Matkalla

Kun olin   koululainen, suurin  haaveeni oli  matkustaa junalla  Helsingistä  Vladivostokiin.   Se  oli siihen aikaan suljettu kaupunki , jonne ei  ulkomaalaisia päästetty, mutta ainahan  sitä saa haaveilla.   Se haave ei ole  vieläkään toteutunut.  Matkustin  Trans-Siperian  rataa  kartalla ja  mielikuvituksessa, kun kirjoitin  Mustaa passia.  Siperiaan   matkustin  kun olin saanut kirjan valmiiksi.  Siitä on  kymmenen vuotta.       Oli  juhannuksen aika  vuonna 2001. Matka  sujui  mukavasti  loikoen,  lukien, musiikkia kuunnellen ja matkatovereiden kanssa seurustellen ja syöden. Ravintolavaunua ei ollut, mutta  ruokahuolto toimi  erinomaisesti. Asemilla myivät mummot, vaarit, pikkupojat ja tytöt keitettyjä perunoita, sipulinvarsia, tilliä, paistettuja makkaroita, lihapullia, savustettua, kuivattua tai paistettua kalaa, rasvassa keitettyjä kaali-, liha-, peruna- ja munapiiraita  blinejä, rahkaa, maitoa lasipulloissa, jäätelöä ja  kukkia  Asemakioskeista sai kylmää olutta, Pepsi-Colaa, Coca-Colaa,  Fantaa, kivennäisvettä, mehua, saippuaa, hammastahnaa ja  kaikkea mitä matkailija tarvitsee.  Paitsi votkaa. Joka asemalla  kaksi miliisiä kulki   junavaunun lävitse  tarkastamassa onko  votkapulloja.  Juoda ei  saanut, mutta humalassa sai olla.   Pullot  nousivat  piiloista pöydälle, kun miliisit olivat menneet. 

Juna jyskytti  Vorkutan rataa pitkin kohti pohjoista.   Euroopan vihoviimeisellä   reunalla radan varret  olivat täynnä  rojua ja   kitukasvuisia kuusia,  suohon  puoliksi  vajonneita   sähkö- ja puhelinpylväitä ja kukkivia kulleroita.    Tšumissa  juna   kääntyi  kohti  itää  ja   lähti  nousemaan  Uralin yli.    Junan  ikkunasta Uralin rinteet näyttivät  kuin jättiläisen  kyntämältä mustanpunaiselta perunapellolta. Vaot  olivat leveitä  ja  syviä,  niissä on  lunta.   Euroopan ja Aasian välinen rajapyykki meni  minulta huomaamatta ohi.   Muuan matkatoverini   näki  kivikasan ja   väitti  sitä  rajapyykiiksi.

Matka kesti kome päivää ja yötä. Moskovasta Harpiin (Kharpiin), jossa jäimme junasta pois.   Harpissa oli  Stalinin aikana  vankileiri, jossa suurin osa vangeista kuoli  pakkaseen ja nälkään. Nykyään siellä  on   rangaistussiirtola, jossa  Mihail Hodorkovskin liikekumppani  Platon Lebedev suorittaa parastaikaa tuomiotaan.  Hodorkovski itse istuu  Trans-Siperian radan varrella  olevassa   Tšitassa. Meidän  matkamme  jatkui  Harpista  pikkubussilla   tundralle Laborovayan kylään.    Se oli  vain 197  kilometrin päässä, mutta matka kuoppaista tietä pitkin kesti  sinne  seitsemän tuntia.   Ylhäällä kuva  jonka  otin kylän   jokirannasta. Taustalla  näkyy  Ural, jonka  takana on Vorkuta. Euroopan  rajalle kylästä on matkaa  65 kilometriä  linnuntietä.   Lapsuudenkoti -kirjoituksessa  alempana on pari kuvaa   lisää Laborovayan kylästä.   Alla video siitä  millaista on juhannuksena  tundralla.  En suosittelee  matkaa sinne silloin.

Rosa Liksomin   Finlandian  voittanut  romaani Hytti nro 6   innoitti  minut muistelemaan  omaa Siperian matkaani.   Luin  kirjan kahteen kertaan kun sain vihdoinkin kirjastosta  lainaksi.  Ensimmäinen lukukerta  eteni hitaasi, koska mieleen  tulvi  niin paljon  muistoja  Venäjän matkoista.   Olin  täysin  unohtanut ne  löyhkäävät  vessat, joiden  lattioilla lainehti  kuravesi ja kusi.   Housunlahkeet piti kääriä ja kumisaappaat pistää  jalkaan, kun meni junanvessaan.  Onneksi olin  älynnyt ottaa  Siperian matkalle  kumisaappaat mukaan.  

