Boogie Woogie

Kävin Taidehallissa Vexi Salmen kokoamassa Boogie Woogie näyttelyssä , josta kuvasin salaa olevan kuvan Miles Davisin näyttelyjulisteen.

MilesDavisin ja John Coltranen So What – kappaleen voi kuunnella täältä:

http://www.youtube.com/watch?v=U4FAKRpUCYY

Miles Davis oli yksi mielimuusikoistani siihen aikaan kun kävin Old House jazz Clubilla eili Mäyränkolossa. Se sijaitsi vanhan puutalon toisessa kerroksessa Albertinkadulla. Kun porraskäytävän oven avasi, vastaan lehahti tuoreen pullan tuoksu. Alakerrassa oli leipomo. Mäyränkolossa oli niin paksu harmaansinertävä tupakankäry, että silmiä alkoi kirvellä. Savun läpi tuskin erotti jammaavia muusikoita. Minulla oli aina luonnoslehtiö mukana. Minä en ollut mikään piirtäjä varsinaisesti, vaan enemmänkin kirjoittaja, mutta luonnoslehtiö toimi jonkinlaisena suojakilpenä. Piirsin, ettei kukaan vain erehtyisi luulemana että olen tullut klubille iskemään muusikoita enkä varsinkaan Chrisse Schwindtiä, johon kaikki klubin tytöt tuntuivat ihastuneen. Alla sivu luonnoslehtiöstäni.

Luen parhaillaan Ilmari Vesterisen kirjoittamaa kirjaa Mäyränkolon jazzareita: Tarua ja totta Old House Jazz Clubista. Se on kiinnostava tutkimus 50- ja 60- luvun vaihteen nuorisokulttuurista, joka oli aika jakautunutta. Ammattikoululaiset harrastivat rokkia, oppikoululaiset, ”älypäät” jazzia. Niin kuin näkyy alla olevasta luonnoslehtiön sivusta, jolle muutamat klubilla kävijät ovat piirtäneet potrettinsa, melkein kaikilla oli rillit.

Kuvansa on piirtänyt Pottu D. Donner, Nuoren Hesan TP, Koni, pari nimetöntä sekä Cony, joka olen minä. Claes Andersson soitti klubilla, mutta en muista häntä. Siellä kävi Vesterisen kirjan muitakin aloittelevia kirjailijoita, kuten Pentti Saarikoski, Pekka Kejonen, Daniel Katz, Matti Paavilainen, Veikko Polameri ja Pekka Parkkinen, mutta en minä heitäkään sieltä muista. Ehkä me kävimme eri aikaan. Pekka Tarkkakin kävi mutta hän ei ollut klubin jäsen. Minun klubivaiheeni jäi lyhytaikaiseksi, siirryin yliopiston juhlasaliin kuuntelemaan Radion sinfoniaorkesterin konsertteja, joihin sai halpoja koululaislippuja. Ihailin modernisteja – Bartokia, Webernia ja Starvinskia, mutta rakkaus jazziin silti säilyi. Rock-musiikki jäi väliin. Sitä on mukava tanssia, mutta en erityisemmin välitä kuunnella sitä.

Mäyränkolosta voi lukea lisää Riversiden sivustolta ja Jacob Södermanin blogista. Hän oli yksi Old Housen perustajajäsenistä.

PS. Olen liittänyt sivupalkkiin matkatoverini Jouni Tossavaisen blogin Kuva ja Sana. Yhdessä ollaan koluttu Venäjän suomalais-ugrilaisia alueita.

PS 2. Harkitsen Kirjallisten sitaattien poistamista sivupalkista, koska ne hidastavat sivun latautumista. Onko muilla samanlaisia havaintoja hidastumisesta? Minusta on kyllä aika Hauskaa katsoa, mikä on päivän miete. Se vaihtuu joka kerta kun avaa blogin. Jos miete ei näy kokonaan, mietteen alareunassa palkki vierittämällä sen saa näkyviin.

Sinisen merkityksiä

Valokuvatorstain aiheena on tällä viikolla sininen. Kuva on Uutelasta tammikuun lopulta, jolloin meri alkoi jäätyä.

(Klikkaa isommaksi)

Paul Austerin Oraakkelikirjasta:

- No, sininen on hyvä väri. Erittäin tyyni, erittäin seesteinen […]
- Ilmaisevatko värit todella tunteita?
- Totta kai.
- Entä henkisiä ominaisuuksia?
- Missä mielessä?
- Keltainen yhdistetään pelkuruuteen. Valkoinen puhtauteen. Musta pahuuteen. Vihreä tietämättömyyteen.
- Myös kateuteen.
- Kyllä myös siihen. Mutta mitä sininen edustaa?
- En tiedä. Ehkä toivoa.
- Ja romanttista herkkyyttä. Kuten sinisessä hetkessä. Tai alakuloa. Kuten bluesmusiikin sinissä sävelissä.

Lisää sinisestä ( ja muistakin väreistä suomeksi )Coloria.netissä.

