Virginian Woolfin Vuodet

Vuonna 1931 tammikuun  20. päivä Virginia Woolf  kirjoittaa päiväkirjassaan, että  on    saanut   loistoidean   kylpyammeessa.  Hän  kirjoittaisi naisten seksuaalisesta elämästä  kirjan,  joka  olisi jatkoa  Omalle huoneelle.    Ajatus  sai  alkunsa  esitelmästä Professions for Women[i], jonka  hän  piti  seuraavana päivänä   lontoolaisessa naisyhdistyksessä. Hän kertoi  oman   uransa esteistä, joista   pahin  oli ollut  olento  nimeltä ”Kodin enkeli.”     Vasta kun hän oli kuristanut  tuon olennon hengiltä, hän  alkoi  kehittyä  kirjailijana.  Mutta  hän  ei vielä  ollut pystynyt   kirjoittamaan naisen    ruumiillisista kokemuksista. Se oli ongelma jonka hän aikoi selättää uudessa kirjassaan.  Hän suunnitteli aiheesta esseeromaania.

 Kirjan   nimenä oli aluksi    The Pargiters,    niin harvinainen  nimi, että  minun  piti  selvittää  Websterin isosta  sanakirjasta mitä se merkitsee.  Parging tarkoittaa  seinän   peittämistä   koristekipsillä tai   raplingilla.    Kenties  joku  Pargiterien  esi-isä oli ollut koristerappaaja,  ja  suku oli saanut  häneltä nimensä. ).   Woolf  hylkäsi   myöhemmin    The Pargiters  -nimen, ettei   kirjaa   erehdyttäisi  pitämään   Forsytein tarinan  kaltaisena  perinteellisenä  sukuromaanina . Kirja ilmestyi vuonna  1937  nimellä The Years ja   suomeksi  76 vuotta myöhemmin  nimellä Vuodet ( suom. Ville- Juhani Sutinen, Savukeidas 2013).

 Päivä jona rouva Pargiter kuolee

 Romaani   alkaa  lupaavasti.  Eletään  vuoden  1880  huhtikuuta Lontoossa.  Rouva Pargiter tekee kuolemaa . Sillä aikaa  hänen miehensä  eversti Pargiter istuu  herrojen klubilla,  käy  tapaamassa rakastajatartaan ja  poikkeaa kotona   kello viiden teellä, johon osallistuu  viisi hänen seitsemästä lapsestaan.  Teen jälkeen perheen  nuorin tytär,  kymmenenvuotias Rose hiipii salaa ulos  ja näkee    kadunkulmassa   itsensäpaljastajan,  rokonarpisen, kalpeakasvoisen miehen, jonka kasvot  seuraavat  häntä myöhemmin illalla   painajaisuneen. 

 Toiseksi nuorin tytär, murrosikäinen Delia  käy teen jälkeen  katsomassa  äitiään ja toivoo, että    tämä kuolisi.

”Hän todella halusi äitinsä kuolevan. Siinä hän oli, pehmeäksi  mädänneenä mutta ikuisena, retkottaen tyynyjen kuilussa kuin mikäkin este, seinämä, koko elämää haittaava muuri. Delia yritti ruoskia itsestään esiin kiintymyksen tai säälin tunteita.”

Illalla  perhe  kokoontuu päivälliselle.   Nuoret naiset ovat pukeutuneet sieviin  musliinimekkoihin ja miehet smokkeihin  kuten jokaiselle  päivälliselle oli  sitten  arki tai pyhä. Perheen koira Rover makailee portaikon yläpäässä.  Joukosta puuttuu  vain   yläkerrassa makaava äiti ja  Oxfordissa opiskeleva Edward, joka  nautiskelee samaan  aikaan   parin   opiskelutoverinsa kanssa isän  lähettämää portviiniä.   Kesken päivällisen rouva Partigerin tila  kääntyy  huonommaksi. Vanhin poika Morris lähtee hakemaan lääkäriä. ”Hetki on koittanut ”  Delia ajattelee.

  ”Helpotuksen ja jännityksen  ihmeellinen tunne sai hänet valtaansa.   Hänen isänsä harppoi salongin ja sivuhuoneen  väliä. Delia  seurasi  häntä huoneeseen, mutta vältteli isää. He olivat  liiaksi toistensa kaltaisia ja molemmat tiesivät tarkkaan mitä toinen tunsi.” […] Me molemmat näyttelemme, Delia ajatteli itsekseen  vilkaistessaan salavihkaa isäänsä. Mutta hän on siinä paljon etevämpi kuin minä.”

