Valokuvatorstai: Oranssi

Tämmöinen  vaaleanoranssi  minulla  päivystää   työpöydällä.  Venäläisen  uskomuksen mukaan  oransseilla kissoilla on erityisen  hyvä aura.   Miksei   Medvedev lahjoittanut  Tarja Haloselle  oranssia kissaa?

 Valokuvatorstain  272. haaste on  oranssi. En ole aikoihin  osallistunut  haasteisiin, kun   eivät ne  ole  minua puhutelleet. Mutta oranssi puhuttelee, kun sen kanssa elän  joka päivä.

Anselm Hollo (1934-2013)

Sinä sitten otit ja  kuolit.

"took and died"

Me täällä sanomme

"up and died"

Mistä mielen sopukasta

etsiä kieltä jolla sanoa

asi es la vida

Pidit tuosta lauseesta "sellaista elämä on"

Elämän salaisuus on meille paljon mieluisampi

kuin kuoleman sellaisuus.

Kirjoitti Anselm  Hollo  sisarensa  kuoleman jälkeen.  Katkelma runosta on  kokoelmassa Corvus, suomentanut Kai  Nieminen. 

 Anselm   Hollo  kirjoitti  Corvus- kokoelman alkusanoissa, että  jos hän olisi  syntynyt  Unkarissa  eikä  Suomessa hänen nimensä  olisi saattanut olla Corvus tai Corvinus: unkariksi korppi on holló. " Olen aina ihallut itsepäisen eleganttia korppia kaikissa sen myyttisissä ja legendaarissa ihmenemismuodoissaan. Pidän jopa sen ker-koikkumisesta, joka  satakielen liverrystä paremmin sopii meidän vuosisatamme runouteen."

Anselm  Hollo  kuoli  eilisaamuna 29.1.2012.  Sain tiedon hänen  kuolemastaan Ianilta, Dalkey Archive  Pressin New Yorkin  tomituksen johtajalta. Hän kertoi että Hollon  runoilla on ollut  hänelle valtavan suuri merkitys  siitä lähtien  kun hän  löysi ne  yhdeksäntoistavuotiaana. 

 Meillä   Suomessa  ei  taida olla käsitystä  siitä miten  suosittu ja   merkitsevä   runoilija  Hollo oli Yhdysvalloissa.  Me tiedämme vain  sen, että hän oli tärkeä kääntäjä, koska hän käänsi  meidän  nykyrunoilijoitamme englanniksi.

Työtehtävä

Sain  mieluisan  työtehtävän  vuoden alussa. NPR Booksin toimittaja  pyysi  esittelemään   400:lla  sanalla   persoonallisen   näkemykseni  jostain suomalaisesta  kirjasta.  ( NPR=  National Public Radio  Yhdysvalloissa, jolla on Wikipedian mukaan 20,9 miljoonaa kuuntelijaa viikossa). Toimittaja kertoi, että    kirjan pitää  olla saatavilla  Yhdysvaltain  markkinoilta eikä se saa  olla   sikäläisen kustantajani  kirja "teknisistä syistä."  Ei harmainta aavistustakaan mitä toimittaja tarkoitti,   mutta  "tekniset syyt" pudottivat    Rosa Liksomin ja  Marja-Liisa Vartion  kirjat pois  ehdokaslistalta. Lupasin  toimittajalle, että  palaan  asiaan loppiaisen jälkeen.

FiLin  suomalaisen  kirjallisuuden  käännösluettelosta   vuosilta 2002-2012  löytyi    16 kirjailijaa, joiden proosaa oli  ilmestynyt Yhdysvalloissa noina vuosina.  Yksi  kirjoista  oli omassa  kirjahyllyssäni. Se oli  Pentti Saarikosken  Euroopan reuna, jonka Anselm Hollo on  kääntänyt englanniksi.  Riemastuin  että  siinäpä kirja,  josta on helppo kirjoittaa, koska olen  lukenut sen  moneen kertaan,  ja  joka kerta sen on   inspiroinut minua. Mutta  löytyisikö sitä enää  Yhdysvaltain   markinoilta, kun   sen  ilmestymisestä oli kulunut  lähes   kuusi vuotta.  Parin  päivän kuluttua  toimittaja  ilmoitti , että kyllä sitä löytyy. 

