Sanat ovat usein kiven takana, mutta keväällä kiven takana oli hevonen. Otin kuvan Uutelassa toukokuun alussa.
Jatkoa edelliseen postaukseen.
Luin Siri Hustvedtin romaanin Kaikki mitä rakastin vihdoinkin loppuu asti. Tunnustan olleeni väärässä. Leo, kirjan kertoja, ei ole homoseksuaali, vaikka hänen äänensä on naisen ääni, hänen katseensa on naisen katse ja hän on kumman kiinnostunut ystävästään Billistä, tämän molemmista vaimoista ja ennen kaikkea Billin pojasta Markista. Kirjan loppupuolella Leo tunnustaa kadehtineensa Billiä: "Hän veti minua puoleensa enemmän kuin koskaan ennen. Minä laskin aseeni ja lakkasin kadehtimasta, koska hän kärsi. En ollut koskaan tutkinut tuota tunnetta, en edes myöntänyt sitä itselleni, mutta silloin myönsin. Minä olin kadehtinut häntä - pystyvää, itsepäistä, hekumallista Billiä, joka oli tehnyt ja tehnyt ja tehnyt kunnes oli tuntenut tehneensä kylliksi. Olin kadehtinut häneltä Lucillea. Ja Violetia. Olin kadehtinut häneltä Markia, ja vain siksi että poika oli elossa." ( s. 306, suom. Kristiina Rikman).
Leon oma poika on kuollut toisen osan alussa, sivulla 175. Kerronta alkaa vetää sivulla 200 kun Markista tulee kirjan keskushenkilö. Hänen tunnevammaisuutensa on niin kiinnostavasti kuvattu, että luin kirjan loppuun yötä myöten yhtä soittoa, kun en voinut laskea sitä käsistäni. Aluksi poika vaikuttaa jotakuinkin normaalilta murrosikäiseltä, joka valehtelee, näpistelee, lintsaa koulusta, karkailee, kokeilee huumeita ja kuljeskelee epämääräisten tyyppien kanssa. Vanhemmat uskovat, että häiriökäyttäytyminen menee ohitse murrosiän mukana, mutta niin ei näytä käyvän. Pojalla on "sosiaalinen luonnehäiriö," toisin sanoen hän on psykopaatti. Jäljet johtavat varhaislapsuuteen ja äitisuhteeseen, mihinpä muuallekaan. Runoilijaäiti Lucille on kolea nainen, ei kykene ilmaisemaan tunteita edes runoissaan, ja hänen valmistansa ruokakin on kelvotonta mössöä.
Hustvedt on tehnyt huolellista taustatyötä. Hän on perehtynyt hysteriaa, syömishäiriöitä ja psykopatiaa käsitteleviin tutkimuksiin, joista on luettelo romaanin lopussa. Hän ei viittaa suoraan Gilles de Raisiin, ranskalaiseen aatelismieheen, Ritari Siniparran esikuvaan ,taiteiden suosijaan ja alkemistiin, jonka sivuharrastuksena oli poikien murhaaminen. Mutta eräs hänen henkilöhahmonsa on nimeltä Teddy Giles, taiteilija jonka näyttely on "kuin massamurhan jälkisiivousta" - silvottuja ruumiita, lattialla kuivuneita veritahroja ja korokkeella kidutuksen välineitä. Giles toteuttaa murhafantasoitaan myös todellisessa elämässä. Hänen jäljiltään löytyy matkalaukku, jossa on nuoren pojan kappaleiksi hakattu ruumis.
Tuskin olisin kiinnittänyt huomiota Gilesin nimeen, ellen olisi netistä aineistoa ritari Siniparrasta. Hän on ensi viikon lopulla pidettävän naisten tarinaseminaarin "päähenkilö". Minun tehtäväni seminaarissa on kertoa naisten unista, joissa esiintyy sinipartoja: murhaajia vainoojia ja kaikenkarvaisia pahoja miehiä.