Toisella   lukukerralla  keskityin  itse tarinaan.  Suomalainen  tyttö ja  venäläinen mies   matkustavat Trans-Siperian junassa  Moskovasta Ulan Batoriin, mies  rakennustöihin ja  tyttö  katsomaan  ikivanhoja  kalliopiirustuksia.    Mies  juo votkaa ja kaipaa seuraa.  Surkeatahan venäläisen  on yksin juoda. Mutta  tyttö  ei juo  eikä kaipaa seuraa. Hän   suojautuu   korvalappustereoiden, piirustuslehtiön ja kirjan taakse.    Minun on  helppo samaistua tyttö, samat  suojautumiskeinot minullakin on  matkoilla ollut, kun olen  halunnut  olla omissa  oloissani.   Tyttö  käy matkan aikana  mielessään  lävitse  päättymässä olevaa tai jo päättynyttä suhdettaan  poikaystävä Mitkaan ja tämän äitiin, johon hän rakastui, kun  Mitka  välttyäkseen  Afganistanin sodalta valitsi    mielisairaalan ja tuli siellä hulluksi.  

Mies puhuu  puhumistaan, mutta  kumma kyllä  ei  sanakaan Gorbatšovista, vaikka eletään vuotta 1986, ja  lähes koko Venäjän mieskansa oli  raivoissaan hänelle "kieltolain" takia.  Kun hän ei  tytöltä vastakaikua, hänen puheensa muuttuvat  seksistisiksi varsinkin  silloin  kun  hän juo   votkaa.  "Entä jos vaikka nussittaisiin?" hän  alkaa  ehdotella.   Hän puhuu miesten kaunistelematonta kieltä,  jutut ovat hurjat.  Mutta ei hän  mikään murhamies ole, minun mielestäni,  vaikka  Pekka Pesonen kannen takaliepeessä niin  väittää.    Kunhan  rehvastelee  votkapäissään.   Ei   venäläisellä ja suomalaisella miehellä paljon eroa ole siinä tilassa.  Minulla oli matkatoverina  samanlainen mies Siperian junassa.  Muurari  Tampereelta kuin  Hannu Salaman romaaneista  karannut  henkilöhahmo.  Hän kouri  junan käytävällä naisten takapuolia,  teki   suorasukaisia naimisehdotuksia, kehuskeli  peniksensä pituudella (hän  käytti  kansanomaisempaa nimitystä siitä kuin minä). Alkumatkasta  se oli vain  18 cm  pitkä, mutta  piteni  mitä pohjoisemmaksi mentiin. Siperiassa se oli 22 cm pitkä.   Hän kertoi olleensa 11 kertaa kihloissa ja 22 kertaa avoliitossa ja   istuneensa   nuorena kiven   sisässä, kun oli kiivastuksissaan tappanut miehen.   Erään  tarinan mukaan hän oli toiminut lyhyen aikaa  rattopoikana, mutta kun se ei lyönyt leiville, hän lopetti.   Hänessä on kirjailijan  vikaa, minä ajattelin  enkä uskonut hänen tarinoihinsa.   Fiksu mies selvänä, hänellä oli matkalukemisena Heikki Luoman  Valtatie 13.   Fiksu on  on myös Hytti nro 6:n  mies  Vladimir Nikolajevitš  Ivanov. Hän lukee  Literaturnaja gazetaa, kirjallisuuslehteä, jonka  Puškin aikoinaan perusti.

Ensimmäisellä  lukukerralla ihmettelin, miksi   neljän hengen   hytissä matkusti vain tyttö ja mies koko matkan ajan.  Miksei tullut  uusia matkustajia? Tavallisesti heitä tulee ja menee niin pitkillä matkoilla ja jokaisella on oma tarinansa  kerrottavana.  Minun kokemukseni mukaan  ihmiset   avautuvat ja kertovat mielellään  tarinoita  itsestään junamatkoilla,  varsinkin Venäjällä mutta myös  Euroopassa.   Lentokoneessa sellaista  ei  ikinä tapahdu. 

