Päivän kuvat - arjen esineet

Lasipalatsin näyttelytilassa on Rozalia Janovicin pergamenttiveistoksia kodin esineistä. Kun lapset ovat pieniä, syöttötuoli on keskeinen arjen esine. Naistaiteilija kuvaa sitä mikä on lähellä hänen elämäänsä. Entisaikaan naistaitelijoiden näkemyksille maailmasta ei kovin paljon arvoa annettu. Onneksi ajat ja asenteet muutuvat pikkuhiljaa.

Pergamenttipölyimuri.

Rosalie Janovic sanoo näyttely esitteessä: " Työskentelyssäni tutkin suomalaisen pergamentin ilmaisullisia mahdollisuuksia. Ikivanhaan pergamenttiin kirjoitettiin muinoin pyhiä kirjoituksia. Tietääkseni olen ainoa taiteilija joka työstää tätä materiaalia kolmiulotteisesti".

Arjen esineitä Lasipalatsin näyttelytilan ikkunassa. Viimeinen näyttelypäivä on 7.3.2010.

Lasipalatsilta kävelin Maximiin katsomaan Precious-elokuvan ennakkoesitystä. Elokuvalle on annettu 6 Oscar-ehdokkuutta. Ensi sunnuntainayönä ( Suomen aikaa) ratkeaa saako se yhtään Oscaria. Elokuva-aulassa jaettiin nenäliinapaketteja. Minua ei itkettänyt yhtään. Elokuva oli minun makuuni liian amerikkalainen, täynnä positiivista elämänuskoa, taattua hollywood-kamaa, hyvin tehty, hyvin näytelty, siinä kaikkea oli sopivissa annoksissa - huumoria ja kurjuutta, etten sanoisi sosiaalipornoa, mutta siittä puuttui ohjaajan persoonallinen ote - se mikä tekee elokuvista kiinnostavia.

Elokuva kertoo ruman, ylilihavan, luku- ja kirjoitustaidottoman, Harlemin slummissa elävän 16-vuotiaan tytön tarinan. Isä oli käyttänyt tyttöä kolmevuotiaasta asti seksuaalisesti hyväkseen ja äiti oli väkivaltainen psykopaatti. Tyttö synnyttää isälleen kaksi lasta - ja kas kummaa pystyy selviytymään kaikesta kurjuudesta omilleen inhimmillisen ja kannustavan opettajan avulla. Todellisuudessa näin harvoin käy, mutta Hollywood-elokuvissa kaikki on mahdollista. Sitä ei kerrota miten 16-vuotias yksinhuoltaja selviytyy kahden lapsensa kanssa, joista toisella on downin syndrooma. Ei saduissakaan koskaan kerrota mitä tapahtuu kun prinssi ja prinsessa saavat toisensa vaikeuksien jälkeen. Amerikkalaiset ovat isoja lapsia, he tarvitsevat elokuvien onnellisia loppuja unohtaakseen ikävän arjen. Precious- elokuvan hyvä puoli on se, ettei Precious ole kaunis, laiha ja hyvätapainen tyttö eikä elokuva päätyy siihen, että hän rupeaa laihduttamaan itseään mannekiinimittoihin. Se vielä puuttuisi!

Precious vastasyntyneen vauvansa kanssa etsimässä turvapaikkaa lumisateessa jouluaattona, kun äitihirviö on saanut raivokohtauksen.

Suomalaisen kulttuurin portaalihahmo

Vaka vanha Väinämöinen Vanhan ylioppilastalon portaalissa.

Pään päällä istuu kyyhkyseksi itsensä loihtinut Louhi.

Tänään on kulunut 175. vuotta Kalevalan ilmestymisestä. Sen kunniaksi Väinämöisen viimeiset sanat:

Vaan kuitenki, kaikitenkin,

Laun hiihin laulajoille,

Laun hiihin, latvan taitoin,

Oksat karsin, tien osoitin;

Siitäpä nyt tie menevi,

Ura uusi urkenevi

Laajemmille laulajoille,

Runsahammille runoille

Nuorisossa nousevassa,

Kansassa kasuavassa.

PS. Linkki joka ei liity Kalevalaan. Lisäsin sen tuonne sivupalkin Jaettuihin otsikoihin. Jaan Kaplinski kirjoittaa blogissaan suomeksi virolaisen näkemyksen Sofi Oksasen Puhdistuksesta.

Lempipuu ja runoilija

Araucaria araucana

Tämä on minun lempipuuni Jardin des Plantesissa. Sillä on vanhat, viisaat silmät. Ihastuin ensinäkemältä sen silmiin ja "hiuksiin." Sen nimi on ranskaksi désespoir des singes (= apinoiden epätoivo), englanniksi Monkey Puzzle Tree ( = apinan pulmapuu), koska apinoiden on vaikeata hypellä sen oksilla. Se on Chilen kansallispuu ja voi elää 1200-vuotiaaksi. Varsinainen fossiilipuu, sillä se on ollut olemassa jo dinosaurusten aikana. Araukaria, huonekuusi, lienee sen kaukainen sukulainen, pikkuserkku tai pikkuserkun serkku.

