maanantaina, marraskuuta 29, 2010
Harmin paikka
Keltainen posti (= Itella) pudotti torstaina postiluukusta minikokoisen kuitin saapuneesta lähetyksestä. Kuitissa ei ollut lähettäjän nimeä, mutta arvelin että saan vihdoinkin tekijänkappaleen Best European Fiction- antologiasta. Se on paksu teos, yli 500 sivua eikä se mahdu postiluukusta sisään. Tänään kuitti katosi ehkä raitiovaunuun, metroon tai R-kioskille matkalla postiin. Joku joka löytää kuitin ja menee postiin, saa paksun kirjan. Toivottavasti hän on onnellinen ja osaa lukea englantia. Postissa minulle sanottiin, että ilman kuittia lähetystä ei löydy. Piste. Toista oli entisinä "hyvinä" aikoina ennen Itellaa, kun olin postissa kesätyöntekijänä ja posti selvitti visaisetkin katoamistapaukset.
Siispä en saa ikinä tekijänkappalettani. Pientä lohtua synkkyteen antoi netistä lyötämäni arvointi antologiasta. Arvioinnissa sanottiin, että antologian pari parasta juttua "involve that reliable old stomping ground of European literature, the circus. Anita Konkka writes the imaginary memoirs of a famous clown who has grown discouraged with life: Konkka finds just the right tone of listlessness to convey an artful sense of the clown’s decline. With similar skill, Olga Tokarczuk, from Poland, plunges us into the mixed motives of a man who marries a circus sideshow attraction, “the ugliest woman in the world.”
Kukapa kissan hännän nostaa ellei kissa itse. Olen imarreltu, mutta en silti jaksa kääntää suomeksi imartelevaa kohtaa. Lisäksi mainittakoon, että Olga Tokarczuk on kirjailija, jota ihailen suuresti. Arvioinnin voi lukea kokonaisuudessaan täältä.
Tältä näyttää Best European Fiction 2011 -antologian kansi. Ei ole kauneudella pilattu.
Jokin pikkupiru kiusaa minua nykyään. Se hukkaa kuitteja, on jopa sulkenut pääsyn verkkoasemani Kuvia - kansioon ja ottanut kansion omistajuuden haltuunsa. Minulla ole mitään mahdollisuuksia päästä korjaamaan omistajasuhteita, vaikka olen järjestelmänvalvoja. Kun yritin ottaa selvää siitä, kuka on nykyinen omistaja, tuli ilmoitus: "Omistajaa ei voi näyttää." Tietokoneen pirut osaavat verhota itsensä hyvin.
perjantaina, marraskuuta 26, 2010
Ottaa päähän
Pariisin roskalaatikoita.
Varokaa Fanboxia! Se varastaa sähköpostiosoitteita ja lähettää roskapostia. Jos minun nimissäni tulee Fanboxilta viesti, älkää avatko sitä, vaan laittakaa se roskikseen saman tien. Lisää tietoa asiasta Consumer Fraud Reporting -sivustolta.
Toinen asia mikä ottaa päähän, on Buffalon verkkokiintolevy ( Linkstation Live LS-CHL). Olen tallentanut sinne digivalokuvani. Yllättäen se kehitti salasanan valokuvakansiolle, jolla ei ole aikaisemmin ollut salasanaa. Minä pysty avamaan kansiota, koska en tiedä Buffalon keksimää salasanaa. Se ei ole mikään omista salasanoistani. Onni onnettomuudessa että kaikki valokuvani eivät ole siinä kansiossa.
Buffalon verkkokiintolevyn resetoiminen tehdasasetuksiin ei onnistu. Eikä ole onnistunut lukemattomilta muiltakaan käyttäjiltä. He valittavat samaa ongelmaa Buffalon tukisivuilla. Sieltä ei saa järkevää vastausta. Ainoa vastaus minkä olen löytänyt: lähettäkää se kiintolevy meille. Koko työpäivä on mennyt hukkaan, kun olen yrittänyt ratkaista ongelmaa. Että osaakin raivostuttaa! Päätä puristaa rengas ja iho valuttaa kylmää tietokonehikeä.
torstaina, marraskuuta 25, 2010
Euroopan unionin rajalla
Vasemmalla Venäjä, oikealla Viro, välissä Narvanjoki ( klikkaa kuvat isommiksi).
Rajasillan Viron puoleisessa päässä liehuvat Euroopan unionin ja Viron liput. Valokuvatorstain 186.haaste on Raja.
Minä olen aina elänyt "Kahden maailman rajalla" - se oli isäni muistelmaromaani, joka joutui kiellettyjen kirjojen listalle sodan jälkeen. Isä oli Toksovasta, Pietarin naapurista, ja äiti Lapualta. Ne maailmat olivat täysin erilaiset: " Itä ja länsi jotka eivät koskaan kohtaa/ eivät koskaan eroa"( Gunnar Ekelöf).
