Unennäkijän muistelmien jälkeen

Aloitin unimuistelmien kirjoittamisen vuonna 2001 Uzèsissa, pienessä eteläranskalaisessa kaupungissa.  Näin siellä paljon unia elämäni tärkeistä ihmisistä: isoäidistä, isästä. äidistä, lapsistani, ystävistäni, rakastetuistani, jotka esiintyivät usein unissani.  Kun kolmen kuukauden päästä palasin Suomeen, torjunta iski päälle: en voinut kirjoittaa henkilöistä heidän oikeilla nimillään, sillä eiväthän unihenkilöt ole todellisia ihmisiä, vaan mielikuvitukseni tuotteita.  Niinpä rupesin kirjoittamaan fiktiota heistä.  Kirjoitin vuosikausia, mutta romaani ei ottanut onnistuakseen. Lopulta nostin käteni pystyyn: hyvä on, kirjoitan unennäkijän muistelmat, kuten alun perin olin Uzésissa ajatellutkin. Kolmentoista vuoden kuluttua muistelmat ilmestyivät Teokselta (surukseni olin joutunut jättämään vanhan kustantajani Tammen). Tässä muistelmien kansikuva:

Kuvassa on äitini, hänen pienoisfreskonsa ”Taiteilija ja hänen kissansa” ja minä sylissäni äidin malli kissa Piu. 

 Kirjan ilmestymisen jälkeiset pari kolme kuukautta ovat piinallista aikaa kirjailijalle, ”sielun helvetintiloja”, kuten sanon muistelmissani.   Jos kirja on romaani, sitä odottaa että se pääsee Finlandia-ehdokkaaksi. Kun ei pääse, niin pettyy ja tuntee olevansa epäonnistunut kirjailija. 

Minun ei tarvinnut pettyä tänä vuonna, koska kirjani on luokiteltu tietokirjaksi, vaikkei siinä mitään tietoa olekaan. Kirjailijan muistelmat ovat fiktiota, koska hänen muistinsa toimii fiktiivisesti, toisin kuin poliitikkojen muisti, joka on täynnä ”tosiasioita”. Tosin epäilen vahvasti että heidänkin ”tosiasiansa” ovat  yhtä fiktiivisiä kuin kirjailijan muistin ”tosiasiat.”

 

Unennäkijän muistelmat tuli kirjakauppoihin vähän toista kuukautta sitten.   Kirjasta on ilmestynyt tähän mennessä vain yksi arvostelu Ylen Lapin uutisissa.   Lapin miehellä (kirjallisuuden harrastajalla) on ollut pieniä lukuvaikeuksia. Hän sanoo, että kirja on ”sekava, mutta runsas”.  On se silti kulttuurihistoriallisesti tärkeä teos hänen mielestään.  Hän moittii, että suhteeni Hannu Salamaan on kuin Hertta-sarjasta. En ole lukenut Hertta-sarjan kirjoja, joten en tiedä onko Lapinmies oikeassa. 

Lapinmiestä oli järkyttänyt kertomukseni Raija Siekkisen kohtalosta.   ”Konkka kertoo miten tärkeinä sekä hän itse mutta erityisesti Raija Siekkinen kokivat Helsingin Sanomien kirja-arvostelut. Niitä odotettiin pelokkaina mutta toiveikkaina. Raija Siekkisen viimeisen kirjan arvostelu Helsingin Sanomissa ilmestyi vasta kuukausia kirjan ilmestymisen jälkeen samassa lehdessä muistokirjoituksen kanssa.”

Niistä ajoista, jolloin Raija odotti Hesarin arvostelua, on kulunut kymmenen vuotta.  Yhä harvempi kaunokirjailija ja runoilija saa nykyään kirjastaan arvostelun Hesarissa. Poliitikkojen ja populaarimuusikkojen kirjat lienevät tärkeämpiä, koska ne kiinnostavat suurta yleisöä enemmän kuin runot ja kaunokirjat. Yhä me kirjailijat, kuten Raija Siekkinen aikoinaan, odotamme pelokkaina ja toiveikkaina, sydän vavisten Hesarin arvosteluja.  Niistä riippuu niin paljon toimeentulomme: apurahoitus, myynti ja ja kirjastolainaukset.   Kirjoitin  Raija Siekkisen  kuolemasta Kirjailijan päiväkirjassa, Sanat-blogin edeltäjässä,   vuoden  2004  helmikuussa.

