Yksinäisyyden runot

Kuva Anne Hännisen Surusidonnan takakannesta.

Kannen tekijä: Kirsi Kujansuu.

Jos voisin ostaa vain yhden runokirjan tänä vuonna, niin luultavasti se olisi Hännisen Surusidonta. Se ilmestyi viime syksynä, mutta jäi vähälle huomiolle, ehkä siksi että se poikkeaa nykyrunouden valtavirrasta. Se on puhdasta keskeislyriikkaa, vanhanaikaista voisi joku sanoa. Vanhanaikaista sieluani virkistää lukea vaihteeksi runouden suuria teemoja; runoja surusta, menetyksestä, kuolemasta, yksinäisyydestä, vuodenajoista. Ne asiat pysyvät, vaikka maailma muuttuu.

Tunnen yksinäisyyden olomuodot, kasvot.

Ja runous, silkan yksinäisyyden ruumiillistuma

- kaiken kanssa yhtä -

on pienin niistä.

Pinnalla kelluvat naamioiden kuvat,

pohja on yhteinen ja syvä, mutta

jakamaton.

Yksinäisyyttä ei voi jakaa. Sukulaissielut ovat poissa, eri ajoissa, heitä runon minä ei tavannut koskaan. Joku oli, joku jonka kanssa hän katsoi samaa merta, mutta jonka mieli oli eri merissä. Hän valokuvaa kuuta ja tähtiä itseään varten, hetkiä talteen, katselee tarkkaan, ajattelee: Kuka katsoisi minut, tallentaisi, pysäyttäisi kuolemisen?/ Merkityksellisesti, kokonaan nähdyksi tehden!

Hännisen runojen tunnelmassa on kaunista melankoliaa, kansanlaulujen lohduttavaa surua, mutta runokuvat ovat kansanlaulujen kuvia värikkäämpiä ja rehevämpiä, kuin olisivat kotoisin eteläisemmistä puutarhoista. Vahinko että ihmiset eivät lue runoja enemmän. Runot ovat sielun ruokaa. Ilman ruokaa sielu kuihtuu ja kieli kutistuu rationaaliseksi - sanomalehtikieleksi, joka rapisee kuivuuttaan. Ja sitten käy niin ettei ihminen enää muunlaista kieltä ymmärräkään, vaan torjuu sen liian vaikeana, liian erilaisena.

Löytöeläinpäivä

Tänään maaliskuun 6. päivänä vietetään löytöeläinpäivää. Kuvan löytöeläin löytyi tukkikasasta kesällä ja sai kodin luotani. Se otti keväällä vanhuuteen kuolleen Noora-kissan paikan minun supervisorinani (= valvojana). Kun istun tietokoneen ääressä, se makaa näyttöruudun ja näppiksen välissä. Aika tylsää hommaa sen mielestä. Sitä alkaa väsyttää, se haukottelee ja sitten se nukahtaa. Mutta kun käynnistän tulostimen, se valpastuu ja ja siirtyy korvat suippoina valvomaan tulostinta.

Etsijän romaani

Kaksi katoamispistettä Joel Haahtelan Katoamispisteen kannessa.

Kannen tekijä: Raimo Poutanen.

Kuvasin Haahtelan kirjan kannen tahallani vaaka-asennossa, koska katoamispisteet auttoivat minua hahmottamaan kirjan fiktiona (= taiteena). Katomaispisteiden taustalla häämättövät Raija Siekkisen kasvot häiritsivät ensimmäistä lukukertaani. Rupesin lukemaan kirjaa sillä odotuksella, että se kertoo siitä Raijasta jonka tunsin kerran. Olin tyypillinen väärinlukija. Lisäksi lukukokemusta samensi huono omatunto: olin luvannut Haahtelalle, että kopioin Raijan kirjeet ja annan kopiot hänelle, mutta en pystynyt luopumaan kirjeistä edes kopioina, niin tärkeitä ne olivat minulle erään elämänvaiheeni todistuskappaleina.

