Anja Konkka. Maalari ja hänen kissansa, fresko 1954Hän oli 36-vuotias, kun hän piti Taidehallissa pienoisfreskojen näyttelyn, joka oli ensimmäinen laatuaan Suomessa. Hän alkoi saada vähän julkisuutta ja naistenlehdet kiinnostuivat hänestä. Minäkin sain osani siitä julkisuudesta, kun eräs naistenlehden toimittaja halusi, että kertoisin kirjallisesti, millainen minun äitini on. Sillä aikaa kun toimittaja haastatteli äitiä, minun piti istua lastenhuoneessa kirjoittamassa hänestä. Yritin karata naapurin tytön kanssa ulos, mutta äitini lassosi minut "äänenvoimalla takaisin", kuten kuvatekstissä mainitaan. Tällainen oli ensimmäinen yritykseni kirjoittaa äidistä:
Äitini
Minulla ei ole mitään sitä vastaan että äiti on taiteilija. Pikemminkin päin vastoin. Siitäkin huolimatta että hän on hiukan omituinen niin kuin taiteilijat yleensä. Tämän syksyn hän on käyttänyt freskojen laittamiseen (tai miksi sitä nyt sanotaan).Ruoankin laitto on jäänyt heikolle tolalle. Mutta viis pikkuseikoista. Niin äitikin aina sanoo, kun kysymme onko ruoka jo valmista. Silloin kun sää ei ole otollinen maalaamiselle, koettaa äiti kasvattaa kolmea villiä lasta. Hän selittää tarmokkaasti, miten tärkeätä on käsien pesu ennen ruokaan kajoamista. Välillä hän tuskailee meidän ilmeistä oppimattomuuttamme. Mutta mehän olemme unohtaneet autuaallisesti kaikki hyvät neuvot ja opastukset hänen istuessaan huoneessaan maalaamassa. Ja äitikin unohtaa silloin kaikki muut asiat.
Eräs äitini sivuharrastus on kissat. Nämä kissat esimerkiksi halveksivat suuresti taiteilijan työtä. Mistä lie johtunee mokoma halveksunta. Taiteilijat eivät voi olla tavallisia ihmisiä juuri siitä syystä, että he ovat taiteilijoita. Niin äitikin aina sanoo.
Viisi vuotta olen yrittänyt kirjoittaa äidistä, mutta en ole saanut kirjaa aikaiseksi. Toissayönä näin unta, että hän oli palanut viisi päivää kestäneeltä virkistyslomalta. Hän kertoi tavanneensa liikemiehen jonka kanssa oli juonut viisi päivää kaljaa, koska se oli terveellistä.
Meillä kotona ei mitenkään erityisemmin vietetty äitienpäivää, ei tehty kakkua, viety kahvia ja kukkia äidille sänkyyn . Hänelle äitiys ei ollut elämän ensisijaisia asioista. Muistan että lastentarhassa ja alakoulussa oli pakko väkertää onnittelukortti. Isä oli vankasti sitä mieltä että äitienpäivä on amerikkalaisten kaupallinen juhla, eikä Amerikasta voinut tulla mitään hyvää. Hän ollut nähnyt omaa äitiään yli kolmeenkymmeneen vuoteen, koska rautaesiripun läpi ei päässyt. Hän sai viisumin Venäjälle vasta 1958 ansioistaan Maksim Gorkin kääntäjänä mutta hänen äitinsä ei ollut enää silloin elossa.
Jotain amerikkalaisten sentimentaalisuudesta on tarttunut suomalaiseen äitienpäivään. Tunteellisuuden vastapainoksi voi lukea The Guardianin verkkolehdestä Michel Houllebecqin äidin haastattelun I never left anybody. It was him that left me. Tohtori Ceccaldi jätti poikansa isovanhempien hoitoon ja lähti kiertämään Afrikkaa , eikä poika antanut sitä ikinä äidilleen anteeksi, vaan kuvasi hänet hippihuoraksi romaanissaan Alkeishiukkaset. Äiti antaa samalla mitalla pojalle takaisin vastailmestyneessä muistelmateoksessaan, jonka nimi on L'Innocente (Viaton).
Haastattelun lopussa on freudilaisen psykiatrin lausunto äiti-poika suhteen vaikeuksista. Mutta minä epäilen että tohtori Ceccaldin anopilla, joka kasvatti pikku-Michelin, on oma osuutensa pojan katkeruuteen äitiään kohtaan. Rakastava isoäiti muisti varmaankin usein muistuttaa, miten kelvoton hutsu hänen miniänsä on, kun jättää pienen poikansa ja lähtee maailmalle hurvittelemaan.
