Kerrostalokyttääjät - ja Mukkula

Ystävä lähetti hauskan kuvan kerrostalokyttääjistä. Kissat ovat uteliaita olentoja. Ne tykkäävät istua ikkunassa katselemassa mitä kadulla tapahtuu.

En tiedä kuka kuvan ottanut. Se toi mieleen ajan jolloin asuin Munkkivuoressa, Ulvilantiellä. Yläkerrassa asui kyttääjänainen, joka piti minua pelon vallassa lähes parikymmentä vuotta. Karsea nainen. Vapauduin pelosta vasta sen jälkeen kun kirjoitin hänet Talvi Ravennassa -romaaniin.

Ulvilantiellä asuu paljon kerrostalokyttääjiä Kerrostalokyttääjien sivuston taloluettelon perusteella. Valitettavasti sitä sivustoa ei enää päivitetä. Se on hauskaa luettavaa ihmisten raadollisuudesta ( samoin kuin ilmaislehti Satasen kännykkäviestipalsta). Taiteilijatalossa en ole ole havainnut kerrostalokyttäämistä. Taiteilijoilla on niin paljon hommia omissa jutuissa, että eivät ehdi kytätä muita.

Huomenna (lauantaina) lähden Mukkulan kirjailijakokoukseen tapaamaan vanhoja tuttuja. Yksi heistä on makedonialainen Zoran Ancevski ( c- kirjaimen päällä pitäisi olla hattu, mutta en saa sitä sinne, kun kirjoitan tätä suoraan Bloggeriin). Matkustin hänen ja 107 kirjailijan kanssa seitsemän vuotta sitten kirjallisuusjunalla kuusi viikkoa pitkin poikin Eurooppaa. Ote Zoranin runosta:

Nyt tiedän:
maailman pohjavirrat
kuljettavat meitä vääjäämättä:
Skyllasta ja Kharybdiksesta
julkean Euroopan syleilyyn

Runo jonka nimin on Kohtalo, on julkaistu uudessa Parnassossa ( 3/2007), joka tuli tänään. Sen on suomentanut Kari Klemelä.

Toinen matkatoveri oli Dubravka Ugresic Kroatiasta/Amsterdamista, iso nainen jolla oli kauniit silmät. Ne tiesivät jotain kärsimyksestä. Hänen piti tulla Mukkulaan, mutta hän peruutti tulonsa viime tingassa sairastumisen vuoksi. Harmin paikka, olisin kysynyt häneltä miksi hän laittoi Kiputilahallitus -romaanin alkuun ilmoituksen , että kaikki on kirjassa on mielikuvituksen tuotetta, kun se ei pidä paikkaansa. Kaikki kirjassa on todellisuutta, jossa Balkanin pakolaiset elävät. Kirja kannattaa lukea. Kiputilahallituksesta on arvostelu uudessa Parnassossa. " Ugresicin purevan kirkas romaani laajenee kertomukseksi mistä tahansa sodasta ja pakolaisuudesta. Romaani ei kaipaa ylisanoja, se on parhaita käännösromaaneja aikoihin," kirjoittaa Ville Ropponen. Sen on kääntänyt Kari Klemelä.

Ei silti unohdeta Georges Perecin Elämä Käyttöohje -romaania, jonka on kääntänyt Ville Keynäs. Se odottaa yöpöydällä lukuvuoroaan. Kunhan palaan keskiviikkona Mukkulasta. Sinne otan mukaan kameran ja muistikirjan, mutta en tietokonetta.

Maanantai-iltana klo 19.30 on kansainvälinen runoilta Sibelius-talossa. Sinne kannatta tulla kuuntelemaan slovenialaista Taja Krambergeria, joka kirjoittaa uudessa Parnassossa:

Ihmiset, jotka haluavat rakastella kanssani -
runoillan jälkeen: yhdet salaa unelmoivia
toiset hillittömiä, puoliksi hurmioituneita
ja kolmannet historiaakin raskaampina odottavat
ensimmäistä tilaisuutta [...]
(Samettinen indigo. Suom. Kari Klemelä).

