) Iltaisin he käyvät nukkumaan yhtäaikaisesti eivätkä he näe unia.

D-503 ei ole täysin tyytyväinen asioiden nykytilaan, hänen mukaansa  ”absoluuttisen  tarkkaa onnen ratkaisua meilläkään ei vielä ole: kaksi kertaa päivässä, kello 16-17 ja 21-22 valtava kokonaiselimistö hajoaa yksityisiksi soluiksi: Aikataulun määräämiksi Henkilökohtaisiksi tunneiksi.”   D-503 on kuitenkin optimistinen, hän uskoo että ajan mittaan noillekin tunneille löytyy sija yleiskaavassa ” joskus aikanaan kaikki 86 400 sekuntia tulevat sisältymään aikatauluun.”

 Mutta siihen hän on tyytyväinen, että Ainoa Valtio on kukistanut  nälän ja nujertanut rakkauden,  jotka hallitsivat  maailmaa  ennen muinoin.  Syöminen hoituu öljystä kehitetyllä synteettisellä ruualla ja seksi on vapautettu perhe-elämän kahleista.   Lapset kasvatetaan syntymästä alkaen lapsitehtaissa ja avioliitot oli lakkautettu.    Jokaisella oli oikeus kehen tahansa toiseen.   D- 502 mukaan seksiakti ”on meillä saatettu elimistön harmoniseksi, miellyttävän hyödylliseksi tehtäväksi, luonteeltaan samanlaiseksi kuin on uni, ruumiillinen työ, ravinnon nauttiminen, ulostaminen…”  

Zamjatinin aikalainen  Madame  Kollontai  ,  joka oli puoleksi suomalainen ja maailman ensimmäinen naispuolinen suurlähettiläs kirjoitti  ” Seksuaalisen halun tyydyttämisen pitäisi olla yhtä  helppoa kuin   vesilasin juominen.” Se toteutui Zamjatinin Ainoassa Valtiossa. Riitti kun ilmoitti seksuaalitoimistoon kenen kanssa halusi maata ja  seksuaalitoimisto  antoi vaaleanpunaisen  kuponkivihkosen, johon oli merkitty  seksuaalitunnit   valitun partnerin kanssa.

 Tuntematon  muuttuja

D-503:n elämä oli hyvässä järjestyksessä. Hänellä oli vakituinen seksipartneri O-90, jonka hän jakoi hyvän ystävänsä runoilija R-13 kanssa.  Mutta sitten hänen elämäänsä ilmaantuu naispuolinen  numero I-330, jonka kasvoilla  hän  näkee X-muotoisen ristin. ”Tuo nainen vaikutti minuun yhtä häiritsevästi kuin  sattumalta yhtälöön eksynyt, jakamaton irrationaalinen luku,” hän kirjoittaa.  Hänen elämänsä horjahtaa pahasti sivuraiteille, kun I-330 vie hänet lasikupuun valettuun museoon, niin sanottuun muinaiskotiin, jossa ”rakastettiin miten vain, hehkuttiin, kärsittiin ja tehtiin lapsia ilman mitään suunnitelmaa.  ”Minkälaista tolkutonta, harkitsematonta ihmisenergian tuhlausta, eikö ollut?” D-503 huudahtaa.

Museossa käynnin jälkeen hän näkee unta Buddhasta josta valui mehua. Hän ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt unia.  Hän tiesi että ne kuuluivat muinaisajan ihmisten normaaliin elämään, mutta Ainoan Valtion numeroihmisellä ne olivat vakavan psyykkisen sairauden oire.  Buddhan kuvan lisäksi häneen näytti tarttuneen muinaiskodista myös entisajan sekavat tunnetilat, kuten rakkaus ja mustasukkaisuus.  Hän alkaa laiminlyödä kansalaisvelvollisuuksiaan ja saa lääkintätoimistosta sairaslomaa. Lääkäri toteaa, että hänen asiansa ovat huonosti, hän on luultavasti  saanut sielun.

Nuorena tunsin sympatiaa D-503:a kohtaan, kuten yleensäkin kärsiviä romaanisankareita kohtaan, joihin samastuin.  Kun taas I-330 oli minusta epäsympaattinen nainen, femme fatale,   selvä Mata Hari –tyyppi,   joka  vietteli naiivin  D-503:n päästäkseen käsiksi   avaruusalus Integraaliin.  Todennäköisesti kaikilla kirjan erisnimillä on matemaattinen symboliarvo, joka ei ole minulle selvinnyt, koska matematiikka oli oppiaine, jota laiminlöin  kouluvuosina.

Venäläisen  kirjallisuuden  lukupiirissä  viime maaliskuussa keskustelimme Zamjatinin romaanin   erisnimisymboliikasta  Yksi lukija huomautti , että  suojelusenkelin eli  salaisen poliisin  urkkijan nimi S-4117 viittasi  Kölninveteen, ja  toinen lukupiirin jäsen, joka oli lukenut  kirjan  venäjäksi, kertoi että  erisnimien kirjaimet  oli kirjoitettu  latinalaisin, ei kyrillisin, kirjaimin, mikä ihmetytti minua. Hän kertoi myös, että  X- kirjain on kristillinen symboli.  Se oli  uhrin merkki. 

 Kun luin  Me-romaanin uudestaan  sitten nuoruuden,  käsitykseni  I-330:sta muuttui. Hänhän on itsenäinen toimija ja vallankumouksellinen, minä ajattelin.   Hän toimii salaisessa järjestössä, jonka päämääränä on vapauttaa   ihmiset    totalitäärisen valtion ikeestä ja sen  Hyväntekijästä, ”joka on sitonut kätemme ja jalkamme autuaaksi tekevillä onnen  pauloilla,” kuten  D-503 asian ilmaisee  muistiinpanoissaan.

 Onnellisuuskupla alkaa säröillä. Ensimmäisen kerran Ainoan valtion historian aikana vaalien äänestystulos ei ole yksimielinen. Tuhannet vastustavat Hyväntekijän uudelleen valintaa.   Valtion elimet nousevat vastaiskuun. Lehdessä kuulutetaan: ”Onnen viholliset eivät torku. Pidelkää molemmin käsin kiinni onnestanne! Huomiseksi keskeytetään työt – kaikkien numeroiden on ilmoittauduttava Operaatioon.  Laiminlyönneitä odottaa Hyväntekijän Kone.” Operaatio tarkoittaa neurokirurgista toimenpidettä, jolla poistetaan ihmisen fantasiakyky, silloin tie sataprosenttiseen onneen on vapaa!  Hyväntekijän Kone on teloituslaite,  joka tappaa ja muuntaa  ruumiin puhtaaksi vedeksi.

 Vallankumoukselliset räjäyttävät vihreän muurin, lasikupu hajoaa ja Ainoan Valtion koko taivas  täyttyy    ennennäkemättömästä näystä - linnuista jotka laskeutuvat  kupukatoille, pylväille ja  parvekkeiden reunoille.  Mutta loppu ei ole onnellinen.  D-503 valitsee sataprosenttisen onnen (ei enää rakkauden kärsimyksiä!) ja menee operaatioon, mutta I-330  pysyy uskollisena vapauden aatteelle ja   joutuu  Hyväntekijän   Koneeseen.