Ihmisten tarinat  tekevät matkoista kiinnostavia. Sitten kuulin  radiosta  Rosa Liksomin kustannustoimittajan  Harri Haanpään  haastattelun, enkä ihmetellyt enää missä  muut  matkustajat ja heidän tarinansa ovat. Haanpää kertoi, että  hän  oli  poistanut ne yhteisymmärryksessä Rosan kanssa.  Ne  olivat hänestä  risukkoa ja pysäyttivät  junan kulun.  Hm,  minusta juna  kulkee nopeammin aina kun  hyttiin tulee uusi ihminen ja  alkaa kertoa  tarinaanansa.  Näin todellisuudessa, mutta  ei  fiktiossa  sama päde.  Silti olisin toivonut että  vähän "risukkoa" olisi  jäänyt romaaniin, ettei se  olisi  ollut niin  tyylikkään  virtaviivainen.  Ei  venäläisestä   kirjallisuudesta sellaista  virtaviivaisuutta löydy.  Se on rönsyilevää ja henkilöitä on niin paljon että  lukijan pää menee sekaisin.  Toisella lukukerralla ymmärsin, että  Haanpää oli halunnut raivata  risukosta esiin  tytön  ja  miehen matkan aikana  kehittyvän kiintymyssuhteen,  heidän tarinansa,   joka olisi saattanut jäädä  lukijalle  epämääräiseksi, jos  sivuhenkilöitä olisi ollut paljon.   Kirja oheni puolella kun  heidät  karsittiin pois.  Sellainen   vastaa   enemmän  suomalaiseen niukkuuteen tottunutta makua.  Minua se vähän harmittaa.  Onneksi Liksom laittoi  kotisivulleen poiskarsitut tarinat. Ne voi lukea  täältä:  http://www.rosaliksom.com/hytti-nro-6-extrat/

Täällä voi  tehdä  virtuaalimatkan  Trans-Siperian  radalla. Se ei kestä   yhtä  kauan kuin  todellisuusmatka, mutta on paljon  puuduttavampi, kun ei  ole vaihtuvia matkatovereita,  joiden  tarinointi lyhentää  matkan subjektiivista aikka huomattavasti. 

Edit 30.12.2011.   Tässä  parempi  linkki  virtuaalimatkalle. Kartasta näkyy junan reitti, kilometrit ja  kaupungit.  matkalle mukaan voi  valita   musiikkia ja kirjoja.  Klikkaa:
 http://www.google.ru/intl/ru/landing/transsib/en.html 

Joulutervehdys

Hyvää ja rauhallista kirjajoulua kaikille  tämän blogin lukijoille! 

Kuvasin   ruusun   Puotilan palstoilla itsenäisyyspäivänä.

Oli satanut lunta. Ruusu hehkui valkoista hankea vasten 

punaisena kuin verenpisara.

Joulukirjojeni toivomuslistalla oli  William  S. Burroughsin unikirja   Koulutukseni, mutta  suomentaja  ei   saanut  sitä valmiiksi joulumyyntiin.  Olisin ostanut sen itselleni lahjaksi.  Burroughs on suosikkini siitäkin syystä että hän on syntynyt samana päivänä kuin minä, mutta muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin.

Kävin  eilen  hakemassa  kirjastosta   joululukemiseksi  Viivi Luikin  Varjoteatterin. Joku ystävällinen sielu,  kenties joulutonttu, oli  jättänyt  kirjaston  kierrätyspöydälle kuin  minua varten Jungin muistelmateoksen  Unia, ajatuksia, muistikuvia.   Olen lukenut sen  noin 30 vuotta sitten,  jolloin  hullaannuin Jungiin ja  luin kaiken mitä häneltä käsiini sain.  Joulunpyhinä aion  tarkistaa olenko  yhtä ihastunut hänen muistelmiinsa kuin   entisinä aikoina. 

 PS. Tänään  päivitin  pitkästä aikaa  Kirjailijan  päiväkirjaa. Kirjoitin pariisilaisesta   Shakespeare & Co:n kirjakaupasta.

Joulun alla

Valokuvatorstain  229. haaste on  tontut hiipivät.   Hermostuttavaa aikaa!  

Joseph Brodskyn kokoelmasta Joulutähti (suom. Jukka Mallinen)  löytyi runo, joka kuvaa runoilijan tunnelmia joulun alla. Tuttua on minullekin. Siteraan kaksi  ensimmäistä  säkeistöä  runosta Puhe läikkyneestä maidosta.

1

Saavuin  joulun luokse  tyhjätaskuna.

Kustantaja kuhnii romaanini kanssa.

Moskovan kalenteriin on tarttunut  Koraani.

Ei voi nousta ja lähteä kylään,

ei tuttavalle, jonka luona  vinkuvat lapset,

ei perheeseen  eikä tutun pimun luo.

Joka paikassa pitää olla rahaa.

Istun tuolilla ja tutisen kiukusta.

2

Ah, kirottu  runoilijan käsityö.

Puhelin ei soi, edessä on dieetti.

Voisi vipata paikalliskomitealta, mutta se

on kuin vippaisi akalta.

