Siirtolohkare

1.luukku

Kiviä Yrjönkadulla, Helsingissä. Tietääkö kukaan mistä ja miksi nämä kivet ovat kadulle ilmestyneet ja kuka on tekijä?

Kopsasin Surskopran blogista joulukalenterin luukku-idean. Saa nähdä ehdinkö avata blogiin joka päivä uuden luukun.

Kun näin nuo kivet Yrjönkadulla, mieleeni tuli Helvi Juvosen runo Siirtolohkare. Juvonen taitaa olla nykyään aika tuntematon runoilija. Hän oli yksi mielirunoilijoitani (niitä oli paljon), kun olin nuori. Hän syntyi marraskuun 5. päivä 1919 ja kuoli vain 39-vuotiaana munuaisten vajaatoimintaan vuonna 1959. Hänen kauttaan tutustuin Emily Dickinsonin runoihin, hän käänsi niitä suomeksi.

Minä siirtolohkare
emokalliosta lohjennut
jään kauas kantama
olen metsässä yksin,
olen outo.

En välitä, jos lapset leikkivät
ympärilläni,
en välitä, kun lumi
sataa selkääni. Mutta
älkää veistäkö minua
sillä seison karhun näköisenä ja mietin.
En ole kylmä. Minäkin olen lämmin,
kun aurinko paistaa.

Lasikatto

Tässä talossa lasikatto on korkealla, naisetkaan eivät aivan heti törmää siihen. Arvatkaa mikä rakennus Helsingin ydinkeskustassa? Vinkki: vallan palateissa liikutaan.

Lasilattioistakin on ollut naisille haittaa. Vanhan tarinan mukaan kuningas Salomonin palatsin lattiat olivat lasia. Kun Saban kuningatar tuli ensivisiitille Salomonin luo, hän luuli että lattialla on vettä ja nosti hameenhelmansa ettei se kastuisi. Helman alta paljastui kampurajalka. Se haittasi enemmän Saban kuningatarta kuin kuningas Salomonia, hän oli mies jota pikkuseikat eivät hetkauttaneet. Se lasista.

Valokuvatorstain 110. haaste on lasi.

Lumi-Totoro

Unettoman yöpostaus, ei asiaa eikä mielipiteitä, pelkkää hair cutia vain.

Kokeilin miten onnistuu kuvan lähettäminen Picasan kautta suoraan blogiin. Kuvassa on viimevuotinen lumiveistos taiteilijatalon pihalla. Tänä vuonna ei kukaan ole ehtinyt tekemään veistoksia pihalle. Lumikin näyttää sulavan hyvää vauhtia. Ehkä viikonlopulla pääsee taas pyöräilemään. Suksia ei ehkä kannata kaivaa kellarikomerosta esiin. Sinne muuten murtauduttiin jokin aika sitten. Mitähän rosvo luuli löytävänsä? Ei minulla ole siellä Arabian posliinia eikä elektroniikkaa, vanhoja tietokoneen romuja vain, olisi saanut viedä ne, niin olisin päässyt niistä eroon.

Taiteilijatalon lumiakka. Viime vuoden teoksia tämäkin.

.

Lumimyrsky Helsingissä

Näkymä parvekkeelta sunnuntai-iltapäivällä. Lunta pyryttää viistosti, merta ei näy, parvekkeen lasit rämisevät.

Olen tullut vanhaksi, kun Finlandia-ehdokkaat eivät kuohuta tunteitani eikä minulla ei ole mielipidettä päivän puheenaiheesta eli Finladia-raatien vääristä valinnoista. ( kts. HS-kulttuuri). Olen lukenut vain yhden ehdokkaan romaanin. Se on Sofi Oksasen Puhdistus, josta kirjoitin keväällä täällä. Luen nykyään mieluummin runoja, ne irrottavat omaa kielellistä ilmaisua. Menneillään on Jarkko Laineen Valitut runot, paksu sininen kirja, ja Allen Ginsbergin Huudon jälkeiset runot. Kirjan kirjoittaminen on siinä vaiheessa, että en pysty lukemaan proosaa. En ehdi blogiakaan päivittää kuin harvakseltaan, saati lukea Googlen syötteenlukijaa. Siellä on tällä hetkellä 535 syötettä odottamassa silmäilyä.

Helsingin joulugetto, so. Aleksin joulukatu avattiin tänään, mutta kuva ei ole sieltä vaan Oxford Streetilta, Lontoosta, tekijä on Banksy, lähde : this is London: the entertainment guide, tänään.

Pimeä aika

Minna Herrala. Selätän ikävät ajatukset( jotka pyrkivät pintaan). Akryyli 2008

Kuvasin Minna Herralan maalauksen Vaasan taidemuseossa, jossa avattiin viime viikolla seinäjokisten taiteilijoiden näyttely Vanhat pojat. Näyttelyn muista vanhoja poikia ovat Herralan lisäksi Heikki Mäki-Tuuri ja Seppo J. Tanninen, molemmat tuttuja taiteilijoita vuosien takaa.