Lisäys  21.1.2015

Lapin miehen jälkeen on tullut   naisnäkökulmaakin muistelmiin.   


  http://www.hs.fi/arviot/Kirja/a1418014655663

" Muistelmien suuri kaari on tärkeä perhehistoriallinen näkökulma luovan työn maailmaan. Anita Konkka avaa kaunistelematta kulttuurikodin reunaehtoja 1940-luvulta tähän päivää," Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomissa:

 Annelin kirjoissa

Sydänlehti

Preivi

Kirjasta kirjaan

http://www.kiiltomato.net/anita-konkka-unennakijan-muistelmat/

"Suomen Simone de Beauvoir yksissä kansissa!" Päivi Kosonen kirjoittaa Kiiltomadossa.

Paniikki-Johnny ja Uniraamattu

Basam Books on tehnyt kulttuuriteon: julkaissut tänä syksynä  Sylvia  Plathin lyhytproosasta  muhkean  kokoelman,  sivuja tasan  500. Suomentaja on Jussi Korhonen.   Kirjan on koonnut ja esipuheella varustanut Plathin ex-aviomies Ted Hughes.  Jos minulta olisi kysytty, olisin pannut lukijaa ohjailevan esipuheen jälkipuheeksi, niin paljon minua ärsytti Hughesin rajoittunut näkemys Plathin proosasta, jonka laatua hän ei runoilijana arvostanut eikä ymmärtänyt.

Paniikki-Johnny ja uniraamattu ilmestyi postuumisti vuonna  1977. Sen ensimmäinen laitos oli laiha kirja, se sisälsi  vain 13 kertomusta, jotka Hughes oli koonnut  Plathin  kirjallisesta  jäämistöstä.  Luin kirjan tuoreeltaan, koska olin siihen aikaan hurjan innostunut sekä Plathin runoista että proosasta. Kokoelmasta on mieleeni jäänyt niminovelli, jonka kertojaminä työskentelee suuren sairaalan mielenterveysklinikalla sihteerin apulaisena. Kertoja kirjoittaa puhtaaksi lääkärien sanelemia potilaskertomuksia ja kopioi niistä salaa uniraamattuunsa potilaiden näkemiä unia: ”Unet paljastavat heidän henkilöllisyytensä paremmin kuin ristimänimet. Esimerkiksi yksi pallolaakerifirmassa työskentelevä tyyppi uneksii joka yö makaavansa selällään hiekanjyvä rintansa päällä. Jyvä kasvaa vähitellen suuremmaksi kunnes se on kerrostalon kokoinen, eikä hän voi hengittää.”  Kertomuksen surrealismi teki minuun vaikutuksen, koska olin siihen aikaan samanlaisissa töissä kuin Plath, kirjoitin puhtaaksi potilaskertomuksia, ja kopioin kiinnostavia tarinoita  muistikirjaani.   Yhtään unta en kylläkään löytänyt.

   

Toivomuslaatikko

 Ted Hughes oli sitä mieltä, että todellisiin olosuhteisiin rajoittuminen jähmetti Plathin kuvittelukykyä ja proosaa.   Minä puolestani olen sitä mieltä, että hänen proosansa voima on arkitodellisuuden aistimusvoimainen ja tarkkasilmäinen kerronta, jota maustaa ihanan sarkastinen huumori. Hughes yritti vapauttaa Plathin mielikuvituksen koulimalla häntä mielikuvaharjoittelulla.  Kokoelmassa on mainion itseironinen kuvaus niistä harjoituksista. 

 Novellin nimi on Toivomuslaatikko.   Se kertoo nuoresta avioparista Agneksesta ja Haroldista, jotka muistuttavat Sylviaa ja Tediä.    Harold on suuri uniennäkijä, Agnes kadehtii ja on mustasukkainen hänen unilleen, koska  näkee  itse  harvoin unia, ja  ne ovat silloin  joko   pitkästyttäviä tai painostavia.  Harold rupeaa kouluttamaan Agnesista uniennäkijää, ja huonostihan siinä loppujen lopuksi  käy.   Plath kirjoitti novellin vuonna 1956, kun oli ollut lyhyen aikaa naimissa Hughesin kanssa.  Novelli on kuin prognoosi heidän liittonsa tulevaisuudelle.   Plath vapautui kirjoittajana ja  runoilijana vasta kun  erosi Hughesista.  Hän kirjoitti parhaan kokoelmansa Arielin parissa kolmessa kuukaudessa eron jälkeen.