 Hienoa!  Yhdysvallat on iso kulttuurimaa,  siellä kustantajien varastotkin ovat isot, eivätkä  kirjat katoa markkinoilta  yhtä nopeasti kuin meidän  pienessä Suomessamme,  jossa   viisi vuotta  vanhempia kirjoja löytyy  enää antikvariaateista, jos sieltäkään,  ja  kymmenen vuotta vanhat kirjat pannaan  silppukoneeseen. 

Seuraava  vaihe oli  löytää  Anselm  Hollon  käännös  The Edge of Europe. Halusin lukea sen ennen kuin  esittelisin kirjan  amerikkalaiselle  yleisölle. Sitä ei löytynyt  Yliopiston kirjastosta eikä Helmetistä.   Piti  tilata  nettiantikvaariaatista. Viikon kuluttua  se saapui ja osoittautui      kelpo  käännökseksi.,  tosin  ihmettelin    paria Hollon ratkaisua ,  mutta  kyllä   käännöstä   kelpasi esitellä.

 Minulla oli enää viikko aikaa    jutun deadlineen, joka  oli 25. tammikuuta. Kaksi päivää  meni  aloittamisen vaikeuksissa. Sitten  juttu alkoi luistaa ja   400:n  sanan saldo  ylittyi nopeasti.  Sanoja  kertyi   yli   700.  Seuraavat  kaksi  päivää   menivät  siihen  että  vähensin sanoja.  Onnistuin supistamaan sanat  510:een   ja  lähetin  jutun  toimittajalle  pahoittelujen kera että ylitin sanasaldoni  eikä   englanninkielenikään  ole  ihan sujuvaa.  Hän vastasi  oitis, että ei hätää,  hän  editoi   jutun.   

Ylläolevassa kuvassa  kirjallinen  assitenttini  Ninni  lipaisee tyytyväisenä  huuliaan.     Hänestä   Saarikosken kirja on ( varmaankin) hyvä valinta,  sehän alkaa  kissojen  kuvauksella: "Sanokaa minua miksi haluatte, ei minulla ole nimeä, niin ei kissoillakaan ole, minä kyllä nimittelen niitä, että Herakleitos, Kleopatra  tai Birgitte Bardot, mutta ei se auta, sillä kun kutsun  Herakleitosta syömään ehtii Brigitte Bardot ennen häntä,  Herakleitokselle jää vain  tähteet, jotka hän jakaa Kleopatran kanssa. Brigitte Bardot sai nimensä siitä,että  minä kerran Pariisissa tapasin  naisen, jonka nimi oli Brigitte  Bardot, ja  minä toivoin hänen levittävän koipensa minulle, mutta ei hän tehnyt sitä. Tämä kissa  tekee niin, hän kierähtää selälleen ja levittää koipensa nähdessään minun tulevan, ja tästä syytä hänen nimensä on Brigitte Bardot, sillä eiväthän  ihmisen toiveet  koskaan toteudu, tai toteutuvat  tavalla joka aiheuttaa ihmiselle pettymyksen."

 Juttu Saarikosken  kirjasta Euroopan  reuna/ The Edge of Europe  ilmestyy ensi kesänä   sarjassa  Around the World in  80  books.  

Tunnustuksia loppiaisena

Albrecht  Dürerin maalaus Adorazione dei  Magi  löytyi  Google Art Projectin  kokoelmista.  Livenä maalauksen voi  nähdä Uffizin  galleriassa, Firenzessä.   Moitiskelin  Kirjailijan  päiväkirjassa, miten hankalaa  Googlen taidekokoelmista on  löytää taiteilijaa, jollei muista tai tiedä hänen  etunimeään.   Kerroin samalla  Karl Ove  Knausgårdin  taidemieltymyksistä. 

