20. vuosisadan nainen

Nina Berberova kirjan  Kursivointi minun

kannessa

Etsin  Oblomovia Pietarin Suomen instituutin kirjastosta, mutta en  löytänyt. Sen sijaan löysin Ninan Berberovan Säestäjättären   Ihmettelin miten niin hyvä kirja ja  kirjailija on jäänyt minulta huomaamatta.  Toisaalta se ei ole ihme; venäläiset kirjailijat klassikoita lukuun ottamatta eivät ole olleet suomalaisen median  suosiossa.

Dmitri Lvovitš oli ”Oblomov,” maankuulun henkilöhahmon esikuva  oli Nina Berberovan  isovaari.  Hahmon luoja Ivan Gontšarov vieraili usein Ninan äidin isoisän luona.  Nina kertoo, että lapsena hän sekoitti, Dmitri Lvovitšin eli ”Oblomovin” ja Gontšarovin keskenään. ”Minusta tuntui, että Oblomov juuri oli se kirjailija, joka kävi talossamme ja oli kirjoittanut kuuluisan romaaninsa Dmitri Lvovitšista, josta oli tullut niin lihava koska oli laiska.”

 Kun hain Berberovasta tietoa netistä, sitä löytyi niukasti  suomenkielellä.   Kirjasammon  verkkosivulta  selvisi,  että  häneltä on  suomennettu Säestäjättären lisäksi omaelämäkerta Kursivointi minun  sekä   elämäkerta Tšaikovski: yksinäisen ihmisen tarina ( jo vuonna 1958). The New  York Timesin muistokirjoituksen  mukaan hänen omaelämäkertansa on  venäläisen emigranttikirjallisuuden klassikko, ja että  kriitikot  ovat verranneet  hänen  viiltävän   terävää   ja kirjoitustyyliään Turgenevin ja Tšehovin  tyyliin.

Nina Berberova syntyi Pietarissa vuonna 1901 varakkaaseen porvarisperheeseen.  Hänen isänsä toimi valtiovarainministeriössä tuloveroasiantuntijana ja kohosi valtioneuvokseksi.  Isä oli armenialainen, äiti oli venäläinen. Hän oli tilanomistajan tytär Tverin kuvernementista.   Katariina II oli lahjoittanut tilan (jonka alueeseen oli kuulunut kuusi kylää, runsaat viisituhatta hehtaaria metsää, suota ja kyntömaata) esi-isä Jurille, jolla ei ollut isännimeä, mutta jonka ”kunniamerkkien ja kihararullien” koristama  muotokuva  riippui   vierashuoneen sukugalleriassa. Kiinnostava sukusaaga: kenties isännimetön Juri oli yksi Katariina II monista rakastajista, joille hänellä oli tapana lahjoittaa maatiloja. Berberova ei sitä sano,  se on minun oletukseni,  .

 

Valintoja

Berberova kirjoittaa omaelämäkerrassaan, että ”tämä vuosisata jonka kanssa synnyin ja jonka kanssa vanhenen, on ainoa mahdollinen vuosisata minulle… Missä, milloin olisin voinut naisena, venäläisenä naisena, olla onnellisempi?” Hän oli vapaa elämään  missä ja miten haluaa,  vapaa  lukemaan  ja ajattelemaan mitä haluaa, vapaa kulkemaan missä haluaa toisin kuin  hänen äitinsä ja  ennen äitiä eläneet  naisten sukupolvet. Hän valitsi emigranttielämän. ”Nyt ymmärrän, etteivät kaikki päättäväiset ja peruuttamattomat tekoni 60 vuoden ajalta ole olleet tietoisen päättämisen tulosta. Lähtöni Venäjältä 1922 ei ollut sellainen, mutta miehitettyyn Ranskaan jääminen oli sellainen.”

Ensimmäisen päättäväisen valintansa hän teki yhdeksän- kymmenen iässä, kun hän päätti ruveta runoilijaksi harkittuaan ensin akrobaatin, luonnontieteilijän ja kansanperinteentutkijan uraa, mutta sitten hänen käsiinsä oli osunut Lermantovin runo Rukous.  Uran alku oli hänen mukaansa hieman kunniaton.  Hän  oli kopioinut runon  ja kirjoittanut   nimensä sen alle. Hänestä oli tuntunut kuin se olisi ollut hänen sepittämänsä.  Hän näytti runoa isällään, joka sanoi että se on plagiaatti ja selitti mitä tuo vaikea sana merkitsee. Nina myönsi kirjoittaneensa runon Lermantovin kanssa yhdessä, ei suinkaan plagioineensa.

