Elokuun värejä

Helenium, syyshohdekukka kukkii  palstan reunalla.  Ja satoa  tulee:  kurkkua, tomaattia,  kesäkurpitsaa,  perunaa,  vadelmia,   punaisia  viinimarjoja.   Palsta  on rentouttava paikka,     maailman huolet ja murheet kaikkoavat siellä.   Tekee hyvää mennä sinne illalla, kun on koko päivän  kykkinyt tietokoneen ääressä   muistelmia  kirjoittamassa.  Ei ole  ollut selkäkään kipeä niinä vuosina,  joina olen palstaa pitänyt. Minun puutarhani ei ole kovin hyvin hoidettu,   mutta  vähäinenkin puutarhanhoito tekee minut onnelliseksi sen lisäksi, että se kohentaa kuntoa.

Taiteilijatalon  villan naapuriin  hiekkakentälle on ilmestynyt värikäs teltta.  Kun   palasin palstalta, sieltä kuului  vihaista huutoa (  perkelettä ja vittua).  Vuosaaren kesäteatteri esitti    Hannu Salaman  Juhannustansseja -  ensi-ilta  vähän  myöhässä, kun  on jo  elokuu. Noin  50 vuotta sitten  valtiovalta  puuttui   Salaman kirjan    vihapuheeseen.  Jumalaa  ei saanut   pilkata.  Naurettavaahan  sellainen  kielto meistä  kulttuuriradikaaleista ja -marxisteista oli. 

Juhannustanssien  esityspäivät  löytyvät täältä.

Se mikä  minua  nykyisessä  vihapuheessa huolestuttaa, on  sen   rasistisuus, etten sanoisi  fasistisuus.  Jumala kyllä kestää  herjaukset, mutta entä  ihmiset, maahanmuutajat?   Heihin puretaan omaa pahaa  oloa.  Projisointia,  näinhän se  oli Saksassakin aikoinaan.     Syylliset lamaan ja kurjuuteen  löytyivät  juutalaisista.  Eräs  saksalainen poliitikko, jonka nimeä en viitsi mainita, osasi   käyttää  kansalaisten  pahaa oloa poliittisesti   hyväkseen, mistä  seurasi  viime vuosisadalla Euroopan pahin katastrofi.  Pitääkö historian aina toistaa itseään? 

Nostalgiamatka Savonlinnaan

Linnanrakentajankatu Savonlinnan Kalkkuinniemellä.  Punakattoinen  talo   oikealla  oli "isoäidin talo,"   jonne äiti  lähetti minut ja veljeni, kun halusi tehdä rauhassa  töitään.  Olen kuvannut sitä  aikaa  romaanissa Tytär. 


Vieläkin käyn unissani  Linnanrakentajankadulla, "isoäidin talossa" ja  tuossa  kuvan  harmaaseinäisessä  talossa, jota sanoin lapsena  "Nousiaisen taloksi", koska siellä asui  leikkitoverini Nousiaisen  Lea. Nykyään siinä talossa on  Hotelli Tavis.  Taviksessa  on taiteilijaresidenssiasunto "Hellahuone" syyskuusta   toukokuuhun, vuokra  790€/kk. Esitteen mukaan  se soveltuu kirjailijalle,  tutkijalle, kääntäjälle  ja muusikolle. 


 Jos  vuokra  ei olisi   niin kallis  hellahuoneesta,  voisin  vaikka mennäkin  sinne muistelemaan lapsuuttani  isoäidin luona Linnanrakentajankatu 7:ssä.  Katsoisin ikkunasta  kaihoten  tien yli    taloa, jonka   alakerrassa asui  kaupunginrakennusmestari = minun ukkini ja isoäitini Siviä,   kotoisin Lapualta, siksipä hän ei  oikein  sopeutunut  itäiseen Suomeen.   Talon toisessa päädyssä asui kaupunginpuutarhuri vaimonsa kanssa.  Molemmat olivat  pieniä ja pyöreitä kuin puutarhatontut. Yläkerrassa asui kaupungininsinööri Vuorilehto.  Hänellä oli  iso poika, melkein  aikuinen.  En muista pojan nimeä, mutta muistan että hänellä oli golfhousut.  Ne olivat  muotia teini-ikäisillä pojilla ennen  farkkujen tuloa 50-luvulla. Mahtoikohan siitä pojasta tulla  aikuisena  Nokian  johtaja ja vuorineuvos? 