Viimeinen kertomus

Plathin viimeinen kertomus Lumimyrsky ei sisältynyt ensimmäiseen laihaan laitokseen, mutta on mukana paksussa laitoksessa, joka ilmestyi vuonna 1979, ja   kolmenkymmenenviiden  vuoden kuluttua  suomeksi.  

 Vuoden 1962 joulukuussa Sylvia Plath vuokrasi viideksi vuodeksi  asunnon talosta, jossa  Nobel-runoilija W.B. Yeats oli  aikoinaan asunut.  Plath piti asunnon vuokraamista hyvänä ennemerkkinä.  Joulupyhien  jälkeen tuli lumimyrsky ja alkoi pakkaskausi, jollaista ei  Lontoossa ollut ollut  sataan vuoteen.  Pakkauskautta kesti  lähes kuukauden, aina tammikuun lopulle asti.  Tammikuussa 1963 ilmestyi Plathin ainoaksi jäänyt  romaani Belle Jar (suom. Lasikellon alla).  Englanninkielinen Wikipedia (joka sivumennen sanoen on  luotettavampi kuin suomenkielinen) toteaa lakonisesti, että  kirja ”was met with critical indifference,” mikä  on  kenelle  tahansa kirjailijalle  masentava  vastaanotto, saati sitten Sylvia Plathille,  joka  minun   arveluni mukaan odotti  kirjalle hyviä arvosteluja, huomiota ja myyntituloja, joista olisi ollut apua yksinhuoltajan  heikossa taloudellisessa tilanteessa.  Mitään sellaista ei tullut. Plath ei kerro viimeiseksi jääneessä kertomuksessaan odotuksiaan ja pettymyksiään, vaan kuvailee millaista oli elämä Lontoossa ja Yeatsin talossa pakkaskauden aikana.

     ”Suuren Pakkasen aamuna huomasin, että kylpyammeeni oli täynnä saastaista vettä. En ymmärtänyt sitä. En ymmärrä vesijohdoista mitään. Odotin päivän; ehkä se katoaisi.  Vesi ei kuitenkaan kadonnut vaan lisääntyi. Seuraavana päivänä herätessäni huomasin katselevani tahraa kauniin valkeassa uudessa katossani. Seinästä valui siinä katsellessani useasta kohdin pisaroita tahmeaa nestettä, joka plomsahteli matolle. Kattotapetti roikkui saumoiltaan.”

Suuren pakkasen päivinä vesijohdot jäätyivät ja paukahtelivat halki. Putkimiehiä oli mahdotonta saada. Lapsilla oli flunssa, kertojakin sairastui flunssaan. Sitten alkoivat sähkökatkot. Yeatsin talossa ei ollut keskuslämmitystä.  Kertojan asunto oli kylmä kuin kellari, kun sähkölämmittimet eivät toimineet.  Alakerran naapuri lainasi hänelle kuumavesipullon. Hän kääri kaksivuotiaan tyttärensä huopaan kuumavesipullon kanssa ja  puki 9-kuukauden ikäisen vauvansa  toppapukuun. ”Onneksi minulla on kaasuhella”, kertoja toteaa. Hän päätti odottaa ”lumen sulamista, mystistä ennustamatonta päivää, jolloin kaikki korjaantuisi itsestään.” 

Plath päättää viimeisen kertomuksensa sanoihin: ”Lapseni varttuvat peräänantamattomiksi, riippumattomiksi ja sitkeiksi. He taistelevat jonoissa tuodakseen kynttilöitä minulle, horkkatautiselle vanhukselle. Sillä aikaa keitän vedetöntä teetä – sitä tulevaisuus ainakin saisi tuoda mukanaan – nurkassa olevalla kaasukeittimellä. Ellei sitten kaasukin ole lopussa.

Kaasu ei ollut lopussa, kun  Plath pisti päänsä helmikuun 11. päivä 1963 kaasu-uuniin ja tappoi itsensä. Hän oli loppuun väsynyt äiti.  Ennen sitä hän tilkitsi lastenhuoneen oven ja avasi lastenhuoneen ikkunat, että lapset eivät kuolisi kaasumyrkytykseen.  Hän halusi heidän jäävän elämään. Tyttärestä tuli sitkeä, mutta poika, lumimyrkyn aikaan 9-kuukauden ikäinen, ei kestänyt, vaan teki itsemurhan keski-ikäisenä.