 Minä samastun Ninan lapsuudenkokemuksiin, vaikka elin lapsuuteni erilaisessa maailmassa.  Nina häpesi lapsena melkein kaikkea, eniten rumia isovarpaitaan.  Myös minä häpesin kaikkea,  eniten peukaloitani.   Ja minäkin plagioin, en tosin runoa, vaan  tarinan isäni romaanista Kahden maailman rajalla ja  esitin sen omanani koulussa ns.  vapaan esiintymisen tunnilla.   En myöntänyt sitä plagiaatiksi, kun opettaja epäili, että en ole sepittänyt tarinaa itse.   Yhdeksänvuotiaalle ole vielä selvillä henkisen omaisuuden rajat, vaikka hän on jo tullut osittain tietoiseksi itsestään ja osin maailmastakin.

Teini-iässä Nina palvoi runoilijoita yhtä suurella intohimolla kuin myöhemmän ajan nuoret   rock- ja popmusiikin tähtiä.  Hänen jumaliaan  olivat  Anna  Ahmatova ja Aleksandr  Blok,  mutta  Puškin ei   kuulunut hänen jumalkuntaansa,  ehkä  siksi että   kaikki muut  jumaloivat  Puškinia.     Hän oli vähällä  pyörtyä, kun  hänet esiteltiin   kirjallisuusillan väliajalla  sekä  Ahmatovalle  ja  Blokille ”Olin niin kiihtynyt ja jännittynyt, tajusin niin selvästi oman mitättömyyteni, että olisin halunnut juosta karkuun… Sumu sakeni ja peitti hetkeksi kaiken ympärilläni, siihen  hukkuivat Blokin liikkumattomat ja surumieliset kasvot,” hän  muisteli  lähes viidenkymmenen vuoden kuluttua   nuoruutensa    merkittävintä  tapaamista.  Hän oli murheen murtama, kun hän viiden vuoden kuluttua luki ilmoituksen Blokin kuolemasta: ”Äkillinen vihlova orpouden tunne valtasi minut, koskaan myöhemmin en ole sellaista kokenut… Kyynelet tulvivat silmiini.” Seuraavana vuonna hän  ryhtyi kirjoittamaan ranskaksi  kirjaa    Aleksandre Blok et  son temps (Aleksandr Blok ja hänen aikansa).  Se ilmestyi 25 vuoden kuluttua.

 Nina  oli  19-vuotias, kun   hän  pääsi Petrogradin (ent. Pietarin) Runoilijaliitton jäseneksi ja alkoi käydä Runokillan maanantai-illan kokouksissa, joihin osallistuivat 1900-luvun venäläisen kirjallisuuden merkittävät nimet Anna Ahmatovasta, Jevgeni Zamjatinista  (= Eugen Samjatin) ja  Mihail Zoštšenkosta alkaen. 

 Runoilijaliiton puheenjohtaja Nikolai Gumiljov (Anna Ahmatovan) ex-aviomies) oli hyväksynyt hänet runonäytteiden perusteella liittoon. 

 Gumiljovin runot olivat tehneet  Ninaan kolmetoistavuotiaana  niin suuren vaikutuksen, että hän  oli osannut  Gumijovin runoja ulkoa.     Mutta ensitapaaminen  ei sujunut hyvin.  Gumiljov ilmoitti tärkeän näköisenä tehneensä Ahmatovin ja Mandelstamin. ”Nyt olen tekemässä Otsupia. Voin, mikäli haluan, tehdä teidätkin.” Gumiljov halusi tehdä Ninaan vaikutuksen, mutta valitsi väärän lähestymistavan.   Hän silitti Ninan kättä ja pyysi häntä kävelylle.  Nina oli kiusaantunut. Hankala tilanne nuorelle naiselle - vanhempi, vaikutusvaltainen mies kosiskelee, miten selviytyä tilanteesta loukkaamatta miestä? Nina suostui treffeille.   Ehkä häntä  kaikesta huolimatta imarteli, että kuuluisa runoilija  oli kiinnostunut hänestä.   Seuraavat tapaamiset olivat yhtä epäonnistuneita. Gumiljov ärsytti häntä. Viimeisen tapaamisen jälkeen hän päätti olla tapaamatta Gumiljovia.   Päätös piti, sillä kohtalo (= maan poliittinen tilanne) puuttui peliin. Gumiljov pidätettiin ja teloitettiin vastavallankumouksellisena  elokuussa 1921.