Hotelli Taviksen   pihalla on  punainen varastorakennus, jossa äidilläni  oli  työhuone yhtenä kesänä. Äitini  ensimmäinen opettaja oli Jali  Ruokokoski,   joka  ihastui  Savonlinnaan niin että  aikoi  ostaa sieltä talon. Savonlinnalaiset olivat kovasti mielissään siitä  että saisivat    kaupunkiin kuuluisuuden,  mutta    Ruokokoski    ehti  kuolla ennen talon ostoa.  Hän rohkaisi  ennen kuolemaansa  äitiäni lähtemään  Helsinkiin taidetta opiskelemaan.  Äiti  lähti 17-vuotiaana, "karkasi kotoa ja jätti koulun kesken", kuten isoäitini sanoi.  Nykyään punaisessa varastorakennuksessa  on  taidegalleria Talli.  Tänä kesänä siellä on  unkarilaisen nuoren taiteen  näyttely.  

Äitini näkemys Olavinlinnasta. Öljyvärityö vuodelta  1951.

Kamerani ( Olympus Pen) näkemys  Olavinlinnasta.

Galleria Tallin   kesänäyttelyn  maalaus, joka  kiinnosti minua  naisen selässä kasvavien kärpässienten takia.  Tekijä: Gábor Szenteleki 2010.

Malva kukkii

Juorumäellä. Taustalla näkyy  Vartiokylänlahti ja Rastilan kerrostaloja. Näyttää siltä että tänä  iltana ei tarvitse lähteä kastelemaan palstaa.   Sääkartta ennustaa sadetta. Muutama iso pisara jo  tuli, kun kävin kaupassa.


Aivot  ovat pehmenneet   helteessä.  Olen yrittänyt lukea   Herta Müllerin Hengityskeinua, mutta en ole  päässyt alkua pitemmälle. Kirja kertoo nuoren Oskar Pastiorin  kokemuksista venäläisellä  vankileirillä. Aihe kiinnostaa senkin takia, että tapasin   Oskar Pastiorin kymmenen vuotta sitten Berliinissä. Hän  kuuluu  Oulipo-ryhmään ( siitä ei erota edes kuolema) ja  esiintyi  Oulipon matineassa  Berliinin  kirjailijatalolla. Sen jälkeen oli  yhteinen illallinen. Otin kuvia, mutta en ehtinyt kehityttää niitä, kun  matkustin Berliinistä   Pietariin ja siellä  kamera filmeineen varastetiin. Harmittaa  vieläkin.  Nyt ei  minulla ole Pastiorin eikä muidenkaan oulipolaisten kuvia.


Hengityskeinu oli minulla  pikalainana, se piti palauttaa tänään.

 Vuosaaren  kirjaston aulasta bongasin  kivan hellehatun. Se näyttää  virkatulta, mutta se on  tehty paperimassasta. Tekijä  on    Leenakaisu Hattunen.  Hänellä on  elokuun  loppupuolelle  näyttely aulassa.  Minimalistisia töitä, eivät  hyökkää seinältä   katsojan   silmille.   Katsojan on mentävä liki ja pysähdyttävä. 

Juhannuskukat

Minun iässäni kukkia  ei enää laiteta tyynyn alle  juhannuksena, vaan  maljakkoon. Nuorempana  oli päinvastoin.  Yhtenä  juhannusyönä näin unta Tuomas   Anhavasta, toisena  Paavo  Haavikosta.  Niin  kirjallinen oli  alitajuntani  jo nuorena.  Ja kirjailija minusta sitten tuli,  vaikka yritinkin  taistella  alitajuntaa vastaan ja  elää porvarillisen elämän.  Ei se onnistunut.


 Helsinki  ei ole   juhannuksena yhtä kurja  paikka kuin jouluna    Silloin ei kulje  metro, ei   bussit,   ei  raitiovaunut eikä mikään  ole auki paitsi Kämp ja Kynsilaukka.  Juhannuksena   Helsinki on  viihtyisä,   ei  liikaa väkeä eikä autoja. Liikenne toimii, rannoilla on  kokkoja, siirtolapuutarhoissa iltamia . Teinityttönä kävin Seurasaaressa kerran. En viihtynyt,    mutta kyllä se voitti   juhannustanssit  maalla, "böndellä," kuten siihen aikaan sanottiin.


Yhden juhannuksen vietin Siperiassa, Jamalin niemimaalla,  tundrakylässä jonka nimeä en  muista. Siellä poltettiin kokkoa ja  hyviteltiin  luonnonhenkiä  votkalla. Hyttysiä  oli vallan hirveästi.


