Lumi-Totoro

Unettoman yöpostaus, ei asiaa eikä mielipiteitä, pelkkää hair cutia vain.

Kokeilin miten onnistuu kuvan lähettäminen Picasan kautta suoraan blogiin. Kuvassa on viimevuotinen lumiveistos taiteilijatalon pihalla. Tänä vuonna ei kukaan ole ehtinyt tekemään veistoksia pihalle. Lumikin näyttää sulavan hyvää vauhtia. Ehkä viikonlopulla pääsee taas pyöräilemään. Suksia ei ehkä kannata kaivaa kellarikomerosta esiin. Sinne muuten murtauduttiin jokin aika sitten. Mitähän rosvo luuli löytävänsä? Ei minulla ole siellä Arabian posliinia eikä elektroniikkaa, vanhoja tietokoneen romuja vain, olisi saanut viedä ne, niin olisin päässyt niistä eroon.

Taiteilijatalon lumiakka. Viime vuoden teoksia tämäkin.

.

Lumimyrsky Helsingissä

Näkymä parvekkeelta sunnuntai-iltapäivällä. Lunta pyryttää viistosti, merta ei näy, parvekkeen lasit rämisevät.

Olen tullut vanhaksi, kun Finlandia-ehdokkaat eivät kuohuta tunteitani eikä minulla ei ole mielipidettä päivän puheenaiheesta eli Finladia-raatien vääristä valinnoista. ( kts. HS-kulttuuri). Olen lukenut vain yhden ehdokkaan romaanin. Se on Sofi Oksasen Puhdistus, josta kirjoitin keväällä täällä. Luen nykyään mieluummin runoja, ne irrottavat omaa kielellistä ilmaisua. Menneillään on Jarkko Laineen Valitut runot, paksu sininen kirja, ja Allen Ginsbergin Huudon jälkeiset runot. Kirjan kirjoittaminen on siinä vaiheessa, että en pysty lukemaan proosaa. En ehdi blogiakaan päivittää kuin harvakseltaan, saati lukea Googlen syötteenlukijaa. Siellä on tällä hetkellä 535 syötettä odottamassa silmäilyä.

Helsingin joulugetto, so. Aleksin joulukatu avattiin tänään, mutta kuva ei ole sieltä vaan Oxford Streetilta, Lontoosta, tekijä on Banksy, lähde : this is London: the entertainment guide, tänään.

Pimeä aika

Minna Herrala. Selätän ikävät ajatukset( jotka pyrkivät pintaan). Akryyli 2008

Kuvasin Minna Herralan maalauksen Vaasan taidemuseossa, jossa avattiin viime viikolla seinäjokisten taiteilijoiden näyttely Vanhat pojat. Näyttelyn muista vanhoja poikia ovat Herralan lisäksi Heikki Mäki-Tuuri ja Seppo J. Tanninen, molemmat tuttuja taiteilijoita vuosien takaa.

Tänään on Itsemurhan tehneiden muistopäivä. Kun kävin Vaasassa, ajattelin Leif Färdingia, vaasalaista runoilijaa joka teki itsemurhan 25 vuotta sitten. Hän meni metsään jonain marraskuun pimeänä päivänä, söi unilääkkeitä ja sytytti kynttilän otsansa päälle ja nukkui pois, sanan mukaisesti. Hänen ruumiinsa löydettiin keväällä. Kaunis itsemurha. Hänen viimeisiä runojaan oli tämä:

Tahdon koivuun, tahdon kiveen,
tahdon sammaleen syleilyyn,
tahdon myyräksi maan multiin.
Tahdon muuttua ääniksi kaikkialla
ja lakata olemasta tämä kipu.

Runo sisältyy Färdingin postuumiin kokoelmaan Ihan kuin ihminen kuuntelisi, josta Antti Nylén sanoo Valittujen runojen jälkisanoissa, että se on "kirjallisuuden ihme [...] mielestäni ainutlaatuinen ja unohtumaton teos suomalaisessa runoudessa."