Johnny-Paniikista ja  Uniraamatusta muualla:

http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/?p=1872

Ihmeellisiä sattumuksia

Tänään  on  isäni syntymäpäivä,   ja jatkosodan   päättymisestä on kulunut  70 vuotta.    Hän syntyi 110   vuotta sitten Toksovassa Inkerinmaalla.

Neljä   päivää sitten nousin  metrojunaan Sörnäisten asemalla.  Metrossa istui nainen joka luki kirjaa. Menin istumaan    vastapäätä häntä ja   aloin lukea vastailmestynyttä Voima-lehteä. Herttoniemen tiennoilla   nostin katseeni lehdestä ja hän kirjasta, katseet kohtasivat.    Nainen  näytti  minulle  kirjaa jota oli lukemassa. Se oli isäni Kulkurin  kesä,  ilmestynyt   vuonna  1942,   ensimmäinen  osa  omaelämäkerrallisesta Kulkuri-trilogiasta.    Ensimmäinen  osa oli aikoinaan  menestysteos,  sitä  myytiin  neljän kuukauden  aikana  24 000 kappaletta.

Nainen  kertoi, että  hän  oli lukenut  aikaisemmin isäni  Riisutut naamiot, joka  oli  hänestä kiinnostava  kuvaus 30-luvun  aatemaailmasta.   Kerroin  että  se   oli satiirinen  näkemys  kansallissosialistisesta liikkeestä,  johon  isäni    oli  osallistunut nuorena  hulluna. 
Minusta  oli    ihmeellistä kuulla , että  isäni  kirjoja  luetaan vieläkin, vaikkei niistä mediassa kohtakakaan.    Riisutut naamiot ilmestyi  tasan 70 vuotta  sitten.  Olin  niin  häkeltynyt  kohtaamisesta, että en  älynnyt kysyä  naisen nimeä  ennen kuin hän nousi  metrojunasta pois.

 Kerroin  ihmeellisestä sattumuksesta  Facebook-päivityksessä.  Eräs  fb-kaverini kirjoitti, että   kohtaaminen oli  "terveiset isältä".  Minulle näitä merkittäviä yhteensattumia on  tapahtunut usein, varsinkin nuorena.  Luultavasti kaikille   niitä on sattunut.  Maailma  ei ole  niin  yksioikoinen  paikka  kuin  materialistit väittävät.

 
Tänään, isäni syntymäpäivänä,  sain   dokufiktion  vedokset.   Kerron   Unennäkijän muistelmissa mm. isäni tarinan.  Olin suunnitellut , että  teen viikonloppuna blogitekstin  Ljudmila Ulitskajan  mielenkiintoisesta + ajankohtaisesta  romaanista nimeltä Vihreän teltan alla. Mutta  nyt se  saa jäädä.  Kirja pitää palauttaa kirjastoon. Se on  mennyt jo sakoille.  

 Vedosten lukeminen on  aina  jotenkin  raastavaa.  On  luovuttava   työstä, jota on tehnyt  monta vuotta, ja  annettava sen  lähteä   maailmalle  kuten  aikuiseksi  kasvaneiden lasten.  Lapset  tosin palaavat  takaisin  lastenlasten kanssa, mutta  kirja ei palaa. Se on mennyttä  elämää.

Karl Ove Knausgård. Taisteluni. Neljäs kirja

 Kuvakaappaus televisiohaastattelusta

 Knausgårdin  Taisteluni on  kuin  telkkarisarja, siihen jää koukkuun, tai sitten ei.  Minä vierastin  aluksi Knausgårdin tapaa   kirjoittaa ( liian paljon  arjen tylsiä  yksityiskohtia,  tyhjäkäyntistä  replikointia, pitkäpiimäistä  toistoa jne.).    Taisteluni ensimmäinen kirja  jäi minulta kesken,  mutta  luettuani   sarjan toisen  kirjan,  jäin koukkuun ja rupesin odottamaan    kolmatta  suomeksi käännettyä "tuotantokautta."    Hahmo  Karl Ove oli  tullut minulle tutuksi, aloin  pitää hänestä   ja   hänen    tavastaan ilmaista  itseään. 

 Minua miellyttää se, että  Knausgård  kirjoittaa ilman  ironiaa ja  vilpittömän  konstailemattomasti omasta elämästään.  Se tuntuu  raikkaalta  postmodernismin  jälkeen.  Varmaan samasta syystä  hänen  hänen   romaanisarjansa viehättää niin monia muitakin lukijoita.  

