Blogimeemi

Vieressä oleva kuva ei liity blogimeemiin. Ämpärissä oleva kissa on nimeltään Eppu. Sillä oli vakava konflikti Simon ( 1,5 v.) kanssa toissapäivänä. Konfliktin jälkeen se muutti luokseni asumaan, kunnes Simo kasvaa isommaksi ja pystyy pitämään puolensa.

Joku kysyi, mikä meemi on. Se on kulttuurivirus, joka tarttuu yleensä silmän, mutta myös korvan kautta. Se ei ole vaarallinen ja menee nopeasti ohitse. Tartunnalle alttiita ovat ne jotka kuuluvat johonkin yhteisöön. Katri Manniselta on peräisin sosiologista kyselytutkimusta muistuttava meemi, joka on kiertänyt ennenkin ”Blogistanissa” eli Blogilistalle kirjautuneiden yhteisössä. Kysymyksiä on paljon, vastaan niihin valikoiden.

1. Koska aloitit bloggaamisen? Noin kolme viikkoa sitten, jolloin kirjauduin Bloggeriin ja perustin tämän blogin. Aikaisemmin kirjoitin (ja kirjoitan edelleen) verkkopäiväkirjaa, jonka nimi on Kirjailijan päiväkirja. Aloitin sen helmikuussa 2002. Sitä ennen olin kirjoittanut lyhyen aikaa LiveJournalia englanniksi. Sen kirjoittaminen vei niin paljon aikaa, että lopetin sen.

2. Miksi bloggaat? Alun perin (Livejournalin aikaan) tarkoitukseni oli pitää yhteyttä ulkomaalaisten virtuaaliystävieni kanssa. Kun perustin Kirjailijan päiväkirjan, se oli osa kotisivujani, ja on sitä edelleen. Kirjoitin sitä kirjojeni lukijoille, ajattelin että kun he tulevat kotisivuilleni AltaVistan tai Yahoon kautta ( Googlea ei vielä ollut), he saavat bonuksena lukea päiväkirjaani.

Sivumennen sanoen amerikkalaisen tutkimuksen mukaan, johon osallistui 600 bloggaajaa, lähes puolet kirjoitti terapiakseen, kertoi eilen verkkolehti CNET artikkelissa Blogging the blues away. Kuinkahan moni suomalainen kehtaisi kertoa, että bloggaa terapiakseen. Sitaatti artikkelista:

"In a way, blogs serve as oral history," Bill Schreiner, vice president of AOL Community, said in a statement. "When it comes to sharing blogs and reading other people's blogs, we like to connect with people, learn about their lives, and find common ground. There's no pressure to write about a particular subject or keep blogs maintained a certain way, and it's not necessarily a popularity contest."

5. Blogaatko vai bloggaatko? Kirjoitan verkkoon merkintöjä ja muistiinpanoja. En blogaa enkä bloggaa. Olen puristi ,en pidä blogi- sanasta ja sen johdannaisista. Blogi on minusta paksu ja tyhmä sana, ei sovi suomalaiseen suuhun, ploki tai verkkoloki olisi parempi.

6. Koska aloitit blogien lukemisen? 1999 rupesin lukemaan kahden ulkomaalaisen virtuaaliystävän verkkolokia. Suomalaisiaverkkolokeja rupesin lukemaan vasta vuonna 2004, kun maalainen kertoi Pinserin listasta. Samaan aikaan kirjauduin listalle.

7. Millaisia blogeja luet mieluiten? Kirjallisuuteen, kuvaamataiteeseen sekä tavalla tai toisella kulttuuriin liittyviä verkkolokeja.

8. Millaisia blogeja luet vähiten? Parisuhde- ja ihmissuhdelokeja, en jaksa enää kiinnostua parisuhdeongelmistaa, naisten ja miesten fasistisesta pahuudesta, yms. YTM- tai ATM- problematiikasta. Neulelokitkaan eivät ole enää ajankohtaisia, 30 vuotta sitten olisivat olleet, kun harrastin neulomista. Huumorilokeja käyn joskus vilkaisemassa, mutta ne ovat yleensä yhtä rasittavia kuin ns. hauskat ihmiset kutsuilla ja ravintolassa. Pidän enemmän tahattomasta huumorista.

9. Kommentoitko muiden blogeja näiden kommenttiosastolla? Aika harvoin. En ole tottunut kommentoimaan, eikä aikakaan tahdo riittää. Katsotaan sitten kun olen saanut kirjan valmiiksi.