Näkijä

 George Orwell kirjoitti vuonna 1946  Zamjatinin romaanista arvioinnin.  Sen  mukaan Zamjatin  olisi kirjoittanut dystopiansa  vuonna  1923.  Todennäköisesti hän kirjoitti sen vuonna 1920 tai 1921 (tiedot kirjoittamisajankohdasta vaihtelevat).  Käsikirjoitusta ei julkaistu hänen kotimaassaan ja hän lähetti sen salateitse Yhdysvaltoihin.  Me ilmestyi Neuvostoliitossa vasta perestroikan aikana vuonna 1989.  Vuonna 1927 se  oli ilmestynyt Prahassa venäjäksi, josta se kulkeutui Neuvostoliittoon ja joutui raivon kohteeksi neuvostolehdissä.  Sitä haukuttiin  ”kommunismin häväistyskirjoitukseksi ja neuvostojärjestelmän pilkaksi.”

 Monet asiat, joita Zamjatin romaanissaan kuvasi, toteutuivat myöhemmin.   Hän ennusti kibbutzit, joissa  ei ollut perheinstituutiota,  ja lapset kasvatettiin kollektiivisesti lastentaloissa. Hän ennusti lobotomian, neurokirurgisen leikkauksen, joka sai lääketieteen Nobelin. Hän ennusti ihmisten  kaasuttamisen  ja teollisen  tappamisen,  mikä tapahtui   Natsi-Saksassa.  Hän ennusti diktaattorin(= Stalinin) valtaannousun ja poliisivaltion luomisen urkintajärjestelmineen, ilmiantoineen ja näytösoikeudenkäynteineen. Isä Aurinkoinen hallitsi valtiota rautaisella kädellä  konsanaan kuin  Ainoan   Valtion Hyväntekijä. Vaalien äänestystulokset olivat aina yksimielisiä, 99-prosenttisesti. Reippaaniloinen neuvosto-muzak soi radioissa ja kansalaiset olivat onnellisia, tai ainakin yrittivät  näyttää siltä,  vaikka  varmasti  tiesivät mitä tapahtui. Sureminen ei ollut sallittua, kuten Nadežda Mandelštam kirjoitti  muistelmateoksessa Ihmisen toivo.

Me-romaanin kirjoittamisajankohtana  Neuvostoliittoa ei vielä ollut, se  syntyi vasta 30. 12.1922,   mutta   totalitarismi oli   alkanut jo hahmottua.  Salainen poliisi Tšeka  (kirjassa Suojelutoimisto) perustettiin joulukuussa 1917 ja Lenin aloitti puhdistukset.  ”Väärinajattelijoita” teloitettiin ja vankileirejä pantiin pystyyn.Yksi oli Pietarin (silloisen Petrogradin) liepeillä. Isoäitini joutui sinne panttivankina vuonna 1919, kun isoisä oli paennut vangitsijoiltaan.

Elokuussa 1921 teloitettiin runoilija Nikolai  Gumiljov, Anna Ahmatovan ex-aviomies, minkä jälkeen  suuri joukko sivistyneistöä, kirjailijoita, taiteilijoita ja tiedemiehiä joko lähti  vapaaehtoisesti ja  karkotettiin maasta.   Samana vuonna Zamjatin julkaisi artikkelin Olen peloissani.  Hän julisti Solomon Volkovin mukaan avoimesti, että neuvostohallitus tukahdutti venäläisen kirjallisuuden ja pakotti rehelliset kirjailijat vaikenemaan. Hän kirjoitti: ”Todellista kirjallisuutta voi olla olemassa vain jos sitä eivät tee  tunnolliset ja tottelevaiset  virkailijat, vaan hullut, erakot, kerettiläiset, haaveilijat, kapinalliset ja  skeptikot.” Artikkeli nosti suuren hälyn.

 Zamjatin näki kyllin selvästi mitä oli tapahtumassa, mutta ei lähtenyt muiden mukana maasta.  Hän oli vallankumouksen kannattaja ja bolsevikki, joka oli istunut aatteen takia vankilassa tsaarin aikana.  Vallankumouksen jälkeen hänet vangittiin jälleen ja pantiin istumaan samaan vankilaan, joka oli tullut tutuksi vallankumousta edeltäneeltä ajalta.

 Kymmenen vuoden kuluttua hän kirjoitti Stalinille kirjeen, jossa pyysi lupaa poistua maasta, koska hänen asemansa kirjailijana oli toivoton.    Hän piti maanpakoa parempana kuin kirjallista kuolemantuomiota. Maksim Gorki suostutteli Stalinin antamaan hänelle matkustusluvan. Hän matkusti Pariisiin ja kuoli siellä seitsemän vuoden kuluttua  vuonna 1937 sydänkohtaukseen. 

Elon povi

Pietarin Eremitaasissa on Leonardo da Vincin  Madonna Litta. Allaolevassa kuvassa on yksityiskohta maalauksesta.  Näin maalauksen viime  lokakuussa. Edellisestä näkemisestä oli kulunut yli 40 vuotta.  Minua hämmästytti, että maalaus niin pienikokoinen.  Sitä luulee, että taiteen merkkiteokset ovat isoja, mutta eivät ne aina ole. Maalit ovat maksaneet paljon ja taiteilijat ovat olleet köyhiä.   Paitsi Rubens, joka maalasi isoja töitä. Niitä ja muita flaamitaiteen töitä Eremitaasissa oli useita.  Katariina Suuri oli ostanut ne. Hänellä ei ollut taidemakua. Hän kai ajatteli että suuret taulut ovat myös taiteelliselta arvoltaan suuria.

Kun luin Ljudmila Ulitskajan  Elon  povea  (suom. Arja Pikkupeura), mieleeni  tuli Madonna Litta  ja monet muut  madonnat, joiden rintoja olen katsellut Euroopan taidemuseoissa. Taiteilijat ovat osoittaneet suurta harrastuneisuutta ja ihailua naisten rintoja kohtaan. He ovat olleet miehiä. En muista museotaiteilijoiden joukosta yhtään ainoata naista. Ei naisilla ennen muinoin ollut aikaa eikä mahdollisuuksia tehdä taidetta.

Elon povi on tarina Ljudmila Ulitskajan rinnasta.  Tarina ilmestyi vuonna 2015 aikakauskirja Grantan viidennessä numerossa. Hän kirjoittaa:

”Rintaparkani, hyvästelin sitä pitkään. Olihan se tietysti käyttänyt ties millä lailla, mutta minä se  enemmänkin  olin sen käytökseen syypää  - 17 vuotta hormonilääkitystä. ”

Kun työ ei  suju

Ljudmila Ulitskaja matkusti alkutalvesta 2010 Liguriaan, Italiaan  kirjoittamaan romaania Vihreän  teltan alla, jota   hän oli yrittänyt saada valmiiksi jo toista vuotta.  Mutta se ei tahtonut valmistua, tai kuten hän sanoo: se ”pani kampoihin kaikin tavoin. Tuntui kuin työni olisi pyrstöään heiluttaen polskaissut minulta karkuun, ja siinä minä nyt istuin suuren hämmennyksen ja itseinhon vallassa terassilla ja katselin merelle, Genovan punertavanhohtoiseen satamaan päin.”  Hän nukkui huonosti, kuten aina kun työ ei sujunut, ja näki pitkiä ja sekavia unia.  Eräs uni sai hänet toimimaan.  Unessa hänelle tuotiin suuri valkoinen posliinivati. Posliini välkehti kirkkaana ja raikkaana, mutta lautasen keskellä oli neidonrinnan ( tai kulitsan) muotoinen keko palaneita  perunankuoria.

Tuttua tuo, kun kirjoittaminen on jumissa,  että    unettomuus vaivaa ja  unet ovat ikäviä.  Minä olisin tulkinnut palaneiden perunankuorien merkitsevän, että käsikirjoituksessa on jotain vikaa. Se täytyy kirjoittaa uusiksi tai laittaa hyllylle odottamaan parempia aikoja.  Ulitskaja ymmärsi unen olevan selvä ilmoitusuni.  Viestin merkitys oli yksiselitteinen: äkkiä lääkäriin!   Mutta häntä vaivasi korean valkoisen posliiniastian merkitys.   Hänen mukaansa se viittaa lahjaan.  ”Mokomakin lahja!” hän toteaa.  Palaan myöhemmin lahjan tulkintaan.