Kun Knausgårdin neljäs "tuotantokausi" ilmestyi  suomeksi  elokuussa 2014 ( suomentaja: Katriina Huttunen), löysin  suomennoksen tuoreeltaan kirjaston  pikalainahyllystä.  En  ryhtynyt  lukemaan  sitä heti, ensin  piti  blogata  J.M. Coetzeen Jeesuksen elämästä. Yöllä   tartuin  Knausgårdin  kirjaan.   En malttanut nukkua, kun piti saada tietää  miten  Karl Owen tarina jatkuu.  Seuraavana yönä  luin loppuun 534 sivuisen kirjan.

 Taisteluni neljännen kirjan  alussa Karl Ove on  18-vuotias.    Ylioppilaaksi  päästyään  hän   aloittaa     uuden elämän  epäpätevänä   opettajana    napapiirin pohjoispuolella pienessä kylässä, joka  sijaitsee  samalla leveyspiirillä kuin  Kilpisjärvi Suomessa.   Hänellä on  selvät suunnitelmat tulevaisuuden suhteen.   Hän aikoo tehdä  pohjoisessa opettajan töitä   vuoden,  ja lähteä sen jälkeen Euroopaan.  Hän on päättänyt,  että hänestä tulee kirjailija. 

Kaikki kirjat joita  Karl Ove   lukee ja  ihailee,  mm. Jack Kerouacin Matkalla, Hubert Selbyn Päätepysäkki: Brooklyn, J.D. Salingerin  Sieppari  ruispellossa, Agnar Myklen Silmukka kuun sirppiin ja   Charles Bukowskin Postitoimisto, käsittelivät  samaa, kuten Knausgård  sanoo: " Ne kertoivat  nuorista miehistä jotka eivät  sopeutuneet  yhteiskuntaan vaan halusivat elämältä enemmän kuin rutiineja, enemmän kuin perheen, lyhyesti sanottuna nuorista miehistä jotka inhosivat porvarillisuutta ja hakivat vapautta. He matkustelivat, he ryyppäsivät, he lukivat ja he haaveilivat suuresta rakkaudesta tai suuresta romaanista." 

Karl Ove on 1980-luvun nuori mies, mutta  hänellä on samat haaveet ja halut kuin häntä edeltäneiden sukupolvien nuorilla miehillä.   Hänen suurin ongelmansa   on se,  että  hän  on vielä kahdeksantoistavuotiaana    sukupuolisesti  neitsyt.    Se  ei johdu siitä, että tytöt  eivät pitäisi hänestä.   He päästävät hänet   sänkyynsä, mutta hän ei pääse  neitsyydestään, koska  laukeaa ennen kuin  on   päässyt  tyttöjen sisään.   Siitä ongelmasta  hänen  ei voi puhua  kenenkään kanssa, koska häpeää sitä niin suuresti.  Kuusitoistavuotiaasta  asti   hän oli valehdellut   kavereilleen, että hänellä oli runsaasti   sukupuolisia kokemuksia. Hän uskoi että  kaverit uskoivat  hänen  kertomuksiaan niin kuin  hän uskoi heidän  kertomuksiaan  .  Kaikki valehtelivat seksistä  toisilleen sen kun kerkisivät.

 Yhdeksäntoistavuotiaana Karl Ove pääsee ongelmastaan eroon Roskilden  rockfestivaaleilla satunnaisesti tapaamansa tytön kanssa.   Tyttö kysyy häneltä, kuinka monen kanssa  hän  on ollut.   Hän valehtelee olleensa kymmenen kanssa, ja  tyttö  valehtelee olleensa kolmen kanssa.   Kuusikymmentäluvulla tytölle  kolme oli säädyllinen  seksikumppaneiden lukumäärä, mutta  että   vielä  kahdeksankymmentäluvullakin!   Kovin  hitaasti  seksuaalinen normisto muuttuu. 

 Kun  olin teini-ikäinen, tytön  suurin häpeä oli, jos hän ei ollut neitsyt,  sitä ei asiaa voinut tunnustaa kenellekään.    Kuusikymmentäluvulla  tuli seksuaalinen vallankumous, mutta ei se  tyttöjä' koskenut. He olivat huoria, jos heillä oli  ollut enemmän  kuin  kolme poikaystävää.

