Se
tunne, niin tavallinen ja tuttu , että
sitä hämmästyy kuin tapaisi
ulkoavaruudesta tulleen olennon, kun
joku sanoo, että ei ole
koskaan tuntenut kateutta, ei edes lapsena!
Nina
Berberovan omaelämäkerran innoittamana luin uudelleen Juri Olešan Kateuden.
Berberova oli lukenut romaanin heti sen ilmestyttyä Krasnaja Nov -aikauslehdessä. (Hän, kuten muutkin Venäjän emigrantit,
seurasi tiiviisti entisen kotimaansa tapahtumia). Hän kertoo kokeneensa voimakkaimman
kirjallisen elämykseen moneen vuoteen. Se romaani ”oli ja jäi minulle suurimmaksi tapahtumaksi
neuvostokirjallisuudessa, ehkä vielä suuremmaksi kuin Pasternakin Aallot (Volni),
koska Olešalla oli Berberovan mukaan ”kohtuuden tajua ja makua, hän tiesi miten nivoa yhteen draamaa ja
ironiaa, kipua ja iloa […] Hän kuvasi ihmisiä antautumatta realismin
kiusaukselle.”
Odessasta tuli 1920-luvulla koko
joukko mainioita proosan kirjoittajia. Juri Olešan
lisäksi heitä olivat mm. Ilf ja Petrov, Kahdentoista tuolin kirjoittajapari sekä Isaak Babel, jonka
odessalaistarinoihin perustuva mainio tv-sarja
Odessan kummisetä pyöri äskettäin Teema-kanavalla.
Odessalaiset osasivat nauraa itselleen, Oleša
jopa omalle kateudelleen. Mutta hilpeä kaksikymmentäluku kääntyi
synkeäksi kolmekymmentäluvuksi (eikä vain Neuvostoliitossa). Babel vangittiin ja telotettiin, Ilf kuoli
tuberkuloosiin, Petrov menehtyi neljäkymmentäluvun alkupuolella lento-onnettomuudessa
ja Oleša joutui työleirille.
Oleša oli kaksikymmentäyhdeksänvuotias, kun hänen
esikoisromaaninsa Kateus ilmestyi
vuonna 1927. Sitä ennen häneltä oli
julkaistu kaksi satiiristen runojen kokoelmaa. Kateus oli suuri sensaatio ilmestyessään. Kritiikki ylisti ja
lukijat ottivat kirjan innostuneesti vastaan. Paha kyllä, he samastuivat
Nikolai Kavaleroviin, kirjan negatiiviseen sankariin. Pian myötätuuli kääntyi
ja kirjallisuuskriitikot muuttivat kurssia.
Heidän mielestään Oleša oli syyllistynyt
formalismiin, individualismiin, naturalismiin, objektivismiin ja
kosmopoliittisuuteen. Ne kaikki olivat vakavia syytöksiä neuvostokritiikissä. Oleša
otti opikseen. Hän teki romaanista Tunteiden salaliitto –nimisen
näytelmäsovituksen, jonka lopussa Nikolai Kavalerov tappaa Ivan Babitševin, joka
on vielä suurempi negatiivinen sankari
kuin hän
Romaanin minäkertoja Nikolai Kavalerov, (Olešan alter ego) on kaksikymmentäseitsemänvuotias nuorukainen, joka kirjoittaa ohjelmistoja viihdetaiteilijoille; monologeja
ja kupletteja tilintarkastajista, neuvostoneideistä, nep-miehistä ja
lapsenruokoista. Hän ei ole tyytyväinen viihdeuraansa. Hän päättänyt tulla niin kuuluisaksi, että
pääsee jättiläisvahakabinettiin. Hänen elämänsä on tuuliajolla. Eräänä yönä hänet paiskataan kapakasta
kadulle, josta hänet löytää Andrei Babitšev (hänestä
lisää myöhemmin). Babitšev vie humalaisen Kavalerovin kotiinsa, majoittaa hänet hienolle
sohvalleen, rupeaa järjestelmään hänen elämäänsä ja ehdottaa oikolukijan uraa,
mikä ärsyttää suunnattomasti kunnianhimoista nuorta miestä. Hänen mielestään Babitšev on ”pikkumainen, epäluuloinen ja säntillinen kuin
kellarinvartijaeukko”. Hän mitätöi Babitševin
ansioita ja tarkkailee häntä , koska
haluaa yllättää hänet jostakin., ”paljastaa hänestä heikon puolen, suojattoman
kohdan,” johon voisi iskeä.