Tänään on Itsemurhan tehneiden muistopäivä. Kun kävin Vaasassa, ajattelin Leif Färdingia, vaasalaista runoilijaa joka teki itsemurhan 25 vuotta sitten. Hän meni metsään jonain marraskuun pimeänä päivänä, söi unilääkkeitä ja sytytti kynttilän otsansa päälle ja nukkui pois, sanan mukaisesti. Hänen ruumiinsa löydettiin keväällä. Kaunis itsemurha. Hänen viimeisiä runojaan oli tämä:

Tahdon koivuun, tahdon kiveen,
tahdon sammaleen syleilyyn,
tahdon myyräksi maan multiin.
Tahdon muuttua ääniksi kaikkialla
ja lakata olemasta tämä kipu.

Runo sisältyy Färdingin postuumiin kokoelmaan Ihan kuin ihminen kuuntelisi, josta Antti Nylén sanoo Valittujen runojen jälkisanoissa, että se on "kirjallisuuden ihme [...] mielestäni ainutlaatuinen ja unohtumaton teos suomalaisessa runoudessa."

Ystävät kertovat Lefasta YLEn Elävän arkiston nauhalla. Tutustuin Lefaan Vanhalla, jossa nuoret kirjailijat ja taiteilijat tapasivat toisiaan 60- 70-lukujen vaihteessa. Hän oli buddhalainen taolainen, ainoa tuntemani ihminen, joka oli lukenut nuoruuteni mielifilosofin Emersonin esseet Hän opetti minulle jiniä ja jangia, selitti että jin oli väistyvä, märkä, pimeä, naisellinen voima. Eli kaikkea sellaista mitä en halunnut olla. Kun taas jang oli valoisa, kuiva ja etenevä maskuliininen voima. Eli kaikkea sitä mitä halusin olla, mutta en voinut tolla. Väittelin hänen kanssaan siitä sortaako taolaisuus naisia. Hänestä oli hauska väitellä kanssani. Olimme eri mieltä myös yhteiskunnasta. Hänelle yhteiskunta oli henkisyyden ilmentymä, minulle materiaaalisuuden ilmentymä. Hänen mukaansa yhteiskunnan tila vastasi ihmisten henkisen kehittyneisyyden tilaa. Henkisesti kehittyneitä ihmisiä on liian vähän, siksi sortoa, väkivaltaa ja sotaa on niin paljon. Hänen päämääränsä oli tulla valaistuneeksi. En tavannut häntä sen jälkeen muutti takaisin Vaasaan, joka on kova paikka runoilijalle, kuten eräs ystävä YLEn nauhalla sanoo.

Kuvasta Greta Garbo, joka esitti Anna Kareninaa, Leo Tolstoin romaanin pohjalta tehdyssä elokuvassa. Anna Karenina ajoi elämänsä umpikujaan suuren ja itsekkään rakkautensa takia ja heittäytyi junan alle, kun hänellä ei ollut muuta ratkaisua näköpiirissä. Romanttinen ratkaisu romaanissa, mutta todellisuudessa vähemmän romanttista veturinkuljettajille ja matkustajille, jotka odottavat junassa, että "henkilövahinko" korjataan pois raiteilta. Ei epätoivoinen ihminen ajattele veturinkuljettajan tunteita eikä matkustajia jotka myöhästyvät kuka mistäkin jatkoyhteydestä. Paluumatkan Vaasasta tulin junassa jolle sattui "henkilövahinko". Naapurimatkustaja totesi tyynesti, että taas joku joka päätti päättää päivänsä. Se oli kolmas viiden kuukaden aikana. Ne kaksi muuta kertaa sattuivat Helsingin metrojunassa kesällä. Tilastojen mukaan itsemurhat ovat Suomessa vähentyneet. Ehkä on vain huonoa onnea, että lyhyen ajan sisällä olen joutunut kolme kertaa itsemurhavälineeseen. Sitä ajattelee silloin vähemmän armeliaasti, että mikäli on pakko tappaa itsensä, niin eikö sitä voisi vähän ajatella veturinkuljettajia poistua kurjasta maailmasta jollakin muulla keinolla.

Graham Greenen muistelmista osui tänään silmään lause: "Itsemurha on epäonnistunut avunhuuto." Kun ei kuule avunhuutoa ajoissa, kantaa syyllisyttä pitkään. Ja vaikka kuulisi, ei ota sitä vakavasti tai pysty tekemään mitään.

Itsemurhatilastoja voi käydä lukemassa Kemppisen-blogista. Siellä on asiasta keskustelua ja linkkejä.