Lopetan tähän. Katrin meemissä on niin paljon kysymyksiä, että en jaksa vastata niihin kaikkiin. Menen tekemään kesäkurpitsamuhennosta ja lukemaan Veronica Pimenoffin uusinta kirjaa, jonka nimi on lyhyesti C kuin tietokoneen kovalevyn osio, C kuin communication. Kovasti kirjassa kommunikoidaan, dialogia on niin paljon, että välillä se alkaa puuduttaa minua. Kaksi serkusta tapaa Pariisissa ja he alkavat setviä lapsuuttaan, lähinnä suhdetta kauheaan enoon/ setään joka oli sotaveteraani. 60-lukulaisten dilemma oli vaikea suhde sodassa olleisiin isiin, siksi kai heistä/ meistä tuli pasifisteja. Olen lukenut kirjasta alle puolet, mutta vaikuttaa siltä, että se on aateromaani, kuten hänen aikaisemmatkin romaaninsa. Sattumaa vai kollektiivista alitajuntaa? kun sotaveteraaniasia näyttää kiinnostavan muitakin. Eilen Tommipommi kirjoitti ensimmäisen maailmansodan veteraaneista ja Tirkistysaukko kansallisista traumoista ja isästään, toisen maailmansodan veteraanista. Ja elokuvaohjelmistoon on tullut sotalapsista kertova tarina Äideistä parhain, joka on valittu suomalaisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi tänä vuonna.

Dadaa ja sitaatteja

Päämme on pyöreä että ajatuksemme voisivat vaihtaa suuntaa", sanoi taitelija Francis Picabia, dadaisti. Luen parhaillaan Dietmar Elgerin kirjaa Dadaism, josta vieressä oleva pää on peräisin. Sen nimi on Mekaaninen pää ( Aikamme henki). Veistoksen on tehnyt Raoul Hausman jo vuonna 1919. Taiteilijat näkevät tulevaisuuteen, siksi kannattaa käydä nykytaitelijoiden näyttelyssä. Heidän näkynsä ovat kuin unia, jotka ymmärtää vasta sitten kun ne toteutuvat.

Tämän päivän trikit ovat huomispäivän totuuksia, sanoi Marcel Duchamp.

A dadaist is someone who loves live in all its unencompassable forms and who knows and says: life is not just here, but da, da ( there, there), sanoi Johannes Baader.

Alla Raoul Hausmanin "julisteruno"( poster poem). Muistuttaa vähän Bloggerin Word verificationin tuottamia dadaistisia runoja, eikö totta?

Nostalgiakuvasta nykyhetkeen

Kun etsii, niin löytää jotain muuta kuin mitä on etsinyt. Löysin kuvan ensimmäisestä sylimikrostani 1980-luvun lopulta. Sen merkki oli Toshiba, jolla kirjoitin neljä kirjaa. Kuvassa ovat silloiset ”supervisorini.” Valkoinen karvakasa, joka makaa tulostimen päällä, oli nimeltään Piu, ja näyttöruudun takaa kurkistaa Tsita. Piu oli varsinainen linssilude, se rakasti esiintymistä televisiossa ja lehdissä, mutta Tsita ei välittänyt julkisuudesta, vaan meni piiloon aina kun kuvaajia tuli.

Toshiba matkusti paljon. Se kävi Roomassa, Pariisissa, Barcelonassa, Ibizalla ja Tallinnassa, joissa kirjoitin kirjojeni ensimmäisiä versioita. Vuonna 1995 Toshiba sanoi työsuhteen irti. Ostin uuden sylimikron, Compaq Conturan, jossa oli Windows 95. Muistan että minulla oli pieniä vaikeuksia siirtyä merkkipohjaisesta systeemistä (dos-komennoista) graafiseen käyttöjärjestelmään. Tuon koneen myötä vuonna elämäni ja ihmissuhteeni muuttuivat virtuaalisiksi, kytkeydyin Webiin ja maailma avartui Euroopasta Amerikkaan, Aasiaan ja Australiaan. Ensimmäisiä postituslistoja, joille kirjauduin oli Nettime. Olen ollut sille uskollinen jo kymmenen vuotta. Kosovon kriisin ja Irakin sodan aikana se oli nopein tiedonvälittäjä. Tietojen lisäksi se välitti silminnäkijöiden kokemuksia kriisialueilta.

Tänään Nettime julkaisi kiinnostavan käännöksen artikkelista, jossa pohditaan mitä Katrina- hurrikaani paljastaa Yhdysvaltain yhteiskuntajärjestelmän nykytilasta. Artikkeli ilmestyi Le Figaro –lehdessä viime maanantaina. Onko järjestelmä hajoamassa omaan mahdottomuuteensa, kuten Neuvostoliitto aikoinaan? Onko Katrina samanlainen alkusoitto hajoamiselle kuin oli Berliinin muurin kaatuminen vuonna 1989? Artikkelissa haastateltu Emmanuel Todd sanoo: “What seems to me more striking is the way this America that incarnates the absolute opposite of the Soviet Union is on the point of producing the same catastrophe by the opposite route. Communism, in its madness, supposed that society was everything and that the individual was nothing, an ideological basis that caused its own ruin. Today, the United States assures us, with a blind faith as intense as Stalin's, that the individual is everything, that the market is enough and that the state is hateful. The intensity of the ideological fixation is altogether comparable to the Communist delirium. This individualist and inequalitarian posture disorganizes American capacity for action.”