Lukijan ongelma

 Woolf  kuvaa äidin kuoleman ja  hautajaiset   Delian  näkökulmasta.   Virginia itse  oli  13-vuotias, kun hänen  äitinsä kuoli ja  hän sairastui ensimmäisen kerran vakavaan  depressioon.     Minusta tuntuu, että  hän   kuvaa  Delian   kautta  oman äitinsä   kuolemaa, koska   Delian  ajatukset ja   tunteet  ovat    niin eläviä ja  havainnot tarkkoja.   Vahinko  että  hautajaisten jälkeen  Delia  ”katoaa”  kerronnasta,     ja  näkökulmahenkilöiksi  nousevat vuoronperään   hänen  sisaruksensa ja serkkunsa.

 Kirjassa  on  henkilöitä n kuin venäläisissä romaaneissa, niin paljon että en aina  tiedä  kuka  kukin on. Myös  suomentajalta menevät  sukulaiset  sekaisin.   Kenties   hänkin  on  välillä  torkahdellut eikä  ole  herättyään  muistanut  kuka puhuu.    Henkilöt puhuvat   paljon , mutta eivät sano mitään. Ehkä se on Woolfin   metodi  kuvata yläluokan  ihmisiä.   He tukahduttavat  tunteensa  ( ei ole sivistynyttä ilmaista niitä)  ja   sivuuttavat    tärkeät asiat, esimerkiksi  sen miksi  Pargiterien nuorin tytär  Rose   istuu vankilassa    tiilen heittämisen  takia.   Sukulaiset vaihtavat  keskustelun aihetta kun asia tulee puheeksi, eikä  Woolf  kerro missään yhteydessä  miksi   tiiliskiven heittäminen  on niin vakava rikos , että   siitä joutuu vankilaan. 

 Turhautuneena   kirjan  kutsuihin  ja  henkilöihin, ennen kaikkea  Eleanoriin ja Kittyyn,   alan  kiinnittää huomiota sivuseikkoihin, kuten  henkilöiden  kielenkäyttöön.  Käyttäisikö  brittiläinen yläluokka ja Virginia  Woolf sellaisia sanoja kuin ”heppu” ja ”pimu”?  Entä  elävätkö koirat  yli  kolmekymmentävuotiaiksi?  Ensimmäisessä luvussa  esiintynyt Rover –koira   on yhä  elossa, tosin  vanhana ja  haisevana, kun   Eleanor  myy    isänsä  kuoleman  jälkeen Abercorn  Terracen  talon. Hän antaa  Roverin  Crosbylle, perheen vanhalle palvelijalle.  Kohtaus on liikuttava,  Crosby itkee koska  joutuu    lähtemään  talosta, joka on ollut hänen  työpaikkansa ja  kotinsa  neljäkymmentä vuotta.   Mutta Eleanorille   kodista luopuminen   on ilon päivä.  Hän on  yli  viisikymmentävuotias naimaton nainen.  Kolmekymmentä vuotta hän   on ollut  ”kodin enkeli” ja   huolehtinut  äidin kuoleman  jälkeen nuoremmista  sisaruksistaan  sekä    vanhenevasta isästään. Hän on vihdoinkin vapaa elämään omaa elämäänsä ja   matkustelemaan   maihin, joista on aina unelmoinut.

Onko  vika  kirjailijassa, jos kirja on   pitkästyttävä.  Entä jos  vika onkin minussa?  On kulunut  25  vuotta siitä kun olen lukenut  viimeksi Virginia  Woolfia. Silloin  olin innostunut  hänen kirjoistaan.  Ehkä en osaa enää lukea häntä.  Mutta  ennen kuin tuomitsen Vuodet  Woolfin huonoimmaksi kirjaksi, päätän   antaa sille  toisen tilaisuuden ja   lähden kirjastoon  lainaamaan  alkuteoksen.

Toinen lukukerta

Kirjastosta  mukaani tarttui    koko joukko    Woolfin  kirjoja.   The  Yearsin  viitehakemisto ja  esipuhe  osoittautuivat hyödyllisiksi.   Viitehakemistosta   kävi selville miksi Rose  heitti  tiiliskiven ja joutui vankilaan.  Hän  kuului radikaaliin   suffragettiryhmään,  joka taisteli naisten äänioikeuden puolesta. Saadakseen huomiota asialleen suffragetit rikkoivat julkisten rakennusten ikkunoita.  He ryhtyivät  nälkälakkoon  vankilassa, jossa  heitä pakkosyötettiin. Tähän tapahtumaan  Rosen  serkku Sara viittaa   arvotuksellisessa  repliikissään:         ”Punainen Rose, kullanruskea Rose , villi  Rose, piikikäs Rose  […] Hän istuu kolmijalkaisella tuolilla ja lihaa tungetaan alas kurkusta!”