 Gumiljovin teloituksen alkoi älymystön maastapako.  Ensin lähti Gorki, sitten Belyi  ja Ehrenburg.    Nina Berberova lähti kesäkuussa 1922 Vladislav Hodasevitšin  kanssa.  Hodasevitš oli häntä viistoista vuotta vanhempi tunnustusta saanut runoilija, jota Nabokov ylisti 1960- luvulla ”suurimmaksi venäläiseksi runoilijaksi, jonka  kahdeskymmenes vuosisata on toistaiseksi tuottanut”.   ”Minun valintani oli hän, minun päätökseni oli kulkea hänen mukanaan. Nyt voi sanoa että me pelastimme toisemme,”  Berberova  kirjoittaa.

Emigranttielämää

 Berberova ja Hodasevitš  päättivät pysyä yhdessä ja säilyä ehjinä.   He muuttivat ensin Berliiniin, jossa oli suuri venäläisten emigranttien siirtokunta. He kuuluivat Maksim Gorkin lähipiiriin ja asuivat useaan otteeseen  hänen luonaan. Kolmen vuoden aikana heillä kaiken 42 osoitetta, kunnes he asettuivat asumaan Pariisiin vuonna 1925.  ” Ja minä  kuljin luottavaisena  hänen   perässään kuin kalaa kantava  Tobias.”  Renessanssitaiteen kalaa kantava Tobias ja arkkienkeli Rafael   oli

Berberovan rakkain  aihe,   jota  monet sen ajan   taiteilijat olivat maalanneet. ”Useimmiten Tobias on pieni ja vakava ja astuu valtavan, tiettyyn päämäärään kiirehtivän, ei vain huvikseen kävelevän enkelin kanssa,  jolla on paljaat lihaksikkaat jalat ja  sivulle taipunut isovarvas.”

Tizian. Arkkienkeli  Rafael ja  Tobias

 Heille myönnettiin Nansenin passi (vastaa nykyisistä muukalaispassia).  Se merkitsi, että he eivät saaneet vakinaista työpaikka. He saivat työtä vain urakkapalkalla, vapaiden ammattien edustajina. Hodasevitš toimitti sosiaalivallankumouksellisten Dni-lehden kirjallisuusosastoa. Berberova kirjoitti pakinoita venäjänkielisiin emigranttilehtiin.   Pakinoista tuli frangeja harvoin ja vähän.  Rahapulassa Berbrova alkoi pujotella helmiä. Sillä ansaitsi enemmän kuin ristipistojen kirjailulla, mistä sai vain 60 sentimeä tunnissa.

Heidän ympärillään kuohui ”villi ja vapaa” 1920-luku. Vanha sukupolvi eli viimeisiä aikoja, uusi sukupolvi taisteli ” kubismin, dadaismin, antiakateemisuuden, Braquen ja Picasson, Djagilevin balettien, surrealistien, uuden teatterin ja  Stravinskin musiikin sekä kirjailijoiden itsetunnustusten puolesta fiktiota vastaan,  kuten Berberova kirjoittaa. Mutta Hodasevitš oli epätoivoinen. Hän sanoi, että ei voi elää kirjoittamatta, mutta Pariisissa hän ei  voi  elää  eikä kirjoittaa. Hän voi kirjoittaa vain Venäjällä, mutta hän ei voi palata sinne, koska oli  ”karkotettu runoilija. ” Hän tiesi, että Gorkin luo ei  ollut enää paluuta,  sillä  Gorki oli tekemässä   lähtöä  Neuvostoliittoon. Hodasevitš pyysi Berberovaa kuolemaan kanssaan.

 Berberova kuvaa noita aikoja seuraavasti: ”En voi jättää  Hodasevitšia  tuntia pitemmäksi  aikaa: hän saattaa hypätä ikkunasta tai avata kaasuhanan. En voi aloittaa opiskelua, siihen ei ennen kaikkea ole rahaa. Mielessäni ei kangastele Sorbonne, mutta olen sitä mieltä, että minun olisi hyvä opiskella ammattitaitoiseksi latojaksi. Hodasevitš  nousee ylös myöhään, mikäli nousee ollenkaan […] Hän herättää minut usein yöllä: laitetaanko teetä kahvia, juodaanko teetä, jutellaanko […] Ja kun hän torkahti olkapäätäni vasten,  kuin Tobias enkelin olkapäätä vasten, olisin halunnut ottaa  itselleni kaikki hänen painajaisensa, jotka saivat hänet huutamaan öisin.”  

