Tapahtui Aurinkolahdessa

Kuvareportaasi Aurinkolahdesta.

Istuin eilen ( sunnuntaina)parvekkeella lukemassa Hannu Helinin uutta runokirjaa Godbuy, kun Aurinkolahden torilla alkoi tapahtua. Piti lähteä katsomaan mitä on tekeillä.

(Klikkaa kuvat isommiksi)

Taiteilijatalon kulmalla seisoi kaksi paloautoa ja kaksi ambulanssia. Ihmiset istuivat terassilla juomassa olutta niin kuin mitään ei tapahtuisi. Pelastuslaitoksen autot ajoivat laiturille:


Pelastussukeltaja laskeutui Aurinkolahteen:
Palokunnan nosturiauto valmistautui pelastusoperaatioon:

Aurinkolahdesta nostettiin sammakkomies:

Se olikin vain pelastusharjoitus.

Palasin takaisin parvekkeelle lukemaan Godbuyta, jota voi lukea monella tapaa, katso Juhani Tikkanen- Hyvä kauppa.

Ote Hannu Helinin runosta:

jos lumikki ottaisi aurinkoa
ja palaisi tulisiko
siitä tuhkimo
biitsillä matojen muona
jossakin joku menee kiikkuun
ja joku toinen pamauttaa seinälle pollockit
siinä teille estetiikka
ja kauneus kauneus
on katsojan

Se voisi olla mielipide Mukkulan kirjailijakokouksessa, jonka teemana on on tänä vuonna Kauneus ja kauheus. Kun luin runoa, Aurinkolahden biitsillä ihmiset grillasivat itseään madoille.

Kauneus ja kauheus ovat katsojan ( silmässä). Kulttuurinavigaattori näkee tàpiesmaista kauneutta siellä missä kaupungin stop töhryille -virkamiehet näkevät pelkkää kauheutta.

Kirjoituskoneita

Lisäyksiä myöhemmin, katso alempaa.

Kuvassa pieni punainen kirjoituskoneeni Triumph Contessa, jonka ostin 1970-luvun alussa esikoisromaanin ilmestymisen jälkeen, kun olin masentunut ja kaipasin piristystä elämääni. Kirjoitin koneella kaksi romaania, minkä jälkeen siirryin tietokoneaikaan. Taustalla uusimman tietokoneeni näyttöpääte, Ruudussa on William Burroughsin Alastoman lounaan päähenkilön Bill Leen kirjoituskone, jonka nimi on Clark Nova. Kone muuttui kafkalaisittain niveljalkaiseksi jättisyöpäläiseksi ja rupesi sanelemaan tekstiä Bill Leelle.

Valokuvatorstain tämän viikon teema on Kone.

Lisäys 1. Ripsan kommentin innoittamana. Tässä Burroughsin laskukoneen mainos1950-luvulta:

Lisäys 2. Alla ensimmäinen kirjoituskoneeni, jolla kirjoitin lukioluokilla juttuja Teinilehteen ja Hesan teiniin. Ostin sen eräältä koulukaveriltani, joka myi rahapulassa isoisänsä koneen. (Huom. kuva ei ole minun ottamani. Löysin sen netistä, samoin kuin Burroughs-mainoksen):

Kodin ykkönen

Valokuvatorstain viikon aihe on yksi. Kissa on kodin ykkönen, ainakin omasta mielestään. Kesä on tullut, kun Noora viihtyy päivät auringossa parvekkeen sohvalla.

On niin kiire kirjoittaa -kaksi kuolemanrajaa ( deadlines) lähestyy uhkaavasti - että en ehdi blogata.