Sekä  Rose  että  Sara poikkeavat  muista Pargitereista. Molemmat ovat särmikkäitä  henkilöhahmoja,  ja  kummassakin on   sosiaalinen tahra,    Rose  on taistelijaluonne,  oli  jo lapsena  ”urhea Pargiter Pargiterin ratsujoukoista, joka karauttaa mielikuvituksessaan   pelastamaan kaikki”, kun taas  Sara  on   omalaatuinen boheemi, ”kuin  sotkuinen kana”, kuten  Pargeterien nuorin  poika Martin määrittelee hänet.  Sara pukeutuu epämuodikkaasti, ei yritä miellyttää ketään ja seurustelee miesten kanssa jotka rakastavat  miehiä, ja juo liikaa viiniä.   Hän  on  välillä niin    omituinen , että  vaikuttaa   hullulta.  Toisella lukemisella minulle selviää,  että  hän on  kirjailija joka  oli lakannut   kirjoittamasta. 

Toinen  lukukerta kannatti. Henkilöhahmot  erottuivat selvemmin toisistaan   eikä  heidän  lörpöttelynsä englanninkielellä  ollut yhtä  pitkästyttävää kuin   suomenkielellä.  Ymmärsin, että  heidän  on viktoriaanisen kasvatuksensa  takia  vaikea muotoilla ajatuksiaan  sanoiksi  ja ilmaista    itseään. He tukahduttavat tunteensa , mikä latistaa heidän    kieltään . Ehkä  latistaminen olikin Woolfin tarkoitus.

      ”Kaikki puhe olisi luultavasti pelkkää hölynpölyä, jos  se kirjoitettaisiin”,   Rose   toteaa  serkuilleen Saralle ja Maggielle.

      ” Ja vaikka ei kirjoitettaisikaan ”, sanoo Maggie.

     ” Mutta  se on ainoa tapa, jolla voimme oppia tuntemaan toisemme,” Rose  protestoi.

   

 Kirjan viimeinen luku on  nimeltään   Nykyhetki.    On jokin 1930-luvun  kesäilta.     Rouva Pargiterin kuolemasta on  kulunut viisikymmentä vuotta ja  everstinkin kuolemasta  yli  kaksikymmentä vuotta. Koko suku vanhimmasta nuorimpaan kokoontuu  Delian illalliskutsuille.   Eleanor on suvun  vanhin,   Peggy ja  North ovat nuorimpia, hekin  jo reippaasti yli kolmenkymmenen ikäisiä.

North  on  vaiennut kirjailija kuten  serkkunsa  Sara.  Hän  on  myynyt tilansa Afrikassa ja  palannut  juuri takaisin  Lontooseen.  Hän tarkkailee sukulaisiaan ja ajattelee, että he kaikki ovat  peloissaan. He eivät voi sanoa, mitä haluavat. He  uskovat että heille nauretaan eivätkä voi siksi altistaa itseään maailmalle.[…] Me kaikki pelkäämme toisiamme, mutta mitä me pelkäämme? Kritiikkiä, naurunalaiseksi joutumista, ihmisiä jotka ajattelevat eri tavalla […] Juuri pelko  eristää meidät toisistamme.

 Northin vanhempi sisar  Peggy on  suvun ensimmäinen koulutettu nainen,  hän on lääkäri.  Hänestä  sukujuhlat  ovat  tylsiä,   tädit  ja sedät   kertovat  aina vain samoja lapsuudenjuttuja    takapihan kiipeilypuista ja naapurin kissojen  tappamisesta . ”Jokaisen  ihmisen mieleen on   uurrettu  reitti […] He kiertävät  kaiken aikaa samaa ympyrää ,   Peggy miettii.   Jos ja kun niin on, déjà-vu –kokemukset  eivät ole mikään ihme. Eleanor kokee sellaisen Delian kutsuilla, hänestä tuntuu yhtäkkiä, että kaikki on tapahtunut  ennenkin.   