 Alun epätoivon jälkeen pakolaiselämä Pariisissa alkoi jotenkuten sujua, Hodasevitš sai vakituisen työpaikan eräästä emigranttilehdestä ja  Berberova teki  töitä salaa kahdelle  emigranttilehdelle.  Heillä oli tuloja yhteensä noin 40 frangia  viikossa.   Vuokran ja jokapäiväisten ruokamenojen jälkeen he saattoivat istua koko illan yhden cafe de crèmen ääressä Rotondossa, Selectissä tai Coupolessa puhumassa kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Mutta paikka hampaaseen tai uusi talvitakki ”tiesivät kotibudjettiimme vajausta, jota ei voinut paikata millään muulla kuin liikkumalla viikkokausia kaupungilla jalan.”

 Heidän liittonsa kesti kymmenen vuotta.  Berberovan mukaan suhteesta puuttui kokonaan keskinäinen kilpailu ”…että minä joskus voisin yltää hänen tasolleen; se on kiistaton elämämme fakta. Kuljen hänen perässään kuin japanilaiset naiset elokuvissa askeleen päässä miehen takana ja olen onnellinen kulkiessani askeleen hänen takanaan,” Berberova kirjoitti. Hän täytti kolmekymmentä vuotta eikä ollut enää yhtä nöyrä. Hän lähti Hodasevitšin luota. Ennen lähtöään hän keitti Hodasevitšille borssikeittoa kolmeksi päiväksi ja parsi kaikki hänen sukkansa. He pysyivät ystävinä Hodasevitšin kuolemaan asti .  He tapasivat kerran pari viikossa, kävivät kellariravintola Georges V:ssä tai Hodasevitš tuli Berberovan luo syömään, minkä jälkeen he menivät pelaamaan biljardia kulmakuppilaan. Kun Hodasevitš ilmoitti menevänsä naimisiin pietarinjuutalaisen Olgan kanssa, Berberova riemuitsi.

Minä itse ja muut

 Berberovan mukaan omaelämäkerta on kertomus itsestä, muistelmat kertomus muista.   Hän ilmoittaa elämäkertansa alussa, että tämä kirja ei ole muistelmateos, vaan avoimen itsekäs omaelämäkerta. ”Tämä kirja on minun elämäntarinani, yritys kertoa elämäni kronologisessa järjestyksessä ja paljastaa sen tarkoitus.”  Hän kirjoittaa sekä itsestään että muista, eikä yritäkään olla  objektiivinen. Tarkkasilmäinen hän kyllä on, onneksi kirjalle!    Kiinnostavia ovat hänen muistelunsa kohtaamisista venäläisten 1900-luvun kirjailijoiden kanssa. Heitä olivat mm. Ahmatova, Belyi, Bunin, Gorki, Nabokov, Pasternak, Tsvetajeva ja  Zamjatin  He   kaikki  ovat niitä  joiden teokset   ovat tehneet minuun vaikutuksen  elämäni eri vaiheissa.

 Belyi ja Pasternak kävivät lähes päivittäin Berberovan ja Hodasevitšin luona emigraation ensimmäisinä kuukausina.  Belyi oli rasittava vieras, sillä Berberovan mukaan hän kävi melkein joka ilta läpi koko ihmissuhteidensa skaalan, joka alkoi kyynelissä: ”Säälikää minua!” ja päättyi nyrkiniskuun pöytää vasten: ”Kiroan teidät kaikki!”  Mutta ”hänen neroutensa voima oli sellainen, että huolimatta hänen rasittavista järjettömyyksistään, jokailtaisesta juopottelustaan, petturuudestaan, hysteerisestä melskaamisesta menneisyytensä kanssa, joka ei millään tahtonut palaa loppuun, huolimatta kaikista ”avohaavoista” ja ”märkähaavoista”, jokainen tapaaminen hänen kanssaan oli elämää valaiseva ja rikastuttava tapahtuma,” Berberova muistelee. Pasternak oli hänelle  etäisempi, ei varmaankaan juonut ja riehunut eikä ollut muutenkaan hankala , koska   hänen mieleensä  oli jäänyt vain, että  hän vaikutti lahjakkaalta, mutta kypsymättömältä  runoilijalta,  jonka  runoista nousivat  helposti   esiin sanat ”kevät”, ”kesä”, ”syksy”, ”talvi”, ”syksyn lehdet”, ”yksinäisyys”, ”meri”, aivan kuin hän  olisi kirjoittanut runoja annetuista aiheista.