Patsaat

Patsaat herättävät tunteita. Vapunaattona joku oli sitonut sinivalkoisen puseron patsasmiehen kaulaan. Se oli sitä aikaa jolloin Tallinnassa ja Moskovassa tunteet kuohuivat Pronssisoturin takia. Kuvan patsas on Helsingin Itäkeskuksessa, Ystävyyden puistossa. Tekijä on Veikko Neuvonen. Se on Kansojen ystävyyden monumentti, yksi Helsingin monista poliittisista patsaista, joka ei mahtunut sunnuntaina Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen poliittisten patsaiden karttaan. Se paljastettiin vuonna 1983 Suomen ja Neuvostoliiton välisen Ystävyys- Yhteistyö ja Avunanto ( YYA)- sopimuksen vuosijuhlan kunniaksi. Helsinki lahjoitti patsaan toisinnon Moskovalle, mutta en tiedä missä se siellä sijaitsee. Moskova antoi vastalahjaksi Hakaniemen Maailman rauha-patsaan. Yleisradion nykyisen johtajan Mikael Jungnerin "nuoruudensyntejä" oli se tervaaminen ja höyhenillä peittäminen. Sedis-blogissa asiasta enemmän.

Minun poliittinen mielipatsaani on Anita Garibaldin ratsastajapatsas Rooman Gianicolo-kukkulalla. Hän oli vapaustaistelija, alunperin brasilialainen maahanmuuttaja avioliiton kautta. Hän taitaa olla ainoa nainen maailmassa, jonka muistoa on kunnioitettu ratsastajapatsaalla.


PS. Venäjästä kiinnostuneille Minun Venäjäni- blogi.

Kun rakkaus ei riitä

Kuvassa iki-ihana Greta Garbo Anna Kareninana. Ah, millaiset makuukamarisilmät hänellä olikaan! Ehdin nähdä elokuvasta puolet sen jälkeen kun tulin palstalta kuokkimasta. Strakin kuokka vääntyi mutkalle, kun kuokin lupiinin juuria. Niin kehnoja ovat nykyajan kuokat.

Mielikseni katsoin Anna Kareninaa. En ole enää yhtä kranttu snobi kuin kaksitoistavuotiaana, jolloin kävin ystäväni kanssa katsomassa Tom Sawyeria. Elokuvan jälkeen ilmoitin ystävälle nenä nyrpyssä, että kyllä kirja on minusta parempi kuin elokuva.

Tolstoin tarina perustui todellisuuteen, kuten hyvät tarinat aina. Hänen tuttavapiiriinsä kuulunut rouva heittäytyi junan alle. Tapahtuma kosketti Tolstoita niin syvästi, että hänen oli kirjoitettava se romaaniksi.
Hyvin Tolstoi osasi eläytyä naisen sielunelämään - sai luultavasti apua kirjallisesti sivistyneeltä vaimoltaan.

Anna Kareninan toistuva uni on kirjan johtomotiivi. Anna näkee unta talonpojasta elämänsä käännekohdissa - ensimmäisen kerran ennen kuin hän kohtaa Vronskin, toisen kerran ennen kuin hän jättää miehensä. Anna kertoo Vronskille tietävänsä, että hän kuolee, koska hän näki unessa pienen pörröpartaisen, hirveännäköisen talonpojan, joka puhui ranskaa. Vronski muistaa, että hänkin näki vähän aikaa sitten unta pienestä pörröpartaisesta talonpojasta, joka puhui ranskaa. Kolmannen kerran Anna näkee unta pörröpartaisesta talonpojasta ennen kuin hän heittäytyy junan alle.

Tolstoi oli moralisti. Hänen tarinansa opetus: ei elämää voi perustaa eroottiselle rakkaudelle. Jos elämässä ei ol enää mitään muuta kuin rakkautta suurella ärrällä, kuten Anna Kareninalla, niin huonosti siinä lopulta käy. Annalla ei ollut elämisen mahdollisuuksia , kun hän oli jättänyt miehensä, lapsensa ja sosiaalisen asemansa rakkauden tähden, eikä rakastaja Vronski, sotilas ammatiltaan, jaksanut omistaa hänelle koko elämäänsä, vaan lähti sotimaan. Ei ollut helppoa 1800-luvun naisella, kun ammatti ja itsenäisyys puuttui. Mutta jotain Annan kohtalossa on, kun se koskettaa nykynaistakin, jolla sentään on ammatti ja itsenäisyys. Tolstoin naapurinrouvan tarina on edelleen tosi.