Marraskuun tunnelmissa soikoon Narvan marssi:
keskiviikkona, marraskuuta 17, 2010
Kirjoja
Ninni makailee lukemattomien kirjojen ja lehtien päällä. Pinoissa odottaa Jukka Vienon Stockan kulma, Risto Ahdin Neron omaelämäkerta, Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian,William S. Burroughsin Lännen maat, André Bretonin Hullu rakkaus, Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja, nobelisti Mario Vargas Llosan Paratiisin on nurkan takana ja monta muuta kirjaa, mutta ei yhtään Finlandia ehdokasta. Joel Haahtelan Katoamispisteen luin jo keväällä. Siitä olen kirjoittanut täällä. Ehdokkaista kiinnostaa Erik Wahlströmin Kärpäsen kesyttäjä, koska se kertoo Runebergistä ( Minä olen syntynyt Runebergin päivänä). Kun kirjoittaa omaa kirjaa on vaikeata, miltei mahdotanta päästä sisään muiden kirjailijoiden luomiin kuvittellisiin maailmoihin. Luen mieluummin runoja.
Rupesin lukemaan Llosan romaania, koska se kertoo Paul Gauguinista, mutta en päässyt alkua pitemmälle. Liian paksu, liian paljon sanoja ja museaalisia yksityiskohtia. Viisitoistavuotiaana olisin heittäytynyt kirjailijan luomaan fiktiiviseen maailmaan ja nauttinut lukemastani. Siihen aikaan rakastin taiteilijoiden elämästä kirjoitettuja romaaneja Suosikkejani olivat Vincent van Goghista kirjoitettu Hän rakasti elämää ja George Sandista kirjoitettu Sydän ei erehdy.
Yhden syksyn kirjan olen sentään lukenut loppuun asti. Se on Marjatta Ripsaluoman Torbeedo. Tiivis kirja, sivuja vain 111. Siunattuja olkoot ohuet kirjat! Ei turhia sanoja ja yksityiskohtia ja mikä parasta ei turhaa juonta. Kirja kertoo maailmasta pienen tytön silmien kautta Tytön havainnot ovat tarkkoja ja konkreettisia. Tytön maailmaan kuuluvat äiti, isä, vauva, paras ystävä, joka on possu, kissa nimeltä Traktori, hevoset ja vankilan sedät ja naapurin perhe. Torpeedo on isän polkupyörä ( kannen kuvassa) kaksivaihteinen saksalainen kilpapyörä. Siitä on tehty elokuvakin joskus 30-luvulla. Sen tangolla isä kuljettaa tyttöä puolukkametsään, kun äiti rähjää kotona.
Tyttö asuu perheensä kanssa vankilan piirissä. Elämä on niukkaa sotien jälkeisessä Suomessa, syödään luusoppaa, jossa on vain vähän sattumia. Tytön isä on pienipalkkainen vankilan opettaja, äiti hoitaa kotia ja lapsia eikä ole tyytyväinen elämäänsä. Ei siitä tullut sellaista kuin hän oli haaveillut. Aika tavallinen 1940-50 lukujen vaihteen kotiäiti, joka purkaa turhautumistaan tyttäreensä, tiuskii, läimäyttelee, antaa tukkapöllyjä ja piiskaa. Entiseen aikaan sitä sanottiin kasvatukseksi. Tyttö miettii, että miksi äiti ei aina lyönyt, ehkä se ei muistanut.
Tytöllä on maailmassa paljon mieittivää. Mikä on sielu? Mikä on aika? Miksi vankilan setiä sanotaan vangeiksi ? Miksi aikuiset ovat omituisia, sanovat yhtä ja tarkoittavat toista? Aikuisista ei koskaan tiedä, eikä varsinkaan äidistä. Eläimet eivät ole yhtä arvaamattomia. Hän tiesi milloin hevonen hirnahtaa hyväntuulisesti ja milloin se on peloissaan ja milloin se taas haluaa ulos. Hän oli ollut varma, että hevoset ymmärsivät häntä täydellisesti. " Kun puhuin hevosille, käsittivät joka sanan, mutta eivät osanneet vain itse puhua, koska niillä ei ollut samanlaista kurkkua kuin ihmisillä. "Mutta tyttö kasvoi eikä enää tiennyt eikä "voinut kuvitella hevosen sanovan kokonaista lausetta esimeriksi sitä, miten kaunis ilma on ja miten hyvin ruis kasvaa. Olin ehkä erehtynyt kokonaan kun olin kuvitellut että eläimet ovat kavereitani," tyttö pohtii.
Tyttö ei osaa vielä lukea, mutta sanat kiinnostavat häntä. Kun hän kuulee sanan "mustalainen" hän päättää muistaa sen ja ottaa selvää mitä se tarkoittaa. Onneksi hänellä on isä joka vastaa, kun siltä kysyy, milloin se ei istu pumpulit korvissa lukemassa yliopiston tenttikirjoja. Isää ei tarvitse pelätä niin kuin äitiä, isä ei lyö eikä käske pihalle pois jaloista. Isä on ylpeä hänestä, kun hän osaa pelata potkupalloa. Hän on pieni poikatyttö tai tyttöpoika, kuten hän itse määrittelee itsensä. Mitäpä ei isään rakastunut pikkutyttö tekisi isänsä mieliksi. "Sain olla onnellinen. Tiesin että semmoinen isän tyttö on onnentyttö."