Lukijoiden oli helppo samastua Kavaleroviin. Minäkin samastuin, kun hän kertoi, että
esineet eivät pidä hänestä. ”Huonekalut vaanivat tilaisuutta työntääkseen
jalkansa eteeni. Kerran yksi lakattu kulma sananmukaisesti puraisi minua.
Peitteen kanssa minulla on aina mutkikkaita ristiriitoja. Minulle tarjoiltu keitto ei jäähdy koskaan.
Jos jokin pikkuesine – lantti tai kalvosinnappi –putoaa pöydältä, se kierii
tavallisesti jonkin hankalasti
siirrettävän huonekalun alle. Minä ryömin lattialla ja kohottaessani päätäni
näen miten lipasto ilkkuu.”
Tunnistin Kavalerovissa itseni.
Kateus ilmestyi suomeksi vuonna 1967 WSOY:n Aikamme kertojia
-sarjassa. Suomentaja oli Esa
Adrian, etevä venäjänkielestä kääntäjä Suomennoksen esipuheen on kirjoittanut
Oscar Parland, kirjailija ja psykoanalyytikko. Hän oli sitä mieltä että Kateus loppuu resignaatioon. Minusta se
loppuu Olešan sarkastiseen virnistykseen sosialistisen realismin ihanteille.
Esipuheet ovat hyödyllisiä, mutta ne kannattaa lukea jälkikäteen.
Kateuden juurilla
Ensitutustumisestani Kateuteen
oli kulunut vuosikymmeniä. Mieleen
oli jäänyt, että se oli hauska kirja, mutta sisällöstä muistin vain yhden
kohtauksen: kuinka Ivan Babitšev oppii ensimmäisen kerran tuntemaan kateuden
kauhean poltteen. Hän oli luokkansa
johtaja ja paras - tottunut olemaan
keskipiste. Hän ei kestänyt sitä, että
kaikki ihailivat lasten tanssiaisten kuningatarta, ylimielistä ja hemmoteltua
kutrejaan heittelevää pikku kaunotarta eikä kukaan huomannut häntä. Hän hyökkäsi kostonhimoisena tytön kimppuun,
repi hänen kiharoitaan, hakkasi häntä, raapi kasvoja ja jysäytti hänen
takaraivonsa pilariin. ”Sillä hetkellä
rakastin häntä enemmän kuin elämääni ja ihailin häntä – ja vihasin kaikin
voimin.” Tämä kohtaus jäi mieleeni
sen vuoksi että siinä tiivistyi kateuden koko olemus, ihailun, rakkauden ja
vihan sekainen tunne, jolla on hirvittävä tuhovoima. Lapset eivät osaa vielä peittää
kateuttaan. Aikuiset ovat oppineet
kätkemään sen jopa itseltään.
Ivan
oli lapsena kaikkien alojen mestari. Hän kirjoitti runoja ja musiikkinäytelmiä,
piirsi, lauloi, tanssi ja teki keksintöjä. Kaksitoistavuotiaana hän keksi
unikoneen, jolla voi tilauksesta saada aikaan minkä tahansa unen. Isä, kymnaasin
rehtori, halusi nähdä unta Rooman historiasta ja tilasi unen Farsaloksen
taistelusta. ”Jollei se onnistu, minä pieksän sinut,” isä uhkasi. Selkäsaunahan
siitä tuli, sillä isän sijasta unen Farsaloksen taistelusta näkikin perheen
palvelustyttö. Isä kuului siihen ”siihen synkeään
isien lajiin, jotka ylpeilivät joidenkin keittotaidon salaisuuksien
tuntemuksella ja katsovat poikkeukselliseksi etuoikeudekseen esimerkiksi
päättää laakerinlehtien määrästä, joka välttämättä tarvitaan johonkin
perinteellisesti maineikkaaseen keittoon, tahi sanokaamme, tarkkailla munien
oleskeluaikaa kattilassa, kun niiden tarkoituksena ihanteellinen olomuoto …”
Mykänfilmin
slapstick-komiikka ei ole tuntematon tyylilaji Olešalle.
