Eilen oli torstai ja kirjallisuuden Finlandia- ehdokkaat julkistettiin. Kuvassa heistä kaksi: Rosa Liksom ja Laila Hirvisaari Akateemisessa kirjakaupassa.
Olen tilannut Rosan Finlandia- ehdokaskirjan Hytti nro 6:n kirjastosta joitakin viikkoja sitten. Olen jonotuslistalla sijalla 31/287, joten toivoa on että saan hänen kirjansa luettavakseni ennen joulua. Se on toinen kahdesta ennakkosuosikistani voittajaksi. Toinen on Kristina Carlsonin William N. päiväkirja.
Kristina Carlson signeeraa Akateemisessa kirjakaupassa Williamiin päiväkirjaa, josta olen kirjoittanut täällä aikaisemmin.
Kolme muuta Finlandia-kilpailuun valittua ovat: Eeva-Kaarina Arosen Kalliorumpu, Laura Gustafssonin Huorasatu, Jenni Linturin Isänmaan tähden. Ja Laila Hirvisaaren ehdokaskirjan nimi on Minä, Katariina.
Ajat ovat muuttuneet. Kaikki ehdokaskirjat ovat tänä vuonna naisten kirjoittamia. Ainakin yksi mies on jo pahastunut moisesta "kulttuurin rappiosta." Täältä voi lukea perustelut pahastumiselle.
Valokuvatorstain 224. haaste on torstai.
perjantaina, marraskuuta 11, 2011
torstaina, marraskuuta 03, 2011
Lapsuudenkoti
Nenetsilapsia kotinsa edessä Jamalinmaalla.
Ja kodissa on äiti, nenetsikirjailija Anna Nerkagi.
"Koti oli maailman keskus, ei maantieteellisessä - tai: ei yksinomaan maantieteellisessä - vaan myös metafyysisessä mielessä." ( Merete Mzarella. Täti ja krokotiili. Suom. Kaarina Ripatti, 1995).
Valokuvatorstain 223. haaste on koti.
tiistaina, marraskuuta 01, 2011
Miehen vastoinkäymisiä
Romuald Hazoumè. Simpukka-Bob. Ars11.
Miehen vastoinkäymiset alkavat, kun mies menee naimisiin. " Naimisiinmeno muistutti pakollisen liikennevakuutuksen ottamista," mies muistelee. Häntä ei suhteen rekisteröinti alunperinkään innostanut, mutta nainen sai puhuttua ympäri: "Yhteinen veroilmoitus, saadaan enemmän palautuksia," nainen perusteli.
Naisen mielestä mies on luuseri, kun se istuu kotona, kirjoittaa tietokoneella runoja ja parantelee työkseen firmojen kotisivuja sekä hoitaa lapset sillä aikaa kun nainen tutkii "miesten vekottimia" sairaalassa. " Sinä painut töihin, alat painaa Miesten töitä ja saada Miesten palkkaa ja rupeat elättämään perhettäsi kuin Mies!" nainen patistaa.
Mies saa töitä karjatilan paimenena. Lehmät karkaavat kylän kaalipeltoon ja syövät kaikki kaalit. Mutta mies ylennetään traktoristiksi. Kuukauden kuluttua sekin ura romahtaa, kun hän sohaisee traktorilla heinävaraston pääkatkaisijaa ja viisikerroksisen talon kokoinen varasto palaa poroksi puolessa tunnissa.
Miehen vaimo on aikamoinen pakkaus. Sen lisäksi että hän on shoppailuhullu - kuten sivumennen sanoen lähes tulkoon kaikki virolaisnaiset Neuvostoliiton romahduksen jälkeen - hän juo niin, että silmillä on nakit " kuin konalan norsulla. " Sellaista sanontaa en ole ennen kuullut. Ehkä se on suomentaja Hannu Oittisen luovan mielikuvituksen tuotetta. Olisi hauska tietää, mitä ilmaisua Olavi Ruitlane on käyttänyt alkuteoksessa Nainen.
