Paniikki-Johnny ja Uniraamattu

Basam Books on tehnyt kulttuuriteon: julkaissut tänä syksynä  Sylvia  Plathin lyhytproosasta  muhkean  kokoelman,  sivuja tasan  500. Suomentaja on Jussi Korhonen.   Kirjan on koonnut ja esipuheella varustanut Plathin ex-aviomies Ted Hughes.  Jos minulta olisi kysytty, olisin pannut lukijaa ohjailevan esipuheen jälkipuheeksi, niin paljon minua ärsytti Hughesin rajoittunut näkemys Plathin proosasta, jonka laatua hän ei runoilijana arvostanut eikä ymmärtänyt.

Paniikki-Johnny ja uniraamattu ilmestyi postuumisti vuonna  1977. Sen ensimmäinen laitos oli laiha kirja, se sisälsi  vain 13 kertomusta, jotka Hughes oli koonnut  Plathin  kirjallisesta  jäämistöstä.  Luin kirjan tuoreeltaan, koska olin siihen aikaan hurjan innostunut sekä Plathin runoista että proosasta. Kokoelmasta on mieleeni jäänyt niminovelli, jonka kertojaminä työskentelee suuren sairaalan mielenterveysklinikalla sihteerin apulaisena. Kertoja kirjoittaa puhtaaksi lääkärien sanelemia potilaskertomuksia ja kopioi niistä salaa uniraamattuunsa potilaiden näkemiä unia: ”Unet paljastavat heidän henkilöllisyytensä paremmin kuin ristimänimet. Esimerkiksi yksi pallolaakerifirmassa työskentelevä tyyppi uneksii joka yö makaavansa selällään hiekanjyvä rintansa päällä. Jyvä kasvaa vähitellen suuremmaksi kunnes se on kerrostalon kokoinen, eikä hän voi hengittää.”  Kertomuksen surrealismi teki minuun vaikutuksen, koska olin siihen aikaan samanlaisissa töissä kuin Plath, kirjoitin puhtaaksi potilaskertomuksia, ja kopioin kiinnostavia tarinoita  muistikirjaani.   Yhtään unta en kylläkään löytänyt.

   

Toivomuslaatikko

 Ted Hughes oli sitä mieltä, että todellisiin olosuhteisiin rajoittuminen jähmetti Plathin kuvittelukykyä ja proosaa.   Minä puolestani olen sitä mieltä, että hänen proosansa voima on arkitodellisuuden aistimusvoimainen ja tarkkasilmäinen kerronta, jota maustaa ihanan sarkastinen huumori. Hughes yritti vapauttaa Plathin mielikuvituksen koulimalla häntä mielikuvaharjoittelulla.  Kokoelmassa on mainion itseironinen kuvaus niistä harjoituksista. 

 Novellin nimi on Toivomuslaatikko.   Se kertoo nuoresta avioparista Agneksesta ja Haroldista, jotka muistuttavat Sylviaa ja Tediä.    Harold on suuri uniennäkijä, Agnes kadehtii ja on mustasukkainen hänen unilleen, koska  näkee  itse  harvoin unia, ja  ne ovat silloin  joko   pitkästyttäviä tai painostavia.  Harold rupeaa kouluttamaan Agnesista uniennäkijää, ja huonostihan siinä loppujen lopuksi  käy.   Plath kirjoitti novellin vuonna 1956, kun oli ollut lyhyen aikaa naimissa Hughesin kanssa.  Novelli on kuin prognoosi heidän liittonsa tulevaisuudelle.   Plath vapautui kirjoittajana ja  runoilijana vasta kun  erosi Hughesista.  Hän kirjoitti parhaan kokoelmansa Arielin parissa kolmessa kuukaudessa eron jälkeen.

Viimeinen kertomus

Plathin viimeinen kertomus Lumimyrsky ei sisältynyt ensimmäiseen laihaan laitokseen, mutta on mukana paksussa laitoksessa, joka ilmestyi vuonna 1979, ja   kolmenkymmenenviiden  vuoden kuluttua  suomeksi.  