Ivan Babitšev muistuttaa tuon ajan koomikkoja: hän on lyhyt ja paksu, hänellä
on knalli kuin Charlie Chaplinilla, kukka napin lävessä rispaantuneet
housunlahkeet, takin napeista on vain häntä jäljellä, ja ilmeet, eleet ja käytös ovat
kuin klovneriaa. Hän on joko nero, hullu, narri tai kaikkia
niitä yhdessä. Ainakin hän on kaunopuheinen juoppo ja julistaja: ”Kaikki on menossa tuhoa kohti, kaikki on
ennalta suunniteltu, pelastusta ei ole.” Hän puhuu kuin runoilija tunteiden
salaliitosta. Hän on sitä mieltä, että sosialistisen ajan
uusi ihminen halveksii vanhan ajan runoilijoiden ylistämiä tunteita kuten
sääliä, hellyyttä, ylpeyttä, kunnianhimoa ja rakkautta, joista päättyvän
aikakauden ihmisen sielu on muodostunut.
”Jäljelle jää vain kateus”,
hän julistaa.
Veljeskateus
Ivanilla
on nuorempi veli Andrei, joka on komissaari ja
elintarviketeollisuusyhtymän johtaja, suuri makkarantekijä, kondiittori ja
kokki, mahtava ja maineikas mies, (se samainen
mies joka pelasti Kavalerovin
kadulta). Veljesten keskinäinen
kauna on alkanut jo lastenkamarissa, ja jatkuu aikuisena. He eivät siedä toisiaan. Andrein mielestä Ivan on vetelehtijä,
vaarallinen ja myrkyllinen ihminen, hänet on joko lähettävä hullujenhuoneeseen
tai ammuttava. Ivan puolestaan hautoo mielessään kostoa veljelleen. Tuttu juttu jo Kainin ja Abelin ajoilta.
Ivan tunnistaa Kavalerovissa kaltaisensa
kadehtijan. Kavalerovia raastaa kateus Andreita ja tämän suojattia, Neuvostoliiton
jalkapallojoukkueessa pelaavaa nuorukaista kohtaan. He ovat kuuluisia, hän ei, mutta haluaisi
olla. Ivan värvää kapakassa Nikolai
Kavalerovia kostajaksi: ”Tappakaa hänet.
On kunniakasta jättää itsestään muisto aikakauden palkkamurhaajana.” Kavalerov lupaa Ivanille kapakasta
lähtiessään, että seuraavana päivänä hän tappaa Andrein jalkapallokentällä. En
paljasta miten loppujen lopuksi kävi sekä Kavaleroville että Andreille ja Ivanille.
Kateus
naisnäkökulmasta
Nina
Berberova kirjoitti vuonna 1934 miniatyyriteoksen, joka on pikemminkin pitkä novelli kuin
romaani. Teoksen nimi on Säestäjätär. Sen suomensi Elina Kahla
vuonna 1990. Yhdeksänkymmentäluvulla suomenkielen -tar/-tär
ammattipäätteet olivat kyllä jo aika vanhanaikaisia, ja niihin liittyi
vähättelevä sivumerkitys. Mutta nimi on uskollinen venäjänkielisen alkuteoksen
Аккомпаниаторша nimelle.