Ollapa runoilija!

Mistä ääni tulee?

Valokuvatorstain 51. haaste on ääni.

Kirjoituskoneesta lähtee jännä ääni kun painaa näppäimiä, "rämps."Sitten kuuluu "kling." Täytyypä ottaa selvää, mistä ääni tulee:
Selväksi tuli. Telastahan se ääni lähtee:

Klikkaa kuvat isommiksi

Kuvissa esiintyy Simo ( 3 v.) Noora-kissa kuuntelee korva höröllä kirjoituskoneen ääniä. Ei ole tottunut niihin, kun ei ole elinaikanaan kuullut. Kirjoituskoneen rätinää oli minun lapsuudenkotini "taustamusiikkia."

Mainettaan parempi

(Klikkaa kuvat isommiksi)

Tämä on Itäkeskus,mainettaan parempi. Ja tuossa on penkki jossa istuin kuukausi sitten. Sille penkille unohdin kangaskassin, jossa oli ranskan kielen oppikirja, Hannu Raittilan Kirjailijaelämää ja kirjastosta lainattu Jeanette Wintersonin Majakanvartija, kaunis, viisas, surullinen kirja, jossa on lukijalle tilaa olla ja hengittää. Harmitti, että kirja oli kesken lukemisen. Olin juuri päässyt kohtaan, jossa romaanin kertoja Hopea varastaa Thomas Mannin Kuoleman Venetsiassa kirjastonhoitajalta, koska ei voi saada sitä lainaksi kirjastosta - hänellä kun ei ole vakinaista asuinpaikkaa eikä hän voi nimetä kahta henkilöä takaajaksi, jotta saisi lainausoikeuden kirjastosta.

Soitin parin kolmen päivän kuluttua kaikkiin Helsingin löytötavaratoimistoihin. Kassia ei ollut tuotu niihin. Suretti kassin menetys, se oli rakas muisto Ravennasta, ja varsinkin Wintersonin kirja, jonka joutuisin korvaamaan kirjastolle.

Muutama päivä sitten tuli poliisilaitokselta kirje, miekan kuva kirjekuoressa, ja sehän sai minut hätkähtämään, että mitähän pahaa olen tehnyt. Tarkempi silmäys paljasti että kirje on poliisilaitoksen löytötavaratoimistolta. Kassi oli löytynyt. Toimistossa kertoivat että joku oli löytänyt sen Itäkeskuksen ostoskekusken penkiltä ja toimittanut poliisiasemalle. Kiitos siitä tuntemattomalle "jokulle."

Kahdeksan vuotta sitten kun vielä asuin Munkkivuoressa, kadotin kassin polkupyörän tarakalta matkalla Munkkivuori-Munkkiniemi-Töölö. Kassissa oli musta hame ja yliopiston kirjastosta lainattu Alphonse Daudetin Kirjeiltä myllyltäni -romaanin ranskankielinen ensipainos. Soittelin löytötavaratoimistoihin ja laitoin ilmoituksen Hesariin, mutta kassi ja kirja eivät palanneet luokseni. Piti lähteä Pariisiin metsästämään Daudetin ensipainosta. Se löytyi eräältä Seinen rannan bukinistilta ja maksoi 200 frangia. Onneksi sattui olemaan muutakin asiaa Pariisiin samaan aikaan ( osallistuminen Kirjallisuusjunan pressikonferenssiin), mutta kalliiksi silti tuli Daudetin kirjan hukkaaminen.

Tarinan opetus: Siellä "parempien ihmisten" länsi-Helsingissä eivät välitä viedä löytämiään kasseja poliisilaitokselle.

Tässä yksi "tàpies" Itäkeskuksesta. Lisää "tapieksia" Kulttuurinavigaattorissa.

Minä näin Anton Tàpieksen maalauksia Barcelonassa 20 vuotta sitten ja ihastuin niihin välittömästi. Jos olisin tämän ajan teini-ikäinen, olisin varmaankin graffitien tekijä, niin paljon minua kiehtoo rajojen rikkominen. 1950-60 lukujen vaihteessa jolloin olin teini-ikäinen ainoa mahdollisuus rikkoa rajoja oli vapaa seksi.

