keskiviikkona, lokakuuta 03, 2012

Kissa sisälläni, ja unet.

"Me olemme  kissat sisällämme.  Me olemme  kissat, jotka eivät  voi kulkea yksin, ja meille on olemassa vain yksi paikka." William S. Burroughs.


William ja  kissa  Ginger, yksi monista  hänen kissoistaan  Tämän kuvan "pelastin" Facebookin päivitysvirrasta.  Kuva on  peräisin täältä: http://www.vice.com/read/the-cat-offers-itself- Sivulla  kerrotaan   Burroughsin  kissoista. Kannattaa lukea.

Burroughs kirjoittaa:  "En ole  koiranvihaaja. Sitä vihaan minkä ihminen on parhaasta ystävästään tehnyt. Pantterin murina on vaarallisempaa kuin koiran murina, mutta se ei ole  rumaa. Kissan viha  on kaunista,  se palaa  puhtaalla kissan liekillä, karvat pystyssä ja rätisee sinisiä kipinöitä, silmät  loimuavat ja suu sylkee. Mutta  koiran  murina on rumaa, punaniskaista lynkkausjoukkion pakistanalaistenhakkaajan murinaa...jonkun murinaa, jolla  on "Tapa homo Kristuksen tähden" -tarra autorämässään, omahyväistä miehitettyä murinaa. Nähdessäsi tuon murinan katsot jotakin, jolla ei ole omia kasvoja. Koiran viha ei ole sen omaa. Sen sanelee koiran  kouluttaja. Ja lynkkausjoukon vihan sanelee valmennus."  (Suom. Elina Koskelin)

En minäkään ole  ole koiranvihaaja.  Mutta  en  jaksaisi  elää  koiran kanssa.  Koira on ekstrovertin , kissa introvertin  ihmisen eläin. Minä olen introvertti.

Burroughsin   Kissa sisälläni, pieni punainen kirja,   ilmestyi  vuonna 2005 Sammakon kustantamana.   Ostin sen   silloin.  Nykyään ostan harvoin  kirjoja,  mutta  keväällä  ostin Burroughsin     unien kirjan    Koulutukseni.    Myös sen on   kustantanut Sammakko ja  suomentanut  Elina  Koskelin.  Suosin   Sammakon kaltaisia  pienkustantajia, siksi ostan niiden kirjoja. Ne   suhtautuvat  kirjallisuuteen vielä   intohimoisella  rakkaudella. Samaa  ei voi sanoa   suurkustantajista, joiden  täytyy  myydä  kirjoja  osakkeenomistajien taloudelliseksi  hyödyksi.  On  varmaankin  painostavaa olla suurkustantamossa  kustannustoimittajana,  joka rakastaa kirjallisuutta, mutta jonka  on  pakko  lukea  käsikirjoituksia sillä  silmällä  ovatko ne taloudellisesti  kannattavia.

 Burrghous kertoo   unikirjassaan näkevänsä usein unta pakkaamisesta.  "Liian vähän  aikaa  ja liian paljon pakattavaa,"  hän sanoo.  Minäkin näen  usein   pakkaamisunia,  useimmiten  ne  liittyvät Suvikuntaan, WSOY:n kesäpaikkaan, jossa vietin kolme varhaisnuoruuden kesää. Myös  minulla on liian paljon pakattavaa ja  aikaa  liian vähän.  Burroughs saa pakkaamisunissa    orgasmin, minä en.  Pakkaamisunien  erotiikka herättää     hänessä kysymyksen: Onko seksillä mitään  tekemistä seksin kanssa?  Koko seksin  rituaali, kosiskelu, itse halu, huohotus ja hikoilu ja  asennot pelkkää huijausta  samalla kun  nappeja painellaan näyttämön  ulkopuolellla?"

Ja hän jatkaa: "  Ikään kuin joku kävisi läpi monimutkaisen seremonian  tuottakseen valoa, sitten joku muu,  tietyllä hetkellä, painaa valokatkaisinta. Miksi  pakkaamis- tai aikauni saa aikaan orgasmin yli  seitsemänkymmentävuotiaalla miehellä? Ehkä ajalla ja seksillä on  on yhtä intiimi suhde kuin kuolemalla   ja seksillä. Sekä  kuolema että seksi irrottavat  yksilön ajasta."  