Diagnoosi

Ulitskaja palasi Moskovaan ja meni lääkäriin.  Hän tiesi, että sisään vetäytynyt nänni oli pahaenteinen merkki.   Tuttu naislääkäri patistaa hänet onkologin tutkimuksiin, mutta hän ei halua mennä radiologian ja röntgenteknologian instituuttiin, koska hänen äitinsä menehtyi siellä retikkelisolusarkoomaan, ei myöskään Kaširantien syöpäkeskukseen,  sillä kaksi hänen ystävätärtään on kuollut siellä. Hän ei luota ilmaiseen venäläiseen terveydenhuoltoon, jossa kukaan ole vastuussa mistään.  Hän  päättää että  menee  Jerusalemissa tutkimuksiin  samassa yhteydessä kun  osallistuu Israelin kirjamessuille.  Sinnikäs ystävätär saa kuitenkin puhuttua hänet ympäri ja hän käy Kaširantien syöpäkeskuksen tutkimuksessa.    Hän saa tuloksen karulla tavalla: kaksi tuntia kudosnäytteen ottamisen jälkeen laborantti ojentaa hänelle paperilappusen, jossa lukee SYÖPÄ.   Se oli totta, mutta hän uskoi sen vasta kun hänet oli tutkittu Israelissa. Siellä sana  SYÖPÄ herätti ihmetystä. Heillä ei ollut sellaista diagnoosia.

Hän lensi Israeliin huhtikuun lopussa.  Tutkimukset käynnistyivät ja etenivät nopeasti. Hän sai diagnoosin, hänellä oli duktaalinen tiehytperäinen karsinooma, joka on aggressiivisempi kuin adenokarsinooma ja reagoi solunsalpaajiin laiskasti.

 Toukokuun alussa alkoivat kirjamessut: haastattelut, tapaamiset, esiintymiset.  Messujen kuudentena päivänä hän osallistui pyöreän pöydän keskusteluun, jonka teemana oli ”Huumori ja kuolema” -  hänen tilanteessaan aikamoinen aihe! Todennäköisesti hän selviytyi keskustelusta huumorin avulla.

Suru ja syyllisyys

 Toukokuun 13. päivänä Ulitskajan vasen rinta poistettiin Hadassan sairaalassa..   Se haudattiin Givat Shaulin hautausmaan erityiskalmistoon.  Miten hienoa, minä ajattelin tätä kohtaa lukiessani. Vain juutalaiset ymmärtävät, ehkä menneisyytensä kautta, että surulle täytyy antaa tilaa. Hänen tuttavansa sairaalan ortopediaosaston lääkäri, juutalainen kuten hänkin, hautasi sinne juutalaisilta poistettuja ruumiinjäseniä.   Tuttava sanoi, että ”muslimit ja kristityt eivät jostain syystä piittaa ollenkaan siitä, missä heiltä poistetut elimet ja ruumiinosat lepäävät.”

 Usein  suru ja syyllisyys kietoutuvat yhteen.  Ulitskajan piti luoda uusi suhde kehoonsa, ennen kaikkea rintaan.  Hän kirjoittaa, että oli koko ikänsä suhtautunut ruumiiseensa välinpitämättömästi, jopa julmasti.  Hän oli 67-vuotias, ja kuten lähes kaikki hänen ikäpolvensa naiset, hän oli kantanut syyllisyyttä mitä moninaisimmista asioista, mutta nyt hän oli herännyt akuuttiin syyllisyydentuntoon tavastaan kohdella ruumistaan. ”Outoa että ymmärrän sen näin myöhään…” hän ihmettelee.  

 Kuitenkin  hän  oli tiennyt    genetiikkaan suuntautuneena  biologina,  että estrogeenihormoni lisäsi hänen  syöpäalttiuttaan,  varsinkin kun  hän kuului sukuun jossa kuoltiin syöpään.   Vaihdevuosioireet olivat niin sietämättömiä, että niin ei auttanut muu  kuin  estrogeenihoito.   Vaarasta tietoisena hän oli yrittänyt lopettaa hormonien käytön  pari  kertaa, onnistumatta.  Minä mietin,  miten  esi- ja isomummot  ovat selvinneet vaihdevuosista,  niistähän  ei saanut  puhua. Ne olivat  tabualuetta kuten kaikki naisen lisääntymiseen liittyvät  asiat. Ulitskaja rikkoo tabuja kertoessaan  vaihdevuosivaivoistaan  julkisesti.

Lahja

Ulitskajan mukaan valkoinen posliinivati unessa  merkitsi lahjaa, mutta  hän ei ollut  tyytyväinen ”mokomaankin lahjaan.”  Minä arvelen, että ehkä sairaus oli alitajunnan näkökulmasta lahja. Hänellä oli kolmannen vaiheen rintasyöpä ja etäpesäkkeitä kainalossa. Siitä huolimatta hän tunsi itsensä onnelliseksi.”Yleensäkin kaikki ympärilläni on silkkaa ihmettä. Kaikki tahtovat kilvan autella minua: mies, lapset, ystävät ja ystävättäret. Kaikki ovat valmiita kantamaan, paimentamaan ja varjelemaan minua. Miten ihmeellinen ystäväpiiri – olen onnellinen.”

 Kun hän lähti Israeliin tutkimuksiin ja hoitoa saamaan, hänen  unielämänsä muuttui voimakkaaksi.  Hän kertoo löytäneensä unessa likaisia kuppeja ja sameita lasinpalasia.  Hän pesi ne, ja ne olivatkin jalokiviä, riipuksia ja korvakoruja, briljantteja ja värillisiä kiviä, ”Paikalle tulee vanha nainen ja sanoo: - Nuo ovat minun!  - Olkaa hyvä, sanon ja  annan ne surutta hänelle.”

Hänen alitajuntansa oli aktivoitunut. Toista vuotta jumittanut käsikirjoitus lähti liikkeelle. Hän kirjoitti kirjoittamistaan eikä kirja ottanut loppuakseen.

Minun ymmärtääkseni kirjoittaminen suojeli  ja varmasti auttoi häntä kestämään sairauden ahdistusta. Kun kirjan henkilöt täyttävät ajatukset öin ja päivin, ei sairauden  pohtimiselle jäänyt tilaa.

Kolmannen solunsalpaajahoitokerran jälkeen hän ei kyennyt työntekoon  eikä mihinkään,  paitsi kuuntelemaan musiikkia.  Tapahtui ihme ja läpimurto. Hänen eläytymiskykynsä avautui uudella tavalla. Hän arvelee, että kenties  kemiallinen myrkky liuotti sen kalvon joka oli estänyt musiikkia tavoittamasta häntä. 

Vihreän teltan käsikirjoitus tuli valmiiksi marraskuussa 2010,  hänen  magnum opuksensa, 760 sivua venäläistä tarinaa,  joka  alkaa Joseph Stalinin  kuolemasta ja päättyy Joseph Brodskyn kuolemaan.    Kirjan loppupuolella runoilija (=Brodsky) sanoo saaneensa elämänsä viimeiset vuodet lahjaksi.  ”Jos olisin jäänyt kotimaahan, olisin aikoja sitten kuollut kurjuuteen, hermorääkkiin ja kurjiin terveyspalveluihin.” Ljudmila Ulitskaja  elää vielä. 

