Knausgårdin Taisteluni, Toinen kirja ( suom. Katriina Huttunen. Like 2012) oli vähällä jäädä lukematta, siksi että alku, noin 70 sivua lapsiperheen elämän kuvausta, pitkästytti minua. Ajattelin, että jos tämän kirjoittaja olisi nainen, kustannustoimittaja olisi sanonut: puolet pois, alun pitää olla iskevämpi, ei kaikkea eikä varsinkaan kakkavaippojen vaihtoa tarvitse kuvata niin yksityiskohtaisesti.
Taisteluni jäi makaamaan yöpöydän lukemattomien kirjojen pinoon, kunnes koitti itsenäisyyspäivä ja telkkarista tuli niin ikävystyttävää ohjelmaa, linnan juhlaa ja Tuntematonta sotilasta, että tartuin mieluummin kirjaan. Knausgårdin teksti imaisi minut mukaansa siinä vaiheessa , kun Karl Ove muuttaa Tukholmaan ja majailee aluksi ystävänsä Geirin luona. Heidän kirjallisuuskeskustelunsa ovat kiinnostavia. Lainakirjan sivuille alkoi ilmestyä keltaisia ja vihreitä muistilappuja sitä mukaa kun lukeminen edistyi (kun ei voi tehdä lyijykynämerkintöjä eikä taitella sivuja koirankorville, niitä korvia tulisi tullut koko joukko).
Karl Oven kirjoittaminen on jumissa, hän on kirjoittanut kuusi vuotta eikä hänellä ole muuta kuin " satakolmekymmentä sivua pitkä idioottimainen essee enkeleistä ", hän tunnustaa. Geir on sitä mieltä, että essee ei ole hänen lajinsa, hän kannustaa ystäväänsä seuraavasti: "Osaat kirjoittaa kaksikymmentä sivua vessassa käynnistä ja saada ihmiset lukemaan sitä, kunnes heidän silmänsä kostuvat. Kuinkahan moni siihen pystyy? Kuinka moni kirjailija olisi tehnyt sen jos vain olisi osannut? Miksi ihmiset nyhräävät modernistisia runojaan joissa on kolme sanaa sivulla? Siksi että he eivät osaa muuta. Kai sinäkin sen tajuat kaikkien vuosien jälkeen, helvetti. Jos he osasivat muuta , he tekisivät sen. Sinä osaat mutta et arvosta sitä. Vähättelet sitä, haluat mieluummin olla etevä ja kirjoittaa esseitä. Kaikkihan esseitä osaavat kirjoittaa! Se on maailman helpointa hommaa."
Tukholmassa Karl Ove tapaa Lindan, johon oli iskenyt silmänsä kolme vuotta aikaisemmin Biskops-Arnön esikoiskirjailijaseminaarissa ( tuttu paikka myös suomalaiskirjailijoille). Kumpikin oli esikoiskirjailija, Lindalta oli ilmestynyt runokokoelma ja Karl Ovelta romaani. "Hän[Linda] oli laiha ja kaunis. Hän säteili tummaa, villiä, eroottista, destruktiivista hehkua. Päästin kaiken irti, " Knausgård kuvailee.
Suhde päättyi katastrofiin ennen kuin oli alkanutkaan. Karl Ove viilteli kasvonsa, kun Linda torjui hänet, koska oli rakastunut toiseen. Kun he alkoivat tapailla Tukholmassa, he eivät voineet puhua siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut eivätkä sen takia mistään muustakaan. Tapaamiset vaivaannuttavat Karl Ovea, hän ei keksinyt mitään sanottavaa ja hän uskotteli itselleen, ettei ole rakastunut. Mutta kun hän suutelee Lindaa ensimmäisen kerran, hän pyörtyy kadulla. Pari miestä on jo hälyttämässä ambulanssia paikalle ennen kuin hän virkoaa. Onnestakin voi pyörtyä! Tai sitten Karl Ove vain unohti hengittää
Dramaattisen ensisuudelman jälkeen en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, oli pakko saada tietää mitä Lindalle ja Karl Ovelle seuraavaksi tapahtuu. Siihen meni koko yö. Ensimmäistä kertaa elämässään Karl Ove on absoluutisen onnellinen, mikään ei voi varjostaa hänen iloaan. Ensihuumaa kestää puoli vuotta. Sitten ristiriitaiset tunteet alkavat raastaa Karl Ovea. Hänen on mahdotonta keskittyä kirjoittamiseen, kun Linda on samassa huoneessa ( he asuvat yksiössä). Hän haluaisi olla yksin ja lukea rauhassa eikä kukaan vaatisi häneltä mitään. Tuttu tilanne varmaan jokaiselle kirjoittavalle ihmiselle. Tunnen suurta sympatiaa Karl Ovea kohtaan, joka kirjoittaa: " Sieluni oli vereslihalla, suhteemme niin klaustrofobinen ja synkkä, että halusin luopua siitä mutta en voinut, olin liian heikko, ajattelin häntä, säälin häntä, ilman minua hän tuhoutuisi, olin liian heikko, rakastin häntä."