Suosittelen kirjaa kaikille jotka ovat joskus olleet pieniä tyttöjä. Kirjan maailma on yleispätevä, on helppo samaistua, vaikka ei olisi itse elänytkään maalla sotien jälkeen. Jään odottamaan jatkoa kirjalle. Epilogi viittaa aikaan, jolloin tyttö matkustaa Amerikkaan.
Rupesin lukemaan Llosan romaania, koska se kertoo Paul Gauguinista, mutta en päässyt alkua pitemmälle. Liian paksu, liian paljon sanoja ja museaalisia yksityiskohtia. Viisitoistavuotiaana olisin heittäytynyt kirjailijan luomaan fiktiiviseen maailmaan ja nauttinut lukemastani. Siihen aikaan rakastin taiteilijoiden elämästä kirjoitettuja romaaneja Suosikkejani olivat Vincent van Goghista kirjoitettu Hän rakasti elämää ja George Sandista kirjoitettu Sydän ei erehdy.
Yhden syksyn kirjan olen sentään lukenut loppuun asti. Se on Marjatta Ripsaluoman Torbeedo. Tiivis kirja, sivuja vain 111. Siunattuja olkoot ohuet kirjat! Ei turhia sanoja ja yksityiskohtia ja mikä parasta ei turhaa juonta. Kirja kertoo maailmasta pienen tytön silmien kautta Tytön havainnot ovat tarkkoja ja konkreettisia. Tytön maailmaan kuuluvat äiti, isä, vauva, paras ystävä, joka on possu, kissa nimeltä Traktori, hevoset ja vankilan sedät ja naapurin perhe. Torpeedo on isän polkupyörä ( kannen kuvassa) kaksivaihteinen saksalainen kilpapyörä. Siitä on tehty elokuvakin joskus 30-luvulla. Sen tangolla isä kuljettaa tyttöä puolukkametsään, kun äiti rähjää kotona.
Tyttö asuu perheensä kanssa vankilan piirissä. Elämä on niukkaa sotien jälkeisessä Suomessa, syödään luusoppaa, jossa on vain vähän sattumia. Tytön isä on pienipalkkainen vankilan opettaja, äiti hoitaa kotia ja lapsia eikä ole tyytyväinen elämäänsä. Ei siitä tullut sellaista kuin hän oli haaveillut. Aika tavallinen 1940-50 lukujen vaihteen kotiäiti, joka purkaa turhautumistaan tyttäreensä, tiuskii, läimäyttelee, antaa tukkapöllyjä ja piiskaa. Entiseen aikaan sitä sanottiin kasvatukseksi. Tyttö miettii, että miksi äiti ei aina lyönyt, ehkä se ei muistanut.
Tytöllä on maailmassa paljon mieittivää. Mikä on sielu? Mikä on aika? Miksi vankilan setiä sanotaan vangeiksi ? Miksi aikuiset ovat omituisia, sanovat yhtä ja tarkoittavat toista? Aikuisista ei koskaan tiedä, eikä varsinkaan äidistä. Eläimet eivät ole yhtä arvaamattomia. Hän tiesi milloin hevonen hirnahtaa hyväntuulisesti ja milloin se on peloissaan ja milloin se taas haluaa ulos. Hän oli ollut varma, että hevoset ymmärsivät häntä täydellisesti. " Kun puhuin hevosille, käsittivät joka sanan, mutta eivät osanneet vain itse puhua, koska niillä ei ollut samanlaista kurkkua kuin ihmisillä. "Mutta tyttö kasvoi eikä enää tiennyt eikä "voinut kuvitella hevosen sanovan kokonaista lausetta esimeriksi sitä, miten kaunis ilma on ja miten hyvin ruis kasvaa. Olin ehkä erehtynyt kokonaan kun olin kuvitellut että eläimet ovat kavereitani," tyttö pohtii.
Tyttö ei osaa vielä lukea, mutta sanat kiinnostavat häntä. Kun hän kuulee sanan "mustalainen" hän päättää muistaa sen ja ottaa selvää mitä se tarkoittaa. Onneksi hänellä on isä joka vastaa, kun siltä kysyy, milloin se ei istu pumpulit korvissa lukemassa yliopiston tenttikirjoja. Isää ei tarvitse pelätä niin kuin äitiä, isä ei lyö eikä käske pihalle pois jaloista. Isä on ylpeä hänestä, kun hän osaa pelata potkupalloa. Hän on pieni poikatyttö tai tyttöpoika, kuten hän itse määrittelee itsensä. Mitäpä ei isään rakastunut pikkutyttö tekisi isänsä mieliksi. "Sain olla onnellinen. Tiesin että semmoinen isän tyttö on onnentyttö."
Suosittelen kirjaa kaikille jotka ovat joskus olleet pieniä tyttöjä. Kirjan maailma on yleispätevä, on helppo samaistua, vaikka ei olisi itse elänytkään maalla sotien jälkeen. Jään odottamaan jatkoa kirjalle. Epilogi viittaa aikaan, jolloin tyttö matkustaa Amerikkaan.
torstaina, marraskuuta 04, 2010
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)