  Peggy kysyy Eleanorilta, tunsiko hän itsensä  nuorena alistetuksi, mutta  Eleanor ei halua puhua nuoruudesta. Hän sanoo, että haluaa elää nykyisyydessä, ei menneisyydessä. Olen alkanut  toisella lukukerralla  alkanut pitää   Eleanorista .  Hänestä  on tullut  ihana vanha nainen.  Kesken kutsujen hän nukahtaa ja kuorsaa   häpeilemättömästi vanhojen ihmisten tapaan.  Kun hän herää hän tuntee  itsensä poikkeuksellisen onnelliseksi. Hän hämmästelee  elämän kummallisuutta, että se on jatkuva ihme , ja yrittää selittää mitä hän tarkoittaa:  ”Että vanhuuden  sanotaan  olevan tietynlaista, mutta ei se olekaan  sitä vaan  jotain muuta, aivan toisenlaista. Sama juttu kun olin lapsi ja nuori. Koko elämäni on ollut jatkuvaa löytämistä. Se on oikea ihme.” 

Kirjailijan  ongelma

Idea  esseeromaanista iti  toista  vuotta    Kun Woolf   aloitti  sen kirjoittamisen

 vuonna  1932, hänen  mielessään  oli  selvä   näkemys      sisällöstä ja muodosta . Hän  kaavaili päiväkirjassa, että se  sisältäisi kaiken  -  sukupuolen, koulutuksen, elämän  -  ja  etenisi  ” kuin gemssi  voimakkain  ja  ketterin   hypyin   jyrkänteiden  poikki  vuodesta  1880 tähän hetkeen.”    Päiväkirjan   mukaan  teksti  virtasi  itsestään.   Woolf oli niin  hurjassa flow-tilassa, että hänen   henkilääkärinsä kehotti häntä säästämään sydäntään.   Hän sai hyvän  syyn  kieltäytyä kutsuista ja   ikävistä velvollisuuksista.    Pargiterit työnsivät  kaiken  muun syrjään ja valtasivat hänen  pesänsä kuin käenpoikanen, kuten hän   asian  ilmaisi.

 Vajaan  kahden vuoden  kuluttua  kirjan ensimmäinen versio, 900 sivua oli valmis.  ” Herran tähden mikä määrä  uudelleen kirjoittamista,”  hän huokaisi   päiväkirjassa kymmenen minuuttia  sen jälkeen kun  pannut  viimeisen pisteen käsikirjoitukseen. Hän  vertaisi sitä  aikaisempiin kirjoihinsa ja totesi, että   se on enemmän yleistä, vähemmän    henkilökohtaista,  dialogi on paljon  sujuvampaa  eikä   teksti   ei ole ”kaunista kirjoitusta.”    Kahden  viikon kuluttua hän luki  käsikirjoituksen ja   vaipui  epätoivoon kirjan  kehnouden  vuoksi.    Hän voinut käsittää kuinka ikinä  on voinut kirjoittaa  sellaista   niin suurella innostuksella.Flow-tila vaihtui vastakohdakseen, psyykkiseksi  entropiaksi.  

Woolf  hylkäsi idean esseeromaanista.   Jäljelle jäi pelkkä romaani,  jolta   näytti    kadonneen fokus, sillä    toisen version kirjoitusvaiheissa työnimi   vaihtui  usein.  Aluksi se oli  ”nimetön  kirja”, sitten   Here and Now,   Sons and Daughters, Daughters   and Sons, Ordinary  People, The  Caravan, Other People’s Houses, Music,  Dawn,   kunnes  nimeksi vakiintui The Years.  Toisen  version kirjoittaminen   kesti     yhdeksän ja puoli kuukautta, sivuja  kertyi 797. Hän ei  ollut   tyytyväinen  toiseenkaan versioon ja aloitti  kolmannen version.  

 Vuosi  1936  kului käsikirjoituksen  kanssa kamppaillessa .     Kamppailu  on ankaraa,  se kuluttaa  energiaa ja   tukahduttaa kieltä.  Teksti ei virtaa vapaasti, vaan katkeilee.  Vaikuttaa   siltä kuin hän  yrittäisi  sanoa jotain  tärkeätä, mutta  ”kodin enkeli” kuristaa häntä kurkusta.    Se ei  anna  hänen kirjoittaa   naisten seksuaalisuudesta,  ei suffragettien  taistelusta  äänestysoikeuden puolesta, ei homoseksuaalisuudesta eikä muistakaan aiheista, jotka   saattaisivat kuohuttaa  miesten meiltä.  Kodin enkelin pääasiallinen tehtävä  kun  on miellyttää miehiä.   Viimeisestä  versiosta on siivottu  pois   tulenarat aiheet, jäljelle on  jäänyt vain joitain   epämääräisiä viittauksia niihin. 