Jacques Jouet lempipuunsa juurella. Puun nimi on metasequoia, suomeksi kiinanpunapuu, fossiili sekin. Lisää puita Picasa-albumissani Jardin des Plantes. Kävin siellä Jouetin kanssa viime sunnuntaina. Hänellä on projekti: hän kirjoittaa runon jokaisesta puutarhan puusta. Aikamoinen urakka, sillä puita on yli 3000. Teoksesta tulee laaja, ainakin kuusiosainen, arvelisin. En lainkaan epäile, etteikö projekti onnistuisi. Hän on tavattoman ahkera, kurinalainen ja innovatiivinen kirjailija, joka on julkaissut kahdeksankymmentäluvun alusta alkaen lähes 60 teosta: runoja, romaaneja, näytelmiä, esseitä. Hän kirjoittaa junassa, metrossa, kaikkialla. Viime kesänä hän kirjoitti romaania lavalla yleisön katsellessa hänen työskentelyään isolta valkokankaalta Villete -puiston kirjallisuusfestivaalissa, jonka oli järjestänyt Oulipo = ranskalainen kirjallisuusryhmä, jonka jäsenistä Suomessa tunnetaan parhaiten Italo Calvino, Georges Perec ja Raymond Queneau.

Tutustuin Jacques Jouetiin kesällä 2000, kun matkustimme kuusi viikkoa junalla pitkin ja poikin Eurooppaa 105 muun kirjailijan kanssa. Sillä matkalla tutustuin oulipolaiseen kirjoitusmetodiin, jota en sivumennen sanoen itse ole pystynyt noudattamaan. Hän kirjoitti joka päivä kaksi, kolme runoa sanoista joita hän keräsi matkatovereiltaan. "Kolme sanaa jotka ensimmäisenä tulevat mieleen," hän pyysi jokaiselta kumppaniltaan.

Vuonna 2002 P.O.L ( arvostettu pariisilaiskustantaja) julkaisi kokoelman Poèmes avec partenaires (Runoja kumppaneiden kanssa). P.O.L on toimittanut YouTubeen videoklipin, jossa hän lausuu runon kolmelta kumppaniltaan: Fatos Kongolilta, Kamiel Vanholelta ja minulta ( olen imarreltu kun olen päässyt niin hyvään seuraan)

Minun kolme sanaani ovat : "van Gogh", "varvas" ja "sieniä." Tällaiselta runo näyttää kirjoitettuna.

D'avoir peint les mangeurs de sieniä

un soir d'hallucinations, Van Gogh

se coupa au rasoir un varvas.

C'est là une autre vie de Van Gogh

que j'ai lue dans un plat de sieniä.

Pour le faire manger à Van Gogh

Gauguin mit dans l'huile le varvas

en l'entourant de quelques sieniä

psilocybine ou truffe, varvas

chauffant la perception de Van Gogh.

Quand la douleur parut au varvas

la gangrène y fixa ses sieniä

rendit bien moins mobile Van Gogh

qui, ne ramassant plus les sieniä

songe à trancher un autre varvas.

Runo on niin tiukkaan muotoon ja mittaan ( redonde ranskaksi) sidottu, että sitä on mahdotonta kääntää suomeksi minun rytmikorvattomuudellani, eikä siitä tolkkua tule huonolla ranskankielen taidollani mutta runon sisältö saattaisi olla tämä:

Kun Van Gogh oli maalannut sienien syöjät/ eräänä hallusinaatioiltana/ hän leikkasi partaveitsellä varpaansa/ Siitä alkoi Van Goghin toinen elämä minkä luin sienivadilta./

Gauguin teki ruokaa Van Goghille/ pani öljyyn varpaan/ sen höysteeksi joitakin sieniä/ philocybineja ja tryffeleitä,/ varvas kiihotti Van Goghin aistimia.

Tuska tuli varpaaseen/ kuolio istututti siihen sieniä/ teki van Goghista vähemmän liikkuvan/ eikä hän enää kerännyt sieniä/ ajatellut leikata toista varvasta.

Mia Toivio on suomentanut Jouetia paremmin kuin minä, hänen metrorunojaan Tuli&Savu- lehden numerossa 4/2005. Jouet kirjoittaa metrorunoja edelleen, mutta ei enää Pariisin metrossa vaan maailman metroissa. Hän ei ole vielä käynyt Helsingissä eikä muissakaan pohjoismaiden pääkaupungissa. Tänne pohjoiseen periferiaan häntä ei ole pyydetty esiintymään.

Rykelmä

Viime vuonna Aurinkolahdella.

Valokuvatorstain 156. haaste: rykelmä.

PS. Mikä on valokuva? Mikä on todellisuus? pohtii David Pogue The New York Timesissa, Photoshop and Photography: When Is It Real?

Katutaidetta

Katutaidetta St. Martinin kanavan varrelta.

Lisää kuvia löytyy Picasa-albumistani Pariisin katutaidetta. Kansio ei sisällä graffiteja.

Pidän enemmän katutaiteesta kuin museotaiteesta. Sitä löytyy yllätävistä paikoista, sitä saa kuvata eikä sillä rahasteta. Museoihin joutuu jonottamaan, ainakin Pariisissa, liput ovat kalliita ja saleissa tungeksii ihmisiä niin paljon, ettei taideteoksiin pysty syventymään, aina joku tuuppii ja tunkee väliin.

Kävin Rodin-museossa katsomassa Matissen maalauksia ja veistoksia ja ahdistuin väenpaljoudesta. Matissen töitä ei saanut kuvata. Siirryin puiston puolelle ja kuvasin Rodinin Ajattelijan.