Luettuani Knausgårdin  Taisteluni kaksi  suomennettua kirjaa, jäin  kaipaamaan hänen kotoisaa kertojan ääntään.  Hänen  jälkeensä    ryhdyin  lukemaan Eugen  Rugen kiitettyä ja palkittua romaania  Vähenevän  valon aikaan,  mutta ei  se minulle oikein maistunut.  Kaipaukseni   Knausgårdia kohtaan  vain yltyi  , niinpä  tilasin     hänen  kirjasarjansa kolmannen osan  kirjastosta.  Sitä ei ole vielä suomennettu, joten  pitää lukea ruotsiksi. Saa nähdä   onko hänen äänensä yhtä familiääri toisella kotimaisella kielellä.  Nuorena luin  ruotsalaisia kirjailijoita ruotsiksi, kun ei  suomennoksia ollut.  Knausgård  kirjoittaa norjaksi, sitä kieltä en  edes yritä lukea.  

Ja nyt niitä  tunnustuksia.  Sain  Kyösti Salovaaralta tunnustuksen     uuden vuoden alkajaiksi.  Sellainen  hivelee  vanhan  bloggaajan mieltä. Harvemmin    enää nykyään  tunnustuksia tulee.

Loppiaislahjana   kiitokseni  näille blogeille, joita   edellisvuona olen seurannut:

1.Alaston kriitikko

2. Antiaikalainen

3.Juhani Tikkanen

4. Jäljen ääni

5. Luutii

6. Läskikaupungillajamaassa

7. Mitä tapahtuu todella

8. Pasi Lyytikäinen

9. Preivi

10. Ripsa

11. Taas yksi kirjablogi

12. Turmio ja perikato

13. Unkuri

Ohoh, nyt meni  överiksi!   Blogeja piti olla vain kahdeksan pelin sääntöjen mukaan, jotka Kyösti  Salovaara lähetti. Ne ovat seuraavat:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.

2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.

3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.

4.  Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Ei  sääntöjä tarvitse noudattaa. En minäkään  noudata niitä. Satunnaisia asioita kerron itsestäni  Unennäkijän muistelmissa.  Ensimmäinen osa on valmis ( minun mielestäni, kustantajan mielipidettä en ole  kuullut), toisen  osan kirjoittamisen aloitin 2.1.2013. Saa  nähdä  koska se on valmis. 

Hyvää vuoden jatkoa kaikille  blogin lukijoille!

Knausgårdin taistelut

Knausgårdin    Taisteluni, Toinen kirja ( suom. Katriina  Huttunen. Like  2012) oli vähällä  jäädä  lukematta,  siksi että  alku, noin  70 sivua lapsiperheen  elämän kuvausta,  pitkästytti minua.   Ajattelin, että  jos tämän kirjoittaja  olisi nainen,  kustannustoimittaja  olisi sanonut:  puolet pois, alun  pitää olla iskevämpi,   ei kaikkea  eikä varsinkaan    kakkavaippojen  vaihtoa  tarvitse  kuvata  niin  yksityiskohtaisesti.

 Taisteluni  jäi  makaamaan yöpöydän  lukemattomien kirjojen pinoon,  kunnes  koitti itsenäisyyspäivä ja  telkkarista  tuli  niin   ikävystyttävää  ohjelmaa,   linnan juhlaa ja  Tuntematonta sotilasta, että  tartuin  mieluummin kirjaan.    Knausgårdin   teksti  imaisi  minut mukaansa siinä vaiheessa ,  kun Karl  Ove  muuttaa   Tukholmaan  ja   majailee  aluksi  ystävänsä   Geirin luona.  Heidän kirjallisuuskeskustelunsa   ovat kiinnostavia.   Lainakirjan sivuille  alkoi ilmestyä keltaisia  ja vihreitä muistilappuja sitä mukaa kun lukeminen edistyi  (kun ei voi  tehdä lyijykynämerkintöjä  eikä  taitella sivuja koirankorville, niitä korvia tulisi tullut  koko joukko). 

  Karl Oven  kirjoittaminen on jumissa, hän   on kirjoittanut  kuusi vuotta  eikä hänellä  ole muuta kuin  " satakolmekymmentä sivua pitkä  idioottimainen essee enkeleistä ",   hän   tunnustaa.   Geir on sitä mieltä, että  essee ei ole hänen lajinsa, hän  kannustaa ystäväänsä seuraavasti:   "Osaat   kirjoittaa kaksikymmentä sivua  vessassa käynnistä ja saada  ihmiset lukemaan sitä, kunnes heidän silmänsä kostuvat.  Kuinkahan moni siihen pystyy? Kuinka  moni kirjailija olisi tehnyt sen  jos vain olisi osannut? Miksi  ihmiset  nyhräävät modernistisia runojaan joissa on kolme sanaa sivulla? Siksi että he eivät osaa muuta. Kai sinäkin sen    tajuat kaikkien vuosien jälkeen, helvetti. Jos he osasivat muuta , he tekisivät sen. Sinä osaat mutta et arvosta sitä. Vähättelet sitä, haluat mieluummin olla etevä ja kirjoittaa esseitä. Kaikkihan  esseitä  osaavat kirjoittaa! Se on maailman helpointa hommaa."