Pahempi on menettää riippumattomuutensa

kuin viattomuutensa. Sivusta

on varmaan kiva haaveilla aviomiehestä,

mukava lausua "olisi jo aika".


Lisäys 17.12.   Anna Amnell kertoi kommenteissa, miten hänen kissansa kaatoi joulukuusen. Se sai minut  lisäämään  tänne videon   Simonin kissasta ja  joulukuusesta.

Tuntematon sotilas opettelee suomenkieltä

Luin itsenäisyyspäivänä   merkillisen   kirjan   sotilaasta, joka oli menettänyt  kielensä ja  muistinsa. Hän ei   tiennyt  kuka on  ja mistä  on  kotoisin.  Hän oli tuntematon niin itselleen kuin muillekin.  Hänet  löydettiin pää murskana  Triestestä  syyskuun 10. päivä   1943.  Hänet otti hoitoonsa   neurologi  Petri Friari,  joka työskenteli   lääkintäupseerina   saksalaisessa sairaalalaivassa.  

Petri Friari  oli  paennut  Suomesta äitinsä kanssa vuoden  1918  tapahtumien jälkeen, kun hänen isänsä, yliopiston  professori ja vakaumuksellinen  sosialisti, oli pidätetty ja  viety vankileirille eikä  hänestä sen koommin kuultu mitään.   Petri  Friari  päätteli, että mykän  sotilaan täytyy olla  suomalainen, koska  hänen  merisotilaan takkinsa kauluksen sisäkäänteeseen  oli ommeltu valkoinen  puuvillakaistale, jossa luki: Sampo  Karjalainen.   Miten    suomalainen  merisotilas  on  joutunut jatkosodan aikana Triesteen, minä   ihmettelin.    Mutta   ei kaiken tarvitse olla kirjaimelllisesti totta, kun kyseessä  on  fiktio.

Fiktion  kirjoittaja  on  italialainen Diego  Marani.  Kirja ilmestyi  vuonna  2000 nimellä  Nuova  grammatica  finlandese ja tänä vuonna   englanniksi  nimellä  New Finnish Grammar ( Uusi  suomen kielioppi). Se  sai  loistavat  arvostelut englantilaisessa laatulehdistössä,  nousi  The  Guardianin  best-seller listalle,  kulttikirjan maineeseen ja  vuoden  parhaiden käännöskirjojen joukkoon.  Ilman  sosiaalista mediaa  minulta olisi  jäänyt tietämättä, että  kirja on  ilmestynyt suomeksi jo vuonna  2003 nimellä  Sotilas ilman menneisyyttä ( suom. Leena Taavitsainen-Petäjä).  Suomessa  Maranin kirja  jäi vähälle huomiolle.   Kenties  lukijat vieroksuivat suomalaisuuden mystifiointia,   Kalevalan ansiosta kun olemme saaneet noitien ja shamaanien  maineen.  Mutta ulkomaalaisille  lukijoille   suomalainen mytologia on kiehtovaa eksotiikkaa.

Romaanin kehyskertomuksessa Petri  Friari  matkustaa sodan jälkeen  Suomeen ottamaan selvää  "Sampo Karjalaisen"  kohtalosta.  Hän  hän löysi Sampon  käsikirjoituksen "eräästä matka-arkusta Helsingin sotilassairaalasta. Arkussa oli lisäksi merimiestakki, nenäliina, johon oli kirjailtu alkukirjaimet S.K. kolme kirjettä, Kalevala sekä tyhjä Koskenkorvapullo. Käsikirjoitus oli kirjoitettu ontuvalla, yksinkertaisella, kielioppivirheitä vilisevällä suomenkielellä..."  Hän  jalostaa  käsikirjoituksesta lukukelpoisen tekstin, josta käy  selville, mitä  Sampolle tapahtui Helsingissä  jatkosodan aikana.

Tyhjä Koskenkorvapullo  oli peräisin   vaasalaiselta  sotilaspastori Olof Koskelalta,  joka opetti  Sampolle Koskenkorvan  juomisen  lisäksi  suomen  kieltä ja  Kalevalan mytologiaa  Akateemisen Karjala Seuran (AKS:n)  hengessä.  Hänen ryssävihansa oli aitoa.  Italian  "russolla" ja  englannin  "Russianilla" ei ole yhtä  negatiivista  merkitystä kuin  suomenkielen ryssällä.   Mahtaneeko  niistä kielistä löytyä  vastinetta  "ryssälle."  Mistähän naftaliinista kirjailija  Marani  on vetänyt   esiin Koskelan   kaltaisen  henkilöhahmon.    Koskelan    paatos    oli varmaan tavallista  siihen maailman aikaan. Hänen  kielifilosofiansa oli  tällaista:

Suomi on jykevä, reunoiltaan  vähän kupertunut kieli, jossa on silmien tilalla viirut, ja samat piirteet toistuvat  Helsingin rakennuksissa ja kansamme kasvoissa. [...] Suomi on kieli, jonka äänteet ovat pehmeitä ja makeahkoja kuin ahvenen ja taimenen liha, kalojen, joita paistetaan kesäiltaisin järvenrannoilla. [...] Opimme kielestä juuri asioiden oman nimen ensimmäiseksi. Nimi ilmaisee käsitettä, nimi on tarpeen käsitteen tuntemiseksi. Tietää-verbi liittyy tie-sanaan, koska meille suomalaisille tietäminen on tie, polku joka johtaa metsästä  auringonvaloon. Se joka muinaisaikoina  tunsi tien oli noita, shamaani. [...] Nimi on suomenkielessä luoksepääsemätön, se kätkeytyy viidentoista sijamuodon lukuisten taivutuspäätteiden taakse ja tulee vain harvoin yllätetyksi perusmuodossa. Sillä suomi karsastaa teon suorittavan subjektin käsitettä. Tässä maailmassa kukaan ei suorita mitään, vaan kaikki tapahtuu itsestään siksi, että jonkin on määrä tapahtua, ja meistä jokainen on vain yksi niistä mahdollisuuksista, jotka olisivat voineet toteutua. Suomenkielisessä lauseessa sanat ryhmittyvät verbin ympärille kuin planeettaa kiertävät satelliitit, ja lähimmäksi verbiä asettuvasta sanasta tulee subjekti. Eurooppalaisissa kielissä lause on kuin suora viiva, suomessa se on taas ympyrä, jonka sisällä tapahtuu jotakin. Meidän kielessämme jokainen  virke on itseriittoinen, muissa kielissä se vaatii diskurssia ollakseen olemassa, tai muutoin se ei tarkoita yhtään mitään.


Sampo on hyväpäinen oppilas, hän oppii sijamuodot ja taivutuspäätteet nopeasti.  Mutta puhuminen  on vaikeampaa. Häntä  hävettää, kun häntä  luullaan  ääntämyksensä takia inkeriläiseksi tai virolaiseksi.  Tohtori Friari, joka lähetti hänet  Suomeen  muistiaan ja kieltään etsimään, antoi hänelle  peri-italialaisen neuvon: " Koska kieli on äiti,  etsikää itsellenne nainen. Naisesta synnymme tähän maailmaan, äidiltä opimme puhumaan. Rakastukaa, antautukaa  tunteillenne. Kytkekää aivot pois päältä ja  kuunnelkaa sydäntänne. Teidän  on  rakastuttava jonkun tietyn ihmisen ääneen ja kaikkiin sanoihin, jotka kuulette hänen  sanovan."

Sampo   tapaa  lämminsydämisen sairaanhoitajattaren, Ilman, joka opettaa  hänelle Porilaisen marssin, ja on valmis  rakastumaan häneen. Mutta  Sampo  torjuu  rakkauden. "Pelkkä ajatus siitä, että minun ja tuon naisen välille kehittyisi heiveröisinkin side sai minut haukkomaan henkeäni. Vatsaani  alkoi vääntää yhä pahemmin ajatellessani, kuinka löytäisin viereltäni tuon tuntemattoman naisen, joka  vaatisi minulta hellyyttä ja huomiota."

 Luultavasti   Sampolla oli  menneisyydessä  jokin  pahasti  epäonnistunut rakkaussuhde,  koska  hänen ruumiinsa   reagoi noin voimakkaasti.  Hänen tunnemuistinsa ei  ollut   kadonnut.  Vaikka hän  ei muistanut mitä hänelle  oli tapahtunut,  hän   tiesi mitä tulisi tapahtumaan:  "Joutuisin näkemään, kuinka aikani kuluisi hänen aikansa piirissä, kuinka pitkästymiseni kumpuaisi  hänen  pitkästymisestään, kuinka tunnistaisin hänen hajunsa vaatteissani ja hänen hahmonsa kadulla; kuinka nukkuisin hänen vuoteessaan ja heräisin joka  aamu ensimmäisenä, yksin harmaaseen  valoon, odottaen, että taas alkaisi uusi, loputon, hänen seurassaan vietetty päivä.  [...] Kaikki tuo etoi minua."

