Mä yksin istuin

9. luukku

Jef Aérosol. John Lennon. New York 2008.

Entinen Beatles-fani ampui John Lennonin joulukuun. 8. päivä 28 vuotta sitten. Lennonin uusin elämänkerta on vastikään ilmestynyt suomeksi. Katso arviointi: HS.fi Kulttuuri.

Jef Aérosol ( s.1957) on ranskalaisen katutaiteen legenda jo eläessään. Lisää hänen kuviaan Flickrissä: Jef Aérosol’s photostream.

Mä yksin istuin alla puun,

nöyrästi lihoin piennä.

Ja pikku nainen lauleli

en nähnyt missä vielä.

Mä katsoin, katsoin taivaalle,

tuon äänen löytää koin.

Oi ihme, missä missä,

missä on nainen hoi.

”No tule, tule vihdoinkin”

mä humppaisesti huusin.

”Sä tossa puussa piiloilet.”

Mut ei se sieltä tullu.

Niin vieno laulu turrutti

mut uneen pitkän tovin

mä heräsin ja tuijotin –

ei mitään, surin kovin.

Sit pikkuisella oksalla

mä näin kuin näinkin mitä,

mä pienen paksun possun näin:

se laulelikin sitä.

”Mä luulin sua naiseksi”

mä nauraa hihittelin –

ja, ihme! nainen lentoon nous

ja poispäin vipatteli.

John Lennon panee omiaan. Suom. Anselm Hollo ( Otava 2000)

Kun vanhenee

8. luukku

Helsinki, Uutela, Skatan tila

Kolme haikua Santōkan kokoelmasta Vastapäätä kapakka. Suomentanut Kai Nieminen (Basam Books 2002)

ikänäköisyys ja likinäköisyys

sekoittuvat toisiinsa

talvi on tullut

alan vähitellen muistuttaa isääni

jota ei enää ole

epäsäännöllistä elämää:

väliin kasvattelen partaa.

väliin ajan sen taas pois

Santōka (1882-1949) oli japanilainen zenmunkki. Hän vietti kiertelevää elämää, kulki kerjuukulho kädessä portilta portille, lausui suutria kadunkulmissa ja kirjoitti vapaamuotoisia moderneja haikuja. Kerjuupäiväkirjassaan hän sanoo: ”Kulkea, juoda, kirjoittaa –ne ovat Santōkan kolme päämäärää.”

Muusa

7. luukku

Tampere. Aleksis Kivi ja muusa vanhan pääkirjaston edessä

Hiuskarvan varassa on elämäni,

kun häntä odottelen yöllä.

Tyhjää on kunnia, vapaus, nuoruus

- pian saapuu rakas vieras paimenhuiluineen.

Nyt hän on täällä. Riisuu huntunsa,

katsoo minua tutkivasti.

Kysyn: ”Sinäkö Dantelle sanelit

Helvetin säkeet?” Hän vastaa: ”Minä.”

Anna Ahmatova. Runoja. Suom. Marja-Leena Mikkola ( Orient Express 1992)

Finlandia

6.luukku
Helsinki, Temppeliaukio

Finlandia

Rinnallaan sinappinen kartta kadonneista

hautapaikoista,

poskillaan punaa vuodelta neljäkymmentä –

ja kämmen, paljon

pienimmässä tilassa

kuin kosteikko jonka pounuun

joutsen tekee pesänsä,

se valkoinen

ja kuinka nousevat ne kohta palatakseen

havisten halki ilman

allaan aavaa

sinertävää merta

ja kuinka äkisti voi hyödyttömyys

hyytää verta

kuinka joka kerta nielaistessaan

putoaa yksi vuosi syvyyksiin

ja aika pimenee

ja kohta hän on kuollut, korahtaa

ja hänen kurkkuunsa on kynnetty

se laulun laaja maa.

Ilpo Tiihonen. Taivaan kulmilla. Valitut runot 1975-1986 (WSOY 1987)

Hienoa että tämänvuotinen Finlandia-kirja käsittelee Viron lähihistoriaa vaiennettujen naisten näkökulmasta. Kaikki pisteet Pekka Tarkalle, joka teki valinnan. Eri puolilta nettiä ja blogistania on kuulunut miehistä murinaa valinnan johdosta, on jopa puhuttu suomalaisen kirjallisuuden rappiosta mm. Kiiltomadon keskustelupalstalla.

Onnea 91-vuotiaalle Suomelle ja Finlandia- kisan voittajalle Sofi Oksaselle.

Varokaa putoilevia enkeleitä

5. luukku

Tommi Korpela Lauri Viitana elokuvassa Putoavia enkeleitä. Kuva on peräisin elokuvan kotisivulta,

Elokuva Putoavia enkeleitä perustuu Aila Meriluodon kirjaan Lauri Viita – Legenda jo eläessään. Kun yritin lukea sitä joskus 1970-luvulla, se oli omasta elämäntilanteestani johtuen niin ahdistava kirja, että se jäi kesken. En kestänyt että Lauri Viita pakotti (miehisessä mustasukkaisuudessaan?) Ailan polttamaan päiväkirjat. Mitäpä ei rakastunut nainen tekisi miehen takia! Minusta se oli hirvittävää alistamista ja naisen sielun riistoa.

Elokuvan käsikirjoittajat Sami Parkkinen ja Heikki Huttu-Hiltunen, jonka ideasta ensin teatteriesitys ja sitten elokuva oli syntynyt , olivat tehneet hyvää työtä. Näkökulmahenkilönä oli kirjailijapariskunnan (fiktiivinen) tytär, ja sehän liippasi läheltä minua, samalla kun se avarsi elokuvaa yksityisestä kohti yleistä. Fiktiivisyys muuten tarkoittaa sitä, että sen avulla voi kertoa vaikeista asioista totuudenmukaisemmin kuin dokumentissa tai muistelmissa.

Tytär ihaili isäänsä , syytti äitiään ja yritti torjua pahat lapsuudenmuistot, mikä ajoi hänet akuuttiin masennukseen. Sellainen ei ole kovin epätavallista oli isänä sitten nero, hullu , juoppo tai muuten vain vaikea tapaus. Minusta käsikirjoittajakaksikko oli kuvannut hienosti tyttären ambivalentteja tunteita. Heikki Kujanpäällä, ohjaajalla oli varmaan myös ollut osuutta elokuvan onnistumiseen, samoin kuin Elena Leevellä, joka näytteli sekä tytärtä että nuorta Aila Meriluotoa, tosin alussa kaksoisrooli vähän hämmensi, kun en aina tiennyt kumpi on kumpi, mutta lopussa olin niin vaikuttunut elokuvasta, että halusin mietiskellä sen esiin nostamia tunteita kaikessa rauhassa enkä mennyt kutsuvierasbileisiin, vaikka olinkin pukeutunut ”juhlavasti”, kuten kutsussa toivottiin.

Attenzione agli angeli cadenti

Ensimmäiset, kaukana edessäpäin

näyttivät nokihiutaleilta ( kevyitä ja vaarattomia).

Jotkut meistä levittivät sateensuojat,

toiset juoksivat kyyryssä läpi.

Eräät ehtivät ottaa valokuvia: yhdessä

se näkyi selvästi, suoraan yläpuolella, keskellä ilmaa

ja katsoi silmiin.

Jälkeenpäin pieniä tömähdyksiä kuin putoilevia omenoita.

Tulin ajatelleeksi että jokin

oli hyvin kypsää.

Aila Meriluoto. Varokaa putoilevia enkeleitä (WSOY 1977)