 Minun  kokemukseni mukaan myös unet   irrottavat ajasta.

sunnuntai, syyskuuta 30, 2012

Mitä olen lukenut 2

Metrossa eilen  luettua: 

"Kaikessa alku ja loppu ovat   kiehtovimmat. Jos mies ja nainen tapailevat  toisiaan, onko se vielä rakkautta? Murehtia suhdetta, joka  loppui ennen kuin todella alkoikaan, vaikeroida tyhjiin rauenneiden lemmenvalojen  tähden, valvoa yksin pitkät syysyöt, kaivata  kaukaisten  pilvien alla elävää armasta, vaipua  haikeisiin muistoihin ruohottuneessa majarähjässä - sen voi  sanoa olevan  täyttä rakkautta."  Kirjoitti  Yoshida Kenkô Japanissa 1300-luvulla.  (Joutilaan  mietteitä suom. Kai Nieminen. Tammi 1978)



Yhtenä  unettomana  yönä  luin   Markku Pääskysen    rakkausromaanin.   Harvinaista että  suomalainen  mieskirjailija kirjoittaa rakkaudesta,   mieleeni  muistuu   nyt  vain  Esko Raennon romaani  Rakkaus:käskyt  90-luvun alkupuolelta.   Rakkaus on ollut  perinteisesti  naiskirjallisuuden väheksytty    aihe.    Osat  ovat kenties vaihtumassa, kun  naiskirjailijat ovat  ruvenneet kirjoittamaan  sodasta.  Ehkä  sodasta tuleekin  väheksytty ja  rakkaudesta  arvostettu aihe.  Soisin sen tapahtuvan. 

Roona,  kirjan kertojaminä on vaipunut    haikeisiin muistoihin -   ei tosin  ruohottuneessa majarähjässä, vaan turkulaisessa puutalossa. Hän elää  koiransa Papillonin kanssa,  mikä voi tarkoittaa vankia nimeltä  Papillon  tai perhoskoiraa.  Tavallaan  Roona  on  rakkautensa vanki. Hän kirjoittaa kirjeitä  kadonneelle  rakastetulleen: "En pääse  menneestä eroon, en tästä  arkiinnu, en millään, ja yötä vasten  kaipaus  vain kasvaa [...] Lakkaan muistelemasta,  
a j a t t e l en sinua. Sinua ja pitkää hahmoasi, silmälasejasi, valheitasi, ihoasi, vartaloasi, ääntäsi. Kuinka sinua kaipaan! Sanojasi, valheitakin. Valhetta täytyy uskoa, tosi on totta uskomattakn, sinä  sanoit kun jäit valheistasi kiinni ja aloit puhua totta." Roonan hullusta rakkaudesta  on kulunut   kymmenen vuotta.  Hän  sanoo: "Me olimme Bonnie ja Clyde."

 Roona ja hänen  rakastettunsa  olivat  köyhiä ja pitkästyneitä  parikymppisiä. He   ryöstivät  pankin rahankuljetusauton ja pakenivat  Italiaan, Kreikkaan, Turkkiin.  Heidän  pakomatkansa ei ole   niin     verinen  eikä   päättynyt yhtä  traagisesti  kuin   60- luvun    elokuvan romanttisen  sankariparin Bonnien ja Clyden. Aika  on  tehnyt  tehtävänsä ja   hionut Roonan muistoista  pois  särmät  ja rosot, pakomatkan  kauhun ja jännityksen.  Roonan kirjeet  Sinälle ovat   lyyristä  proosaa,  kaunista kieltä, paikoitellen kuin proosarunoa.  Kaipaus painaa  Roonaa  enemmän kuin rikos ja syyllisyys,   ei hän toki  mikään Raskolnikov ole.   

Takakannessa  sanotaan, että  Roona saa vastauksen  on ironinen kertomus.  Käytin  lukijan  oikeutta  lukea  kirjaa vapaasti, ilman takakannen ohjeistusta,   joten  en  lukenut  kertomusta ironisena.    Ainoat ironiat  löysin  kirjan nimestä ja  lukujen otsikoista,    ne toivat   mieleen  tyttökirjat.  Ehkä   kirja  onkin tarkoitettu tytöille.   Ja heille joilla sydämen oppivuodet eivät  vielä ole takanapäin. 

perjantaina, syyskuuta 21, 2012

Syksy

Valokuvatorstain  256. haaste  - syksy



Nämä ovat  rautatieomenoita. Kasvavat   Helsingin ydinkeskustassa,  Kasvitieteellisessä puutarhassa, joka  on  minun  suosikkipaikkani.  Ollut jo lapsuudesta asti.   Omenoiden nimi latinaksi  Malus  Hyvingiensis,  siis Hyvinkään omenoita.


Syksyn  satoa, sipulit  omalta palstalta,  herkkutatit muualta.


Kurkku ja kehäkukkia parvekkeella,  tuotu palstalta

Kevät ja syksy  ovat parhaat  vuodenajat.    Keväällä siemenet maahan, syksyllä sadonkorjuu.   Kesä on  kurjaa aikaa kevään ja syksyn  välissä.  Talvi menettelee  viljelysuunnitelmia tehdessä ja kevättä odotellessa.


torstaina, syyskuuta 06, 2012

Mitä olen lukenut

Olen laiminlyönyt  blogiani.  Syy on   Facebookin.  Sinne on  niin helppo heittää linkkejä ja muutaman  sanan kommentteja.  Blogi  tuntuisi vaativan vakavampaa  ja  syvällisempää  pohdintaa, à la Tommi Melender.  Mutta ei  minusta siihen ole, kun on menneillään   pitkä  kirjoitusprojekti. 