 Marani on kirjoittanut surullisen tarinan  sotilaasta, joka oli  vaelsi   Helsingissä   etsimässä   menneisyyttään.  Hän toivoi löytävänsä jostakin toisesta ihmisestä muiston itsestään. "Jostakusta, joka pystyy kertomaan edes yhdestä ainoasta menneisyyteni päivästä. Yhdestä  kesäiltapäivästä lapsuuteni ajoilta, retkestä, leikeistäni."  Hän  löysi  Vallilasta perhe Karjalaisen, jolta oli kadonnut Sampo-niminen poika sodassa,  mutta  perhe  ei  tunnistanut häntä eikä hän perhettä.  Kaupunki ja  sen ihmiset  pysyivät hänelle  vieraina. Hän ei  löytänyt pienintäkään  vihjettä,  ei tuoksua, ei  hajuakaan menneisyydestä.

Sotilaan  yksinäisyys vieraassa maassa ja kielessä   ei tuntunut  keksityltä, vaan  koetulta.  Se  kosketti minua tunteen tasolla ja  sai alitajunnan reagoimaan. Yöllä  näin unta, että   polkupyöräni oli varastettu.  Etsin  metroasemaa päästäkseni  kotiin, mutta kukaan  tiennyt  missä se on, eikä   osannut  neuvoa minua. Olin   aivan  eksyksissä ja olo oli painostava.  Mitä  minulta on hukassa? ajattelin  herättyäni.

Jed Martinin kamera

Kuvassa on boulevard  Vincent  Auriolin  supermarket, josta Jed  Martin  osti  päivittäistavaransa.   Hän valokuvasi  Michelinin  tiekarttoja ja photoshoppasi niistä taideteoksia.  Sain häneltä idean  valokuvata Googlen  katunäkymiä (street views), kun  virtuaaliflaneerasin   katuja  pitkin   Pariisin  13. kaupunginosassa.  Rajasin  ja käsittelin katunäkymiä  Picasalla, koska en osaa photoshopata. Miniläppäristä  on  iloa kun makaa sängyssä flunssaisena! Jos ei  ole kovaa kuumetta, sillä voi  tehdä kaikenlaista hauskaa.

 Jed Martinilla   oli  ateljeeasunto  boulevard l'Hôpitalilla.  Näkymä  ikkunasta oli  hänen mielestään suurenmoinen: "Place des Alpes  jatkui aina boulevard Vincent Auriolille ja metrosillalle asti, kaueampana kohosi 1970-luvun puolivälissä rakennettuja, täysin  pariisilaisen maisemaestetiikan vastaisia nelikulmaisia linnoituksia, jotka  hänen   mielestään olivat Pariisin  arkkitehtuurissa  ehdottomasti parasta."

Tuttua maisemaa minullekin. Kuvassa  Place des Alpes. Vasemmalle  kaartuu avenue  Stephen Pichon, jolla  sijaitsee  hotelli Ibis.  Nukuin siellä  hyvin  kymmenkunta vuotta sitten.  Hotellissa   eivät  humisseet  ilmanvaihtolaitteet ja katu  oli hiljainen.  Kadunkulmassa oli pieni nurkkakahvila, jossa kävin  espressolla.  Ei minuakaan häirinneet metroradan toisella puolella kohoavat talokolossit,  samanlaisia  taloja  on  Helsingissäkin.

Jed Martin  löysi  Michelinin  tiekarttojen  kauneuden  tavallaan sattumalta. Se tapahtui ennen navigaattorien aikaa. Hän oli isänsä kanssa matkalla   isoäidin  hautajaisiin Creuseen, kun isä pyysi häntä  ostamaan  tiekartan. Levittäessään kartan auki  hän sai  niin suuren  esteettisen ilmestyksen, että alkoi  vapista järkytyksestä. "Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hienoa, mitään mikä olisi yhtä täynnä tunnetta ja merkitystä kuin tuo Creusea ja Haute Vienneä esittävä kartta, mittakaavassa 1/150 000."     Hautajaisten jälkeen hän osti Betterlight 6000-HS-digiperän, jolla  voi tallentaa 6000x8000 pikselin kokoisia 48 bitin RGB-väritiedostoja ja   uppoutui Michelin-karttojen maailmaan  eikä puoleen vuoteen käynyt  muualla kuin  Hyper Casinossa.

