Kävin Lahdessa eilen, siellä tarkeni. Oli kesä ja pääskyset kirskuivat ilmassa. Ei niitä ole täällä rannikolla vielä näkynyt eikä kuulunut. " Kesä tulee tänäkin vuonna," lupasi ilmoitus liikkeen ikkunassa Vesijärvenkadulla. Ehkä kesä tulee Hesaankin jonain päivänä ja tuo pääskyset mukanaan. Satakielet jo laulavat täyttä kurkkua Puotilan viljelypalstan reunalla. Mutta en minä ole niitä kameran silmään löytänyt, vaikka niiden ääni kuuluu aivan likeltä. Toukokuu, ikuinen on Haavikon runokokoelman nimi. Näin Haavikosta unta muutama yö sitten. Tapasin hänet ruokatunnilla ja ilahduin että vihdoinkin tavataan. Lintsasin töistä Tilastokeskuksesta ja lähdin hänen kanssaan Munkkiniemeen. Näytin hänelle taloa Bio Ritan, (nykyisen Valintatalon) vieressä ja sanoin että siinä talossa hän asui aikoinaan , mutta hän ei muistanut asuneensa siinä talossa.
Sen verran todellisuuden juurta unessa oli, että lapsuudenkotini oli Munkiniemessä samalla kadulla kuin Bio Rita. Haavikko ja Marja-Liisa Vartio asuivat myös samalla kadulla, he kävivät meillä kylässä, mutta ei minua isäni ja äitini vieraat kiinnostaneet. Olin siinä iässä, jolloin kaikki aikuiset olivat tylsiä haudan partaalla hoippuvia muumioita, vaikka olisivat olleet vain kolmekymppisiä. Marja-Liisa Vartio oli Haavikkoa joitakin vuosia vanhempi ja kuoli vain 42-vuotiaana struumamyrkytykseen. Haavikko kirjoitti hänen kuoolemansa jälkeen runon:
Puut, kaikki heidän vihreytensä.
Halusin ojentaa sinulle nurmikon,
kämmenellä,
koska oli kevät.
En ehtinyt.
( PS. Blogger ei suostu toteuttamaan runon grafiikka eli kolmannen ja neljännen rivin rivien sisäänvetoa.)
Töölölainen puu ja hänen vihreytensä
Matkalla Lahteen ja takaisin Hesaan katselin junan ikkunasta puita ja heidän vihreyttään. Vihreän sävyjä on satoja, ei mikään kamera pysty tallentamaan niitä, vain silmä näkee ja taidemaalari saattaa joskus onnistua luomaan ne sävyt paletillaan.
Toukokuun vihreys on niin kirkasta, että se käy silmiin, saa aikaan aivoissa sähköisen, ruumiissa hormonaalisen myrskyn ja aiheuttaa outoja unia. Nuorempana näin paljon hurjempia unia kuin tuo Haavikosta muutama yö sitten näkemäni uni. Kaikki laimenee, niin tunteet kuin unielämäkin iän myötä. Jotain iloa vanhenemisesta sentään on: toukokuu ei ole kuukaisista julmin eikä sen kirkkaus ei enää laukaise päätä halkaisevia migreenikohtauksia.
Japanilainen Yoshida Kenko kirjoittaa Joutilaan mietteissä (suom. Kai Nieminen)
toukokuusta seuraavasti: " On sanottu että ihminen on tunteellisimmillaan ja kaihoisimmillaan neljännessä kuussa Buddhan syntymäpäivän ja Kamo-juhlan tienoilla, kun raikkaat, vehreät nuoret lehdet peittävät puiden latvoja, ja niin se tottakin on."
Buddha syntyi 9.päivä toukokuuta, Kamo-juhlan päivää en tiedä enkä mitä sinä päivänä juhlitaan. Toivottavasti joku blogin lukijoista tietää ja kertoo minulle mikä on Kamo-juhla.