 Toisen   juhannuksen  vietin Tataarinmaalla,  senkään kylän nimeä en muista. Siellä tanssittiin paikallisia kansatansseja ja minä keräsin  arolta  hampunlehtiä.  Yhden lehden prässäsin päiväkirjani  väliin ja  jouduin  Helsingin tullissa tarkastukseen, kun koira haistoi käsilaukkuani.  En joutunut  salakuljetuksesta vankilaan, en saanut edes  sakkoja. Olin  kai niin viattoman näköinen.


Kolmannen juhannuksen vietin  Kaliningradiin  lähellä, Itämeren rannalla sijaitsevassa vanhassa   kylpyläpaikassa.  Siellä  oli suuri kansanjuhla, tanssia, soittoa ja votkanjuontia.  Nuoret  miehet olivat pukeutuneet naisiksi ja pitivät  keskenään  hauskaa.  Tulkki  sanoi, että se on  perinteellinen   kansantapa  heillä  päin.


Nyt alkaa meno kohti pimeää. Miten ikävää!

Suuri hauki ja kuuluisuus

Kuvassa 17-kiloisen hauen leukaluut. 


Isäni  kertoo kirjassa  Elämän antimet: Kirjeitä Koskenpesästä,  miten vaikeata  on  kirjailijana tulla tunnetuksi.  Kun hän osti Koskenpesän Kuhmoisista Lummene-järven rannalta, hän  kuvitteli  turhamaisuuksissaan, että hänen nimensä  olisi paikkakunnalla tunnettu, olihan hän julkaissut muutamia  romaaneja ja näytelmiä, osallistunut politiikkaan, kirjoitellut  runsaasti  lehtiin, häntä oli haukuttu usein pakinoissa ja toisinaan yleisönosastoissakin.  Mutta varsin pian hän sai todeta, että  hänen nimensä oli kaikille aivan upiouto,  kuten hän sanoo ja  jatkaa: 


"Mutta kaksi vuotta sitten [= vuonna 1949 , minun  lisäykseni] keväällä tapahtui äkillinen ja  jyrkkä  muutos: silloin minusta tuli yhdellä iskulla  koko pitäjän kuuluisuus. Sain silloin vanhalla ruostuneella  katiskalla, jota olin  rautalangalla paikkaillut, yli seitsemäntoista kiloa painavan hauen, tästä omasta rannastani."

Ranta josta hauki nousi.  Se oli  uinut  pienen  haukinaaraan perässä katiskaan kutuaikana.  Kohtalokas oli sen hauen "rakkaus."


Isäni lahjoitti hauen  naapurin isännälle, joka kirjoitti   siitä punnistustodistuksen  toisen  isännän kanssa, ja lähti  sitten esitelmämatkalle. Kun hän parin viikon  kuluttua palasi  Koskenpesään,   niin jo linja-autossa hän kuuli puhuttavan itsestään.  Hän jatkaa: "ja kun  kesäkuun puolivälissä menin Lummeneen toiseen päähän, jonne oli matkaa  kolmetoista kilometriä [...] ja jossa en ollut  koskaan aikaisemmin käynyt, niin pikkupojatkin maantiellä  kuiskailivat selkäni takana: Tuossa on nyt se herra, joka sai sen suuren  hauen. Niinpä olenkin ruvennut harkitsemaan, olisikohan minun  lähdettävä Jäämerelle onkimaan valaskala tullakseni oikein  maailmankuuluksi."


 Niinpä niin, kirjailijan  ikiaikainen salainen haave - tulla kuuluisaksi   elinaikanaan! Mutta harvalta se  onnistuu,  ehkä onneksi.  Henkisesti turvallisinta on tulla kuuluisaksi vasta kuolemansa jälkeen.

Koskenpesän savusauna lämpiää.


Koskenpesä  on saanut nimensä siitä, että se sijaitsee    Lummene-järven läntisessä päässä,   josta Porraskoski saa alkunsa.   Lummene  on vesijakojärvi, joka laskee  länteen ja itään. Ja  Koskenpesä minun lapsuuteni kesämaa,  sielunmaisema ja  paikka johon palaan  yhä uudelleen, unissani.   Viime  viikonlopulla kävin siellä  myös todellisuudessa. Viime käynnistä   oli kulunut   kymmenen vuotta.  Palattuani  sieltä, otin  kirjahyllystä   Elämän antimet ja rupesin lukemaan.  Kirja huvitti minua nyt. Mutta   kun olin nuori nainen, se  raivostutti,  koska isäni   näkemykset naisista olivat  niin  vanhanaikaisen patriarkaalisia.   Hän oli aikansa  lapsi,  syntynyt viime vuosisadan alussa  Pietarin  liepeillä. Siellä miessukupuoli oli ylivertainen.