Kirjan minäkertoja on Sonja Antonovskaja, joka
oli valmistunut Pietarin konservatoriosta 18-vuotiaana, ja jäänyt työttömäksi. Ajat olivat ankarat Pietarissa vallankumouksen
jälkeen. Ei ollut ruokaa, ei lämpöä, ei
sähköä eikä töitä. Sonjan itsearvostuskin
oli olematon: ”En ollut viisas enkä kaunis, minulla ei ollut kauniita vaatteita eikä
lahjakkuutta. Sanalla sanoen olin nolla”. Hän poti alemmuudentunnetta. Se oli otollista maaperää kateuden kasvulle.
Tuttavan
suosituksesta hän pääsi laulajatar Maria Travinan säestäjäksi kiinteällä
palkalla aterioineen. Työhaastattelu ja ensitapaaminen Travinan kanssa aiheutti
Sonjassa tunnekuohun. Travinalla oli
kaikkea sitä mitä hänellä ei ollut: aviomies, kaunis koti, sisäkkö, valtava
kaakeliuuni, eläviä kukkia, kalliita savukkeita ja savunvärinen kissa. Hänessä
nousi ennen kokematon raivo, kun hän ajatteli että Travineilla syödään
hollantilaista juustoa, poltetaan paksua pölkkyä kamiinassa, ja kissa kipittää
maitoa vadilta samaan aikaan kun pietarilaiset näkevät nälkää ja palelevat polttopuiden
muutteessa. Se oli niin väärin. Hän purskahti
kadulla katkeraan itkuun, ja itki vielä katkerammin, kun muisti Maria Travinan,
joka tuntui hänestä käsittämättömän täydelliseltä olennolta.
Säestäjän
työ vei Sonjan Pietarista Moskovaan ja Rostoviin ja lopulta Pariisiin. Kymmeniä kertoja hän nousi Travinan kanssa
lavalle ja seurasi häntä varjon lailla eikä koskaan tiennyt, miten monen
askelen päässä hänen pitäisi seurata Travinaa,
miten kumartaa, mihin katsoa, pitäisikö hymyillä yleisölle. Jo
ensimmäisessä konsertissa hän oli ymmärtänyt, että maine ja onni kuuluivat Travinalle, ei hänelle. Hänestä tuntui että joku ”oli hänet pettänyt ja mitannut ja
punninnut väärin, ja niin Jumala kuin kohtalokin olivat tehneet
hänestä hölmön.”
Hän asui Travinien luona perheenjäsenenä,
mutta oli Marian kamarineito, seuraneiti, palvelijatar ja juoksutyttö tarpeen
vaatiessa, sen lisäksi että harjoitteli hänen kanssaan tuntikausia joka päivä
konserttiohjelmia. Hänellä ei ollut omaa elämää, ei omia ystäviä
eikä omaa musiikkia. Hän on lakannut
soittamasta Schubertia, kun Maria sanoi hänelle, että jätä
se Schubert, sinulla on
säestäjän harvinainen lahja. Maria hallitsi ja manipuloi hänen elämäänsä. Kun hän alkoi seurustella ensimmäistä kertaa
elämässään, ja aikoi naimisiin pojan kanssa, Maria käski häntä jättämään
poikaystävänsä, koska poika on naurettava ja kelpaa vain sähköttäjäksi (poika
opiskeli lakia), ja Sonja jätti pojan.
Kaikesta päätellen Marialla ja Sonjalla oli keskinäisriippuvainen suhde.
Maria tarvitsi säestäjää ja Sonja taloudellista turvallisuutta. ”Toisen
menestys, toisen kauneus ja toisen onni ympäröivät minua. Kaikkein vaikeinta
minulle oli se, että tiesin niiden olevan ansaittuja.[...] Uneksin vain yhdestä asiasta: miten löytää heikko kohta heikko kohta tästä
vahvasta naisesta, jotta silloin kun kävisi sietämättömäksi olla enää hänen
varjonsa, saisin mahdollisuuden päästä ratkaisemaan hänen kohtalostaan,” Sonja kirjoitti muistiinpanoissaan.