En muista aikoihin lukeneeni mieskirjailijaa, joka kuvaa tunteiden vuoristorataa yhtä hyvin kuin Knausgård. Mieleen tulee vertauskohtana August Strindbergin Hullun puolustuspuhe. Senhän minä luin uudestaan vain pari kuukautta sitten!
Karl Ove vuokraa työhuoneen kodin ulkopuolelta, kirjoittaa tarinaa Raamatun henkilöistä, käy synnytysvalmennuksessa Lindan kanssa ja osallistuu synnytykseen. ( Synnytyksen kuvausta 13 sivua, mikä ei ole paljon yli kuusisatasessa kirjassa). Lapsen syntymän jälkeen Karl Oven on pakko saada romaani syysmarkkinoille, koska perhe tarvitsee rahaa. Deadlineen on kuusi viikkoa aikaa, mutta " romaanissa oli vain sandaaleja ja kameleita, siitä ei tullut mitään." Hänen oli aloitettava koko homma alusta. Hän muutti työhuoneelle ja kirjoitti maanisessa tilassa yötä päivää, kaksikymmentä sivua päivässä ja riiteli Lindan kanssa, joka soitti hänelle monta kertaa päivässä, haukkui hänet epäempaattiseksi hirviöksi, joka ei välitä perheestään ja uhkasi jättää hänet. Karl Ove piti puhelinta kaukana korvastaan ja jatkoi kirjoittamista. Semmoista kirjailijan elämä on parhaimmillaan - ei mikään muu ole yhtä tärkeätä kuin kirjoittaminen.
Edellisen romaanin ilmestymisestä on kulunut jo kuusi vuotta. Ehkä Karl Ove olisi jäänyt nyhräämään enkeliesseen ja Raamatun henkilöiden pariin, elleivät ulkoiset paineet olisi olleet niin kovat. Rahapula ja deadline, siinäpä kirjailijan parhaat muusat. Romaani En tid för alt valmistuu määräaikaan mennessä ja se nimetään Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Samana vuonna Suomesta oli ehdokkaana Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö, jota Karl Ove veikkaa voittajaksi. Mutta palkinnon sai islantilainen Sjón.
Ehdokkuuden tuomaan julkisuuteen Karl Ove suhtautuu kaksijakoisesti . Kun lehdet osoittavat kiinnostusta häntä ja hänen tekemisiään kohtaan, osa hänestä on innoissaan ja iloinen. Mutta joka kerta kun hän antaa haastattelun, ja haastattelussa lukee jotain mitä hän ei ole sanonut, hänen minäkuvansa palaa poroksi häpeästä. Kuitenkin hän hänen jatkaa haastattelujen antamista, koska " imartelun kaipuu on voimakkaampaa kuin idiootilta näyttämisen pelko" [...] "Olin huora, se oli ainoa kattava sana." Hän ei ole ainoa kirjailija, jolle julkisuus aiheuttaa samanlaista henkistä pahoinvointia. Hän selittää itselleen, että pakko siellä on olla, koska on sen kustantamolle velkaa.
Kun olin lukenut kirjan kertaalleen lävitse, aloitin alusta ja luin lapsiperheen arjen kuvaukset, joita olin hyljeksinyt ensilukemalla. Minua puhutteli kerronnan konstailemattomuus, tapa jolla Knausgård kuvaa Karl Oven arjen taistelua. Se oli niin tuttua ajalta, jolloin omat lapseni olivat pieniä. Karl Oveen on helppo samaistua. Hänellä on kolme pikkulasta, nuorin on vielä vauva, eikä "romaani" ( palkintoehdokasromaanin jälkeen) ole edistynyt kahteen vuoteen pätkääkään. Hänen uskonsa kirjallisuuteen on hiipunut: " Aina kun luin jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä {...] Sepitteellä ei ole mitään arvoa, dokumentilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä kirjallisuuden lajilla missä ei ollut kyse kertomuksesta. Se ei käsitellyt mitään, se koostui vain äänestä , oman persoonallisuuden äänestä, elämästä, kasvoista, katseesta jonka voi kohdata."
Vaikka kertomuksella ei Knausgårdin mielestä olisikaan mitään arvoa, niin Karl Oven elämästä muodostuu yhtä kaikki kertomus. Parasta siinä kertomuksessa on, että sen välityksellä lukija kohtaa kirjailijan, joka ei piiloudu fiktion taakse kynsiään vuoleksimaan ( à la Joyce).
17.12.2012
Lisää Knausgårdista Sami Liuhdon blogissa. Suosittelen.
sunnuntai, joulukuuta 16, 2012
tiistaina, marraskuuta 27, 2012
Seksikäs Che Guevara
Che Guevara
Kuvatekstissä lukee:" Kotimaastaan Argentiinasta on Kuuban vahva mies tuonut selkeän espanjankielensä ja matté-pullon, josta hän harvoina joutohetkinä ehtii nauttia. Väljät ja vähät vaatteet tuntuvat vapauttavilta allergisen astman vaivaamasta kehosta."
