perjantaina, joulukuuta 05, 2008

Varokaa putoilevia enkeleitä

5. luukku

Tommi Korpela Lauri Viitana elokuvassa Putoavia enkeleitä. Kuva on peräisin elokuvan kotisivulta,


Elokuva Putoavia enkeleitä perustuu Aila Meriluodon kirjaan Lauri Viita – Legenda jo eläessään. Kun yritin lukea sitä joskus 1970-luvulla, se oli omasta elämäntilanteestani johtuen niin ahdistava kirja, että se jäi kesken. En kestänyt että Lauri Viita pakotti (miehisessä mustasukkaisuudessaan?) Ailan polttamaan päiväkirjat. Mitäpä ei rakastunut nainen tekisi miehen takia! Minusta se oli hirvittävää alistamista ja naisen sielun riistoa.


Elokuvan käsikirjoittajat Sami Parkkinen ja Heikki Huttu-Hiltunen, jonka ideasta ensin teatteriesitys ja sitten elokuva oli syntynyt , olivat tehneet hyvää työtä. Näkökulmahenkilönä oli kirjailijapariskunnan (fiktiivinen) tytär, ja sehän liippasi läheltä minua, samalla kun se avarsi elokuvaa yksityisestä kohti yleistä. Fiktiivisyys muuten tarkoittaa sitä, että sen avulla voi kertoa vaikeista asioista totuudenmukaisemmin kuin dokumentissa tai muistelmissa.


Tytär ihaili isäänsä , syytti äitiään ja yritti torjua pahat lapsuudenmuistot, mikä ajoi hänet akuuttiin masennukseen. Sellainen ei ole kovin epätavallista oli isänä sitten nero, hullu , juoppo tai muuten vain vaikea tapaus. Minusta käsikirjoittajakaksikko oli kuvannut hienosti tyttären ambivalentteja tunteita. Heikki Kujanpäällä, ohjaajalla oli varmaan myös ollut osuutta elokuvan onnistumiseen, samoin kuin Elena Leevellä, joka näytteli sekä tytärtä että nuorta Aila Meriluotoa, tosin alussa kaksoisrooli vähän hämmensi, kun en aina tiennyt kumpi on kumpi, mutta lopussa olin niin vaikuttunut elokuvasta, että halusin mietiskellä sen esiin nostamia tunteita kaikessa rauhassa enkä mennyt kutsuvierasbileisiin, vaikka olinkin pukeutunut ”juhlavasti”, kuten kutsussa toivottiin.


Attenzione agli angeli cadenti

Ensimmäiset, kaukana edessäpäin

näyttivät nokihiutaleilta ( kevyitä ja vaarattomia).

Jotkut meistä levittivät sateensuojat,

toiset juoksivat kyyryssä läpi.

Eräät ehtivät ottaa valokuvia: yhdessä

se näkyi selvästi, suoraan yläpuolella, keskellä ilmaa

ja katsoi silmiin.

Jälkeenpäin pieniä tömähdyksiä kuin putoilevia omenoita.

Tulin ajatelleeksi että jokin

oli hyvin kypsää.

Aila Meriluoto. Varokaa putoilevia enkeleitä (WSOY 1977)

torstaina, joulukuuta 04, 2008

Päät

4. luukkuHelsinki, Kolmen sepän aukio

”Mieleni on muuttunut. En luota tähän. Minun täytyy tunnustella onko vanha pääni vielä paikoillaan. Olenko minä vielä yhtenä kappaleena?

Onko pääni yhtenä kappaleena? Mieleni on muuttunut. Minulla ei nyt ole hengen auliutta eikä mielen iloisuutta. Mutta olen nyt tyytyväinen. En ole lainkaan kauhistunut tästä. Minä rakastan itseäni. Minä pelkään itseäni. Rakastan itseäni kaiken sen hyvän vuoksi, jota olen itselleni tehnyt. Vihaan itseäni kaiken sen katalan vuoksi, jota olen itselleni tehnyt. Tarvitsen toisen hevosen, tarvitsen jonkun sitomaan haavani vai täytyykö minun se itseni tehdä. Halveksiiko Aurinkokin minua tänään ja kieltäytyy tyystin loistamasta?

Sydämeni on kymmenisen kertaa kevyempi kuin miltä näytän.”



Runo on Juhana Vähänen proosarunokokoelmasta Avaa tule ( Teos 2008), joka

on yksi tämän vuoden kahdeksasta Runeberg- kilpailun palkintoehdokkaasta. Hänen bloginsa BigSur ja Surreal on ollut vuodesta 2003 asti blogiluettelossani.


Onnea Juhanalle ja muille ehdokkaille. Heitä ovat: Olli Jalonen ( 14 solmua Greenwichiin) Marko Kitti ( Meidän maailma), Marjo Niemi (Miten niin valo), Niina Repo (Arpi), Sofi Oksanen (Puhdistus), Robert Åsbacka ( Orgelbyggaren) ja Daniel Katz, jonka Berberileijonan rakkaus odottaa yöpöydällä lukemista. Ensimmäisen faabelin olen jo lukenut ja nauttinut suuresti, kuten aina kaikesta mitä Katz kirjoittaa.