 Berberova kirjoittaa laajasti Maksim Gorkista, jolla oli erityissija  hänen elämässään. Gorki ei kiinnostanut häntä kirjailijana, hän tunnustaa ja jatkaa: ”Gorkin elämä ja kuolema olivat ja ovat minulle sellaisen ihmisen elämä ja kuolema, jonka kanssa asuin saman katon alla kolme vuotta, jonka näin terveenä ja sairaana, iloisena ja  kiukkuisena, heikkoudessaan ja voimassaan.”   Tosin  he  eivät he eivät niiden vuosien aikana aina asuneet saman katon alla.     Syksyllä 1924 Gorki muutti Sorrentoon ja kutsui Berberovan ja Hodasevitšin luokseen asumaan. Hän kunnioitti Hodasevitšia, oli syvästi kiintynyt häneen, rakasti häntä runoilijana ja tarvitsi häntä ystävänä, vaikka kirjailijoina he olivat kaukana toisistaan, Kotioloissa Gorki oli rauhallinen, laajasydäminen, joskus lämmin, aina hyväntahtoinen kaikkia kohtaan.  Hän suhtautui rohkaisevasti Berberovaan, antoi isällisiä neuvoja: ”Työskennelkää, älkää pitäkö kiirettä julkaisemisen kanssa, opiskelkaa!” ja liikuttui kyyneliin, kun tämä luki hänelle runojaan. 

 Berberovan mukaan Gorki ei pitänyt köyhyydestä eikä venäläisestä proosasta, toisin kuin venäläisestä  runoudesta. Dostojevskia hän vihasi, Gogolia  halveksi, Turgenevia pilkkasi, Tolstoi herätti hänessä  piinaavaa ja paniikinomaista levottomuutta. Buninia kohtaan hän tunsi loputonta uteliaisuutta. Hän ei koskaan unohtanut, että oli olemassa Bunin, joka asuu Pariisissa, vihaa neuvostovaltaa ja Gorkia sen mukana, elää köyhyydessä, mutta kirjoittaa ihmeellisiä kirjoja.  

Berberova ja Hodasevitš viettivät kaksi talvea Gorkin luona Sorrentossa.   Berberova toimitti Gorkin pojan Maksimin kanssa lehteä, jossa ilmestyi hänen ensimmäinen proosateoksensa Kirjeromaani.  Hodasevitš kirjoitti metafyysisiä runoja ja Gorki viimeisteli Artamonovien tarinaa, jota hän luki heille ääneen iltaisin ”eikä ujostellut itkeä oman teoksensa vaikutuksesta heidän läsnäollessaan,” kuten Berberova muistaa. Hänen mukaansa  Gorkin Saksaan tulon ja  Artamonovien tarinan väliset vuodet 1921 -1925, jolloin hän asui  Saksassa, Tšekkoslovakiassa ja Italiassa  olivat hänen kirjailijauransa parhaat. Hän pursui luovaa voimaa, kirjoitti vapautuneesti, tasapainoisesti ja innoittuneesti ja vähät välitti siitä millaista hyötyä hänen kirjoituksistaan on tulevalle kommunismille.  ”Hän kirjoitti kuin itselleen seitsemän tai kahdeksan suurta kertomusta:  unikertomuksia, näkykertomuksia, hulluuskertomuksia …  Sorrento oli viimeinen paikka missä Gorki oli riippumaton ja kirjoitti vapaasti mitä halusi, ” Berberova arvioi.  (Ja minä huokaan: voi että en osaa venäjää, totta totisesti haluaisin lukea  Gorkin  uni- ja hulluuskertomuksia!)