Harvinainen kuva löytyi lehtikasasta, jonka joku oli jättänyt porraskäytävään. Kasa koostui yli 50 vuotta vanhoista Viikkosanomista. Kaappasin kasan kainalooni ja ryhdyin kotona tutkimaan löytöä. Lehdissä oli paljon mielenliintoista luettavaa ja katseltavaa. Eva Aminoff, "Naisemme Havannassa", kuten Viikkosanomat luonnehtii, oli kirjoittanut reportaasisarjan Kuubasta. Sarjan 16. juttu ilmestyi numerossa 25/1961. Sen nimi oli Che Guevara- vallankumouksen aivot.
Eva Aminoff kertoo, että kesti kolme kuukautta ennen kuin hänen onnistui saada haastattelu Che Guevaralta. Se tapahtui teollisuusministeriössä. Aminoffilta loppui filmirulla kesken kaiken ja Che vaihtoi rullan, järjesteli etäisyyksiä ja valosuhteita. Hän kertoi, että eräässä vaiheessa elämäänsä hankkinut leipänsä valokuvaajana.
Rullanvaihto sulatti jään ja rentoutti haastatelevan. Aminoff kuvailee: "Hengitys oli rauhoittunut kokonaan. Suuri, lempeä ystävällisyys ja sen mukana tenhoava charmi oli levinnyt Kuuban argentiinalaisen kohtalonmiehen kasvoille. Oli sopiva hetki siirtyä haastattelun piiriin."
Minua kiinnosti kuvan tarina. Missä ja milloin se on otettu ? Tuskin teollisuusministeriössä. Uteliaisuuttani lainasin kirjastosta Aminoffin matkakirjan Vallankumouksen valtakunta. Kuuban vallankumous oli tapahtunut vuonna 1959. Vallankumouksen tekijät olivat nuoria miehiä: Fidel Castro 33 v, Che Guevara 31 v, ja Raúl Castro ei ollut täyttänyt vielä kolmeakymmentäkään.
Aminoff oli viettänyt vuosien 1960-1961 vaihteessa viisi kuukautta Kuubassa ja koonnut matkan jälkeen Viikkosanomissa ilmestyneistä reportaaseista kirjan. Hän mainitsee tavanneensa Che Guevaran kaksi kertaa, mutta pettymyksekseni en löytänyt selostusta Chen joutohetkestä, jolloin hänellä oli aikaa lojua sängyssä ja nauttia mattéta.
Teollisuusministeri Che työhuoneessaan.
PS. Olen lukenut muutakin kuin 50 vuotta vanhoja lehtiä. Kirjailijan päiväkirjassa kerron mitä mieltä olen Sofi Oksasen romaanista Kun kyyhkyset katosivat ja Ene Mikhelsinin Ruttohaudasta. Ja miten kävi kun matkustin Viroon ensimmäisen kerran vuonna 1972.
Parhaillaan luen Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania. Olen päätynyt pitkin haarautuvia polkuja sivulle 443, mutta ei minulla ole vielä selkeätä käsitystä kirjasta. Tuntuuu kuin olisin eksyksissä. Sivun 443 alalaidassa kertoja puhuttelee lukijaa: "Hauskaa että olet viihtynyt Neuromaanin parissa näin pitkään. Nyt, kun tarinalinja on saatu päätökseen, voidaan paljastaa Geregin olevan fiktiivinen romaanihenkilö jota ei voi konkreettisesti satuttaa eikä vahingoittaa, joten todellisuudessa hänelle ei ole käynyt kuinkaan, hän voi edelleen hyvin ja lähettää sinulle sydämelliset terveiset."
Tiedoksi: Jaakko Yli-Juonikas on aloittanut blogin. Sen nimi on Arvoitus nimeltä elämä.
maanantaina, lokakuuta 22, 2012
Mitä kirjallisuus on?
Ninnin tassu on William S. Burroughsin unikirjan päällä.
Kirjan nimi on My Education. Onkohan se kirjallisuutta,
Ninni näyttää pohtivan.
Juha Seppälä on pohtinut kirjailijuutta ja kirjallisuutta näin:
"Hirveintä on, että
kirjailijat jatkavat vaikka maailma
palaisi siitä yksinkertaisesta syystä että ovat kirjailijoita. Kirjailija tekee
kirjaa vielä hirttolavalla, näkee
pyövelinsä asun yksityiskohdat, rekisteröi
valon sävyn, hiljaisuuden äänen,
tukahdutetun kauhun tuoksun. Näyttelijät haluaisivat olla kirjailijoita,
rock-laulajat samoin. Kaikki tahtovat
roolin. Media myy näyttelijän kirjaa kuin viinaa tai naisia, media
tahtoo elää ja kaupata sitä mille on aina ostaja. Kriitikot vihaavat
kirjailijoita ja kirjailijat vihaavat kriitikoita. Martin Walserin oli kirjoitettava siitä kokonainen kirja. Theodore Dreiser vuokrasi huoneen
Brooklynistä ensimmäisen kirjansa huonojen
arvostelujen jälkeen, istui puisella tuolilla keskellä huonetta ja
käänsi sitä kerran toisensa jälkeen eikä
löytänyt oikeaa asentoa. Myös lukijat vihaavat kirjailijoissa kirjallisuutta. Kirjailijoita ne rakastavat.
Kirjallisuus on ennakoimatonta, arvaamatonta,
monesti rumaa ja käsittämätöntä.