Dostojevskin jäljillä Staraja Russassa

Kuvassa Dostojevskin rantakatu Staraja Russassa. Dostojevski vietti ennen kuolemaansa perheen kanssa neljä kesää vihreässä talossa (vasemmalla). Siellä hän kirjoitti Karamazovin veljekset, joka jäi hänen viimeiseksi romaanikseen. Perezika-joen ranta pilkottaa puiden välistä.

Dostojevski teki pitkiä kävelyretkiä pitkin joen rantaa. Koska hän lähti joka päivä kävelemään täsmällisesti samaan aikaan, kerjäläiset kerääntyivät portin pieleen odottamaan häntä. He tiesivät, että hän antaa jokaiselle lantin. Hän kulki pitkin rantakatua katse maahan painuneena ajatuksiinsa syventyneenä niin hajamielisenä, että ei tunnistanut edes omaa vaimoaan, eikä kuullut ja nähnyt mitään. Hän saattoi olla niin eläytynyt tekeillä olevan romaanin henkilöhahmoihin, että puhui, nauroi ja elehti kadulla itsekseen, kertoo hänen tyttärensä Ljubov muistelmissaan (Dostojevski: En levnadsteckning av Aimée Dostojevski. Stockholm 1921). 

"Grusenkan" talo

Perezika-joen toisella rannalla asui Grusenkan = Agrafena Alexandrovna Svetlovan esikuva. Hän oli nuori nainen (22 v.), joka rakastui milloin yhteen, milloin toiseen mieheen (siispä tyypillinen nuori nainen). Hän oli kunnon perheen tytär,  äiti harras uskovainen, jolle tytön rakastumiset aiheuttivat harmaita hiuksia. ”Grusenka” ja hänen vanhempansa olivat Dostojevskin  perhetuttavia.

Dostojevski kuvaa Grusenkaa seuraavasti: ”…ihmeen ihanat, runsaat, tummanruskeat hiukset, tummat soopelinkarvaa muistuttavat  kulmakarvat ja ihastuttavat harmaansiniset silmät, joissa oli pitkät ripset, olisivat ehdottomasti saaneet  kaikkein  välinpitämättömimmänkin ja hajamielisimmänkin miehen väkijoukossa   ja kävelypaikalla tai puodissa äkkiä pysähtymään näitä kasvoja katselemaan ja muistamaan niitä pitkän aikaa” (suom.V.K.Trast.) Luultavasti hajamieliselle Dostojevskille oli käynyt juuri niin, kun hän oli nähnyt ensi kertaa Grusenkan esikuvan kasvot.

Dostojevskin työhuone Staraja Russassa. Yläkuvan vasemmassa reunassa on hänen vaimonsa Annan työpöytä, jonka ääressä  vaimo kirjoitti pikakirjoituksella sanelusta Karamazovin veljeksiä. Anna oli täydellinen kirjailijan vaimo, jollainen pitäisi olla jokaisella kirjailijalla, oli hänen sitten mies tai nainen.

Dostojevskin pieni työpöytä on vasemmanpuoleisen yläkuvan oikeassa nurkassa.  Sen ääressä hän kirjoitti öisin Karamazovin veljeksiä,  ja saneli  sitä  seuraavana päivänä Annalle.   Hän aloitti kirjoittamisen, kun lapset olivat menneet nukkumaan. Hän itse kävi nukkumaan aamun varhaisilla tunneilla ja heräsi  iltapäivällä.  Lasten piti varoa metelöintiä.  Vain pieni  Aleksei-poika,  isän  lemmikki  sai  häiritä isää, Ljubovin mukaan.  Aleksei kuoli kaksi ja puolivuotiaana epilepsiakohtaukseen.  Kuolema aiheutti ankaraa syyllisyydentuntoa Dostojevskissa.

 Työpöydän yläpuolella nurkassa on ikoni. Työpöydällä esineet ja muistiinpanot ovat hyvässä järjestyksessä. Niin ne olivat hänen eläessäänkin. Hän oli ulkoisen järjestyksen mies miltei pakkomielteisesti, mitä ei hänen romaaneistaan uskoisi. Vasemmassa alanurkassa on hänen sohvansa, kirjailijan toiseksi tärkein työkalu kynän jälkeen. Ideat syntyvät joko sohvalla maatessa tai jokirannoilla kävellessä.  Sohvan yläpuolella on jäljennös Raffaellon Sikstiiniläismadonnasta, joka oli Ljubovin mukaan kuva Dostojevskin  naisihanteesta.   Oikealla seinällä Dostojevskin työpöydän yläpuolella on Hans Holbein nuoremman maalauksen osajäljennös Kuolleesta Kristuksesta, mutta sitä ei näy kuvassa.   Dostojevski oli nähnyt maalauksen Saksassa ja se oli vaikuttanut häneen vangitsevasti. Hän kuvaa vaikutusta romaanissa Idiootti.

Oikeassa alakulmassa on kopio käsikirjoituksen sivusta. Kuvan keskellä on kuva parrakkaasta miehestä. Mahtaneeko olla isä Karamazov? Hänellä oli kolme poikaa, joista hän ei ollut ikinä pitänyt huolta - ja neljäs poika, avioton  Pavel  Smerdjakov, jonka syntyperä on  hieman epäselvä.   Isä Karamazovin vanhin poika, 28-vuotias Dmitri (= Mitka, Mitja, Mitenka ), hurvittelija ja iloinen poika on rakastunut Grusenkaan. Romaanin draamassa rakkaus ja raha ovat keskeisessä osassa, kuten olivat Dostojevskinkin elämässä.   Myös isä Karamazov on  rakastunut Grusenkaan ja luvannut   tälle 3000 ruplaa, jos tämä suostuu naimisiin hänen kanssaan. Dmitri perää isältään äidinperintöään, 3000 ruplaa, jota isä ei ollut maksanut hänelle. Oikeus katsoi  rahan olleen isänmurhan motiivina ja tuomitsi Dmitrin  pakkotyöhön  Siperiaan

Dostojevskin  oma isä oli kuollut  hämärissä olosuhteissa.  Puhuttiin että isän olivat murhanneet hänen  omat maaorjansa. Näyttöä murhasta ei ollut, mutta  Dostojevski uskoi  murhapuheisiin.  Isänmurhatapaukset kiinnostivat häntä.   Karamazovin veljekset sai alkunsa uutisesta, jossa kerrottiin isänmurhasta.  Hän oli sitä mieltä että todellisuus oli paljon mielenkiintoisempaa kuin mielikuvituksen kehittämät tarinat. Niinpä hän luki ahkerasti lehtien rikosuutisia ja Pietarissa ollessaan kävi oikeudenistunnoissa kuuntelemassa rikosjuttuja.

Minä luin Karamazovin veljekset ensimmäisen kerran 16-vuotiaana. Muistan hyvin sen yön, jolloin aloin lukea sitä kirjaa. Oli juhannusyö. Olin ollut parin kaverin kanssa Seurasaaressa, mutta siellä oli niin tylsää, että olin lähtenyt kesken kaiken kotiin ja ruvennut lukemaan Karamazovia. En voinut laskea kirjaa käsistäni, se oli niin jännittävä. Luin sitä koko yön ja seuraavana päivänä eikä minulle selvinnyt kuka murhasi isä Karamazovin. Se ei ole   selvinnyt vieläkään,  vaikka olen lukenut sen kolmeen kertaan.

Yhtä järisyttävä vaikutus oli Rikos ja rangaistus –romaanilla, jonka olin lukenut edellisenä talvena. Sitä ennen olin ollut dekkareiden suurkuluttaja. Sen jälkeen en ole pystynyt lukemaan dekkareita, enkä Karamazovin veljesten jälkeen lukemaan ns. viihdekirjallisuutta. Isäni joka käänsi Dostojevskia oli sitä mieltä, että Dostojevski on nuorten ihmisten kirjailija, mutta minä olen vielä vanhanakin hullaantunut Dostojevskiin.