Pitkä artikkeli kokonaisuudessaan on alempana otsikolla: Katrina: The Specter of a Soviet-Style Crisis.

PS. 15.09 Siirsin artikkelin Kirjailijan päiväkirjaan

Fiktiivinen mökki

Tässä on se fiktiivinen mökki, jossa kävin eilen ja joka tunnetaan nimellä "Aleksis Kiven kuolinmökki." 90-luvun alkupuolella kävin eräässä toisessa fiktiivisessä talossa. Sen nimi oli "Pushkinin kotimuseo."

Raija Siekkinen on kirjoittanut siitä käynnistä novellin Pyhä Ambrosius -nimisen novellin (sisältyy kokoelmaan Kaunis nimi). Se on herkullinen kuvaus talosta, jossa Pushkin ei ole koskaan asunut, ja hänen esineistään joita opas esittelee, ja joita hän ei ole koskaan käyttänyt. Kaikki on sikäläisen Museoviraston tai vastaavan fiktiota. Opas selostaa talon alkuperäisyyttä ja tulkki kääntää: " Mikään näistä ei ole olemassa. Tämä talo on palanut, poltettu. Kenties voimme olettaa että se on ollut tällainen. Täällä eli Pushkin. Tämä hyvin alkuperäinen talo on tehty sen mukaan, mitä tämän ajan ja tämän säädyn ihmisten elämästä tiedetään. Näin siis eli Pushkin, kaikkien aikojen suurin venäläinen runoilija." Sitten käykin ilmi että Pushkin ei koskaan asunut alkuperäisessäkään talossa, vaan pihan perällä pienessä mökissä lapsenhoitajansa kanssa. Hänen lapsenhoitajansa oli muuten syntyjään inkeriläinen, jonka kertomat kansantarinat ja sadut hän jalosti omiksi saduikseen ja runoikseen.

Kulttuurimatkailua

Olen taas sivistynyt vähän. Kävin Tuusulassa ensimmäistä kertaa elämässäni. Näin Aleksis Kiven kuolinmökin, joka on Museoviraston fiktio talosta jossa Kiven sanotaan kuolleen. Mutta kenties hän kuolikin navetassa tai sikolätissä, johon hänet oli teljetty. Juhani Ahon ja Venny-Soldan Brofeldtin Aholasta mukaani tarttui vieressä oleva kuva, jossa mies näyttää istuvan metsässä sylimikro polvillaan. Kuvan on maalannut kirjailijana paremmin tunnettu Arvid Järnefelt. Sen nimi on Maalari puiden keskellä. Mallina on luultavasti ollut hänen veljensä Eero Järnefelt, jonka taloon pääsin tänään tutustumaan Eino Leino – seuralaisten kanssa. Talon omistaa Järnefeltin tyttären poika, se ei ole museo, vaan paikka jossa asutaan ja eletään, ja kai siksi siellä oli Eero Järnefeltin henki niin voimakkaasti läsnä.

Aholassa en tuntenut Juhani Ahon ja Venny Soldan- Brofeldtin henkistä perintöä yhtä voimakkaana. Siellä oli liian paljon ihmisiä. Oli Juhani Ahon syntymäpäivä. Hän syntyi 11.9. sataneljäkymmentäneljä vuotta sitten. Sen kunniaksi Aholaan oli järjestetty seminaari klassikoiden ja erityisesti Juhani Ahon merkityksestä. Rautatie ja lastut eivät kolahda kuulemma nykykoululaisiin. Eivät ne kyllä kolahtaneet minuunkaan aikoinaan. Juha ja Helsinkiin -romaani uppoaa heihin paremmin. Löytyy samaistumispisteitä tunteen tasolla. Johtopäätös: klassikko on elävä, kun se puhuttelee lukijaa yli aikakausien. Juhani Aho on kielellisesti rönsyilevä, jopa naisellinen, kuten sanoi seminaarin alustaja kirjailija Sirpa Kähkönen, ja sen takia modernistien kaanon, joka nousi valtaan 50-luvulla ja jonka ihanteena oli kielellinen niukkuus ja tiukkuus, ei hyväksynyt häntä. Kähkölän mukaan modernistit torjuivat tunteet ja itä- suomalaisesti mutkittelevan kielen. Minusta Juhani Aho on suomalaiseksi mieskirjailijaksi aika sensuelli ja tajuava, hän tajuaa jopa naisen tunne-elämää.