Tukholmassa Karl Ove  tapaa  Lindan,  johon  oli   iskenyt silmänsä  kolme vuotta  aikaisemmin  Biskops-Arnön  esikoiskirjailijaseminaarissa (   tuttu paikka myös suomalaiskirjailijoille).  Kumpikin  oli  esikoiskirjailija, Lindalta  oli ilmestynyt runokokoelma ja  Karl Ovelta  romaani.  "Hän[Linda] oli laiha ja kaunis. Hän säteili tummaa, villiä, eroottista, destruktiivista hehkua. Päästin kaiken irti, " Knausgård kuvailee. 

 Suhde päättyi  katastrofiin ennen kuin oli alkanutkaan.    Karl Ove    viilteli kasvonsa, kun  Linda  torjui hänet, koska oli rakastunut toiseen.  Kun he   alkoivat  tapailla  Tukholmassa, he eivät    voineet  puhua siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut eivätkä sen takia mistään muustakaan.  Tapaamiset  vaivaannuttavat   Karl Ovea, hän  ei  keksinyt  mitään  sanottavaa ja hän  uskotteli itselleen, ettei  ole rakastunut. Mutta kun hän suutelee Lindaa ensimmäisen  kerran, hän  pyörtyy kadulla.  Pari miestä on jo hälyttämässä ambulanssia paikalle ennen kuin hän virkoaa.    Onnestakin voi  pyörtyä! Tai   sitten Karl Ove  vain unohti hengittää

  Dramaattisen ensisuudelman jälkeen   en pystynyt  laskemaan  kirjaa käsistäni,  oli  pakko saada tietää  mitä  Lindalle  ja Karl  Ovelle  seuraavaksi tapahtuu.   Siihen  meni koko yö.     Ensimmäistä kertaa  elämässään Karl Ove  on absoluutisen onnellinen,  mikään ei voi varjostaa  hänen iloaan.   Ensihuumaa  kestää  puoli vuotta.  Sitten ristiriitaiset  tunteet alkavat raastaa Karl Ovea.  Hänen   on mahdotonta keskittyä kirjoittamiseen, kun Linda on samassa huoneessa ( he asuvat yksiössä).  Hän haluaisi olla yksin ja lukea  rauhassa eikä kukaan vaatisi häneltä mitään.  Tuttu tilanne  varmaan  jokaiselle kirjoittavalle ihmiselle. Tunnen suurta sympatiaa  Karl Ovea kohtaan,  joka kirjoittaa: " Sieluni  oli vereslihalla, suhteemme niin klaustrofobinen ja  synkkä, että halusin luopua siitä mutta en voinut, olin liian heikko, ajattelin häntä, säälin häntä, ilman minua hän tuhoutuisi, olin liian heikko, rakastin häntä." 

  En  muista  aikoihin  lukeneeni mieskirjailijaa, joka  kuvaa   tunteiden   vuoristorataa  yhtä  hyvin kuin Knausgård.  Mieleen  tulee  vertauskohtana  August  Strindbergin Hullun puolustuspuhe.   Senhän minä luin uudestaan vain pari kuukautta sitten!