Dostojevskin talo pihan puolelta. Ljubov-tyttären mukaan talo muistuttaa Karamazovin taloa. Romaanissa talo on harmaa, mutta todellisuudessa vihreä. Dostojevskin mieliväri oli merenvihreä, ei mitenkään harvinainen värisuosikki mieheltä, jolla oli punainen tukka ja parta. Talo on kyllä vihreämpi kuin meri. Vankka umpiaita ympäröi pihaa, ehkä  sama aita jonka  ylitse viimeisillään oleva Lizaveta-tyttönen kiipesi  pihalle. Hän synnytti   samana yönä Smerdjakovin ja kuoli synnytykseen  kenties  kuvan vasemmassa alalaidassa olevassa  savusaunan näköisessä rakennuksessa.

 Dostojevski viihtyi talossa ja Staraja Russan kaupungissa.  Talo sijaitsi kahden kadun risteyksessä, ja talon joistakin ikkunoista näkyi kirkon torni. En ole varma onko se sama torni joka näkyy kuvan oikeassa alanurkassa.  Hartaana ortodoksina Dostojevski uskoi, että kahden kadun kulmassa oleva talo jonka ikkunoista näkyy kirkon torni, tuo hyvää onnea.  Hän oli taikauskoinen kuten venäläiset yleensä vielä nykyäänkin .

Staraja Russa oli Dostojevskin aikaan kaupunkipahanen  Novgorodin alueella. Sellainen se on vieläkin. Asukkaita on noin  34 000, työttömiä on paljon, koska   teollisuutta ei ole. Nuoret lähtevät etsimään töitä muualta ja kaupunkiin jäävät vanhukset. Uusrikkaita ei siellä ole. Ihmiset ovat keskitasoa köyhempiä.

 Dostojevskit valitsivat Staraja Russan kesänviettopaikakseen terveyssyistä.  Ljubov-tytär sairasteli paljon lapsena. Staraja Russan terveyskylpylän kivennäishoidot ja ionipitoinen ilma tekivät hyvää hänen terveydelleen.  Isä-Dostojevski  puolestaan   joutui  matkustamaan   osaksi kesää Saksan Emsiin  hoitamaan  terveyttään,  ja kaipasi  kovasti  perhettään  Staraja Russassa.  Ljubov muistelee En  levnadstekckning-kirjassaan noita kesiä.  

Staraja Russan terveyskylpylä toimii yhä.  Netissä kerrotaan, että ”sen  symbolina   sekä sen kauneimpana kohteena ja ylpeytenä on Muravjovski-suihkulähde. Se nousee pohjamaasta jo puolentoista vuosisadan aikana. Haihduttua suihkusta kivennäisvesi luo parannusihmeitä ilmassakin kyllästämällä ilmaa anioneilla.”

Minä join terveyskylpylän mineraalivettä, joka kuulemma auttaa ruuansulatuskanavan  sairauksien hoidossa, ja joka  sisältää bromia, klooria, kalsiumia ja natriumia. Se oli hirvittävän pahanmakuista, kuten kaikki terveellinen. Seuraavana päivänä yskäni paheni, vointi oli huono, vilutti ja huuletkin, jotka eivät koskaan rohdu,  olivat  rohtuneet.  

Matka Pietarista Staraja Russaan kesti bussilla viisi tuntia.  Bussimatkan suurin esteettinen elämys oli pelloilla iltapimeällä palavat tulinauhat.  Menneen kesän korsia kulotettiin.   Ilma oli harmaa savusta, joka tunkeutui bussin  sisään ja  kirvelsi silmissä  sekä kurkussa.

Tuskin olisin ikinä tullut käyneeksi  Staraja  Russassa, ellei  Venäjänmatkat olisi järjestänyt Dostojevskin  jäljillä Pietarissa ja Staraja Russassa –retkeä 24.3.- 28.3.2016. 

Kuvassa vasemmalla sivulla Dostojevskin patsas Pietarissa. Keskellä ylhäällä matkanjohtaja Merja Jokela Dostojevskin haudalla.   Keskimmäisessä kuvassa matkan asiantuntija Karamazovin veljesten suomentaja Martti Anhava ja Pietarin Dostojevski-museon opas ja matkatovereita taustalla.  Keskellä alhaalla Dostojevskin sätkät ja tupakkakotelo.  Hän oli kova tupakkimies, kääri itse sätkänsä ja poltti niitä noin 50 kappaletta yötä kohden,  seurauksensa oli kuolema  keuhkoverenvuotoon. Oikeassa reunassa Dostojevskin samovaari.  Teen ja tupakan voimalla hän pysyi hereillä ja jaksoi kirjoittaa öisin

Kalevalanpäivänä

Satunnaismenetelmällä ( sormi tökätään  sivujen väliin)  Kalevalasta avautui  kohta., jossa  Antero Vipunen    karkottaa   manaussanoilla vatsakipua pois:

   

Lähe nyt, kumma  kulkemahan,

Maan paha pakenemahan

Ei täällä sinun sijoa,

Siankana tarpehella,

Muunne muuttaos  majasi,

Etemmä elosijasi

Isäntäsi istumille

Emäntäsi astumille!

Vipunen oli nielaissut Väinämöisen, joka oli  tullut hakemaan häneltä veneentekosanat .  Seurauksena oli kauheat  vatsavaivat.  Väinämöinen ei suostu lähtemään vatsasta  ennen kuin on saanut sanat. Hän  virkkoi:

”Hyvä tääll’ on ollakseni,

Armas  aikaellakseni:

Maksat leiväksi  pätevi,

Marut maksan särpimeksi,

Keuhkot käypi keitokseksi,

Rasvat ruoiksi hyviksi.

Heikki W.  Virolainen.  Ristiinaulittu Väinämöinen, 1968.  Kuva   Keravan taidemuseon näyttelystä Näkijöitten sukua. Lisää  kuvia: http://anita-konkka.blogspot.fi/2016/02/taidetta-ja-nostalgiaa.html

Inkeriläinen parantaja

 Inkeriläiset olivat tunnettuja siitä, että osasivat näitä taudinkarkotusloitsuja.  Vielä 1980-luvun alussa, kun kävin setäni Eeron kanssa Toksovassa, siellä eli inkeriläisnainen joka  paransi ihottumia loitsimalla.  Hän ”puhui” loitsuja   vesipulloon, jonka   ihottumapotilas   oli tuonut mukanaan.

 Potilas siveli kotona ”puhuttua” vettä iholle, ja kas ihottuma katosi jonkin ajan kuluttua!  Näin kerrottiin. Minä olisin kovin mielelläni tavannut tuon parantajanaisen ja ostanut häneltä pullon loitsittua vettä kotiin tuliaisiksi, koska minulla oli taipumusta ihottumaan, joka uusi noin kymmenen vuoden välein.  Olisin kokeillut tehoaako ”puhuttu” vesi paremmin kuin  ihotautilääkärin  määräämät  salvat. 

Kateus ja peniskateus

Se tunne, niin tavallinen ja tuttu , että  sitä hämmästyy  kuin   tapaisi  ulkoavaruudesta  tulleen  olennon, kun   joku  sanoo, että  ei ole  koskaan tuntenut kateutta, ei edes lapsena!