Jed  oli valmistunut  Pariisin Beaux Arts -taidekoulun valokuvauslinjalta ja hankkinut  koulun jälkeen  elantonsa tuotekuvaajana.  Hän  ei  ollut  vielä "kunnon taiteilija,"  ei ollut pitänyt omaa näyttelyä eikä   liikkunut taiteilijapiireissä, ei tavannut edes  entisiä opiskelutovereistaan.  Hän oli tuntematon nimi. Siksi hän  hämmästyi, kun sai  kutsun  yhteisnäyttelyyn.   Hän lähetti  näyttelyyn  valokuvavedoksen Creusen kartasta, jossa näkyi hänen isoäitinsä kotikylä.   Luultavasti  hän olisi jäänytkin tuntemattomaksi, ellei onnekas  sattuma olisi johdattanut   näyttelyn  avajaisiin  Michelinin  nuorta   tiedottajaa.  Nainen  oli  oikea taivaan lahja. Hän  järjesti  Jedin esikoisnäyttelyn   yhtiön tiloissa ja palkkasi lehdistöattasean  hoitamaan  näyttelyn  tiedotusta.    Todella erinomainen  tiedottaja: avajaisissa  oli  satakunta  tärkeätä ihmistä ja  Le Monden  arvostelija.  Jed  löi  itsensä läpi, kuten sanonta kuuluu,  toisin sanoen   hänellä oli  taustalla osaavat ammattilaiset,  joita ilman ei mikään läpimurto onnistu.    Näyttely  oli  menestys,    arvostelijat    ylistivät ja  työt  kävivät  hyvin kaupaksi.   Jopa  Michelinien  tiekarttojen myynti nousi 17 % kuukauden aikana!

Esikoisnäyttelyn  jälkeen Jed   ei tiennyt mitä tekisi seuraavaksi.  Niin taiteilijalle  käy usein menestyksen jälkeen. "En tiedä edes jatkanko taiteen alalla," hän sanoi  Franz  Tellerille, galleristille joka  halusi  ryhtyä hänen edustajakseen -  ja  ryhtyikin koska luotti  intuitioonsa.  Kymmeneen vuoteen  Jedista ei kuulunut mitään.  Hän  liukui vähitellen ammattitaiteilijan statuksen ulkopuolelle. Hän  ei käynyt avajaisissa eikä keskustelutilaisuuksissa, harvoin näyttelyissäkin.  Hän  hylkäsi  valokuvataiteen ja    siirtyi  vanhanaikaiseen  öljyvärimaalaukseen.  Hän osti  Sennelier frèrersin kaupasta "Öljymaalauksen perusteet"  sisältävän  rasian, joka sisälsi 12  öljyväriputkiloa , siveltimiä ja  tärpättipullon. Niin alkoi hänen "paluunsa   maalaustaiteeseen."

 Hän harjoitteli maalaustekniikkaa kolme vuotta ennen kuin alkoi  maalata  Yksinkertaisten ammattien  sarjaa,  joka  teki hänestä maailmankuulun ja rikkaan.  Sarjan maalaaminen  kesti seitsemän vuotta. Niiden vuosien aikana hän puursi yksinään  boulevard  l´Hôpitalin  ateljeessa näyttämättä taulujaan  muille kuin  Franz Tellerille, joka   uskoi, että  kyllä häneltä vielä jotain syntyy, vaikka hän oli  maailman silmissä, ja jossian määrin myös omissaan, muuttunut  sunnuntaimaalariksi.  Kunpa  jokaisella   taiteilijalla olisi  sellainen galleristi, joka  uskoo, vaikka itseltä on usko mennyt!  " On aika  pitää  näyttely," sanoi   Franz kun  sarjan 64. maalaus oli valmis. " Ihminen voi työskennellä yksinään vuosikausia, se on  oikeastaan ainoa oikea tapa tehdä  työtä, mutta jossakin  vaiheessa tulee aina hetki, jolloin tuntee tarvetta esitellä työnsä toisille, ei niinkään arvostelujen toivossa kuin  vakuuttuakseen itse työnsä olemassaolosta tai jopa omasta olemassaolostaan."

Sarjasta puuttui   vain yksi maalaus:  Michel  Houellebecqin  muotokuva. Houellebecq oli  aluksi vastahankaan, sanoi ettei hän jaksa istua  mallina.  Jed   vakuutti,  että mallina  istuminen on nykyään täysin mennyttä, ei siihen enää kukaan suostu.  Nykyään otetaan valokuvia ja  tehdään  muotokuva niiden perusteella.  Sivumennen sanoen  minusta se on  huono menetelmä.  Jotain ainutkertaista  katoaa. Se on taiteilijan ja mallin   yhteys.   Jos yhteys on hyvä, muotokuvastakin  tulee hyvä. Jos huono, ei muotokuva  onnistu.