 Päiväkirjan  merkinnät tuolta  ajalta ovat  yleensä synkkiä joitakin valonpilkahduksia lukuun ottamatta. Kesällä  1936 hän kirjoittaa: ” epätoivoa ja epäonnistumista, intensiivistä kärsimystä, kiduttavia aamuja, tuskaa päässä […] Tuskin ketään muuta kirjoittaminen kiduttaa niin kuin minua. Vain Flaubertia”,   hän arveli.

Mitchell A.  Leaska, joka   on kirjoittanut  Woolfin elämäkerran ja    toimittanut  mm.   Virginia Woolfin varhaiset päiväkirjat ,   on  sitä mieltä että   Woolfin    viisi vuotta kestänyt kamppailu  The Years  -romaanin  parissa,  johtui  voimakkaasta  torjunnasta, jonka  aiheutti   tietoisuuteen  pyrkivät  insestiset tunteet  isää  kohtaan.   Kaikki  eivät  hyväksy  Leaskan  psykoanalyyttista tulkintaa, mutta  minusta   siinä on   järkeä.    Romaanin alussa  esiintyvä Delia  heijastaa Woolfin  omia tunteita ja samaistumista isään ( Woolfin  isä oli sivumennen  sanoen kirjailija). Mutta  Woolf   työntää Delian syrjään ja palauttaa hänet  vasta kirjan viime sivuilla  kerrontaan.  Tuolloin   Delia  sanoo, että hän  vihaa Abercor Terracea  (lapsuudenkotia ) niin paljon että aina kun hänen menee  Paddingtoniin, hän pyytää kuljettajaa ajamaan toista kautta. ”Se oli  helvetti!” Delia huudahti. ”Melkoinen helvetti!” hän toisti […] Se oli helvetti”, Delia jatkoi.  Näin  vahvasti ei kukaan    henkilöistä   ole ilmaissut tunteitaan koko pitkän romaanin aikana. Se  olisi ollut  sopimatonta  säädyllisen  viktoriaanisen kasvatuksen saaneille  yläluokan naisille.

Kun  Woolf    on  lukenut romaanin viimeiset vedokset  marraskuun alussa, hän  ajattelee, että   tämä  onneksi  niin huono,  ettei    [julkaiseminen] voi  tulla kysymykseenkään ja  että  vedokset  on kannettava Leonardille kuolleen kissan tavoin ja  käskettävä hänen polttaa ne  lukematta niitä.   Niin hän tekikin ja taakka putosi hänen  harteiltaan.  Leonard , hänen miehensä, luki vedokset ja sanoi että kirja  on yhtä hyvä kuin  Virginian muutkin kirjat.    Muistelmissaan vuosia myöhemmin  Leonard kertoi, että  kirja oli hänen   mielestään  Virginian kehnoin, mutta  sitä hän ei  voinut  sanoa,   ettei   Virginia olisi   luhistunut psyykkisesti.

Kirja oli  sekä  arvostelu- että myyntimenestys.   Brittilehdet kehuivat  sitä  mestariteokseksi. Yhdysvalloissa se nousi   heti julkaisemisen  jälkeen Best Seller –listan ykköseksi ja  pysytteli  kärkipäässä muutaman kuukauden.  Sitä  myytin lähes  40. 000 kappaletta,   sellaiseen lukemaan yksikään Woolfin aikaisempi  kirja ei ollut  aikaisemmin  yltänyt. Aikamoinen saavutus  kaunokirjalta, jossa ei ollut  juonta eikä tarinaa  Kenties   amerikkalaisia kiinnosti  millaista on  brittiläisen yläluokan elämä ja sukujuhlat.    Woolf itse ei ollut  tyytyväinen  kirjaansa. Kolmisen vuotta myöhemmin hän  kirjoittaa muistelmaluonnoksessaan, joka   sisältyy   jälkeenjääneistä papereista koottuun  Elettyjä hetkiä –teokseen,  että  todelliset kirjailijat  kuten Jane Austen, Trollope, Dickens ja Tolstoi osaavat  ilmaista sekä  elettyjä että ei-elettyjä hetkiä.   ”Minä en ole  koskaan osannut ilmaista  molempia. Olen yrittänyt  – kirjoissa Night and  Day ja The Years”, hän  toteaa. 