Nina Berberovan omaelämäkerran innoittamana luin uudelleen Juri Olešan Kateuden. Berberova oli lukenut romaanin heti sen ilmestyttyä Krasnaja Nov -aikauslehdessä. (Hän, kuten muutkin Venäjän emigrantit, seurasi tiiviisti entisen kotimaansa tapahtumia).  Hän kertoo kokeneensa voimakkaimman kirjallisen elämykseen moneen vuoteen. Se romaani ”oli ja jäi minulle suurimmaksi tapahtumaksi neuvostokirjallisuudessa, ehkä vielä suuremmaksi kuin Pasternakin Aallot (Volni), koska  Olešalla oli  Berberovan mukaan ”kohtuuden tajua ja makua, hän tiesi miten nivoa yhteen draamaa ja ironiaa, kipua ja iloa […] Hän kuvasi ihmisiä antautumatta realismin kiusaukselle.”

Odessasta tuli 1920-luvulla koko joukko mainioita proosan kirjoittajia.  Juri Olešan lisäksi heitä olivat mm. Ilf ja Petrov, Kahdentoista tuolin kirjoittajapari sekä Isaak Babel, jonka  odessalaistarinoihin perustuva  mainio  tv-sarja  Odessan  kummisetä pyöri äskettäin Teema-kanavalla.  Odessalaiset osasivat nauraa itselleen, Oleša jopa omalle kateudelleen.   Mutta hilpeä kaksikymmentäluku kääntyi synkeäksi kolmekymmentäluvuksi (eikä vain Neuvostoliitossa).  Babel vangittiin ja telotettiin, Ilf kuoli tuberkuloosiin, Petrov menehtyi neljäkymmentäluvun alkupuolella lento-onnettomuudessa ja Oleša joutui työleirille.

Oleša oli kaksikymmentäyhdeksänvuotias, kun hänen esikoisromaaninsa Kateus ilmestyi vuonna 1927.  Sitä ennen häneltä oli julkaistu kaksi satiiristen runojen kokoelmaa.  Kateus oli suuri sensaatio ilmestyessään. Kritiikki ylisti ja lukijat ottivat kirjan innostuneesti vastaan. Paha kyllä, he samastuivat Nikolai Kavaleroviin, kirjan negatiiviseen sankariin. Pian myötätuuli kääntyi ja kirjallisuuskriitikot muuttivat kurssia.   Heidän mielestään Oleša oli syyllistynyt formalismiin, individualismiin, naturalismiin, objektivismiin ja kosmopoliittisuuteen. Ne kaikki olivat vakavia syytöksiä neuvostokritiikissä. Oleša otti opikseen.  Hän teki romaanista Tunteiden salaliitto –nimisen näytelmäsovituksen, jonka  lopussa   Nikolai Kavalerov tappaa Ivan Babitševin, joka on vielä  suurempi negatiivinen sankari kuin hän

Romaanin minäkertoja Nikolai Kavalerov, (Olešan  alter ego) on kaksikymmentäseitsemänvuotias nuorukainen,  joka kirjoittaa  ohjelmistoja viihdetaiteilijoille; monologeja ja kupletteja tilintarkastajista, neuvostoneideistä, nep-miehistä ja lapsenruokoista.   Hän ei ole tyytyväinen viihdeuraansa.   Hän päättänyt tulla niin kuuluisaksi, että pääsee jättiläisvahakabinettiin.   Hänen elämänsä on tuuliajolla.  Eräänä yönä hänet paiskataan kapakasta kadulle, josta hänet löytää Andrei Babitšev (hänestä lisää myöhemmin).  Babitšev vie humalaisen Kavalerovin kotiinsa, majoittaa hänet hienolle sohvalleen, rupeaa järjestelmään hänen elämäänsä ja ehdottaa oikolukijan uraa, mikä ärsyttää suunnattomasti kunnianhimoista nuorta miestä.   Hänen mielestään Babitšev on ”pikkumainen, epäluuloinen ja säntillinen kuin kellarinvartijaeukko”.  Hän mitätöi Babitševin ansioita ja tarkkailee  häntä , koska haluaa yllättää hänet jostakin., ”paljastaa hänestä heikon puolen, suojattoman kohdan,” johon voisi iskeä.

Lukijoiden oli helppo samastua Kavaleroviin.  Minäkin samastuin, kun hän kertoi, että esineet eivät pidä hänestä.  ”Huonekalut vaanivat tilaisuutta työntääkseen jalkansa eteeni. Kerran yksi lakattu kulma sananmukaisesti puraisi minua. Peitteen kanssa minulla on aina mutkikkaita ristiriitoja.  Minulle tarjoiltu keitto ei jäähdy koskaan. Jos jokin pikkuesine – lantti tai kalvosinnappi –putoaa pöydältä, se kierii tavallisesti jonkin  hankalasti siirrettävän huonekalun alle. Minä ryömin lattialla ja kohottaessani päätäni näen miten lipasto ilkkuu.”  Tunnistin Kavalerovissa itseni.

Kateus ilmestyi suomeksi vuonna 1967 WSOY:n Aikamme  kertojia  -sarjassa.   Suomentaja oli Esa Adrian, etevä venäjänkielestä kääntäjä Suomennoksen esipuheen on kirjoittanut Oscar Parland, kirjailija ja psykoanalyytikko. Hän oli sitä mieltä että Kateus loppuu resignaatioon. Minusta se loppuu Olešan sarkastiseen virnistykseen sosialistisen realismin ihanteille. Esipuheet ovat hyödyllisiä, mutta ne kannattaa lukea jälkikäteen.

Kateuden juurilla

Ensitutustumisestani Kateuteen oli kulunut vuosikymmeniä.   Mieleen oli jäänyt, että se oli hauska kirja, mutta sisällöstä muistin vain yhden kohtauksen: kuinka Ivan Babitšev oppii ensimmäisen kerran tuntemaan kateuden kauhean poltteen.  Hän oli luokkansa johtaja ja paras -  tottunut olemaan keskipiste.   Hän ei kestänyt sitä, että kaikki ihailivat lasten tanssiaisten kuningatarta, ylimielistä ja hemmoteltua kutrejaan heittelevää pikku kaunotarta eikä kukaan huomannut häntä.  Hän hyökkäsi kostonhimoisena tytön kimppuun, repi hänen kiharoitaan, hakkasi häntä, raapi kasvoja ja jysäytti hänen takaraivonsa pilariin. ”Sillä hetkellä rakastin häntä enemmän kuin elämääni ja ihailin häntä – ja vihasin kaikin voimin.”   Tämä kohtaus jäi mieleeni sen vuoksi että siinä tiivistyi kateuden koko olemus, ihailun, rakkauden ja vihan sekainen tunne, jolla on hirvittävä tuhovoima.   Lapset eivät osaa vielä peittää kateuttaan.  Aikuiset ovat oppineet kätkemään sen jopa itseltään.