 1920-luvulla kiinnostus Gorkin kirjoja kohtaan laimeni  lännessä ja   häntä alkoi kalvaa pelko, että hänen unohdetaan kirjailijana. Ei mitenkään harvinainen pelko kirjailijoilla nykymaailmassakaan. Sitäkin tavanomaisempaa se oli emigranttikirjailijoilla. Berberova  muistelee  tavanneensa elämänsä aikana  kykyjä, melkein voi sanoa neroja,   jotka olivat  onnettomia,  sairastelevia, vaikeita ihmisiä ja  joiden elämä  oli pirstaleina.  Hän kirjoittaa: Kaikkeen sekoittui ”meitä ei lueta”, ”meitä ei kuunnella”, ”meitä ei ymmärretä”, ”ei ole rahaa”, ”ei ole lukijakuntaa.”  Vankila tai karkotus uhkasi. En voi kuvitella mitään onnettomampaa, alakuloisempaa, surullisempaa.

 Gorkin pelko lukijoiden menetyksestä kasvoi ja hän ryhtyi suunnittelemaan paluuta kotimaahan.  Hän uskoi vilpittömästi ( kun ei nähnyt maan todellista tilannetta Länsi-Euroopasta käsin, mikä on minun oletukseni), että Neuvostoliitossa kirjailijat ovat onnellisemmassa asemassa kuin porvarillisissa maissa, että nuoria kykyjä on satoja ja että vanhat kirjailijat työskentelevät hedelmällisemmin kuin ennen vallankumousta.  Hän uskoi, että vain Neuvostoliitossa hän voisi pelastua unohdukselta, yksinäisyydeltä ja puutteelta. Hän palasi sinne lopullisesti vuonna 1933.  Paluu oli kohtalokas, hän kuoli vain kolmen vuoden kuluttua, samana vuonna jona Moskovassa alkoivat suuret oikeudenkäynnit älymystöä vastaan..  Virallisen tiedon mukaan hän kuoli tuberkuloosiin, mutta joidenkin tietolähteiden mukaan salainen poliisi olisi myrkyttänyt hänen, kun taas Berberovan kuulemien kertomusten mukaan hänen tuberkuloosinsa oli pahentunut Moskovassa. Kenties maan henkinen ilmapiirikin heikensi hänen terveydentilaansa (taas minun oletukseni).  Hän oli anonut ulkomaanpassia terveydellisten syiden takia, mutta anomus oli evätty. Totuutta hänen kuolemastaan saadaan tuskin koskaan selville.

Laiton  maahanmuuttaja

 Berberova sanoo kuoriutuneensa munasta kerran neljännesvuosisadassa. Ensin syntyessään, sen jälkeen vuonna  1925,  jolloin hän  muutti Hodasevitšin  kanssa Gorkin siipien suojasta Pariisiin, ja  sitten  vuonna  1950, jolloin  hän  ja  lähti   Yhdysvaltoihin.  Se muutto  oli hänen sanoin: ”tärkein, harkituin ja vaikein valinta,  jonka olen koskaan elämässäni tehnyt”. 

 Muuttoon oli monta syytä. Kirjallinen mikrokosmos jossa hän oli elänyt neljännesvuosisadan, oli sodan jälkeen hajonnut, Ranskan älyllinen ja henkinen ilmapiiri oli ristiriitainen ja   avioliitto N.V.M:n kanssa (taidemaalari Nikolai Vasilevitš Makejev) oli päättynyt. Hänessä yhdistyi minulle, minussa hänelle kaikki se, mitä meiltä oli puuttunut  muissa rakkaussuhteissamme. Meidän onneamme olisi saattanut kestää hyvin kauan (eikä vain kymmentä vuotta), mikäli ei   ollut sattunut sellaista   mikä sattui:  yllättävää kaksintaistelua välillämme, ottelua kolmannen ihmisen vuoksi, joka nousi tuon taistelun aiheuttajaksi ja kohteeksi tahallaan ja tietoisesti…  Olin maksanut niin kovan hinnan, että olin valmis  heittämään kaiken sikseen ja lähtemään minne tahansa,

 Hän oli lähtiessään 49-vuotias (parhaassa iässä, mikäli aikoo muuttaa elämänsä suuntaa ennen kuin se on liian myöhäistä). Hän ei osannut englantia eikä hänellä ollut kuin 75 dollaria, kun hän saapui New Yorkiin, mutta hän ei pelännyt. Hän sanoo olleensa utelias  ja innostunut. Hänelle ei myönnetty maahantuloviisumia, koska venäläisten kiintiö oli täynnä.  Hän ei halua kertoa miten sai vakinaisen asumisoikeuden Yhdysvaltoihin, vaan kehottaa lukijaa  tutustumaan Kafkan Oikeusjuttuun tai Mennottin oopperaan Konsuli. Hän sanoo, että hänen tarinansa on kirjoitettu, joten sen toistaminen  olisi turhaa. Harmillista, sillä minä olisin mielelläni lukenut hänen kokemuksistaan laittomana maahanmuuttajana.  Hän toteaa vain, että hänen laiton asemansa Yhdysvalloissa ratkesi, vasta neljän vuoden kuluttua kun hän meni naimisiin.