Ystävät kertovat Lefasta YLEn Elävän arkiston nauhalla. Tutustuin Lefaan Vanhalla, jossa nuoret kirjailijat ja taiteilijat tapasivat toisiaan 60- 70-lukujen vaihteessa. Hän oli buddhalainen taolainen, ainoa tuntemani ihminen, joka oli lukenut nuoruuteni mielifilosofin Emersonin esseet Hän opetti minulle jiniä ja jangia, selitti että jin oli väistyvä, märkä, pimeä, naisellinen voima. Eli kaikkea sellaista mitä en halunnut olla. Kun taas jang oli valoisa, kuiva ja etenevä maskuliininen voima. Eli kaikkea sitä mitä halusin olla, mutta en voinut tolla. Väittelin hänen kanssaan siitä sortaako taolaisuus naisia. Hänestä oli hauska väitellä kanssani. Olimme eri mieltä myös yhteiskunnasta. Hänelle yhteiskunta oli henkisyyden ilmentymä, minulle materiaaalisuuden ilmentymä. Hänen mukaansa yhteiskunnan tila vastasi ihmisten henkisen kehittyneisyyden tilaa. Henkisesti kehittyneitä ihmisiä on liian vähän, siksi sortoa, väkivaltaa ja sotaa on niin paljon. Hänen päämääränsä oli tulla valaistuneeksi. En tavannut häntä sen jälkeen muutti takaisin Vaasaan, joka on kova paikka runoilijalle, kuten eräs ystävä YLEn nauhalla sanoo.

Kuvasta Greta Garbo, joka esitti Anna Kareninaa, Leo Tolstoin romaanin pohjalta tehdyssä elokuvassa. Anna Karenina ajoi elämänsä umpikujaan suuren ja itsekkään rakkautensa takia ja heittäytyi junan alle, kun hänellä ei ollut muuta ratkaisua näköpiirissä. Romanttinen ratkaisu romaanissa, mutta todellisuudessa vähemmän romanttista veturinkuljettajille ja matkustajille, jotka odottavat junassa, että "henkilövahinko" korjataan pois raiteilta. Ei epätoivoinen ihminen ajattele veturinkuljettajan tunteita eikä matkustajia jotka myöhästyvät kuka mistäkin jatkoyhteydestä. Paluumatkan Vaasasta tulin junassa jolle sattui "henkilövahinko". Naapurimatkustaja totesi tyynesti, että taas joku joka päätti päättää päivänsä. Se oli kolmas viiden kuukaden aikana. Ne kaksi muuta kertaa sattuivat Helsingin metrojunassa kesällä. Tilastojen mukaan itsemurhat ovat Suomessa vähentyneet. Ehkä on vain huonoa onnea, että lyhyen ajan sisällä olen joutunut kolme kertaa itsemurhavälineeseen. Sitä ajattelee silloin vähemmän armeliaasti, että mikäli on pakko tappaa itsensä, niin eikö sitä voisi vähän ajatella veturinkuljettajia poistua kurjasta maailmasta jollakin muulla keinolla.

Graham Greenen muistelmista osui tänään silmään lause: "Itsemurha on epäonnistunut avunhuuto." Kun ei kuule avunhuutoa ajoissa, kantaa syyllisyttä pitkään. Ja vaikka kuulisi, ei ota sitä vakavasti tai pysty tekemään mitään.

Itsemurhatilastoja voi käydä lukemassa Kemppisen-blogista. Siellä on asiasta keskustelua ja linkkejä.

Tutkielma esineestä

1. Esine on aineellinen tosiolio.

2. Esine on toiminnan,ajattelun tai havainnon kohde, objekti

3. Esine on toimiva olio, subjekti

Valokuvatorstain 108. haaste on tutkielma esineestä ( kolmen kuvan sarja).

Esineen määritelmät ovat Nykysuomen sanakirjasta.

Kuvissa on Pasi Karjulan ja Marko Vuokolan teos Olo n:o 22 Hietalahden rannassa, Helsingissä.

Kissaviikko

Se oli palkollisten vapaaviikko pyhäinpäivän jälkeen, jolloin sai olla vapaa, olla ja elää miten lystää, tanssia ja pitää hauskaa.

Kirjailijoiden kissasuhteista voi lukea The Guardianin kirjablogista: Author's mews: writers and their cats.