Toinen lukukerta onnistui paremmin, kun vapauduin lukemaan Katoamispistettä fiktiona, en faktiona. Se

on romaani surusta, menetyksestä, yksinäisyydestä, etsimisestä. "Keskenjäänyt kirja on kuin keskenjäänyt suru," pohtii kertoja joka on lakannut kirjoittamasta, hän etsii itseään, ehkä, entistä kirjoittajaminäänsä joka on hukassa. Hän ei ole kirjoittanut sen jälkeen kun vaimo jätti hänet. "

Ajattelin että kai minäkin olin yrittänyt toipua menetyksestä, kirjoittaa itseni pois, vaikka kävikin päinvastoin, olin vain eksynyt pahemmin ja kun lopulta havahduin, kaikki oli korjaamatonta, Lotta muualla jo." Itsestään ihminen kirjoittaa, itsestään näkee unia, esiintyy eri henkilöhamoissa joita ei aina itsekään tunnista.

Kertojaminä tapaa kadulla sattumalta pariisilaisnaisen nimeltä Magda, joka etsii Paul Rouxia, kadonnutta ex-miestään Helsingistä. Magdan olemuksessa on minun mielestäni jotain samaa kuin Raijassa, ehkä sama tapa kävellä: "vähän arvaamaton, horjuva, niin kuin hän olisi joka askelleella joutunut päättämään uudestaan matkansa suunnasta." Madga johdattaa kertojan jäljittämään sekä Paul Rouxia että Raijaa, jonka Häiriö maisemassa -romaanin ranskankielisen käännöksen Magda on löytänyt miehensä asunnosta ja ottanut mukaansa matkalukemiseksi.

Magda katoaa ja kertoja jatkaa Paul Rouxin etsimistä. Johtolankoja on vähän: nizzalaisen hotelli Negrescon tulitikkuaski, Yves Navarren romaani, paperilappu, johon oli kirjoitettu puhelinnumero ja osoite Mariankatu 24 B 18. Minulle, lukijalle, osoite on tuttu, mutta ei kertojalle, hänelle selviää vasta myöhemmin että Raija Siekkinen on asunut elämänsä loppupuolella siinä osoitteessa Kotkassa. Hän matkustaa Kotkaan, käy katsomassa paikkoja joissa Raija on elänyt, tapaa Raijan ystävän, jolta kysyy onko nimi Paul Roux tuttu. Ystävä ei muista nimeä, mutta hän hänen mieleensä muistuu että Raija kertoi viettäneensä elämänsä kauneimman ja kummallisimman jouluaaton Nizassa, hotelli Negrescossa. Kertoja varmistuu, että Raija ja Paul Roux ovat tunteneet toisensa. Tässä vaiheessa aloin epäillä , kun luin kirjaa ensimmäistä kertaa , että kyseessä onkin fiktio. En voinut millään uskoa, että Paul Roux kantaisi mukanaan tikkuaskia jonka on ostanut yli kymmenen vuotta sitten hotelli Negrescosta.

Kertoja uppoutuu yhä syvemmälle tarinaan. Hän on näkevinään Magdan kotkaisella kadulla ja on varma että Paul Roux on kirjoittautunut kaksi viikkoa aikaisemmin kotkalaiseen hotelliin Yves Navarren nimellä ja käynyt Raijan saarimökissä vain päivää ennen häntä, siitä on merkkinä tuhkakupissa puoliksi poltettu Camel, kengänjäljet pölyisellä lattialla, pöydällä rypistetty paperi johon oli kirjoitettu "30 octobre." Hän lähtee Pariisiin tapaamaan Magdaa ja he matkustavat yhdessä Nizzaan. Junassa hän katselee nukkuavaa Magdaa ja ajattelee Raijaa: " Hitaasti kaikki alkoi hahmottua mielessäni. Oli lapsi, tyhjä huone, rakkaudeton tila. Oli puhumattomuus, vuodet, talo. Oli jotain mitä hän luuli pääsevänsä karkuun, mutta se vain odotti, liikkumatta, lähellä, kunnes hän oli yksin; eikä mikään suojaisi häntä enää, ei mies, ei talo, ei saari. Näin naisen joka käveli lumisen pihan poikki, tuhon joka kiihtyi, jäljet johtivat portaita aidan viereen. Hän pilkkoi puut, sytytti tulet, teki kaiken niin kuin piti, ja silti oli jotain mikä ei mennyt pois, suru surun sisällä, nyt kaksinveroinen."

Kirjailijan työ, miksei myös psykiatrin työ ( joka on Katoamispisteen kertojan toinen ammatti), on vihjeiden jäljittämistä, palojen kokoamista. Millainen kuva paloista muodostuu? Kuka

ja millainen ihminen Raija Siekkinen oli?