 Vuoden 1962 joulukuussa Sylvia Plath vuokrasi viideksi vuodeksi  asunnon talosta, jossa  Nobel-runoilija W.B. Yeats oli  aikoinaan asunut.  Plath piti asunnon vuokraamista hyvänä ennemerkkinä.  Joulupyhien  jälkeen tuli lumimyrsky ja alkoi pakkaskausi, jollaista ei  Lontoossa ollut ollut  sataan vuoteen.  Pakkauskautta kesti  lähes kuukauden, aina tammikuun lopulle asti.  Tammikuussa 1963 ilmestyi Plathin ainoaksi jäänyt  romaani Belle Jar (suom. Lasikellon alla).  Englanninkielinen Wikipedia (joka sivumennen sanoen on  luotettavampi kuin suomenkielinen) toteaa lakonisesti, että  kirja ”was met with critical indifference,” mikä  on  kenelle  tahansa kirjailijalle  masentava  vastaanotto, saati sitten Sylvia Plathille,  joka  minun   arveluni mukaan odotti  kirjalle hyviä arvosteluja, huomiota ja myyntituloja, joista olisi ollut apua yksinhuoltajan  heikossa taloudellisessa tilanteessa.  Mitään sellaista ei tullut. Plath ei kerro viimeiseksi jääneessä kertomuksessaan odotuksiaan ja pettymyksiään, vaan kuvailee millaista oli elämä Lontoossa ja Yeatsin talossa pakkaskauden aikana.

     ”Suuren Pakkasen aamuna huomasin, että kylpyammeeni oli täynnä saastaista vettä. En ymmärtänyt sitä. En ymmärrä vesijohdoista mitään. Odotin päivän; ehkä se katoaisi.  Vesi ei kuitenkaan kadonnut vaan lisääntyi. Seuraavana päivänä herätessäni huomasin katselevani tahraa kauniin valkeassa uudessa katossani. Seinästä valui siinä katsellessani useasta kohdin pisaroita tahmeaa nestettä, joka plomsahteli matolle. Kattotapetti roikkui saumoiltaan.”

Suuren pakkasen päivinä vesijohdot jäätyivät ja paukahtelivat halki. Putkimiehiä oli mahdotonta saada. Lapsilla oli flunssa, kertojakin sairastui flunssaan. Sitten alkoivat sähkökatkot. Yeatsin talossa ei ollut keskuslämmitystä.  Kertojan asunto oli kylmä kuin kellari, kun sähkölämmittimet eivät toimineet.  Alakerran naapuri lainasi hänelle kuumavesipullon. Hän kääri kaksivuotiaan tyttärensä huopaan kuumavesipullon kanssa ja  puki 9-kuukauden ikäisen vauvansa  toppapukuun. ”Onneksi minulla on kaasuhella”, kertoja toteaa. Hän päätti odottaa ”lumen sulamista, mystistä ennustamatonta päivää, jolloin kaikki korjaantuisi itsestään.” 

Plath päättää viimeisen kertomuksensa sanoihin: ”Lapseni varttuvat peräänantamattomiksi, riippumattomiksi ja sitkeiksi. He taistelevat jonoissa tuodakseen kynttilöitä minulle, horkkatautiselle vanhukselle. Sillä aikaa keitän vedetöntä teetä – sitä tulevaisuus ainakin saisi tuoda mukanaan – nurkassa olevalla kaasukeittimellä. Ellei sitten kaasukin ole lopussa.

Kaasu ei ollut lopussa, kun  Plath pisti päänsä helmikuun 11. päivä 1963 kaasu-uuniin ja tappoi itsensä. Hän oli loppuun väsynyt äiti.  Ennen sitä hän tilkitsi lastenhuoneen oven ja avasi lastenhuoneen ikkunat, että lapset eivät kuolisi kaasumyrkytykseen.  Hän halusi heidän jäävän elämään. Tyttärestä tuli sitkeä, mutta poika, lumimyrkyn aikaan 9-kuukauden ikäinen, ei kestänyt, vaan teki itsemurhan keski-ikäisenä.

Johnny-Paniikista ja  Uniraamatusta muualla:

http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/?p=1872