Kuvassa Ripsan vaasalainen Lidia-kissa

Ripsa raportoi Vaasan Littfestista blogikirjoituksessa: Kissalla pyyhitään pöytää? Hän kysyy, "miksei riitä, että kirjailija kirjoittaa ja lukija lukee ja sillä siisti." Kirja on lukijan ja kirjailijan ensisijainen kohtauspaikka. Minulle ei ole selvinnyt, miksi lukijat haluavat kohdata kirjailijan myös livenä, kun useimmiten siitä kohtaamisesta tulee kovin pintapuolinen ja vaivaannuttava. Märta Tikkanen sanoi Littfestin paneelissa, että hänelle lukijakohtaamiset ovat olleet inspiroivia ja antaneet voimaa. Mutta minulle ainakin sopivat paremmin virtuaaliset kohtaamiset blogissa. Vasabladet kirjoittaa aiheesta otsikolla: Bloggande författare blir altt vanligare.

Ajat ovat muuttuneet, enää ei minulta kysellä päätä pyöritellen, miksi ihmeessä sinä bloggaat, eihän siitä makseta mitään, edes. Oletko narsisti, vai mikä? Olen joutunut moneen kertaan selittämään, että bloggaaminen on minusta kivaa, ihan yhtä kivaa kuin lapsena, jolloin toimitin Suvikunnan Sanomia. Se oli seinälehti johon tein itse kaikki jutut ja piirsin kuvat eikä ollut mitään deadlineä, julkaisin lehteä milloin minua huvitti. Suvikunta on sivumennen sanoen Werner Söderströmin kesäpaikka, jossa vietin pari varhaisnuoruuden kesää.

Kuvassa on Vaasan Valkolinna, entinen suojeluskuntatalo, jossa Mannerheim kävi ennen sotaa. Sittemmin se toimi teurastomana. Se on suojeltu , johtuneeko Mannerhein vierailusta vai siitä että talon on suunnitellut Viljo Rewell. Näyttää olevan nykyään graffitistien suosiossa. Kuvasin sitä, kun en Littfestin tiiviin ohjelman ja sateisten päivien takia ehtinyt tutkia tarkemmin vaasalaisia graffiteja. Alla yksityiskohta Valkolinnan seinästä:

Littfestin aiheena oli kirjailijan ja median suhde, ja se sehän on aina ollut kovin kimurantti. Kukaan ei sentään nostanut esiin suhteen synkimpiä puolia ( esim. Hymy-lehti ja Timo K. Mukan kohtalo) tai kirjailijoita, joille negatiivinen arvostelu on ollut viimeinen pisara masennuksen maljassa. Hesarista puhuttiin paljon, sitä ei voi välttää silloin kun on puhe kirjallisuudesta ja mediasta. Hesarin kulttuuriosastohan kutistuu kuin pyy maailmanlopun edellä.

Suvi Ahola kertoi, että kirjallisuuskritiikille jää Hesarissa nykyään yhä vähemmän tilaa, kun sivuja supistetaan. Se merkitsee että yhä useampi kirja jää huomiota vaille. Surkea tilanne kirjailijalle, joka ei ole yleisön lemmikki jo ennestään. Ei tule nimeä, mainetta eikä apurahoja. Niille joilla on, annetaan, ja niiltä joilla ei ole, otetaan vähäkin pois. Vai miten evankeliumeissa sanottiin? Ei mikään ihme, että osattomiksi jääneet kirjailijat tuntevat kateutta, eivät solidaarisuutta kollegojaan kohtaan. Huomion palstamillimetrejä mittaillaan hammasta kiristellen. Niin on ollut aina, ja niin tulee olemaan vastakin. Vanhempieni avioliitto huojahti pahan kerran, kun saman päivän Uudessa Suomessa oli arvostelu äidin taidenäyttelystä ja isän romaanista. Äiti sai kulttuuriosaston etusivutilaa oikein kuvan kera, mutta isän romaanista Ratkaisun päivät oli tulitikkulaatikon kokoinen arvostelu kulttuurin takasivulla. No onneksi asia ( mutta ei avioliitto) korjaantui, kun romaanista tehtiin elokuva, jonka pääosissa olivat Suomen kansan lemmikit Tauno Palo ja Ansa Ikonen.

Kukas sen kissan hännän nostaa, ellei kissa itse, mutta kirjailija tarvitsee hännännostoon vähän mediankin apua, että lukeva yleisö huomaisi hänen kirjojensa olemassaolon. Sillä ei kukaan itselleen kirjoita. Marko Hautala kommentoi blogissaan kirjailijan ja median suhdetta. Hänen mukaansa huomion puute ei merkitse välttävää myyntiä, vaan hiljaisuutta, kaiutonta tilaa ja että sellainen voi aiheuttaa vääränlaista, häpeänkaltaista klaustrofobiaa.

.