Unien kautta pääsee yhteyteen oman sisäisen hirviönsä kanssa, mutta se kohtaaminen on useimmiten niin pelottava, että sitä herää kauhusta kiljahtaen. Pahuus kiehtoo, myös unissa, eikä vain saduissa ja tarinoissa, dekkareissa , kauhuleffoissa ja kaunokirjallisuudessa.
Lukuohjeeksi Hustvedtin kirjan tuleville lukijoille: kannattaa aloittaa vasta toisesta osasta, ja lukea ensimmäinen osa viimeisenä.
Lisäys 21.9.
Torstai-iltana Annika Idström, Katja Kallio ja Marja-Terttu Kivirinta keskustelivat Ylen ykkösen Kirjakerhossa Hustvedtin kirjasta. Keskustelu tulee uusintana lauantaiaamuna klo 8.00. Sen voi kuunnella kuukauden ajan nettiradiosta.
Annika Idström viittasi pahuuteen yhtenä kirjan teemoista, mutta siihen teemaan ei keskustelussa tartuttu. Minusta pahuus oli kirjan kiinnostavin teema, se miten Teddy Giles manipuloi ja kietoi pahan verkkoon persoonallisuudeltaan epävakaan ja miellyttämisenhaluisen Markin, jolta puuttui kiinnikohta elämässään, häntähän oli lapsesta asti heitelty vanhemmalta toiselle, eikä kummallakaan vanhemmalla ollut hänelle tilaa omassa elämässään.
Vanha meemi: Mitä on yöpöydällä? Sillä on ( se on oikeastaan yökaappi) Noora, uusin Parnasso, kasvi ja kasa kirjoja joita ei kuvassa näy. Päällimmäisenä on Siri Hustvedtin romaani Kaikki mitä rakastin. Paksu ja pitkäveteinen kirja, ei minun makuuni, mutta hyvää unilukemista, koska nukahdan kun rupean lukemaan sitä. Viikon aikana olen edennyt vasta sivulle 150. Tuima on lukenut kirjan loppuun ja analysoi sitä Tuumailua-blogissa. Häntä hämmensi aluksi kirjan miesnäkökulma. Sama hämmensi minuakin. Kertojana on on mies, joka kuvailee rakastuneen naisen silmin kirjan keskushenkilöä, taidemaalari Billiä: "Hän näytti minusta byronilaiselta mieskauneuden ruumiillistumalta. Musta hiuskiehkura valahti hänen otsalleen, kun hän poltti savuketta…."
Kenties kirjan loppupuolella paljastuu, että kertoja on homoseksuaali, että hän ole ikinä rakastanut vaimoaan Ericaa, vaan on mennyt hänen kanssaan naimisiin tavan vuoksi, ja että hänen elämänsä suuri intohimo on aina ollut Bill. Täytynee lukea kirja loppuun, vaikka kertojan tyyli/ ääni vähän häiritseekin minua. Siitä puuttuu persoonallinen klangi ja yllätyksellisyys. Kerronta tuntuu ulkokohtaiselta, varsinkin silloin kun kertoja Leo kuvailee Billin taideteoksia. Kuvataidetta on vaikea sanallistaa, niin että se konkretisoituisi lukijalle. Mutta jotain siinä kirjassa täytyy olla, kun se puhuttelee kirjallisia naisia. Katso keskustelua Lukupiiri-blogissa.
Jatkuu myöhemmin.
Tässä he seisovat, kirjahyllyni reunalla, klassikot oikealta vasemmalla suuruus - ei arvojärjestyksessä: Dostojevski, Tolstoi, Pushkin, Gogol, Tshehov, Lermontov ja Brodsky.
PS. Blogger Playssa pyörivät slideshowna satunnaisjärjestyksessä viimeisimmät Bloggerin blogeissa julkaistut kuvat. Siellä voi käydä katsomassa millaisia kuvia eri puolilla maailmaa otetaan ja julkaistaan blogissa. Kesti puoli tuntia ennen kuin ensimmäinen suomalainen blogi pyörähti esiin. Se oli Annikin blogi. Jos lauantaina ole ole muuta tekemistä, jokainen voi kokoeilla itse, miten nopeasti hän saa esiin ensimmäisen suomalaisen blogin, ja mikä se on.
