Myöhemmin. Oops! Tuomiojan nimi meni väärin. Täytyy korjata. Ja tiedoksi: Jos näyttää haamupäivitykseltä so. ei mitään uutta blogissa, niin se ei pidä paikkaansa. Sivupalkissa on joka kerta, kun blogin avaa, jonkun kirjailijan uusi miete.
Kun aloitin aamun lehden lukemisen kulttuurisivuilta, osui silmiin ensimmäisenä Riku Korhosen ( turkulainen kirjailija) kolumni Arundhati ja orava (HS. 21.3.07). Korhonen oli tavannut Arundhati Royn (intialainen kirjailijanainen) vanhempiensa puutarhassa ja kysynyt mikä on hänen uuden kirjansa perusajatus. Hän sanoi sen olevan että ”orava on messevä laumaeläin.”
Korhonen kirjoittaa kolumnissaan :
” Kolmesataa vuotta sitten kirjailijat löysivät historiantajun. Sataviisikymmentä vuotta sitten unitajunnan. Nyt monella meistä on kolumnitajunta. Nopeissa yleistyksissä on vaara, että oravasta nyljetään pelkkä sciurus vulgaris, eloton taksonominen nahka, jonka voi pikavoiton toivossa viskata kiihtyvän vaihdon pelipöydälle. Kirjailijana toivon, ettei kulttuurimme sokeudu pelkistyksiä vastustavalle kirjallisuuden piirteille. Kolumnistina pelkään edesauttavani banaalia kehitystä.
http://www.youtube.com/watch?v=IQcTllDxR-o
Katselin eilisiltana Jane Eyrea televisiosta ja ajattelin Janen unia, jotka ovat Charlotte Brønten unia. Sivumennen Kotiopettajattaren romaani on omaelämäkerrallinen romaani. Muistin että olen joskus kymmenen vuotta sitten pidin Joensuun yliopistossa esitelmän kirjallisuuden unista ja etsin tietokoneen arkistoista esitelmän materiaalin. Yksi kirjoista joita käsittelin uninäkökulmasta, oli Jane Eyre.
Special offer
Ja nyt seuraa pitkä katkelma esitelmästä ( = esitelmän materiaalista) niille, jotka ovat kiinnostuneet sekä unista että Jane Eyresta.
Ollessani kuusivuotias tyttönen kuulin eräänä iltana Bessien kertovan Martha Abbotille, että hän oli nähnyt unta lapsesta, ja että lapsesta uneksiminen oli varma merkki siitä, että joko unen näkijälle tai hänen omaisilleen tapahtuisi jotakin ikävää. Tämä käsitys olisi varmaan häipynyt mielestäni, ellei pian sen jälkeen olisi tapahtunut sellaista, joka sai sen painumaan mieleeni ainiaaksi, Bessietä näet tultiin seuraavana päivänä hakemaan kotiin pikkusiskonsa kuolinvuoteen ääreen. Olin viime aikoina muistanut useasti tuon sanonnan ja tapauksen, sillä kuluneella viikolla oli mennyt tuskin ainuttakaan yötä ilman että olin nähnyt unta pikkulapsesta. Joskus olin tuudit tavinani sitä käsivarsillani, joskus hypittelevinäni polvellani; toisina öinä näin sen leikkivän nurmikolla kukkien keskellä, toisina läiskyttelevän käsillään purossa virtaavaa vettä; jonain yönä lapsi itkeskeli, toisena naureskeli; milloin se painautui helmaani milloin juoksi pois luotani; mutta olipa unessa ilmestyvä lapsi millä tuulella hyvänsä ja näyttipä se minkälaiselta tahansa, ei se ainoakaan seitsemästä peräkkäisenä yönä jäänyt näyttäytymättä.
Charlotte Brønte saattoi tuntea Artemidoroksen unikirjan tulkinnat, olihan tuo kirja Euroopassa erittäin suosittu aina 1500-luvulta asti. Artemidoroksen mukaan lasten näkeminen unessa on sekä miehelle että naiselle pahaksi. Se merkitsee huolia, suruja ja selkkauksia joidenkin pakollisten asioiden takia. Ennustukset ovat siitä merkillisiä, että ne usein toteuttavat itse itsensä. Niinpä Janen uni toteutuu seitsemäntenä päivänä, jolloin häntä tullaan hakemaan tätinsä kuolinvuoteelle. Täti oli kohdellut häntä julmasti lapsena, mutta oli tullut nyt katumapäälle.