Kirjoittavassa ihmisessä on monia särmiä, sukulaiset näkevät hänet eri tavalla kuin ystävät, ja jokainen ystävä näkee hänet itsensä kautta. Kuvat muuntuvat kertojan mukaan, ne ovat vain heijastuksia hänestä, usein yhtä vääristyneitä kuin unen kuvat. Kirjailija on tosi vain sanoissaan, sitä todempi mitä parempi kirjailija, mutta sanojen takana seisova/istuva/makaava lihallinen olento on väistämätön pettymys, vain ihminen kaikkine puutteineen. Olikohan se Thomas Mann vai Leo Tolstoi, joka sanoi, että kirjailija panee kirjoihinsa parhaat puolet itsestään ja perheen ynnä muiden lähimmäisten osaksi jää hänen huonoimmat puolensa.

Vanha kananmuna

Valokuvatorstain 157. haaste on haisuli.

Päivän kuvat - arjen esineet

Lasipalatsin näyttelytilassa on Rozalia Janovicin pergamenttiveistoksia kodin esineistä. Kun lapset ovat pieniä, syöttötuoli on keskeinen arjen esine. Naistaiteilija kuvaa sitä mikä on lähellä hänen elämäänsä. Entisaikaan naistaitelijoiden näkemyksille maailmasta ei kovin paljon arvoa annettu. Onneksi ajat ja asenteet muutuvat pikkuhiljaa.

Pergamenttipölyimuri.

Rosalie Janovic sanoo näyttely esitteessä: " Työskentelyssäni tutkin suomalaisen pergamentin ilmaisullisia mahdollisuuksia. Ikivanhaan pergamenttiin kirjoitettiin muinoin pyhiä kirjoituksia. Tietääkseni olen ainoa taiteilija joka työstää tätä materiaalia kolmiulotteisesti".

Arjen esineitä Lasipalatsin näyttelytilan ikkunassa. Viimeinen näyttelypäivä on 7.3.2010.

Lasipalatsilta kävelin Maximiin katsomaan Precious-elokuvan ennakkoesitystä. Elokuvalle on annettu 6 Oscar-ehdokkuutta. Ensi sunnuntainayönä ( Suomen aikaa) ratkeaa saako se yhtään Oscaria. Elokuva-aulassa jaettiin nenäliinapaketteja. Minua ei itkettänyt yhtään. Elokuva oli minun makuuni liian amerikkalainen, täynnä positiivista elämänuskoa, taattua hollywood-kamaa, hyvin tehty, hyvin näytelty, siinä kaikkea oli sopivissa annoksissa - huumoria ja kurjuutta, etten sanoisi sosiaalipornoa, mutta siittä puuttui ohjaajan persoonallinen ote - se mikä tekee elokuvista kiinnostavia.

Elokuva kertoo ruman, ylilihavan, luku- ja kirjoitustaidottoman, Harlemin slummissa elävän 16-vuotiaan tytön tarinan. Isä oli käyttänyt tyttöä kolmevuotiaasta asti seksuaalisesti hyväkseen ja äiti oli väkivaltainen psykopaatti. Tyttö synnyttää isälleen kaksi lasta - ja kas kummaa pystyy selviytymään kaikesta kurjuudesta omilleen inhimmillisen ja kannustavan opettajan avulla. Todellisuudessa näin harvoin käy, mutta Hollywood-elokuvissa kaikki on mahdollista. Sitä ei kerrota miten 16-vuotias yksinhuoltaja selviytyy kahden lapsensa kanssa, joista toisella on downin syndrooma. Ei saduissakaan koskaan kerrota mitä tapahtuu kun prinssi ja prinsessa saavat toisensa vaikeuksien jälkeen. Amerikkalaiset ovat isoja lapsia, he tarvitsevat elokuvien onnellisia loppuja unohtaakseen ikävän arjen. Precious- elokuvan hyvä puoli on se, ettei Precious ole kaunis, laiha ja hyvätapainen tyttö eikä elokuva päätyy siihen, että hän rupeaa laihduttamaan itseään mannekiinimittoihin. Se vielä puuttuisi!

Precious vastasyntyneen vauvansa kanssa etsimässä turvapaikkaa lumisateessa jouluaattona, kun äitihirviö on saanut raivokohtauksen.