Ivan oli lapsena kaikkien alojen mestari. Hän kirjoitti runoja ja musiikkinäytelmiä, piirsi, lauloi, tanssi ja teki keksintöjä. Kaksitoistavuotiaana hän keksi unikoneen, jolla voi tilauksesta saada aikaan minkä tahansa unen. Isä, kymnaasin rehtori, halusi nähdä unta Rooman historiasta ja tilasi unen Farsaloksen taistelusta. ”Jollei se onnistu, minä pieksän sinut,” isä uhkasi. Selkäsaunahan siitä tuli, sillä isän sijasta unen Farsaloksen taistelusta näkikin perheen palvelustyttö.  Isä kuului siihen ”siihen synkeään isien lajiin, jotka ylpeilivät joidenkin keittotaidon salaisuuksien tuntemuksella ja katsovat poikkeukselliseksi etuoikeudekseen esimerkiksi päättää laakerinlehtien määrästä, joka välttämättä tarvitaan johonkin perinteellisesti maineikkaaseen keittoon, tahi sanokaamme, tarkkailla munien oleskeluaikaa kattilassa, kun niiden tarkoituksena ihanteellinen olomuoto …” 

Mykänfilmin slapstick-komiikka ei ole tuntematon tyylilaji Olešalle. Ivan Babitšev muistuttaa tuon ajan koomikkoja: hän on lyhyt ja paksu, hänellä on knalli kuin Charlie Chaplinilla, kukka napin lävessä rispaantuneet housunlahkeet, takin napeista on vain häntä jäljellä,  ja   ilmeet, eleet ja käytös   ovat kuin  klovneriaa.  Hän on joko nero, hullu, narri tai kaikkia niitä yhdessä. Ainakin hän on kaunopuheinen juoppo ja julistaja: ”Kaikki on menossa tuhoa kohti, kaikki on ennalta suunniteltu, pelastusta ei ole.” Hän puhuu kuin runoilija tunteiden salaliitosta.  Hän on sitä mieltä, että sosialistisen ajan uusi ihminen halveksii vanhan ajan runoilijoiden ylistämiä tunteita kuten sääliä, hellyyttä, ylpeyttä, kunnianhimoa ja rakkautta, joista päättyvän aikakauden ihmisen sielu on muodostunut.   ”Jäljelle jää vain kateus”, hän julistaa.

Veljeskateus

Ivanilla on nuorempi veli Andrei, joka on komissaari ja elintarviketeollisuusyhtymän johtaja, suuri makkarantekijä, kondiittori ja kokki, mahtava ja maineikas mies, (se samainen  mies joka  pelasti Kavalerovin kadulta).  Veljesten keskinäinen kauna on alkanut jo lastenkamarissa, ja jatkuu aikuisena.  He eivät siedä toisiaan.  Andrein mielestä Ivan on vetelehtijä, vaarallinen ja myrkyllinen ihminen, hänet on joko lähettävä hullujenhuoneeseen tai ammuttava. Ivan puolestaan hautoo mielessään kostoa veljelleen.  Tuttu juttu jo Kainin ja Abelin ajoilta.

 Ivan tunnistaa Kavalerovissa kaltaisensa kadehtijan­. Kavalerovia raastaa kateus Andreita ja tämän suojattia, Neuvostoliiton jalkapallojoukkueessa pelaavaa nuorukaista kohtaan.  He ovat kuuluisia, hän ei, mutta haluaisi olla.  Ivan värvää kapakassa Nikolai Kavalerovia kostajaksi: ”Tappakaa hänet. On kunniakasta jättää itsestään muisto aikakauden palkkamurhaajana.”  Kavalerov lupaa Ivanille kapakasta lähtiessään, että seuraavana päivänä hän tappaa Andrein jalkapallokentällä. En paljasta miten loppujen lopuksi kävi sekä Kavaleroville että  Andreille ja Ivanille. 

Kateus  naisnäkökulmasta

Nina Berberova kirjoitti vuonna 1934 miniatyyriteoksen, joka on  pikemminkin pitkä  novelli kuin   romaani.   Teoksen nimi on Säestäjätär. Sen suomensi Elina Kahla vuonna 1990. Yhdeksänkymmentäluvulla suomenkielen  -tar/-tär  ammattipäätteet  olivat kyllä  jo   aika vanhanaikaisia, ja niihin  liittyi   vähättelevä sivumerkitys.  Mutta nimi on uskollinen venäjänkielisen alkuteoksen Аккомпаниаторша nimelle.

 Kirjan minäkertoja on Sonja Antonovskaja, joka oli valmistunut Pietarin konservatoriosta 18-vuotiaana, ja jäänyt työttömäksi.  Ajat olivat ankarat Pietarissa vallankumouksen jälkeen.  Ei ollut ruokaa, ei lämpöä, ei sähköä eikä töitä.  Sonjan itsearvostuskin  oli olematon: ”En ollut viisas enkä kaunis, minulla ei ollut kauniita vaatteita eikä lahjakkuutta. Sanalla sanoen olin nolla”.  Hän poti alemmuudentunnetta.  Se oli otollista maaperää kateuden kasvulle.

Tuttavan suosituksesta hän pääsi laulajatar Maria Travinan säestäjäksi kiinteällä palkalla aterioineen. Työhaastattelu ja ensitapaaminen Travinan kanssa aiheutti Sonjassa tunnekuohun.  Travinalla oli kaikkea sitä mitä hänellä ei ollut: aviomies, kaunis koti, sisäkkö, valtava kaakeliuuni, eläviä kukkia, kalliita savukkeita ja savunvärinen kissa.  Hänessä  nousi ennen kokematon raivo, kun hän ajatteli että Travineilla syödään hollantilaista juustoa, poltetaan paksua pölkkyä kamiinassa, ja kissa kipittää maitoa vadilta samaan aikaan kun pietarilaiset  näkevät nälkää ja palelevat polttopuiden muutteessa.  Se oli niin väärin. Hän purskahti kadulla katkeraan itkuun, ja itki vielä katkerammin, kun muisti Maria Travinan, joka tuntui hänestä käsittämättömän täydelliseltä olennolta.

Säestäjän työ vei Sonjan Pietarista Moskovaan ja Rostoviin ja lopulta Pariisiin.  Kymmeniä kertoja hän nousi Travinan kanssa lavalle ja seurasi häntä varjon lailla eikä koskaan tiennyt, miten monen askelen  päässä hänen pitäisi seurata Travinaa, miten kumartaa, mihin  katsoa,  pitäisikö hymyillä yleisölle. Jo ensimmäisessä konsertissa hän oli ymmärtänyt, että maine ja onni kuuluivat  Travinalle, ei hänelle. Hänestä tuntui että joku ”oli hänet pettänyt ja mitannut ja punninnut väärin, ja niin Jumala kuin kohtalokin olivat  tehneet  hänestä hölmön.”

 Hän asui Travinien luona perheenjäsenenä, mutta oli Marian kamarineito, seuraneiti, palvelijatar ja juoksutyttö tarpeen vaatiessa, sen lisäksi että harjoitteli hänen kanssaan tuntikausia joka päivä konserttiohjelmia.   Hänellä ei ollut omaa elämää, ei omia ystäviä eikä omaa  musiikkia. Hän on lakannut soittamasta Schubertia, kun  Maria  sanoi hänelle, että  jätä   se Schubert, sinulla  on säestäjän  harvinainen lahja.  Maria hallitsi ja manipuloi hänen elämäänsä.    Kun hän alkoi seurustella ensimmäistä kertaa elämässään, ja aikoi naimisiin pojan kanssa, Maria käski häntä jättämään poikaystävänsä, koska poika on naurettava ja kelpaa vain sähköttäjäksi (poika opiskeli lakia), ja Sonja jätti pojan.  Kaikesta päätellen Marialla ja Sonjalla oli keskinäisriippuvainen suhde. Maria tarvitsi säestäjää ja Sonja taloudellista turvallisuutta.  ”Toisen menestys, toisen kauneus ja toisen onni ympäröivät minua. Kaikkein vaikeinta minulle oli se, että tiesin niiden olevan ansaittuja.[...] Uneksin vain yhdestä asiasta: miten löytää heikko kohta heikko kohta tästä vahvasta naisesta, jotta silloin kun kävisi sietämättömäksi olla enää hänen varjonsa, saisin mahdollisuuden päästä ratkaisemaan hänen kohtalostaan,” Sonja  kirjoitti muistiinpanoissaan.