Tai valheellista, tai totuudellista, erilaista kuin lukijan kokemus elämästä." Sitaatti on Seppälän romaanista Mr. Smith (WSOY 2012), josta enemmän Kirjailijan päiväkirjassa.
Hyllyssäni on Jean-Paul Sartren kirja Mitä kirjallisuus on? (Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen, Delfiinikirjat, Otava 1976). 256 sivua tiheätä tekstiä ja lisäksi selitykset. Seitsemänkymmentäluvulla olen lukenut kirjaa kynä kädessä. Olen alleviivannut mm. sanat "kirjoittamisakti" ja "lukutoimitus." Sartren mukaan kirjoittamisakti on teoksen luomisen epätäydellinen ja abstrakti vaihe, kun taas lukutoimitus on havannoimisen ja luomisen synteesi. " Kirjailijan ja lukijan yhteisestä toiminnasta syntyy konkreettinen ja kuvitteelinen objekti, hengentuote. Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla", sanoo Sartre.
Sartre määrittelee millainen on huono ja hyvä kirja: ""Huono kirja on se joka, yrittää imartelemalla viehättää, toisin kuin hyvä kirja, joka on vaatimus ja uskon osoitus." Hän siteeraa Jean Paulhania, ranskalaiskirjailijaa ja saksalaismiehityksen aikaisen vastarintaliikeen keskushahmoa. Paulhan kirjoitti: " Jokainen tietää, että meidän päivinämme on olemassa kahdenlaista kirjallisuutta: huonoa joka itse asiassa on lukukelvotonta ( ja sitä luetaan paljon), ja hyvää kirjallisuutta, jota kukaan ei lue."
Selkeä määritelmä. Se on kirjoitettu viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla. Onkohan kirjallisuuksia nykyään enemmän kuin kahdenlaisia? Ehkä Mahdollisen kirjallisuuden seura osaisi vastata. Sen ensimmäisestä vuosikirjasta on esittely Kritiikin uutisissa.
sunnuntai, lokakuuta 21, 2012
Kirjailijan päiväkirja ja bloggaaminen
Lokakuisia mansikanlehtiä palstalla.
Syksy tekee nostalgiseksi. Viljelykausi on ohi. Jos ja kun jonain päivänä lakkaa satamasta, käyn istuttamassa narssissin sipulat maahan , ja haen lapion ja talikon palstalta pois.
Nostalgian vallassa rupesin tallentamaan vanhoja nettipäiväkirjojani, kun löysin kätevän ja nopean tallennusohjelman, joka tallentaa blogit pdf-muodossa. Ohjelman nimi on Blogbooker. Suosittelen.
Siitä on yli kymmenen vuotta , kun aloin pitää nettipäiväkirjaa nimeltä Kirjailijan päiväkirja. Siihen aikaan ei ollut vielä blogeja, tai jos olikin en tiennyt niistä mitään. Jouduin tekemään aika paljon käsitöitä aina kun päivitin nettipäiväkirjaa. Koodasin aluksi itse kaiken, kunnes löysin sivunteko-ohjelman. Nykyisillä bloggaajilla ei ole aavistustakaan miten monimutkaista siihen aikaan oli päivitysten tekeminen ja niiden lähettäminen nettiin.
Vuonna 2002 bloginpitäjiä pidettiin narsisteina tai muuten vain höyrähtäneinä tyyppeinä. Nörtti oli haukkumasana. Nykyään asiat ovat toisin. Bloggaajat ansaitsevat rahaa blogeillaan, jotkut jopa elättävät itseään bloggaamisella, sen kuulin tänään radiosta. Tosin kyse oli muotibloggaajista. Kirjabloggaajista ei puhuttu, ehkä he saavat kirjoja ilmaiseksi ja pääsevät kustantajien infoihin. Minulla ei ole asiasta kokemusta.
Vuonna 2005 löysin Bloggerin helpon blogialustan ja aloitin Sanat-blogin. Aluksi ajettelin pitää kahta blogia rinnakkain, Kirjailijan päiväkirjaan kirjoittaisin kirjalijaelämästä, unista yms., ja Sanat-blogiin kirjoista, joita olen lukenut. Mutta ei se suunnitelma toteutunut. Aloin laiminlyödä yhä pahemmin Kirjailijan päiväkirjaa.
Kun tallensin Blogbookerilla vanhoja nettipäiväkirjoja, tuli mieleeni, että miksen jatkaisi Kirjailijan päiväkirjaa. Sehän on paljon kotoisampi ja intiimimpi blogi kuin Sanat. Viime kuussa siellä on Bloggerin tilastojen mukaan käynyt vain 478 katsojaa, kun taas Sanat-blogissa on käynyt 4671 katsojaa. Sivumennen sanoen en luota Bloggerin tilastoihin. ne ovat minusta vahvasti ylimitoitettuja. Ne on tehty mainostajia varten samoin kuin sanomalehtien verkkolehtien tilastot, jotka mittaavat klikkauksia, mutta eivät lukijoita.