Hän
löysi Marian heikon kohdan. Se oli mies,
jonka kanssa Maria istui aviomieheltään salaa korttelikahvilassa. Sonja tiesi
nyt miltä suunnalta iskeä. Hän hautoi
kostoa Marian lakastumattoman onnen tähden. ”Miksi minä niin kovasti haluan tuhota
elämän, johon minut on niin luottavaisesti otettu? […] Iskeä miksi? hän
pohti seistessään peilin edessä ja vastasi:
”Siksi, että hänenlaisiaan oli vain yksi, mutta minunkaltaisiani tuhansia,
siksi että minulle eivät sopineet hänen uudelleenommellut pukunsa, jotka häntä
niin pukenee, siksi että hän ei tiennyt mitä ovat köyhyys ja häpeä, siksi että
hän rakasti mutta minä en edes tiennyt
mitä rakkaus on.” Mitä pitempään hän katsoi peiliä, sitä
enemmän hänestä alkoi tuntua, että peilistä katseli häntä ”se toinen,” ja sillä
oli sellaisen henkilön katse, joka oli
päättänyt polttaa oman kotinsa. Sytytyslanka jo paloi kädessä. Sielun pimeän puolen kohtaaminen on ahdistavaa
tapahtui se sitten peilin edessä tai unissa.
Sonja oli kahden vaiheilla niin kauan, että ei
ehtinyt iskeä. Yllättävä tapahtuma vapautti hänet Mariasta,
ja hän päätyi pariisilaisen elokuvateatteriin pianistiksi. Kolmen vuoden
kuluttua hän tapasi sattumalta miehen, joka oli aikoinaan suositellut häntä
Maria Travinan säestäjäksi. Miehestä oli tullut kuuluisa säveltäjä. Kun Sonja kertoi mitä hän nykyään tekee työkseen, mies katsoi häntä surullisesti ja sanoi: ”Kyllä se on
häpeä. - Eikö teitä ollenkaan
hävetä, Sonetška?
Me odotimme teistä niin paljon!” Sonja äimistyi ja ajatteli että mies sotki hänet
johonkin toiseen – hänestä ei kukaan
ollut koskaan odottanut yhtään
mitään!
Minusta
tuntuu, että tämä on kirjan avainkohtaus. Että
Säestäjätär on
”Taiteilijan piilo-omakuva
nuoruusvuosilta.” Nina
Berberova oli kaksikymmentävuotias,
kun hän lähti runoilija
Vladislav Hodasevitšin kanssa
nälkäänäkevästä Pietarista (kts. http://akonkka.blogspot.fi/2016/01/20-vuosisadan-nainen.html). Pariskunta
eli kymmenen vuotta yhdessä. Berberova kertoi muistelmissaan, että hän ei
voinut kuvitellakaan, että hän voisi koskaan yltää runoilijana Hodasevitšin
tasolle. ”Kuljen hänen perässään kuin
japanilaiset naiset elokuvissa askeleen päässä miehen takana ja olen onnellinen
kulkiessani askeleen hänen takanaan,” hän kirjoitti. Venäläisten kirjallisuusmiesten piireissä naisen
paikka oli taka-alalla (saattaa olla vieläkin). Berberova luopui runojen
kirjoittamisesta ja ryhtyi kirjoittamaan emigranttilehtiin pakinoita ja kirjallisuuskritiikkejä, jälkimmäisiä salanimellä Goljat. Hän erosi Hodasevitšista
vuonna 1932, ja kirjoitti kaksi vuotta eron
jälkeen Säestäjättären.
Peniskateus
Freud
pohti peniskateutta 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa mm. kirjoituksessa Anatomisten sukupuolieroavuuksien psyykkisiä
vastineita. Hänen mukaansa
pikkutytöt ahdistuvat, kun he havaitsevat, että heiltä puuttuu penis. Kastraatioahdistuksen seurausta on alemmuudentunne ja peniskateus, ”jonka
pauloihin tyttö lankeaa hetkessä” oivallettuaan oman puutteenalaisuutensa. Hän pettyy äitiin, joka synnyttänyt hänet niin
vajavaisena, ja alkaa potea kaunaa äitiä kohtaan.