Miehellä oli totisesti kestämistä avioliitossaan. Mutta ei miehen elämä pelkää helvettiä ole. Naiset auttavat häntä kestämään. "Hääyön jälkeen minulle kehittyivät suhteet Kiihkeään naiseen, Nuoreen naiseen, Tyttölapseen ja Vielä jokuseen naiseen," mies tunnustaa. Avioliiton loppupuolella kuvioihin ilmestyy Pikkuvaimo, jolta mies saa niin paljon voimia, että pystyy riuhtaisemaan itsensä irti epätyydyttävästä liitosta. Pikkuvaimo on täysin erilainen kuin aviovaimo.
"Pikkuvaimo ei huutanut koskaan vaan jopa puhui niin hiljaisella äänellä, että keskustelumme muistuttivat enemmän hiljaisuutta kuin puhetta. Ja minut nähdessään hän ilahtui joka kerta. On hyvin erikoinen tunne kun ymmärtää Naisen tahtovan sinua vain siksi että olet Mies. Ilman turhia krumeluureja."
Pieneen kyynisyyteen taipuvaisena naislukijana ajattelen, että mahtavatko miehen vastoinkäymiset olla ohitse. Entäpä jos Pikkuvaimossa tapahtuu muodonmuutos, joka on niin yleinen avioliitoissa ja Pikkuvaimo alkaa huutaa ja esittää vaatimuksia eikä enää ilahdu, kun mies ilmestyy kotiin ryyppyreissuilta.
Kun luin Ruitlanen pientä romaania, mieleeni tuli J. P. Donleavyn Holtiton mies, jonka luin kuusikymmentä luvun lopussa. Olin tunnistavani Ruitlanen kirjassa samansukuista veijarihenkeä ja mustaa huumoria. Donleavyn kirjasta on tosin niin kauan että muistikuva on hämärätynyt. Pitäisi vertailun vuoksi lukea se uudestaan, mikäli sitä enää kirjastosta löytyy.
Olavi Ruitlane Helsingin kirjamessuilla. Myöhästyin tilaisuudesta, jossa hän puhui Naisesta. Kuulin vain loppuosan. Hän kysyi, mikseivät miehetkin saisi kuvata tunteitaan. Että ei se ole naisten yksinoikeus.
Kenties hän oli jo puhunut kirjansa syntyprosesssista. Hän ajatteli ensin tehdä interaktiivisen romaanin ja perusti sitä tarkoitusta varten blogin, jossa hän kertoi avoimesti omasta avioeroprosessistaan ja yksityiselämästään. Hän toivoi että miehet kertoisivat blogissa omista kokemuksistaan. Jostain luin, että hänen bloginsa joutui oikeuskäsittelyyn ilmeisesti siksi, että se loukkasi intimiteettisuojaa. Oikeuden päätös pakotti hänet sulkemaan blogin. Olisin halunnut kysyä pitääkö se todella paikkansa, mutta yleisöllä ei ollut mahdollisuuksia esittää kysymyksiä.
lauantaina, lokakuuta 29, 2011
Identiteetti
Syysilta Kalliossa.
Tiedoksi uusille lukijoille: Tämä on Bloggerin dynaaminen näkymä "Magazine." Klikkaamalla otsikkoa tai kuvaa saat näkyviin koko kirjoituksen. Yläpalkista voit valita millaisessa näkymässä haluat katsella blogiani. Jos pidät enemmän perinteellisestä näkymästä, liitä osoitepalkin url-osoitteen perään seuraava koodi: /?v=0 (Viimeinen merkki on nolla; liitä ilman välilyöntejä).
Bloggerin dynaaminen näkymä on ollut käytössä vajaan kuukauden. Sitä kehitetään kaiken aikaa. Minä kaipaan Magazine- näkymän "Lue lisää" - painiketta, joka avaa koko kirjoituksen. Lukuisat bloggaajat toivovat sivupalkkien gadgetteja (blogrollia jne.) takaisin. Kehitystyö jatkuu, kaikki tuleee ajallaan. Ja nyt otsikon lupaamaan asiaan.