Tällä viikolla olen päivittänyt neljästi Kirjailijan päiväkirjaa. Eilen kirjoitin sinne mitä mieltä olen Juha Seppälän romaanista Mr. Smith. Hampaankolossa on vieläkin Seppälän vuonna 2005 heittämä herja bloggaamisen turhanpäiväisyydestä.
perjantaina, lokakuuta 12, 2012
Venäläisiä kertojia
Syksyä Siperiassa. Tuntematon mies kissansa kanssa
siperilaiskylän raitilla. Kuvasin hänet vuonna 2004, jolloin
osallistuin suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kokoukseen
Hanti-Mansiassa. (Klikkaa kuva isommaksi)
Jevgeni Griškovets: Joet
Jevgeni Griškovetsilta on ilmestynyt suomeksi viime keväänä mainio pieni kirja Joet (Suom. Saija Aarros. Kampus Kustannus, Jyväskylä 2012). Griškovets on syntynyt, kasvanut ja käynyt koulunsa Siperiassa. Nykyään hän asuu Kaliningradissa. Hän on kotimaassaan suosittu näytelmäkirjailija, ohjaaja ja näyttelijä, Venäjän Woody Alleniksi sanottu. Griškovetsin kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi ikinä Siperiassa käynyt.
"Minulla ei ole mitään käsitystä siperialaisesta eksotiikasta, minä en ole sitä kokenut",
sanoo kirjan nimetön kertoja. Hän tunnustaa, että on nähnyt karhun kerran, ei ole ikinä pitänyt joesta uimisesta, ja taigassakin käynyt vain kerran, "ollut siellä hyttysten syötävänä, nuuhkaissut vähän sen ilmaa, nähnyt jotain. En käsittänyt siitä mitään ja...palasin kaupunkiin."
Kertojaminän Siperia ei ole synkkä paikka, vaikka hänen kaupunginosansa rajalla olikin vankila nro 5, jonka muurit ja valonheittimet pelottivat häntä lapsena. Mutta vielä enemmän häntä pelottivat järvien iilimadot. Hän pelkäsi niitä kuollakseen. Hän kertoo lempeällä ironialla poikavuosistaan Siperiassa, jossa elämä oli ihan tavallista. "Kun koulutunnit peruuttiin pakkasten takia, me juoksimme elokuviin tai ihan vain pihalle leikkimään. Alaskassa oli koiravaljakoita ja oikea kuolettava pakkanen. Mutta meillä oli ihan tavallinen pakkanen. Aivan tavallinen!" Kertoja on lukenut Jack Londonin kuvauksia Alaskan pakkasista ja koiravaljakoista, ja häneen on tehnyt suuren vaikutuksen se, että kun siellä sylkäisee, niin sylki jäätyy ennen kuin se ehtii pudota maahan.
Tunnistan itseni kertojan kuvaillessa, miten hämmästyneitä ulkomaalaiset ovat kun he saapuvat ensi kertaa Siperiaan. He hämmästelevät mm. Fuji- tai Kodak-kyltillä varustettuja valokuvausliikkeitä, koska ovat tuoneet kotimaastaan filmirullakasan "saadakseen itsestään kuvia paikallisten asukkaiden, porojen ja karhujen kanssa ja, luonnollisesti, ikuistaakseen kuuluisat siperialaiset vankilat ja pakkotyöleirit. He ovat hämmästyneempiä kuin ensimmäiset Kuun pinnalle astuneet ihmiset olisivat olleet, jos olisivat löytäneet sieltä vaikkapa muurahais- tai mehiläispesän." Minä hämmästelin ensimmäisellä Siperian matkallani Whiskas-kissanruokapurkkeja, joita näin Nenetsian niemimaalla olevassa kaupassa.
Lisää Venäjän nykykirjllisuudesta Kiiltomadossa, Kristina Rotkirchin kirjoitus: Vapaus ja pluralismi. Muutama sana Venäjän nykykirjallisuudesta.
Andrei Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia
Andreï Makine on syntynyt Siperiassa, mutta kasvanut Penzassa, joka on Udmurtian naapurissa. Hän lähti kolmenkymmenen vuoden iässä Ranskaan, vaihtoi kieltä ja ryhtyi ranskalaiseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa Venäjästä. Ranskalaisia Venäjä on aina kiinnostanut , joten ei ole ole ihme , että Makine on suosittu kirjailija Ranskassa. Näyttää olevan myös Suomessa, koska hänen kirjoistaan on ilmestynyt kymmenen suomennosta. Olen lukenut kauan sitten Makinen Ranskalaisen testamentin, hänen läpimurtoteoksensa, joka sai kiitosta, ylistystä ja kirjallisuuspalkintoja, eikä se hullumpi kirja ollutkaan.
Ikuisen rakkauden kosketuksia ( Le livre des brèves amours éternelles) ilmestyi Ranskassa viime vuonna ja tänä vuonna suomeksi. ( Suom. Annikki Suni, WSOY 2012). Kun näin Makinen uutuuskirjansa pikalainahyllyssä, tartuin siihen siihen innokkaana uudistamaan vuosien takaisen tuttavuuden, vasitenkin kun kirjan nimi viittasi rakkauteen, joka on kiinnostanut minua varhaisteini-iästä asti.