Toisen kerran Jane näkee enneunen, jossa on taaskin sylilapsi. Uni sijoittuu romaanin ja Janen elämän käännekohtaan. Hän näkee unen häitään edeltävänä yönä. Hän kertoo unensa aamulla sulhaselleen Rochesterille:
"Tuulen kiihtyvässä ulinassa olin erottavinani heikon sivuäänen eikä päässyt selville siitä kuuluiko se talosta vai ulkoa. Tuo epäselvä vaikeroiva ääni erottui heikosti silloinkin kun tuulen vonku hetkeksi vaimeni ja lopulta tulin siihen tulokseen, että sen täytyy olla jostain kauempaa kuuluvaa koiran ulinaa, 0lin iloinen, kun se lopulta lakkasi. Nukahdettuani jatkui unessa pimeän tuulisen yön tunnelma, Myös kaipaus saada olla kanssanne seurasi muka uneeni ja minulla oli merkillinen surullinen tunne, että jokin erotti meidät toisistamme. Ensimmäisessä unessani kuljin jotain outoa mutkittelevaa tietä, en nähnyt mitään ympärilleni, sade pieksi minua, Kannoin sylissäni pienokaista, se oli hyvin pieni ja heikko ja liian nuori kävelläkseen, Se vapisi palelevilla käsivarsillani ja valitti surkeasti korvaani, Luulin teidän olevan pitkän matkan päässä edessä päin tiellä ja ponnistin kaikki voimani voittaakseni teidät, yritin yhä uudelleen ja uudelleen huutaa nimeänne ja pyytää teitä pysähtymään, mutta en pystynyt liikkumaan ja sanat kuolivat huulilleni ja aavistin teidän loittonevan hetki hetkeltä yhä kauemma.,"
” Thornfield oli hirvittävän näköinen raunio, lepakkojen ja huuhkajien asuinpaikka. Koko sen komeasta julkisivusta oli jäljellä vain korkea hataran öinen ulkokuori, Oli kuutamoinen yö, kuljeskelin raunioiden keskellä, siellä kasvoi korkeata heinää ja kompastelin milloin marmoritakkaan, milloin maassa makaavan seinäkoristeen kappaleeseen, Kannoin yhä sylissäni huiviin käärittynä tuota tuntematonta lasta, En voinut laskea sitä minnekään; vaikka käsivarteni olivat uupuneet ja vaikka lapsi oli niin painava että en tahtonut jaksaa kulkea eteenpäin, minun oli pakko pitää sitä sylissäni. Kuulin hevosen kavioitten kapsetta kaukaa tieltä, Olin varma että, että ratsastaja olitte te ja että olitte lähdössä moneksi vuodeksi kaukaiseen maahan, Epätoivoisella rohkeudella kiipesin hataraa seinää pitkin ylöspäin ehtiäkseni nähdä sen huipulta vilahduksen teistä, Kivet vierivät jalkojeni alta, muratin oksat, joihin tartuin antoivat periksi, lapsi takertui peloissaan kaulaani ja melkein kuristi minut, Vihdoin pääsin ylös seinän huipulle, Näin teidät valkealla tiellä pienenemistään pienenevänä mustana läikkänä, Tuuli niin ankarasti, että en voinut seistä pystyssä, Istahdin seinän kapealle harjalle ja hyssyttelin pelästynyttä lasta sylissäni. Te käännyitte tien mutkassa, kumarruin eteenpäin nähdäkseni teistä vielä viimeisen vilahduksen, seinä sortui, säikähdin, lapsi vierähti polviltani alas, menetin tasapainon, putosin ja heräsin."
Ei ihme, että Jane näkee häitä edeltävänä yönä pahaenteisiä unia. sillä juuri kun pappi on vihkimässä Janea ja Rochesteria, kirkkoon ilmaantuu mies joka ilmoittaa, että Rochester on jo naimisissa. (Kohtaus on kuin painajaisesta) Epäonnistuneita häitä seuraa välienselvittely. Rochester kertoo, että ullakolla huutava olento on hänen mielipuolivaimonsa, jonka olemassaolon hän on salannut Janelta. Hän ehdottaa Janelle, että he muuttaisivat ulkomaille ja eläisivät siellä kuin mies ja vaimo, vaikkei heitä olekaan kirkossa vihitty. Jane menee nukkumaan epätoivoisena ja palaa unissaan lapsuuskotiinsa Gatesheadin punaiseen huoneeseen, jossa hän oli nähnyt lapsuutensa pahimman painajaisen. Hän kertoo:
Olin näkevinäni saman valon joka kerran, kauan sitten, o1i pelästyttänyt minut tajuttomaksi, se liukui seinää pitkin ylöspäin ja jäi väreilemään korkealla häämöttävään kattoon, Nostin päätäni nähdäkseni valon paremmin, katto häipyi korkeuksiin ja sen tilalla olikin pilviä, joissa valo kuulsi samanlaisena kuin pilvien takaa kumottava. Odotin jännittyneenä tulisiko kuu esiin - aivan kuin olisin uskonut, että tuomioni oli kirjoitettu kuun kirkkaaseen pintaa. Se mikä nyt paljastui ei kuitenkaan ollut kuu, vaan jotain vallan muuta, Ensin tuli esiin ihmiskäsi, joka työnsi pilvet syrjään, sitten avaruudessa näkyi säteilevä ihmishahmo, joka kumartui katsomaan alas maahan, Se tuijotti hievahtamatta suoraan minuun vain minuun, Se puhui sielulleni, äänellä, joka tuli äärettömän kaukaa ja kuitenkin aivan läheltä, se kuiskasi sydämessäni: "Tyttäreni, pakene kiusausta." "Minä teen sen, äiti."
Jane pystyy nyt katsomaan painajaisunen loppuun asti ja saa kuolleelta tärkeän ohjeen, jonka hän panee heti herättyään täytäntöön. Hän pakenee Thornfieldista ja Rochesterin luota - ottaa ”kohtalon omiin käsiinsä”, kuten tapana on sanoa. Hän on sisäistänyt kuolleen äitinsä ja saanut samalla äidin voiman, mikä auttaa häntä irroittautumaan herra Rochesterista. Unesta tulee hänen sisäinen pääomansa, jonka turvin hän rakentaa itsenäisen elämän, ensin kyläkoulunopettajana ja perustaa sitten oman koulun. Hän on nyt ”oman elämänsä herra”, mikä oli suuri saavutus 1800-luvun alkupuolen naiselle.
Näkyykö romaanin ”happy end” Janen enneunessa, jossa Rochester etääntyy valkeata tietä pitkin poispäin. Vanhojen unikirjojen mukaan, joita Charlotte ilmeisesti käytti rakentaessaan teostaan, etääntyminen merkitsee lähestymistä. Unikirjojen mukaan asiat kääntyvät vastakohdikseen - häät merkitsevät hautajaisia, ja hautajaiset häitä, kyyneleet iloa, ja nauru surua