Tänään julkistetaan Finlandia-voittaja. Olli Jalonen sanoi jossain haastattelussa ennen kuin hänen kirjansa valittiin Runeberg-ehdokkaaksi, että hän arvostaa enemmän Runeberg- kuin Finlandia-kilpailua. Luultavasti moni kirjailija on samaa mieltä. Finlandia-kilpailu on kustantajien pönötyskilpailu, joka kaikkine lieveilmiöineen aiheuttaa pahaa ilmaa ja huonoja vibraatioita kirjallisuuselämässä.



keskiviikkona, joulukuuta 03, 2008

Montako kysymystä on kissalla?

3. luukku
Noora kirjahyllyssä

Lisää kuvia kissoista ja kirjoista Los Angles Timesin kirjablogissa Jacket Copy: Books and cats - a love affair in photos

Runoilija Pablo Neruda oli suuri kissojen ystävä. Hän on kirjoittanut Oodin kissalle, mutta en löytänyt sitä runoa hyllystäni. Seuraava runo on hänen postuumista kokoelmastaan Kysymysten kirja ( suom. Katja Kallio. Loki-kirjat 1999)

Mikä savua, säkeniä ja sappea
sylkeviä tulivuoria ärsyttää?

Miksei Kristoffer Kolumbus
voinut löytää Espanjaa?

Montako kysymystä on kissalla?

Odottavatko pienissä järvissä
kyyneleet joita ei itketä?

Vai ovatko ne näkymättömiä jokia
jotka virtaavat kohti surua?

tiistaina, joulukuuta 02, 2008

Todellinen leijona

2. luukku
Pehmoleijonia Kampintorilla lokakuussa 2008

Sanojen ajassa on hauska joulukalenteri. Luukkujen takaa avautuu suomalaisten kirjailijoiden sanoja. Jos yrittää avata monta luukkua kerrallaan, se ei onnistu, vaan tulee ilmoitus:"Hei, eipäs kurkita etukäteen!"

Tämän päivän runo on ikisuosikkini Allen Ginsbergin ( 1926-1997) Todellinen leijona (suom. Seppo Lahtinen)

Tulin kotiin ja löysin leijonan olohuoneestani
Ryntäsin ulos palotikkaita pitkin ja huusin, Leijona! Leijona!
Kaksi konekirjoittajatarta kojensi tummaa tukkaansa ja läimäytti ikkunan kiinni
Minä painelin kotiin Patersoniin ja pysyttelin siellä kaksi päivää.

Soitin vanhalle reichilaiselle psykiatrilleni
joka oli potkinut minut terapiasta koska polttelin marihuanaa
"Se on tapahtunut", huohotin, "huoneessani on Leijona".
"Pelkäänpä että asiasta ei kannta keskustella," hän lopetti puhelun.
....

Runo jatkuu kahdeksan säkeistön verran, mutta en rupea kopioimaan niitä tähän. Ne voi lukea kokoelmasta Huuto ja muita Runoja 1947-1971 ( Sammakko 2000). Kokoelma löytyy hyvinvarustetuista kirjastoista.

Kokoelman nimiruno sai USA:ssa vuonna 1956 siveettömyyssyytteen, joka kumottiin oikeudessa. Vuonna 1969 Huuto esitettiin Suomen yleisradiossa. Kulkulaitosministeri Paavo Aitio teki runon esityksestä eduskuntakyselyn, jonka 83 kansanedustajaa allekirjoitti. Pekka Lounela, teatteriosaston päällikkö, sai YLEn johdolta pyyhkeet so. muistutuksen ääniin 4-3. Lisää Ginsbergista ja Huudosta Juhani Tikkasen sivustolta Kadonnut puukko ja unohtunut Ginsberg.

Sammakon julkaisemaan Huuto-kokoelmaan sisältyy runo Amerikka, jonka voi kuunnella Ginsbergin itsensä lausumana Youtubesta, ja yleisöllä on hauskaa.






maanantaina, joulukuuta 01, 2008

Siirtolohkare

1.luukku
Kiviä Yrjönkadulla, Helsingissä. Tietääkö kukaan mistä ja miksi nämä kivet ovat kadulle ilmestyneet ja kuka on tekijä?

Kopsasin Surskopran blogista joulukalenterin luukku-idean. Saa nähdä ehdinkö avata blogiin joka päivä uuden luukun.

Kun näin nuo kivet Yrjönkadulla, mieleeni tuli Helvi Juvosen runo Siirtolohkare. Juvonen taitaa olla nykyään aika tuntematon runoilija. Hän oli yksi mielirunoilijoitani (niitä oli paljon), kun olin nuori. Hän syntyi marraskuun 5. päivä 1919 ja kuoli vain 39-vuotiaana munuaisten vajaatoimintaan vuonna 1959. Hänen kauttaan tutustuin Emily Dickinsonin runoihin, hän käänsi niitä suomeksi.

Minä siirtolohkare
emokalliosta lohjennut
jään kauas kantama
olen metsässä yksin,
olen outo.

En välitä, jos lapset leikkivät
ympärilläni,
en välitä, kun lumi
sataa selkääni. Mutta
älkää veistäkö minua
sillä seison karhun näköisenä ja mietin.
En ole kylmä. Minäkin olen lämmin,
kun aurinko paistaa.