Jostain syystä Sanat päivittyvät, vaikka minä en niitä päivitä. Se on siis minun haamuni. No niin, etten kokonaan unohtaisi mitä Paul Auster sanoi viimeviikolla telkkarissa, kirjoitan nyt mitä hänen sanomisistaan muistan. Sen nyt ainakin, miten syvästi hän vihaa Geroge W. Bushia. Kukapa täyspäinen amerikkalainen ei vihaisi.
Hän sanoi kirjoittamisesta, että se on sairaus joka tarttuu joihinkin ihmisiin, ja että hän on niitä kirjailijoita jotka takertuvat yhteen aiheeseen. Hän ei valitse aihetta, vaan alitajunta valitsee aiheen, se ei ole tietoinen valinta. ”Elän unen sisällä ja yritän ottaa selville mitä se on.” Kun hän aloittaa uuden, hänen täytyy opetella kirjoittamaan, aina uudestaan ja uudestaan. Kirjoittaminen kestää vuosia - kymmenenkin vuotta elämää saman kirjan kanssa. ”Yritän kirjoittaa sivun päivässä, parhaana kaksi Hidas kirjoittaminen sopii minulle.” Hän on käsityöläinen, hän kirjoittaa kynällä saman kappaleen monta kertaa ja vasta sitten kun se tuntuu hänestä valmiilta, hän kirjoittaa sen koneella.
Tuo kaikki mitä hän sanoo kirjoittamisesta on tuttua minulle, paitsi että en enää kirjoita kynällä kuin öisin unia, ja matkoilla havaintoja ja ajatuksia muistikirjaan. Olen aina ollut hidas kirjoittaja, ja mitä vanhempi, sitä hitaampi. Jos en saa alitajuntaa liikkeelle, kirjaa ei synny. En pysty viemään loppuun asti aiheita, jotka olen keksinyt päässäni. Alitajunta on kiinnostunut vain rajallisesta määrästä aiheesta ja ne liittyvät aina tavalla tai toisella tunteiden historiaan.
”Kirjailija on aina ensin lukija, poikkeuksia ei ole,” Auster sanoi. Hän luki mitä sattui, kunnes 15-vuotiaana kohtasi Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ja luettuaan sen ajatteli, että jos kirjat ovat tuollaisia, haluan kirjoittaa. Minulle Rikos ja rangaistus oli samanikäisenä kirjallinen herättäjä. Rakastuin Dostojevskiin päätä pahkaa ja halusin tulla hänenkaltaisekseen kirjailijaksi. Se oli kohtalokas rakastuminen. Esikuva oli niin korkealla, että kaikki mitä yritin kirjoittaa, tuntui sen rinnalla surkealta räpellykseltä. Kesti kauan ennen kuin tajusin, että en voi kirjoittaa kuin Dostojevski, koska en ole hän. Ehkä Austerillakin oli samankaltaisia vaikeuksia vapautua suuren kirjailijan varjosta.
Austerin kirjailijan oppivuodet kestivät kauan. Vasta kolmenkymmenen ikäisenä hän oli jossain määrin tyytyväinen teksteihinsä ja alkoi näyttää niitä muille. Hän sanoi, että ei osannut kirjoittaa fiktiota. Hänen ensimmäinen julkaistu kirjansa oli Yksinäisyyden äärellä ( 1982). Se ei ole fiktiota. Ensimmäinen fiktiivinen teos Lasikaupunki ( New York –trilogian ensimmäinen osa) ilmestyi vuonna 1985. Auster sanoi tv-ohjelmassa, että 17 kustantajaa hylkäsi sen. Tästä asiasta en ole ihan varma, koska eräs kollegani sanoi, että se oli Yksinäisyyden äärellä, jonka hylkäsivät. Sivumennen sanoen Samuel Beckettin esikoisromaanin hylkäsi 32 kustantajaa. Suomessa tuollaisiin ennätyslukuihin ei pääse, ei ole tarpeeksi kustantajia. Hylkäämisten määrästä päätellen hylkääminen ei ole pahasta, ainakaan niille joista kehittyy myöhemmin maailman luokan kirjallisuustähtiä ja nobelisteja.
Minun suhteeni Austeriin on vähän outo. Alan aina innolla lukea hänen uutuuskirjaansa, mutta jostain syystä se jää kesken. En osaa sanoa onko minussa vai kirjassa vika. Ainoat poikkeukset ovat olleet Yksinäisyyden äärellä ja Timbuktu, erään koiran( nimeltä Mr. Bones) tarina, jonka luin muutama kesä sitten Talin puutarhassa. Se tarina limittyy muistikuviini puutarhasta, ikään kuin Mr.Bones olisi juoksennellut puutarhan käytävillä. Mutta ei se ollut pelkästään koiran tarina, vaan myös runoilijan tarina, Austerin oma tarina ajalta jolloin hän oli tuntematon runoilija.
Yksinäisyyden äärellä -kirjan luin loppuun viime yönä. Pitkään aikaan mikään kirja ei ole koskettanut minua niin paljon. Hän kirjoittaa kirjan ensimmäisessä osassa näkymättömän miehen muotokuvan: ” Mikään ei herättänyt hänessä voimakkaita tunteita, eivät asiat eivätkä aatteet eivätkä ihmiset, ja koska hänellä ei ollut kykyä tai halua paljastaa sisintään missään oloissa, hän oli onnistunut säilyttämään elämään tietyn välimatkan, välttämään paneutumisen minkään ytimeen. Hän söi, kävi työssä, hänellä oli ystäviä, hän pelasi tennistä, eikä hän silti ollut läsnä. Hän oli sanan syvimmässä ja täysimmässä mielessä näkymätön mies. Näkymätön toisille ja mitä todennäköisemmin myös itselleen.” Näkymätön mies oli Austerin isä. Hieno tarina sekä isän että pojan yksinäisyydestä. Austerin varhaisin muisto isästä oli poissaolo, ja myöhempi muisto: kaipaus.
Kirjan toisen osan nimi on Muistin kirja, jossa Auster pohtii yksinäisyyden, muistamisen ja sattuman teemoja välimatkan päästä , kolmannessa persoonassa, silti oman elämänsä kautta. Olen kirjoittanut jo niin pitkään tänään, että en jaksa enempää. Televisiossa hän sanoi, että ” kun olemme yksin emme, ole yksin. Meissä olävät muut ihmiset, heidän muistonsa. Täydellistä yksinäisyyttä ei ole."
PS. Kun etsin netistä Austerin kuvaa löysin hänen astrologisen karttansa. Hän on Vesimies , syntynyt helmikuun 3. päivä vuonnan 1947 ( Hah, ilmankos tuntui tutulta mieheltä, minun molemmat poikani ovat Vesimiehiä, samoin kuin minä.) Joku ranskalainen on tehnyt perusteellisen selvityksen Austerista tähtien valossa. Selvitys löytyy täältä.