Olin  teini-ikäinen  viisikymmentäluvulla, jolloin  Angar Myklen romaani   Laulu  punaisesta rubiinista herätti kohua, ja vedettiin oikeuteen  Norjassa. Suomessa  se  takavarikoitiin nuorisoa turmelevana  teoksena.  Minä ehdin lukea ja   sen ja turmeltua ennen  takavarikointia.  Yhteiskunta  ja kirkko  vartoivat  tiukasi seksuaalisuuden ilmentymiä siihen     aikaan.   Oli pakko  oppia valehtelemaan  suojellakseen   identiteettinsä  syvintä ydintä, ettei  olisi joutunut  häpeään  ja  tuomituksi  poikkeavaksi.  Nuoret heijastivat yhteiskunnn jyrkkiä asenteita ja kapinoivat niitä vastaan.  

Suosittelen  Knausgårdin  Taisteluni neljättä kirjaa kaikille äideille, joilla on  teini-ikäisiä poikia, sekä kaikille teini-ikäisten poikien opettajille, kuin myös   teinikäisille pojille itselleen,  mutta tuskin he  jaksavat  lukea yli  viisisatasivuista  kirjaa, jossa  kerrotaan  muustakin kuin nuoren pojan  seksiongelmista,  kännäämisestä, pilvenpoltosta ja kamalista krapuloista.  Knausgård kertoo kiinnostavasti muun muassa  millaista on   opettajien ja  kyläläisten   elämä    napapiirin  takaisessa  pikkukylässä. 


Harmillisia virheitä 20.8.2014

Kirjoitin  eilen  sekä  Knausgårdin nimen että hänen kirjansa  nimen väärin.  Korjasin kirjoitusvirheet tänään.   Kirjan nimi on tietysti Taisteluni ja  Knausgårdin nimi Karl Ove, ei Owe.   Lukihäiriö  syynä ensimmäiseen virheeseen, toiseen virheeseen taas huolimattomuus.  Nimet  pitäisi aina tarkastaa. Kyllä harmittaa, että  en tehnyt sitä ennen julkaisemista.

Mitähän  Knausgård ajatteli, kun huomasi että   on   Taisteluni  neljännessä kirjassa  maininnutt  John Steinbeckin  romaanin  Eedenistä itään Hemingwayn  kirjoittamaksi?      Miksei  kukaan huonannut erehdystä oikolukuvaiheessa?  Vai eikö se ollutkaan tahaton lapsus?  Tällaisia mietin  kirjaa lukiessani.

 

  

Lukuhimo

 Ihanaa, vihdoinkin  voin lukea   romaaneja!   Niin kauan kun kirjoitin omaa kirjaa, minun oli mahdotonta   sukeltaa  muiden kirjoilijoiden   sanamaailmaan.   Se pysyi minulta kerta kaikkiaan suljettuna.   Mutta  siitä pitäen  kun lähetin  korjatun käsikirjoituksen  kustannustoimittajalle, olen ahminut kirjoja ja olen valvonut  öitä, kun en ole malttanut lopettaa lukemista, niin nälkiintynyt muiden sanoista  sieluni on ollut.

Päällimäisenä kirjapinossani on J. M. Coetzeen romaani Jeesuksen lapsuus.  Coetzee  on yksi  suosikkikirjailijoistani, vaikken  ihan  kaikista hänen kirjoistaan ole aina pitänytkään.  Mutta   tämä  hänen  uusin kirjansa  kolahti minuun oitis.  Se on utopia maasta, jossa kaikki asukkaat  ovat meren takaa  tulleita maahanmuuttajia,  joiden  muistot  menneisyydestä  "puhdistetaan" Belstar-nimisellä  leirillä, minkä jälkeen he pääsevät  asumaan  uuteen uljaaseen maahan.

 Keski-ikäinenn  Simón saapuu uuteen maahan aloittamaan uuden elämän.  Hänellä on  mukanaan  5-vuotias  David, jonka hän on ottanut  suojatikseen laivamatkalla,  ja luvannut etsiä  pojan   kadonneen  äidin.  Simónia hämmästyttää uudessa maassa kaikkein eniten, että  siellä on  niin aneemista: " Kaikki ovat säällisiä ja hyvää tarkoittavia. Kukaan ei kiroile eikä suutu.  Kukaan ei ole humalassa. Kukaan ei korota ääntään. Sinä syöt   pelkkää leipää ja vettä ja paputahnaa ja väität että  saat mahasi täyteen", Simón sanoo Analle, nuorelle sosiaalityöntekijälle.  Simón kaipaa "lihanestettä tihkuvaaa pihviä" ja lihallista rakkautta. Mutta Ana ei harrasta  sellaista. Hän sanoo, että   se houkuta häntä, eikä hän  halua  nähdä mitä se  aikaan   miehissä.