Kuvassa inkeriläiset isovanhempani Toksovan Konkkalan kylässä ennen kuin heidät karkoitettiin kulakkeina Siperiaan. Isoisäni oli valistunut talonpoika ja vapaa-ajattelija, kannatti sosialismia, mutta ei kommunismia eikä kollektivisointia. Hän toimitti elintarvikkeita pietarilaisille. Pietarilaiset haukkuivat inkerinsuomalaisia tšuhniksi. Se tarkoitti hiljaista pierua, isäni mukaan. Tiedä häntä. Joka tapauksessa pietarilaiset olivat hätää kärsimässä, kun tšuhnat eivät vallankumouksen jälkeen enää tuoneet toreille maitoa, voita, kananmunia ja muita elintarvikkeita.
Inkerin kulttuuriseuran järjestämän taideillan jälkeen mietin jälleen kerran inkerinsuomalaista identiteettiä. Inkeriläiset ovat hiljaisia ja sulkeutuneita, he pitävät matalaa profiilia ja peittävät taustansa. Häpeävät jopa! Eivät edes taiteilijat tuo itseään suuremmin esille, ovat vaatimattomia, toisin kuin karjalaiset, jotka osaavat ottavat tilan itselleen, kun inkeriläiset hipsivät pitkin seinän vieriä. Isäni ei tosin noihin vaatimattomiin kuulunut.
Identiteetin muodostumiseen on varmaankin vaikuttanut lutherinusko, joka suosi vaatimattomuutta ja herran pelkoa, sekä vanhoilliset kyläyhteisöt. Niissä oli paha joutua silmätikuksi. Niinpä inkerinsuomalaisista kehittyi nöyrää ja vaiteliasta kansaa, joka ei tunteitaan paljastanut niin kuin venäläiset, jotka nauravat ja itkevät holtittomasti. Sopimatonta käytöstähän sellainen olisi ollut.
Aika ja paikka ovat muokanneet inkerinsuomalaisten identiteettiä. He ovat eläneet venäläisen valtaväestön keskuudessa tyhminä ja halveksittuina tšuhnina. Stalinin aikana heitä vainottiin. He eivät uskaltaneet käyttää äidinkieltään julkisilla paikoilla, etteivät olisi joutuneet epäilyksenalaisiksi.
Minun identiteettini ei voi olla inkerinsuomalainen, koska en ole syntynyt ja kasvanut Inkerinmaalla, vaan Helsingin Munkkiniemessä. Kipupiste identiteetti kuitenkin oli lapsena, kun naapurintytöt haukkuivat minua ryssäksi.
Lisää inkerinsuomalaisesta identiteetistä Kirjailijan päiväkirjassa.
perjantaina, lokakuuta 28, 2011
Inkeriläisen taiteen ilta Kalliossa
Kirill Alanne. Katajanokka 1995.
Kävin eilisiltana Inkerin kulttuuriseuran järjestämässä taideillassa. Kriitikko Otso Kantokorpi johdatti inkeriläisen taiteen ytimeen, mutta minulta jäi ydin kuulematta, koska myöhästyin tilaisuudesta.
Tapasin taideillassa Eeva Kilven ( kuvassa keskellä), joka oli tullut kuuntelemaan, kun Eila Pöllänen (kuvassa vasemmalla) lauloi Kilven runosta säveltämänsä laulun karjalankieleksi. Opin, että karjajalankielessä rakastaminen on suvaitsemista. Eeva kertoi, että äitini taulu on saanut hyvän kodin hänen poikansa luota, mikä ilahdutti minua. Taustalla näkyy osa Nikolai Gulin asetelmasta ja osa Inkerin kulttuuriseuran "muistojen hyllystä."
Eino Lappalainen. Sikahyvä juttu, 1993.
Lisää inkerinsuomalaisten maalauksia löytyy kulttuuriseuran virtuaaligalleriasta. ja minun Picasa-albumistani.
Kun katselin värikkäityä maalauksia mieleeni tuli inkeriläistaustainen kuvanveistäjä Heikki W. Virolainen ( isä Miikkulaisista, äiti Lempäälästä). Olisikohan taustalla ollut vaikutusta hänen värikkäisiin puuveistoksiinsa?
Heikki W. Virolainen. Ristiinaulittu Väinämöinen 1968.
Photo: Heikki W. Virolainen
PS. Lue myös Otso Kantokorven blogikirjoitus Isänmaatonta taidetta?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)