En tiedä oliko vika minussa vai kirjassa, että lukukokemus oli pettymys. En saanut kontaktia orpokodissa kasvaneeseen kertojaan sen enempää kuin kirjailijaankaan. Minusta tuntui kaiken aikaa, että sanoista ja niiden väleistä tiuhkui epämääräistä negatiivisuutta, jota vierastin.
Kirja alkaa kohtaamisesta. Kertoja lähtee saattamaan kotiin Dmitri Ressiä, toisinajattelijaa, jonka vankileirikierre oli alkanut parikymppisenä. Ress oli silloin liimannut jonkin viraston seinään julisteen, jossa luki " Eläköön suuri sikakumous". Erään puiston portilla he pysähtyvät. Kertoja näkee tuntemattoman kaunottaren , joka nousee autosta ja kulkee ohitse lapsensa kanssa ja jättää jälkeensä kitkerän ja kylmän hajuveden hulvahduksen. "Nuoruudesta lähtien on sen kohtaamisen muisto palannut ajoittain mieleeni. Se on piinannut ja paennut kuin arvoitus, jonka ratkaisun ihminen toivoo edelleen löytävänsä."
Kummallinen yhteensattuma jäi pitkäksi aikaa vaille vastausta, kertoja sanoo. Hän unohtaa Dmitri Reissin ja siirtyy muistelemaan lyhyitä kohtaamisiaan ikuisen rakkauden kanssa. Usein kohtaamisessa on taustalla jokin poliittinen kulissi - Brežnevin suuri naamakuva tai paraatikoroke, jonka alla olevaan terästankojen alla olevaan labyrinttiin kertoja eksyy. Neuvostojärjestelmä ei suosinut rakkautta, kertojan mukaan: "Vapaiden rakastavaisten asema vertautui irtolaisiin, varkaisiin ja toisinajattelijoihin. Mikä ei tavallaan ollutkaan väärin: rakkaus on olemukseltaan kumouksellista."
Viimeisessä kertomuksessa tuntemattoman kaunottaren arvoitus selviää. Kertoja näkee nizzalaisessa ravintolassa naisen, jota Ress oli rakastanut "ylimaallisella rakkaudella niin kuin Dante Beatricea." Nainen ei ollut enää kaunotar, hänestä oli tullut "nomenklatuuramuija," kuten kertoja luonnehtii, kaiken lisäksi nainen on tuhonnut Ressin elämän. Siinä vaiheessa minulle selviää, mikä vierottaa minua Makinen kirjasta. Siinä on liikaa osoittelevaa tendenssiä. Ymmärrän kyllä orpokodissa kasvaneen ja Afganistanin sodassa palovammoja saaneen kertojan katkeruuden, mutta miksi menestynyt kirjailijakin on katkera, ja miksi hän kirjoittaa yleviä, ilmeisesti syvällisiksi tarkoitettuja lauseita, esimerkiksi: " Me ihmiset erehdymme kohtalokkaasti, kun haluamme löytää pysyviä paratiiseja." Monikon ensimmäinen persoona toistui niin usein, että minusta alkoi tuntua kuin Makine jättäisi sanomatta jotain henkilökohtaisesti kipeätä ja merkitsevää, ja piiloutuisi mahtipontisen me-kulissin taakse
Sergei Dovlatov: Meikäläiset
Sergei Dovlatov on minulle uusi tuttavuus Griškovetsin tavoin. Ja miten riemastuttava kohtaaminen Makinen jälkeen! Wikipedian tietojen mukaan Dovlatov opiskeli suomea Leningradin yliopistossa. Hän syntyi Ufassa 1941 ja kuoli New Yorkissa 1990. Hän joutui emigroitumaan Yhdysvaltoihin vuonna 1979. Syy: neuvostokriittisten kertomusten julkaiseminen samizdatissa. Hänen viisitoista teosta käsittävästä ja 25:lle kielelle käännetystä tuotannostaan on ilmestynyt suomeksi vain Meikäläiset ( Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2012). Sivumennen sanoen pienkustantajat tekevät nykyään kulttuuritekoja, joihin suurilla kustantajilla ei ole varaa.
Meikäläiset on Dovlatovin suvun tarina. "Toivoakseni se on varsin tavallinen", hän sanoo kirjan lopussa. Ainakin se on hauska, vaikkei suomalaisesta näkökulmasta kovin tavallinen. Dovlatov osaa anekdoottien kertomisen taidon parhaaseen venäläiseen tyyliin. Hän on hulvaton tarinaniskijä. Hän liioittelee, kärjistää, pelkistää, karrikoi. En hetkeäkään epäile, etteivätkö hänen tarinansa sedistä, tädeistä, enoista ja serkuista olisi totta.
Sergein isoisä Isaak oli käsityöläinen, entinen kaartilainen, atleetti ja elostelija. Hänellä oli kolme poikaa, joihin hän suhtautui jokseenkin halveksivasti. Yksi kirjoitti runoja ( Mihail-setä). Toinen näytteli (Sergein isä Donat). "Tomerimmaksi ja käytännöllisimmäksi osoittautui nuori Leopold. Kahdeksantoistavuotiaana hän karkasi kotoa iäksi." Hänestä tuli huijari ja hän päätyi Shanghain kautta Belgiaan, josta lähetti tuttavansa mukana isoisälle smokin ja "valtavan puhallettavan kirahvin, joka sittemmin osoittautui hattutelineeksi." Isoisä pidätettiin belgilaisena vakoojana. Hän sai kymmenen vuotta ilman kirjeenvaihto-oikeutta, mikä merkitsi teloitusta.