Simon tutustuu naapuriinsa Elenaan ja kysyy häneltä, eikö tämä kaipaa kaipaa fyysistä kosketusta, rakastamista ja  rakastetuksi tulemista.  Elena sanoo: " Kaipaa sitä? Kuule Simón, minä en ole niitä ihmisiä, joita muistot vaivaavat. Tuo mistä puhut tuntuu kovin kaukaiselta. Ja jos  tarkoitat yhdessä nukkummisella seksiä - kovin oudoltakin. On outoa ajatella tuollaisia asioita." Simón kysyy häneltä: "Oletko koskaan miettinyt, onko  tästä uudesta elämästä maksettu hinta, kaiken  unohtaminen, liian kova?  

 Simónille ei riitä pelkkä ystävyys. Simón kaipaa intohimoa. Elena erittelee Simónin kaipuuta: " Tämä loputon tyytymättömyys, kaipuu saada jotakin muuta, on ajattelutapa, josta me olemme  minun mielestäni päässeet  onnellisesti eroon. Mitään ei puutu. Se jokin, minkä sinä kuvittelet puuttuvan, on harhaa. Sinä elät  harhassa."  Simónin mielestä sikäläinen elämä on  "liian seesteitä, huiput  ja alamäet puuttuvat, samoin draama ja jännite - se muistuttaa aivan liikaa  radiosta kuuluvaa musiikkia."

 

Simónista  uuden maan naiset  ovat   hyväntahtoisia, mutta seksittömyydessään outoja. Hänestä hyväntahtoisuus on liian abstraktia. Hän kaipaa  jotain  kouriintuntuvaa ja ajattele, että  "hyväntahtoisuus luo  ystävyyttä  ja onnea, miellyttäviä eväsretkiä puistossa ja mukavia kävelyretkiä metsässä. Sen sijaan rakkaus,  tai ainakin sen kiihkeämpien ilmentymien  muodostumat, kuten kaipuu, tuo pettymyksiä, epäillyksiä ja  sydämensuruja."    Simón ei löydä  kouriintuvaa rakkautta uudessa uljaassa maassa. 

Entä  jos kaipuu  ja sen aiheuttamat pettymykset ja surut ovatkin elämän suola? tuli mieleeni  Coetzeen  kirjaa lukeissani.

 

Lapsena   kaipasin   maata,  jossa ei  ole  koulu- eikä pihakiusaajia, ei pelottavia  humalaisia, ei riitoja,  kukaan ei suutu ja korota ääntään, vaan kaikki ovat ystävällisiä toisilleen. Coetzee suhtautuu  romaanissaan kriittisesti sellaiseen  utopiamaahan. Simón  ja David  eivät  sopeudu  uuden  uuden maan   hyvänsuopaan  ja hyvintoimivaan yhteiskuntajärjestykseen.    Heitä  ei ole  onnistuttu  Belstarissa "puhdistamaan" täysin menneisyydestä.

 Mutta miksi  Coetzeen romaanin nimi  on  Jeesuksen  lapsuus?   Ei kirja  kerro  siitä Jeesuksesta, jonka  me tunnemme  Uuden testamentin kertomuksista, vaan Davidista ( kuva kirjan kannessa), jolle  Simón löytää äidin. Äidin nimi ei ole Maria, vaan Inés, eikä hän ole Davidin lihallinen äiti.  Hän on neitseellinen, kuten Elena  luonnehtii. Kuusivuotiaana  David joutuu  kouluun  eikä  sopeudu koulun järjestykseen.  Hänen opettajansa valittaa, että hän on levoton, ei kuuntele, ei tottele, ja  elää omassa mielikuvitusmaailmassaan, sepittää tarinoita,  häiriköi opetusta, eikä  opi  lukemaan, kirjoittamaan ja  laskemaan.   Minun oli  helppo samaistua  Davidiin,  olin samanlainen  lapsi koulun  alaluokilla. 