 Jed  matkusti  Ryanairin halpislennolla Irlantiin, jossa  Houellebecq asui siihen aikaan.   Tavallisesti hän käytti luonnoskuviin  NIKON D3X:ää.    Koska tiesi  Houellebecqin vihaavan valokuvaamista,  hän osti  pienen vaarattoman näköisen  Samsung ZRT-AV2 -mallin, jonka  valmisasetuksissa oli muun muassa  toiminnot:    "Ilotulitus," "Uimaranta,"  "Vauva1" ja "Vauva2."   Jed  ihmetteli,   miksei  toiminnoissa ollut esimerkiksi  "Vanhus1"  ja "Vanhus2.   Hän ei tuntenut  henkilökohtaisesti yhtään vauvaa, eikä hänellä ollut tilaisuutta käyttää "Kotieläin" -toimintoa, puhumattaikaan "Juhlat"- toiminnosta.  Hän totesi, että ehkä laitetta  ei  ole tehty häntä varten.

Uteliaisuuteni heräsi. Halusin tietää millainen  on  Samsung ZRT-AV2 ja paljonko  se  maksaa.  Samsungin sivustolta ei  löytynyt  sitä mallia.  Houellebecq  oli  kenties  ollut  oikeassa sanoessaan Jedille, että  vuoden enintään kahden kuluttua se korvataan  uudella tuotteella?  Hän   oli surrut   sitä, että hänen   lempituotteensa  olivat kadonneet  kauppojen hyllyiltä: Paraboot Marche -kengät, Canon Libris -tietokone-tulostinyhdistelmä ja Camel   Legend -maihinnousutakki.   Hän purskahti itkuun muistellessaan sitä takkia.   Chileläisellä   punaviinillä  lienee  osuutta kyyneliin.

 Minua ilahdutti  kun  Houellebecq   otti puheeksi  Georges  Perecin  romaanin Les Choses ( mikä voisi olla suomeksi vaikka Tavarat).   Kirja kertoo 60-luvulla  eläneen  nuoren parin tavarataivaasta. Se on  vallan  viehättävä kirja, joka pitäisi  saada  suomenkielelle mitä pikimmin. Houellebecq sanoi, että hänen silmissään Perecin pohdinta materiaalisesta onnesta oli ehdottoman vakuuttava. "Perec hyväksyi kulutusyhteiskunnan ja piti sitä ainoana mahdollisena tulevaisuutena."

Tein Google-haun, mutta en löytänyt   Samsung ZRT-AV2 -kameraa.  Ehkä  sitä ei ole  koskaan ollut  olemassakaan muualla kuin  Houellebecqin  mielessä.    Se  on   fiktiivinen  esine  samoin  kuin  henkilö Jed  Martin  on  fiktiivinen henkilö.   Tosin  Paris  Match  -lehti  harjoitettuaan tutkivaa  journalismia väittää, että  "Jed  Martin existe, nous l'avons  rencontré!" (Jed Martin on olemassa, me  olemme tavanneet hänet!).

Michel Houellebecq voitti  viime  vuonna  romaanillaan Maasto ja kartta (suom. Ville Keynäs)   Goncourt-palkinnon.  Tänä syksynä  romaani  ilmestyi suomeksi.  Sain  sen kirjastosta  jonottamatta, mistä päätellen Houellebecq ei ole  suomalaisten lukijoiden  suosiossa.   Kenties hänen vinoa huumoriaan ei  ymmärretä. Suomalaiset  pitävät enemmän havukka-ahomaisesta huumorista.  Hänellä  on ihmisvihaajan maine.   Siihen  maineeseen nähden  hän kuvaa suorastaan   hellästi  Maaston ja  kartan  henkilöitä,  jopa rikoskomisario Jasselinia joka  joutuu  selvittämään murhamysteeriä: Kuka murhasi  Michel Houellebecqin?  Menemättä  juonipaljastuksiin kerron vain, että   Jedin  maalama muotokuva koitui  Houellebecqin kohtaloksi.  Se oli  viimeinen  maalaus minkä Jed ikinä teki.   Sen jälkeen hän   loi   30   vuotta pääteostaan.  Se koostui videogrammeista ja "esitti maailmaa,"  kuten  hän sanoi. Hän käytti Manfrotton statiivia,  Panasonicin  puoliammattilaisvideokameraa ja kahden teratavun kovalevyä. Hänen    teoksestaan ja työmenetelmistään on tarkempi kuvaus romaanin viimeisessä luvussa. Houellebecqin mukaan hänen   omituiset videogramminsa  kuuluvat  nykyään Philadelphian  MOMA:n kokoelmiin.  Tuohon  tietoon  ei ole luottamista, koska   H.  on   epäluotettava kertoja,  mikä  selvisi minulle  etsittyäni  netistä turhaan Samsung ZRT-AV2  -kameraa.   Mutta ei  epäluotettavuus  minua  haittaa, nautin  hänen taiteilijakuvauksestaan ja   oudosta huumoristaan. Kiitokset Ville Keynäsille suomennoksesta.