Karl Ove vuokraa työhuoneen kodin ulkopuolelta, kirjoittaa   tarinaa Raamatun  henkilöistä,   käy  synnytysvalmennuksessa Lindan kanssa ja   osallistuu  synnytykseen.   ( Synnytyksen kuvausta  13  sivua,  mikä ei ole paljon   yli  kuusisatasessa kirjassa).   Lapsen  syntymän  jälkeen   Karl Oven on pakko    saada romaani   syysmarkkinoille, koska  perhe tarvitsee  rahaa.   Deadlineen  on  kuusi viikkoa aikaa, mutta " romaanissa oli vain sandaaleja  ja kameleita, siitä ei tullut mitään."   Hänen oli  aloitettava  koko homma alusta.  Hän  muutti työhuoneelle ja  kirjoitti  maanisessa   tilassa yötä päivää,  kaksikymmentä sivua päivässä ja  riiteli Lindan kanssa, joka soitti hänelle monta kertaa päivässä, haukkui hänet  epäempaattiseksi  hirviöksi, joka ei välitä perheestään ja  uhkasi jättää hänet. Karl Ove  piti puhelinta kaukana korvastaan ja jatkoi kirjoittamista.    Semmoista  kirjailijan elämä on  parhaimmillaan -   ei mikään muu  ole  yhtä  tärkeätä kuin kirjoittaminen. 

  Edellisen  romaanin  ilmestymisestä on  kulunut  jo  kuusi vuotta.   Ehkä  Karl Ove olisi jäänyt  nyhräämään enkeliesseen ja    Raamatun henkilöiden pariin, elleivät   ulkoiset paineet olisi olleet  niin kovat.    Rahapula ja  deadline, siinäpä   kirjailijan parhaat  muusat.   Romaani   En tid för alt valmistuu  määräaikaan  mennessä  ja se nimetään   Pohjoismaiden  neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Samana  vuonna   Suomesta oli ehdokkaana  Monika  Fagerholmin  Amerikkalainen tyttö, jota  Karl  Ove veikkaa  voittajaksi.  Mutta   palkinnon sai     islantilainen Sjón. 
   
Ehdokkuuden  tuomaan julkisuuteen  Karl  Ove suhtautuu    kaksijakoisesti .   Kun  lehdet osoittavat  kiinnostusta häntä ja hänen tekemisiään kohtaan, osa hänestä on    innoissaan ja iloinen. Mutta  joka kerta kun hän antaa haastattelun, ja haastattelussa  lukee jotain mitä hän ei  ole  sanonut, hänen minäkuvansa  palaa poroksi  häpeästä. Kuitenkin hän hänen  jatkaa  haastattelujen antamista, koska  " imartelun kaipuu on voimakkaampaa kuin idiootilta näyttämisen pelko" [...]   "Olin huora,  se  oli ainoa kattava sana."   Hän  ei ole ainoa  kirjailija, jolle  julkisuus  aiheuttaa  samanlaista  henkistä  pahoinvointia.   Hän   selittää itselleen, että pakko siellä on olla, koska on sen kustantamolle velkaa.

Kun olin  lukenut kirjan  kertaalleen  lävitse, aloitin alusta ja  luin    lapsiperheen arjen kuvaukset, joita olin  hyljeksinyt   ensilukemalla. Minua  puhutteli kerronnan  konstailemattomuus,  tapa  jolla  Knausgård  kuvaa  Karl Oven   arjen taistelua. Se  oli  niin  tuttua ajalta, jolloin   omat lapseni  olivat pieniä.  Karl Oveen   on helppo  samaistua.   Hänellä on kolme pikkulasta, nuorin on vielä vauva,   eikä  "romaani" ( palkintoehdokasromaanin jälkeen) ole edistynyt   kahteen vuoteen  pätkääkään.  Hänen uskonsa kirjallisuuteen on hiipunut: " Aina kun luin   jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä {...] Sepitteellä ei ole mitään arvoa,  dokumentilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä  kirjallisuuden lajilla missä ei ollut  kyse   kertomuksesta. Se ei käsitellyt  mitään, se koostui vain äänestä , oman persoonallisuuden äänestä, elämästä, kasvoista, katseesta jonka voi kohdata."

Vaikka  kertomuksella  ei  Knausgårdin  mielestä olisikaan  mitään arvoa, niin   Karl Oven elämästä   muodostuu  yhtä kaikki  kertomus.   Parasta siinä   kertomuksessa on, että   sen välityksellä lukija  kohtaa kirjailijan,  joka  ei  piiloudu fiktion taakse kynsiään   vuoleksimaan ( à la Joyce). 

17.12.2012

Lisää Knausgårdista  Sami Liuhdon blogissa.  Suosittelen.