Tiedoksi: Tänään (10.3. )tulee Kieslowskin elokuva Sininen Teema-kanavalta.

( Kannen kuva. Henri Matissen Venus)

Kirjahyllystäni löytyi kirja, jonka olen ostanut 15 vuotta sitten. Sen nimi on Blue Verse ( toim. John Whitworth). Se on kokoelma runoja joiden aiheena on seksi. Rivoja runoja Ovidiuksesta Wendy Copeen. Amerikanenglannin slangisanakirjani mukaan blue merkitsee mm. rivoa, kaksimielistä, uskaliasta, pornografista.

Pari runonäytettä kirjasta:

Haiku: The Wisdom if the Streets
Kirjoittanut Gavin Ewart

God is a flasher
He reveals himself some,
but not to others.

(Jumala on itsensäpaljastaja
Hän paljastaa itsensä joillekin,
mutta ei kaikille.)

Toinen näyte kunnianarvoisalta T.S. Eliotilta:

There was a young of Siberia
Who had such a tempting posterior
That the Lapps and Finns
Kept inventing new sins
As the recongnized types were too stereo -

Viime vuonna Blue verse ilmestyi pokkarina. Kirjan nimi ja kansi olivat vaihtuneet. Kunnianarvoisa englantilainen kustantaja faber and faber oli oivaltanut mikä on ajan henki, toisin sanoen mikä myy. Pokkarin nimi on: Making Love to Marilyn Monroe.

Kirjan nimiruno on Paul Grovesin. Se on niin pitkä, että laitan tähän vain ensimmäisen säkeistön näytteeksi.

He pumps her up, po-faced,his right leg rising
And falling wearisomely. Breasts inflate,
Thighs fatten, force and perseverance raising
A rubber spectre. Plump, comical feet
Swell into being, but her eyes stay dead.
Her crotch arrives; exaggerated, furry.

Lisää kirjasta voi lukea täältä.

Slangisanakirjasta muuten selvisi mitä tarkoittaa blue velvet. Se on särkylääkettä ja antihistamiinia sekoittamalla valmistettu huume, jota otetaan ruiskeena. David Lynchin elokuvan Blue Velvetin teemalaulu löytyy osoitteesta:

http://www.youtube.com/watch?v=_tQ-zGEJYi4

Vaalimainoksia

Tässä toinen niistä kahdesta vaalimainoksesta, jotka herättivät niin paljon pahennusta, että SAK veti ne pois (itsesensuroi). Takkahuone on minusta ihan kiva mainos, mutta jotkut loukkaantuivat siitä. Potentiaalisten äänestäjien tunteita ei saa loukata vaalien alla. Siksi kaikki vaalimainokset ovat lattean tylsiä.



Ruokapöytä- mainoksen näkee klikkaamalla linkkiä. Markku Joki-Sipilä kirjoittaa blogissaan mainosruljanssista: "Mainostoimiston suunnittelemista mainoksista kehkeytyi lopulta todellinen poliittinen farssi ja tragikomedia, jossa minun mielestäni pahimmat ylilyönnit nähtiin prosessin loppupuolella, ei niinkään itse mainoksissa. Saatiinpa taas oikein kunnon annos kaksinaismoralismia ja tekopyhyyttä."

Blogiruno

Tässä alku runosta jonka on kirjoittanut Claes Andersson

Kaikki mitä ei käytetä surkastuu
Kuten käsien ja jalkojen lihakset
Kuten vatsalihakset
Kuten naurun ja itkun lihakset
Yhtenä päivänä ne ovat poissa
Tai mieti ajatuksiasi
Jos lakkaat ajattelemasta niitä ei pian ole
Tai hampaat jos lopetat pureskelemisen
Sama koskee tunteita
Jos et enää tunne mitään ne surkastuvat ja
kuihtuvat
Kunnes ne eräänä päivänä ovat poissa
Ensin olet välinpitämätön sitten tunnekylmä
sitten tunteeton

....

Jos kiinnostaa, loppu runosta löytyy Claes Anderssonin blogista.
Se on ainoa kansanedustajaehdokkaan blogi jota olen silmäillyt. Linkki löytyi Tero Hannulan sivupalkista. Tämän enempää en aio vaaleihin puuttua.

Eksistentialismista

ja Sartren sanoista on syntynyt pohdintaa muutamissa blogeissa. Laitan linkit tähän niille joita asia kiinnostaa ( ja itselleni muistiin, jos vaikka sattuisin palaamaan asiaan, kun olen lukenut Sartreni loppuun).

Risto-Niemi Pynttäri kirjoittaa mm.

”Sartren esimerkit ovat hieman kummallisia. Mitä tekemistä sillä että “puhutaan omaa kieltä, kirjoitetaan vieraalla kielellä” on sen kanssa että käytetään tuoksusanoja (kölninveden hajuisia)? Tulee mieleen sanat joilla ei ole kosketusta puhujaan omaan löyhkään. Niin, sama juttu toisen esimerkin suhteen, mutta toisin päin. Miten muuten Sartre voi ottaa esimerkiksi keikarit jotka kirjoittavat teurastajan kieltä. (Ehkä jotain sellaista, mistä tulee mieleen 90-luvun rankka proosa, joka löyhkää mutta jonka kirjoittajat ovat suihkunraikkaita). Nämä molemmat esimerkithän ovat vierasta kieltä kirjoittajalle.”