 Hän ei mainitse miehensä nimeä eikä kerro mitään avioliitosta, joka päättyi virallisesti 1983.  Omaelämäkerran henkilöhakemistossa miehen nimi kuitenkin esiintyy. Hän oli George Kotševitski, muusikko ja musiikkipedagogi.  Berberova selventää toisessa yhteydessä miksi ei kerro kaikkea. ”Kirjoitan saagaa omasta elämästäni ja olen siinä vapaa tekemään niin kuin tahdon. Voin paljastaa salaisuuksia ja pitää niitä omana tietonani, voin puhua itsestäni, puhua muista, olla puhumatta mistään…”

Ollakseen  laiton maahanmuuttaja Berberova menestyi hyvin Yhdysvalloissa, vaikka  ensimmäiset seitsemän  vuotta olivat  olleet vaikeita.  Hän ei kuulunut ”rautaesirippuemigrantteihin,” jotka ”toivat mukanaan kokoonpantavan, kannettavan, ruostumattoman rautaesirippunsa ja ripustivat sen itsensä ja läntisen maailman väliin.” Työpaikat olivat vaihtuneet usein, hänellä oli noiden vuosien aikana ainakin seitsemän ammattia, mm. osoitekoneen käyttäjänä, Voice of American venäjänkielisenä kuuluttajana ja varakkaan Mrs. Toomin yksityissihteerinä. Hän toimitti New Yorkissa ilmestyvää venäjänkielistä aikakauslehteä,  editoi kirjoja Chekhov Publishing Houselle ja opiskeli öisin  englantia.   Vuonna 1958 hän muutti Connecticutiin ja alkoi luennoida Yalen yliopistossa 1900-luvun venäläisestä kirjallisuudesta. Seuraavana vuonna hän sai Yhdysvaltain kansalaisuuden ja neljän vuoden kuluttua hän siirtyi Princetonin yliopistoon, jossa opetti Venäjän kirjallisuutta, kunnes pääsi eläkkeelle 70-vuotiaana, minkä jälkeen hän toimi vierailevana luennoitsijana useassa yliopistossa, kirjoitti ja mikä parasta opetteli kahdeksankymppisenä käyttämään tietokonetta.   Koskaan ei ole liian myöhäistä!   Vanhoilla päivillään hänestä tuli kuuluisa kirjailija Ranskassa, kun hänen tuotantoaan alettiin kääntää ranskaksi 1980-luvulla. Entinen kustannusvirkailija Jacqueline Onassis Kennedy, joka oli ranskankielentaitoinen, löysi hänen kirjansa ja lanseerasi  ne  Yhdysvaltoihin. 

Paras asia minkä Berberova sanoo oppineensa Yhdysvalloissa, on  se että hän oppi nauramaan itselleen. ”Viisaat ihmiset eivät suhtaudu täällä itseensä turhan vakavasti,” hän toteaa.  Hän  kirjoitti  omaelämäkertansa  vuosina 1960-1966, jolloin  hän ei   ollut vielä kuuluisa eikä tiennyt mitä elämä toisi tulleessaan.  Kirjan viimeisellä sivulla hän sanoo, että on kuoriutunut neljännen kerran. ”Tämän viimeisen syntymän jälkeen edessäni on  s a l a i s u u k s i e n  o d o- t u s,  koska kaiken  ilmiselvän olen jo käyttänyt eikä elämässä ole elämättä jääneitä puolia jäljellä. Salaisuudet taas ovat minun tietoisuuteni vielä suljetulla alueella. Ne eivät liity mihinkään ulkoiseen vaan siihen mikä on minua itseäni ja olemassaoloani ja on o l l u t  a i n a. Salaisuuksien odotus  valmistautumista viimeiseen, tuntemattomaan kokeeseen, johon olen jo kauan sitten antanut suostumukseni ja joka ei ole pelottava jo yksin siitä syystä että se on väistämätön.”  Hän sai pitkän valmistautumisajan, sillä  kuoli  lähes kolmenkymmenen vuoden kuluttua vuonna  1993.