Arto Kytöhonka. Toinen teos,  1982. Kuvitus Kimmo Kaivanto.

"Lakanat liikkuvat  narulla. Niin kylmä alkaa taas olla
tänäkin vuonna.  Alkukesästä minä ostin kellon. Sanoivat sitä
kesäkelloksi, 3 kk takuu. Kesäkello. Oikein kaunis nimi.
On alkusyksy. Kello käy niin että luulin olevani
jo aikaisempaa kuin mitä sitten tosiasiassa on."

Tänään  luin  Arto Kytöhonkaa.   Maaria  Pääjärven  kirjoitus  uudessa  Parnassossa sai minut  lukemaan   häntä .  Hyllystä  löytyi Toisen teoksen   lisäksi ( omistettu kaipauksella) kaksi  Venetsialaisen  sarjan Nagauita 32-71 kokoelmaa (toinen  omistettu "con Liebellä",  toinen  toivotuksella  "Lukemattomia  rentoja  rupeamia"). 

"Esilläolon pakko on  tuhoisa pakko."   Kuvitus Kimmo Kaivanto.

"Olla elämässä niin ettei tähtää tauluun. Sivussa on terveellistä,
ja rauhassa. Rauhassa. Malttaa. Ja vain välillä
vetäytyä maailmaan, torjumaan  pätemättömyyttään."

Tunsin  Arton opiskeluvuosilta  asti.  Hän opetti minulle tietotekniikkaa ja  asensi ensimmäiseen  kannettavaan tietokoneeseeni  Reino Levyrengen,  joka oli   helppo ja kiva käyttöjärjestelmä verrattuna    Windows 3.1:een. Hän oli  innostava keskustelukumppani, aina valoisa.  En tuntenut  hänen synkkää puoltaan.  Siksi  minulle tuli  hänen itsemurhansa  täytenä yllätyksenä. Tunsin syyllisyyttä, että  olin pitänyt   niin huonosti yhteyttä  hänen elämänsä  viimeisinä vuosina.  Henkilökohtaisten  syiden  lisäksi  hänen lopulliseen  ratkaisuunsa saattoi vaikuttaa sekin, että    kirjallisuuseliitti naureskeli hänen nörttiydelleen eikä  antanut arvoa sille mitä hän teki.  

Maaria Pääjärvi kirjoittaa  Parnassossa (4/2012), että  monipuolinen  edelläkävijä  Arto Kytöhonka tekee paluuta.  " Runouden  kentän muutokset, muunmuassa digitaalisen runouden  uudelleen syntyminen Suomessa, herättivät  kiinnostuksen Kytöhongan  elämäntyötä kohtaan," Pääjärvi kirjoittaa.

Arton   muistonäyttely  Niin uskallanko häiritä maailmankaikkeutta  on  Fellmanniassa Lahdessa , Kirkkokatu  27,  auki ajalla   3.9. - 28.9.2012.

Nokturnosta  löytyy Artolle omistettu sivusto:


perjantaina, elokuuta 10, 2012

Lukijoita

Lukijoita  Helsingin metrossa.  Minua  kiinnosti mitä he lukivat, mutta en kehdannut  kysyä.




Tässä luetaan jollakin  New Yorkin  metroasemalla  kirjaa To  the  Finland Station, kirjoittanut  Edmund  Wilson. 

 Parempi kuva Wilsonin  kirjan  lukijasta löytyy täältä:   http://www.flickr.com/photos/madamfou/7746173266/in/faves-81423970@N03/

Lisää  kuvia New Yorkin metron lukijoista ja kirjoista mitä  he lukevat:

http://undergroundnewyorkpubliclibrary.com/

http://www.flickr.com/photos/madamfou/sets/72157628487660797/

Facebookissa  New  Yorkin metrolukijoista on oma  sivustonsa, joka  päivittyy jatkuvasti  uusilla lukijakuvilla :   https://www.facebook.com/UndergroundNYPL

Nämä linkit  pelastin itseäni varten Facebookista,   jonne  kaikki linkit  hukkuvat  jatkuvassa  päivitysten virrassa.  Toivottavasti   myös jollekin muulle on iloa linkeistä. 

  Itse luin viimeksi  Helsingin metrossa viimeksi  Coletten  Chériä, kun  en  sateisena päivänä  viitsinyt lähteä  polkupyörällä  liikkeelle.  Chéristä  kirjoistan myöhemmin  tänne, jos vain ehdin. Tänä yönä en jaksa enää kirjoittaa.