Tuohon aikaan ihmisiä alkoi katoilla arvaamattomasti. Sergein äiti kirosi Stalinia, mutta isä kunnioitti Stalinia ja arvioi tilanteen toisin. Näyttelijä kun oli hän näki tapahtumat draamana, jossa paheesta rangaistiin, kunnes isoisä pidätettiin. Isoisähän oli hyvä ihminen! "Isä hämmentyi. Hän ymmärsi , että kuolema kulkee jossakin lähistöllä. Että sankari on vaarassa kuten Shakespearen tragedioissa." Isä erotettiin teatterista, koska hän oli juutalainen, hänen isänsä oli teloitettu ja veli oli ulkomailla. Siis aivan tavallinen tarina entisessä Neuvostoliitossa.
Sergeistä kasvoi toisinajattelija, "aloitteleva dissidentti", kuten hän sanoo. Kuusivuotiaana hän tiesi, että Stalin tappoi isoisän. Ja koulun päättyessä hän oli perillä aivan kaikesta."Tiesin että sanomalehdissä kirjoitetaan valheita. Tiesin että ulkomailla ihmiset elävät paremmin ja onnellisemmin. Tiesin että on häpeällistä mutta hyödyllistä olla kommunisti."
Myös Sergein ystävät olivat aloittelevia dissidenttejä, parrakkaita, arvoituksellisia ja synkeitä. He joivat terästettyä viiniä ja pitivät toisiaan neroina. He kirjoittivat kuten Sergeikin, mutta heitäkään ei julkaistu. Sergein äiti tunsi myötuntoa hänen ystäviään kohtaan ja ruokki heitä, mutta siihen että ystävät eivät pesseet käsiään vessassakäynnin jälkeen, äiti suhtautui melkein yhtä ankarasti kuin yhdyssanavirheisiin. Hänestä oli äärimmäisen moraalisen rappion merkki, jos esimerkiksi sana "ylipäänsä" kirjoitettiin "yli päänsä". Äiti oli oikolukija, se oli vastuullista työtä, kirjoitusvirheestä saattoi joutua vankilaan. "Kuten tiedetään, lehdissämme vain kirjoitusvirheet ovat totta", Dolvatov irvailee.
Lukekaa ihmeessä Meikäläiset, sivuja on vain 147, yksikään sivu ei ole tylsä, eikä sivuilla ole "syvällisiä" viisauksia à la Andreï Makine, luojan kiitos!
Kirja alkaa kohtaamisesta. Kertoja lähtee saattamaan kotiin Dmitri Ressiä, toisinajattelijaa, jonka vankileirikierre oli alkanut parikymppisenä. Ress oli silloin liimannut jonkin viraston seinään julisteen, jossa luki " Eläköön suuri sikakumous". Erään puiston portilla he pysähtyvät. Kertoja näkee tuntemattoman kaunottaren , joka nousee autosta ja kulkee ohitse lapsensa kanssa ja jättää jälkeensä kitkerän ja kylmän hajuveden hulvahduksen. "Nuoruudesta lähtien on sen kohtaamisen muisto palannut ajoittain mieleeni. Se on piinannut ja paennut kuin arvoitus, jonka ratkaisun ihminen toivoo edelleen löytävänsä."
Kummallinen yhteensattuma jäi pitkäksi aikaa vaille vastausta, kertoja sanoo. Hän unohtaa Dmitri Reissin ja siirtyy muistelemaan lyhyitä kohtaamisiaan ikuisen rakkauden kanssa. Usein kohtaamisessa on taustalla jokin poliittinen kulissi - Brežnevin suuri naamakuva tai paraatikoroke, jonka alla olevaan terästankojen alla olevaan labyrinttiin kertoja eksyy. Neuvostojärjestelmä ei suosinut rakkautta, kertojan mukaan: "Vapaiden rakastavaisten asema vertautui irtolaisiin, varkaisiin ja toisinajattelijoihin. Mikä ei tavallaan ollutkaan väärin: rakkaus on olemukseltaan kumouksellista."