Nykyään
peniskateus tuntuu yhtä vanhanaikaiselta käsitteeltä kuin -tar/-tär
–päätteet naisten ammattinimissä. Tuskin pikkutytöt reagoivat peniksen
puuttumiseen samalla tavoin kuin Freudin aikana, niin paljon on suhtautuminen naisen asemaan ja seksuaalisuuteen muuttunut sitten niiden
aikojen. Freud oli sitä mieltä että
kastraatioahdistus/peniskateus on normaali kehitystapahtuma. Se on askel kohti
naisellisuutta. Pikkutyttö irtautuu äidin valtapiiristä, kääntyy äitiä vastaan
ja rakastuu isään. Ikävä kyllä
peniskateus ei Freudin mukaan häviä tyhjiin, vaan jatkaa lievästi muuntuneena
elämäänsä mustasukkaisuutena. Kursivointi
Freudin, mutta suomennoksen sananvalinta kääntäjä Erkki Purasen, koska sekä kateus että
mustasukkaisuus on saksaksi die Eifersucht,
kun taas peniskateus on der Penisneid
saksaksi, der Neid = kateus ja kauna.
Freudille nainen oli ”tuntematon maanosa.” Hän
kirjoitti epävarmana, että hän arvelee mustasukkaisuuden
(kateuden) olevan myös toisen sukupuolen ominaisuus,
mutta ”naisen sielunelämässä
se näyttelee huomattavasti
merkitsevämpää osaa kuin miehen, koska naisen
pääsuunnasta eksyneen peniskateuden lähteestä saa se tavattomasti käyttövoimaa.” Jotain Freud kuitenkin ymmärsi naisen
sielunelämästä, koska hän huomautti, että pikkutytön kiintymys äitiin on niin voimakas,
että rakkauden kohteen siirtäminen isään on tuskallista ja vie paljon aikaa, ja
suhde äitiin muuttuu kaksijakoiseksi. Freud sanoo panneensa merkille, että huono
suhde äitiin kertautuu myöhemmin suhteessa aviomieheen, vaikka nainen olisi valinnut aviomiehen isänsä esikuvan
mukaan. Minun luullakseni huono suhde äitiin
kertautuu myös naisen suhteessa muihin naisiin.
Nina Berberova saattoi tuntea
Freudin kirjoituksia. Omaelämäkerrassaan Kursivointi
minun hän kuvaa suhdetta äitiinsä kaksijakoiseksi. Siihen sisältyi sekä
raivoa että rakkautta. Sen sijaan suhde isään oli yksijakoisen hyvä. Säestäjättäressä
hän ei käytä kertaakaan sanaa ’kateus’, mutta kuvaa tarkkanäköisesti Sonjan ambivalenttia
ihailun ja kateuden sekaista suhdetta Maria
Travinaan.
Juri Oleša tuskin oli lukenut Freudia, mutta on hyvin perehtynyt
miehisen kateuden olemukseen. Hän kuvaa mainion
ironisella tavalla Kavalerovin ”peniskateutta.” Kavalerov tarkkailee Andrei Babitševia
löytääkseen hänen heikon kohtansa. Babitšev suorittaa joka-aamuista voimisteluohjelmaansa.
”Hän on vyötäröön asti alasti, yllä
trikookalsongit, joita kiinni pitämässä on yksi nappi vatsan keskikohdalla. […]
Kun hän laskeutuu selälleen kaislamatolle ja alkaa nostella vuorotellen jalkojaan, nappi ei kestä. Nivuset paljastuvat. Hänen
nivusensa ovat mahtavat. Pehmeäpunertava laikku. Pyhä soppi. Valioyksilön
nivuset. Samanlaiset säämiskänhimmeät nivuset olen nähnyt urosantiloopilla.
Hänen pelkkä katseensakin varmaan aiheuttaa lemmen väristyksiä tytöissä, hänen
sihteereissään ja toimistoapulaisissaan.”