David  lähetettiin koulupsykologille, joka   epäili että Davidilla on  mahdollisesti  luki-häiriö. Minun  kouluaikanani ei ollut  koulupsykologeja.  Minulla oli luki-häiriö, mutta  siitä  ei  tiedetty mitään siihen aikaan.   Oli  silkkaa laiskuutta ja tyhmyyttä, jos ei oppinut  lukemaan ja kirjoittamaan siinä   missä muut lapset.  Romaanin koulupsykologi arvelee, että Davidin oppimisvaikeudet "johtuvat hämmennyksestä maailmassa, josta hänen oikeat vanhempansa ovat kadonneet, maailmassa johon  saapumisesta hänellä ei ole käsitystä."   Minun hämmennykseni johtui  maailamasta, jossa  kaikki olivat oikeakätisiä, mutta minä olin vasenkätinen.

 Sitten  kävi  ilmi , että  David osaakin lukea  ja kirjoittaa. Kun hänen  opettajansa  käskee  hänen kirjoittaa   taululle: "Minun  pitää puhua totta",  David kirjoittaa: " Minä olen totuus."  Se  on viittaus  Jeesukseen, joka sanoi (muistaakseni): "Minä olen tie, totuus ja elämä." 

David  oli  oppinut lukemaan Don Quijote -romaanista, jonka  Simón lainasi kirjastosta ja  jota hän  luki Davidille.  Tämä   Coetzeen  romaanin kohta,  joka  jätti luultavasti  suurimman osan lukijoista kylmäksi, kosketti minua   erityisen  paljon.   Kun olin lapsi, isäni luki minulle ja veljilleni  Don Quijotea.   Kun olin oppinut kahdeksanvuotiaana lukemaan, isä ojensi  Don Quijoten minulle  ja sanoi, että lue  sinä  vuorostasi.   Don Quijote oli täynnä vaikeita sanoja,  eikä sitä ollut yhtä helppoa lukea kuin  Hipsuvarvasta ja  Nököhammasta. Minä  takeltelin  ja änkkäsin, isä tempaisi kirjan  käsistäni ja sanoi: "Ethän sinä osaa lukea!" Kyyneleet purskahtivat silmistäni.

Davidiin palatakseni, vaikka hän hän osaisi lukea, kirjoittaa ja laskea, hänet  lähetettiin  erityisvaikeiden lasten sisäoppilaitokseen, josta hän karkasi.  Simón  joka ei siedä  koulubyrokratiaa pakenee  Davidin ja Inéksen kanssa  kouluviranomaisia jonnekin pohjoiseen aloittamaan uuden elämän. Paikan nimi on  Estrellita,  he   etsivät  sieltä uudelleensijoittamiskeskuksen. Romaanin viimeiset sanat: "Etsimme  paikkaa johon asettua elämään ja jossa aloittaa uusi elämä"

Mutta onko uuden elämän  aloittaminen  missään ja milloinkaan mahdollista, kun vanha elämä seuraa varjona perässä?  ihmettelen minä.

Kirjapinossa Jeesuksen lapsuuden alla on   César Airan teos, joka sisältää kaksi pienoisromaania,  Aaveet ja  Kirjailijakokous.   César Aira on vuonna 1949 syntynyt argentiinalainen   kirjailija,   kirjoittanut noin  80   teosta, (aikamoinen grafomaani!). Hän on  uusi tuttavuus  minulle. Kiinnostava tuttavuus, pidin  Aaveista. Se on yhden   päivän  romaani    Buenos  Airesilaisen  yövartijan perheen  uudenvuodenaatosta ja heidän suhteestaan  aaveisiin. Kirjoitan myöhemmin, ehkä, enemmän   Airasta.

Airan alla on  Antti Tuurin  Alkemistit, osa  1. Se  kiinnostaa minua, koska  se kertoo  Pohjanmaan   swedenborgilaisista,  mikäli olen oikein ymmärtänyt.   Ja  Alkemistien  alla on

 on  Ljudmila  Ulitskajan 800-sivuinen  romaani Vihreän   teltan alla, joka kiinnostaa minua    Alkemistejakin enemmän, koska  se kertoo   ajasta joka  ulottuu   Stalinin kuolemasta  Neuvostoliiton   romahdukseen.  Siitä ajasta minulla on omakohtaistakin kokemusta.  Mutta en  nyt aivan heti pääse  lukemaan Ulitskajan romaania, koska  edelle   kiilasivat   Rosa Liksomin  Väliaikainen,  Pajtim Statovcin Kissani  Jugoslavia ja  Karl Owe Knausgårdin  Taisteluni, neljäs kirja, jotka sain  pikalainana  kirjastosta.   Seuraavaksi  blogaan  Knausgårdin kirjasta.