Hän löysi Marian heikon kohdan.  Se oli mies, jonka kanssa  Maria istui  aviomieheltään salaa korttelikahvilassa.   Sonja tiesi nyt miltä suunnalta iskeä.    Hän hautoi kostoa  Marian  lakastumattoman onnen tähden. ”Miksi minä niin kovasti haluan tuhota elämän, johon minut on niin luottavaisesti otettu? […] Iskeä miksi? hän pohti seistessään peilin edessä ja vastasi: ”Siksi, että hänenlaisiaan oli vain yksi, mutta minunkaltaisiani tuhansia, siksi että minulle eivät sopineet hänen uudelleenommellut pukunsa, jotka häntä niin pukenee, siksi että hän ei tiennyt mitä ovat köyhyys ja häpeä, siksi että hän rakasti mutta  minä en edes tiennyt mitä  rakkaus on.”  Mitä pitempään hän katsoi peiliä, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua, että peilistä katseli häntä ”se toinen,” ja sillä oli sellaisen henkilön katse, joka oli päättänyt polttaa oman kotinsa. Sytytyslanka jo paloi kädessä.  Sielun pimeän puolen kohtaaminen on ahdistavaa tapahtui se sitten peilin edessä tai unissa.

 Sonja oli kahden vaiheilla niin kauan, että ei ehtinyt iskeä.    Yllättävä tapahtuma vapautti hänet Mariasta, ja hän päätyi pariisilaisen elokuvateatteriin pianistiksi. Kolmen vuoden kuluttua hän tapasi sattumalta miehen, joka oli aikoinaan suositellut häntä Maria Travinan säestäjäksi. Miehestä oli tullut kuuluisa säveltäjä.  Kun Sonja kertoi mitä hän  nykyään tekee työkseen,  mies katsoi häntä surullisesti ja sanoi: ”Kyllä se on  häpeä. - Eikö  teitä ollenkaan hävetä,  Sonetška? Me odotimme teistä niin paljon!”   Sonja äimistyi ja ajatteli että mies sotki hänet johonkin toiseen – hänestä ei kukaan  ollut koskaan  odottanut yhtään mitään!

Minusta tuntuu, että tämä on kirjan avainkohtaus. Että  Säestäjätär  on   ”Taiteilijan piilo-omakuva  nuoruusvuosilta.”  Nina  Berberova oli  kaksikymmentävuotias, kun  hän  lähti  runoilija   Vladislav Hodasevitšin  kanssa  nälkäänäkevästä  Pietarista (kts. http://akonkka.blogspot.fi/2016/01/20-vuosisadan-nainen.html). Pariskunta eli kymmenen vuotta yhdessä. Berberova kertoi muistelmissaan, että hän ei voinut kuvitellakaan, että hän voisi koskaan yltää runoilijana Hodasevitšin tasolle. ”Kuljen hänen perässään kuin japanilaiset naiset elokuvissa askeleen päässä miehen takana ja olen onnellinen kulkiessani askeleen hänen takanaan,” hän kirjoitti.  Venäläisten kirjallisuusmiesten piireissä naisen paikka oli taka-alalla (saattaa olla vieläkin). Berberova luopui runojen kirjoittamisesta ja ryhtyi kirjoittamaan emigranttilehtiin pakinoita ja kirjallisuuskritiikkejä,  jälkimmäisiä salanimellä Goljat. Hän erosi Hodasevitšista vuonna 1932, ja kirjoitti kaksi vuotta eron  jälkeen Säestäjättären.

Peniskateus

Freud pohti peniskateutta 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa mm. kirjoituksessa Anatomisten sukupuolieroavuuksien psyykkisiä vastineita.  Hänen mukaansa pikkutytöt ahdistuvat, kun he havaitsevat, että heiltä puuttuu penis.  Kastraatioahdistuksen seurausta on  alemmuudentunne ja peniskateus, ”jonka pauloihin tyttö lankeaa hetkessä” oivallettuaan oman puutteenalaisuutensa.  Hän pettyy äitiin, joka synnyttänyt hänet niin vajavaisena, ja alkaa potea kaunaa   äitiä kohtaan.

Nykyään peniskateus tuntuu yhtä vanhanaikaiselta käsitteeltä kuin -tar/-tär –päätteet  naisten ammattinimissä.   Tuskin pikkutytöt reagoivat peniksen puuttumiseen samalla tavoin kuin Freudin aikana, niin paljon  on suhtautuminen naisen  asemaan ja  seksuaalisuuteen muuttunut sitten niiden aikojen.  Freud oli sitä mieltä että kastraatioahdistus/peniskateus on normaali kehitystapahtuma. Se on askel kohti naisellisuutta. Pikkutyttö irtautuu äidin valtapiiristä, kääntyy äitiä vastaan ja rakastuu isään.  Ikävä kyllä peniskateus ei Freudin mukaan häviä tyhjiin, vaan jatkaa lievästi muuntuneena elämäänsä mustasukkaisuutena. Kursivointi Freudin, mutta suomennoksen sananvalinta kääntäjä Erkki Purasen, koska  sekä  kateus  että mustasukkaisuus on saksaksi die  Eifersucht, kun taas peniskateus on  der Penisneid saksaksi,  der Neid = kateus ja kauna.

 Freudille nainen oli ”tuntematon maanosa.” Hän kirjoitti epävarmana, että hän  arvelee mustasukkaisuuden (kateuden) olevan myös toisen sukupuolen  ominaisuus,  mutta ”naisen sielunelämässä se  näyttelee huomattavasti merkitsevämpää osaa kuin miehen, koska    naisen pääsuunnasta eksyneen peniskateuden lähteestä saa  se tavattomasti käyttövoimaa.”  Jotain Freud kuitenkin ymmärsi naisen sielunelämästä, koska hän huomautti, että pikkutytön kiintymys äitiin on niin voimakas, että rakkauden kohteen siirtäminen isään on tuskallista ja vie paljon aikaa, ja suhde äitiin muuttuu kaksijakoiseksi.  Freud sanoo panneensa merkille, että huono suhde äitiin kertautuu myöhemmin suhteessa aviomieheen, vaikka nainen  olisi valinnut aviomiehen isänsä esikuvan mukaan.  Minun luullakseni huono suhde äitiin kertautuu myös naisen suhteessa muihin naisiin.

Nina Berberova saattoi tuntea Freudin kirjoituksia. Omaelämäkerrassaan Kursivointi minun hän kuvaa suhdetta äitiinsä kaksijakoiseksi. Siihen sisältyi sekä raivoa että rakkautta. Sen sijaan suhde isään oli yksijakoisen hyvä.  Säestäjättäressä hän ei käytä kertaakaan sanaa ’kateus’, mutta  kuvaa   tarkkanäköisesti Sonjan   ambivalenttia  ihailun ja  kateuden sekaista  suhdetta Maria  Travinaan.

Juri Oleša tuskin oli lukenut Freudia, mutta on hyvin perehtynyt miehisen kateuden olemukseen.  Hän kuvaa mainion ironisella tavalla Kavalerovin ”peniskateutta.” Kavalerov tarkkailee Andrei Babitševia löytääkseen hänen heikon kohtansa.   Babitšev suorittaa joka-aamuista voimisteluohjelmaansa. ”Hän on vyötäröön asti alasti, yllä trikookalsongit, joita kiinni pitämässä on yksi nappi vatsan keskikohdalla. […] Kun hän laskeutuu selälleen kaislamatolle ja alkaa  nostella vuorotellen jalkojaan,  nappi ei kestä. Nivuset paljastuvat. Hänen nivusensa ovat mahtavat. Pehmeäpunertava laikku. Pyhä soppi. Valioyksilön nivuset. Samanlaiset säämiskänhimmeät nivuset olen nähnyt urosantiloopilla. Hänen pelkkä katseensakin varmaan aiheuttaa lemmen väristyksiä tytöissä, hänen sihteereissään ja toimistoapulaisissaan.”