Viimeisessä kertomuksessa tuntemattoman kaunottaren arvoitus selviää. Kertoja näkee nizzalaisessa ravintolassa naisen, jota Ress oli rakastanut "ylimaallisella rakkaudella niin kuin Dante Beatricea." Nainen ei ollut enää kaunotar, hänestä oli tullut "nomenklatuuramuija," kuten kertoja luonnehtii, kaiken lisäksi nainen on tuhonnut Ressin elämän. Siinä vaiheessa minulle selviää, mikä vierottaa minua Makinen kirjasta. Siinä on liikaa osoittelevaa tendenssiä. Ymmärrän kyllä orpokodissa kasvaneen ja Afganistanin sodassa palovammoja saaneen kertojan katkeruuden, mutta miksi menestynyt kirjailijakin on katkera, ja miksi hän kirjoittaa yleviä, ilmeisesti syvällisiksi tarkoitettuja lauseita, esimerkiksi: " Me ihmiset erehdymme kohtalokkaasti, kun haluamme löytää pysyviä paratiiseja." Monikon ensimmäinen persoona toistui niin usein, että minusta alkoi tuntua kuin Makine jättäisi sanomatta jotain henkilökohtaisesti kipeätä ja merkitsevää, ja piiloutuisi mahtipontisen me-kulissin taakse
Sergei Dovlatov: Meikäläiset
Sergei Dovlatov on minulle uusi tuttavuus Griškovetsin tavoin. Ja miten riemastuttava kohtaaminen Makinen jälkeen! Wikipedian tietojen mukaan Dovlatov opiskeli suomea Leningradin yliopistossa. Hän syntyi Ufassa 1941 ja kuoli New Yorkissa 1990. Hän joutui emigroitumaan Yhdysvaltoihin vuonna 1979. Syy: neuvostokriittisten kertomusten julkaiseminen samizdatissa. Hänen viisitoista teosta käsittävästä ja 25:lle kielelle käännetystä tuotannostaan on ilmestynyt suomeksi vain Meikäläiset ( Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2012). Sivumennen sanoen pienkustantajat tekevät nykyään kulttuuritekoja, joihin suurilla kustantajilla ei ole varaa.
Meikäläiset on Dovlatovin suvun tarina. "Toivoakseni se on varsin tavallinen", hän sanoo kirjan lopussa. Ainakin se on hauska, vaikkei suomalaisesta näkökulmasta kovin tavallinen. Dovlatov osaa anekdoottien kertomisen taidon parhaaseen venäläiseen tyyliin. Hän on hulvaton tarinaniskijä. Hän liioittelee, kärjistää, pelkistää, karrikoi. En hetkeäkään epäile, etteivätkö hänen tarinansa sedistä, tädeistä, enoista ja serkuista olisi totta.
Sergein isoisä Isaak oli käsityöläinen, entinen kaartilainen, atleetti ja elostelija. Hänellä oli kolme poikaa, joihin hän suhtautui jokseenkin halveksivasti. Yksi kirjoitti runoja ( Mihail-setä). Toinen näytteli (Sergein isä Donat). "Tomerimmaksi ja käytännöllisimmäksi osoittautui nuori Leopold. Kahdeksantoistavuotiaana hän karkasi kotoa iäksi." Hänestä tuli huijari ja hän päätyi Shanghain kautta Belgiaan, josta lähetti tuttavansa mukana isoisälle smokin ja "valtavan puhallettavan kirahvin, joka sittemmin osoittautui hattutelineeksi." Isoisä pidätettiin belgilaisena vakoojana. Hän sai kymmenen vuotta ilman kirjeenvaihto-oikeutta, mikä merkitsi teloitusta.
Tuohon aikaan ihmisiä alkoi katoilla arvaamattomasti. Sergein äiti kirosi Stalinia, mutta isä kunnioitti Stalinia ja arvioi tilanteen toisin. Näyttelijä kun oli hän näki tapahtumat draamana, jossa paheesta rangaistiin, kunnes isoisä pidätettiin. Isoisähän oli hyvä ihminen! "Isä hämmentyi. Hän ymmärsi , että kuolema kulkee jossakin lähistöllä. Että sankari on vaarassa kuten Shakespearen tragedioissa." Isä erotettiin teatterista, koska hän oli juutalainen, hänen isänsä oli teloitettu ja veli oli ulkomailla. Siis aivan tavallinen tarina entisessä Neuvostoliitossa.
Sergeistä kasvoi toisinajattelija, "aloitteleva dissidentti", kuten hän sanoo. Kuusivuotiaana hän tiesi, että Stalin tappoi isoisän. Ja koulun päättyessä hän oli perillä aivan kaikesta."Tiesin että sanomalehdissä kirjoitetaan valheita. Tiesin että ulkomailla ihmiset elävät paremmin ja onnellisemmin. Tiesin että on häpeällistä mutta hyödyllistä olla kommunisti."
Myös Sergein ystävät olivat aloittelevia dissidenttejä, parrakkaita, arvoituksellisia ja synkeitä. He joivat terästettyä viiniä ja pitivät toisiaan neroina. He kirjoittivat kuten Sergeikin, mutta heitäkään ei julkaistu. Sergein äiti tunsi myötuntoa hänen ystäviään kohtaan ja ruokki heitä, mutta siihen että ystävät eivät pesseet käsiään vessassakäynnin jälkeen, äiti suhtautui melkein yhtä ankarasti kuin yhdyssanavirheisiin. Hänestä oli äärimmäisen moraalisen rappion merkki, jos esimerkiksi sana "ylipäänsä" kirjoitettiin "yli päänsä". Äiti oli oikolukija, se oli vastuullista työtä, kirjoitusvirheestä saattoi joutua vankilaan. "Kuten tiedetään, lehdissämme vain kirjoitusvirheet ovat totta", Dolvatov irvailee.
Lukekaa ihmeessä Meikäläiset, sivuja on vain 147, yksikään sivu ei ole tylsä, eikä sivuilla ole "syvällisiä" viisauksia à la Andreï Makine, luojan kiitos!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)