Itä-Helsingin graffiteja ( joukossa yksi töölöläinenkin), joita olen kuvannut keväällä täällä.

Kirjailijan työmaat

"Kirjailija elää myös sitä totuutta muiden tavoin."

Sitaatti on dvd:ltä jota katselin moneen kertaan, kun kirjoitin tekstiä antologiaan jonka nimi on Kirjailijan työmaat. Se ilmestyy ensi syksynä Tammelta. Kuusitoista kirjailijaa kertoo antologiassa työstään. Aihetta on käsitellyt perinpohjaisesti Hannu Raittila kirjassaan Kirjailijaelämää, joka oli minusta viime syksyn riemastuttavampia kirjoja kaikessa raadollisuudessaan so.rehellisyydessään.

Kuvassa Bill Lee eli William Burroughsin alter ego kirjoittamassa Alastonta lounasta jättisyöpäläiseksi muuttuneella kirjoituskoneellaan. DavidCronenberg teki samannimisen elokuvan, joka on minun mielestäni yksi parhaista kirjallisuuselokuvista, jonka olen nähnyt. Se ei yritä elokuvallistaa Burrgouhsin romaania, mikä olisi mahdoton tehtävä, vaan se kertoo Alastoman lounaan syntyprosessista, aineistona Burroughsin kirjeenvaihto Allen Ginsbergin ja Jack Kerouacin kanssa. Molemmat esiintyvät elokuvan alkupuolella keskustelemassa kirjoittamisen ongelmista. Kirjallinen synergia toimi. Kirjeenvaihdon perusteella syntyi romaani. Kerouac matkusti Tunisiin ja auttoi Burroughsia kokoamaan Alastoman lounaan.

Kuvassa Martin eli Allen Ginsberg keskustelee Hankin eli Jack Kerouacin ja Billin eli William Burroughsin kanssa kirjoittamisesta.

Mikään kirja ei synny tyhjiössä. Kirjailijat vaikuttavat toisiinsa. Yksinäisinkin kirjailija löytää hengenheimolaisena, jos ei muuten niin kirjojen kautta. Samuli Paronen kertoo miten Peketi eli Samuel Beckett avasi hänet kirjoittamaan. Löysin hänen kirjeensä arkistoistani, kun etsin aineistoa Kirjailijan työmaat -antologiatekstiä varten. Laitan kirjeen kokonaisuudessaan tänne
jotta se ei hukkuisi paperikasoihini. Kirje on päivätty 35 vuotta sitten Riihimäellä 16.6. 72:

"Anita Konkka.Tulin oikein hyvilleni talvella kirjeestäsi. Ehkä Seilonen kehoitti, hyvin ystävällistä joka tapauksessa. Olen tässä vain pikimältään käymässä täällä ja lähden ihan kohta. Minun on pitänyt käydä Vuosaaressakin monta kertaa, saa nähdä ehtiikö tänä kesänä. Voi kuinka hyvin osaan kuvitella tuon mitä kirjoitat lapsuutesi kodista, silakoista ja arvatta­vasti oli pikku nälkäkin joskus. Vanhempasi hän eivät olleet tavanomaisia. Sosiaalisesti meidän lapsuus on ollut hyvin eri­laista , silti samanlaistakin vaikkei kait samoista syistä. Kirjoja kuitenkin oli minunkin kotonani. Isä oli kyläsuutari joka osteskeli rahoillaan kirjoja ja lainaili niitä seudun työtätekeville, teki kait vallankumousta sivuhomminaan. Kir­jat kuulema piti piiloittaa sitten kapinan aikana. Pitivät kovasti suurena rikoksena siiloin "semmoista valistustouhua, paljon pahempana kuin aseellista. Äitivainaa sitten morkkasi että kun kaikki rahansa hassasi kirjoihin ettei nyt ole mitään. Kun isä oli kuollut Tammisaaressa, piti kumminkin niitä kir­joja mitä oli jonkunmoisina pyhäinjäännöksinä joihin ei juuri saanut kajota kuin salaa. Minä opin kunnioittamaan kirjoja niin että vasta Peketi vapautti siitä kohmeesta kynänkin. Ei mulla mitään yhteyttä kait muuten ole kuin että ne teks­tit olivat hyvin vapauttavia. Ehkä jäi joku rytmi ja pari sanontaa esikoiseen mutta kirjathan ovat niin erilaiset kuin vain voikin olla. Siihen esikoiseen tuli hyvää, mutta sitten semmoista makeeta kans etten sitä enään semmoisena laskisi ulos. Kuolismaantie oli helppo kun se oli koettua sodan hatkavaihetta, siis ilman sankareita. Sinulla tuntuu olevan paljon semmoisia kokemuksia joista minulla ei ole käsitystä, herättää uteliaisuutta. Isäsi kään­nöksiä olen lukenu kait aika paljon, on maalla juurikin yksi pöydällä. Tuosta puhut aivan oikein suomalaisten kankeudesta. Tää on puu-ukkojen maa, ja miksei akkojenkin. Lie on niin saakeli tär­keitä, kuin hautajaisiin menossa aina, tai raita se on. Kuule, minun kirjeeni tässä on varmaan paljon sekavampi kuin sinun. Kai se pääasia on että ihmiset jotenkin tapaa. Toivottavasti ne joskus julkaisee sinulta sen toisen kirjan, ja varmaan sinulla jo onkin jotain. Tilanne on nykyisin aika hämärä sikäli että se kaupallistuu yhäkin vaan. Auto lähtee aivan kohta, joten kuulemiin. Parhaimmat terveiset. Samuli Paronen"

Samuli Paronen

En tavannut koskaan Samuli Parosta. Hän kirjoitti esikoisromaanistani arvostelun Parnassoon, ainoan arvostelunsa jonka hän teki elämänsä aikana. Minä kirjoitin hänen romaaneistaan gradun kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän oli jo kuollut.

Kirjailijan työstä netissä mm:
Antiaikalainen,
Kirjailijan häiriöklinikka
Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden seura
Blogisisko 3

Tapahtui Aurinkolahdessa

Kuvareportaasi Aurinkolahdesta.

Istuin eilen ( sunnuntaina)parvekkeella lukemassa Hannu Helinin uutta runokirjaa Godbuy, kun Aurinkolahden torilla alkoi tapahtua. Piti lähteä katsomaan mitä on tekeillä.

(Klikkaa kuvat isommiksi)

Taiteilijatalon kulmalla seisoi kaksi paloautoa ja kaksi ambulanssia. Ihmiset istuivat terassilla juomassa olutta niin kuin mitään ei tapahtuisi. Pelastuslaitoksen autot ajoivat laiturille:


Pelastussukeltaja laskeutui Aurinkolahteen:
Palokunnan nosturiauto valmistautui pelastusoperaatioon:

Aurinkolahdesta nostettiin sammakkomies:

Se olikin vain pelastusharjoitus.

Palasin takaisin parvekkeelle lukemaan Godbuyta, jota voi lukea monella tapaa, katso Juhani Tikkanen- Hyvä kauppa.

Ote Hannu Helinin runosta:

jos lumikki ottaisi aurinkoa
ja palaisi tulisiko
siitä tuhkimo
biitsillä matojen muona
jossakin joku menee kiikkuun
ja joku toinen pamauttaa seinälle pollockit
siinä teille estetiikka
ja kauneus kauneus
on katsojan

Se voisi olla mielipide Mukkulan kirjailijakokouksessa, jonka teemana on on tänä vuonna Kauneus ja kauheus. Kun luin runoa, Aurinkolahden biitsillä ihmiset grillasivat itseään madoille.

Kauneus ja kauheus ovat katsojan ( silmässä). Kulttuurinavigaattori näkee tàpiesmaista kauneutta siellä missä kaupungin stop töhryille -virkamiehet näkevät pelkkää kauheutta.