Tero Hannula kirjoittaa:

”Herra Nutz kommentoi osuvasti “Niin, meitä poloisia nuoria ei ole enää heitetty edes maailmaan, vaan diskurssiin” (toisaalta, eikö näin ollut aiemmin?). Mutta kyllä minua ahdistaa se, että olen maailmassa ja pitää pärjätä miten taitaa. Suurin ahdistus tosin tällä hetkellä taitaa olla se, että täytyy pärjätä muiden ihmisten kanssa, pitää kuulua aina johonkin, pitää omaksua jokin diskurssi, monta diskurssia jopa.”

Jukka Laajarinne kirjoittaa:

”Vastaan vielä Konkalle: Väitän, että eksistentialistinen asenne on edelleen yhtä ajankohtainen, kuin mitä se on koskaan ollut. Kokemukseni mukaan nuoret ovat valintojensa vapaudesta edelleen ahdistuneita. Ja toisaalta: suurin osa heistä osaa edelleen virtaviivaisesti olla ajattelematta elämäänsä ja kuolemaansa – aivan kuten jo Sartren aikoina.”

Rauno Räsänen osallistuu keskusteluun Laajarinteen Jukan kommenttiosastossa:

”Sartrelainen vapaus on lopulta – luullakseni – vain tahdon vapautta. Ei sen kummempaa. L'Etre et Néantissa (Onko se suomennettukin? Oleminen ja ei mikään?) Sartre käyttää itsekin vankilaesimerkkiä. Vankilassa ollessaan ihminen voi yhä kieltää sen, mitä vankilaan laittamisella hänelle tarjotaan: voi yrittää pakoa. Yrittäminen riittää: vapaa tahto ilmaisee itsensä, vanki ei ole myöntänyt vankeuttaan.”

Lopuksi Juliette Grecoa. Hän oli eksistentialismin ”ylipapitar” ja yksi monista Sartren muusista.

Sartren sanat

”Mutta näin on laita: paitsi joitakin vanhuksia, jotka kastavat kynänsä kölninveteen, ja pikku keikareita, jotka kirjoittavat kuin teurastajat, kukaan ei kirjoita hyvin äidinkieltään. Se johtuu Sanan luonteesta: puhutaan omaa kieltä, kirjoitetaan vieraalla kielellä,” kirjoitti Jean-Paul Sartre ( Sanat s. 161 suom. Raili Moberg)

Näin se on: kirjakieli on vieras kieli kaikille. Sitä pitää opettaa ja opetella koulussa. Puhuminen kyllä sujuu, ajatteleminekin sujuu, mutta kirjoittaminen on hidasta, kun pitää kääntää vieraalle kielelle se mitä haluaa sanoa.

Luen Sartren Sanoja uudelleen. En muistanutkaan, että se on niin hyvä kirja kuin on. Eksistentialismi on kuollut, mutta Sartre elää. Kukaan nuori ei taida enää nykyään ahdistua siitä että hänet on heitetty maailmaan, ja siinä sitten pitää pärjätä miten taitaa.



PS. Eilen (1.3.) ei ollutkaan kansainvälinen kirjan päivä. Se on huhtikuun 23. päivä., kertoo Sami Feiring Dionysoksen kevään kommenteissa. Feiringin Kirjallisuuskalenteria kannattaa käydä tsekkaamassa. Eilen oli World Book Day, jota vietetään vain Isossa Britanniassa ja Irlannissa. Cliprollista löytyy lista kymmenestä kirjasta, joita ilman brittikansa ei voi elää. Listan kärjessä ovat Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Taru sormusten herrasta. Molemmat kirjat ovat hyllyssäni, mutta en ole päässyt niissä alkua pitemmälle.

Kuten yläpalkin kuvasta näkyy kirjahyllyssäni ei mitään loogista järjestystä, Simone de Beauvoirin Toisen sukupuolen ja Samuel Beckettin elämän kerran välissä on William S. Burroughsin unikirja My Education, josta minun innostukseni Burroughsiin alkoi kaksitoista vuotta sitten eikä se ole vielä laantunut. Sartren sanojen ohella luen uudelleen hänen kirjeitään.

Toisen sukupuolen vieressä on Rousseaun Tunnustuksia – siinä taas yksi klassikko joka on jäänyt minulta kesken. Edellisen postauksen kommenteissa kerron, että en olisi ikinä lukenut Danten Jumalaista näytelmää alusta loppuun, ellei se olisi ollut ainoa suomenkielinen kirja, joka minulla oli Ravennassa mukana, siksi että Dante kirjoitti sen siellä ollessaan maanpaossa. Minä puolestani olin Ravennassa etsimässä äitini mosaiikkia, joka vuosia myöhemmin löytyi Pihlavan kirkosta ( Google-haulla).