---

[i]   Professions  for Women löytyy mm. esseekokoelmista  Killing the Angel in the House ja  The Death of the Moth and Other Essays (1942),  mutta  suomenkielisessä kokoelmasta Kiitäjän kuolema ja muita esseitä sitä ei löydy. En tiedä  onko se koskaan ilmestynyt suomeksi. Minuun se  essee teki aikoinaan  suuren  vaikutuksen. Kirjailijan päiväkirjassa kerron  siitä vaikutuksesta. 

Virginia Woolf

Tänään, helmikuun 25.päivä on kulunut 133  Virginia  Woolfin syntymästä.  Lapualainen isoäitini oli vain   12 vuotta nuorempi kuin hän. Hehän olivat  melkein ikätovereita!  Luen  parhaillaan Virginian romaania  Vuodet, joka  ilmestyi vuonna 2013 suomeksi, vihdoin ja viimein.  Mutta ei se kirja tee minuun  yhtä suurta vaikutusta kuin aikoinaan Mrs. Dalloway ja Majakka.  Ne olivat 80- ja 90-luvuilla  minun lempikirjojani, joita luin yhä uudelleen.  Liekö  vika  minussa vai kirjassa, ettei   ettei se  ole saanut minua innostumaan?  Olen vasta puolessa välissä , joten on ennenaikaista sanoa  onko kirja loppuuna srti pitkästyttävä.

Virginia  Woolfin  syntymäpäivän kunniaksi  julkaisin äsken  Kirjailijan päiväkirjassa ekstran  Virginia Woolf ja Kodin enkeli.   Jätin sen  pois  Unennäkijän muistelmissa, mutta muistaakseni viittasin jossain yhteydessä  kodin enkeliin.

Tiedoksi blogin lukijoille

Kirjailijan päiväkirja on ollut  kesannolla  pari vuotta.   Se on  vanha blogi, täyttää 13 vuotta  helmikuun alussa. Olen  ottanut  sen jälleen käyttöön. Julkaisen siellä  Unennäkijän  muistelmien   ekstroja,  toisin sanoen  sitä  aineistoa,  joka  jäi  pois  editointivaiheessa.

Shakespeare and Company   ulkopäin

Ensimmäinen esktra on ote matkapäiväkirjasta, jota kirjoitin  Pariisissa  loppusyksystä 1988.

http://anita-konkka.blogspot.fi/2015/01/ekstrat1-shakespeare-and-company.html

Shakespeare and  Company sisältäpäin

Bloggaamisesta

Ilmoitin   Kirjailijan päiväkirjan eilen  blogilistalle. Siellä oli  yli 35 000 blogia.   Kun   13 vuotta sitten aloitin blogaamisen, Pinserin   blogilistalla oli  vähän toistatuhatta blogia.   Niin paljon  jo ennen minua!  

Eilen  tai toissapäivänä joku nuori  bloggaaja  väitti  Kympin uutisissa, että silloin kun hän aloitti 9 vuotta sitten, ei  ollut olemassa yhtään blogia.   Lausunto herätti  Facebookin  Wanha Blogistan-ryhmän eloon ja sai  aikaan  vilkkaan keskustelun, joka jatkuu yhä.    Vanhat  blogistanilaiset  eivät   kirjoita  enää  yhtä  suurella innolla kuin  kymmenen vuotta sitten, jolloin    bloggaaminen  ei ollut vielä kaupallistunut, vaan   oli hauska harrastus,  ja melkein kaikki  Blogistanissa tunsivat toisensa  ainakin virtuaalisesti. Sitten tuli Facebook ja  moni  bloggaaja  siirtyi  sinne, niin minäkin.  Facebookiin  oli paljon helpompi kirjoittaa  parin  kolmen rivin  tokaisu kuin istua  tietokoneen ääreen kirjoittamaan  harkittua mielipidettä blogiin.  Jotkut  sentään jaksavat vielä   puurtaa,  kuten  Kemppinen.   Hän jaksaa päivittää joka päivä eikä hänen  sivuillaan näe mainoksia.  Kaikki eivät ole  kaupallistuneet,  onneksi!

Kirjoittaja Shakespeare and Companyn ulkopuolella joulukuussa 2013

Sekaisin kirjasta

Niin sekaisin olin, että en tiennyt eilen onko lauantai vai sunnuntai.  Väitin kivenkovaan metrossa tapaamalleni kollegalle, että on sunnuntai, mutta hän väitti että on lauantai. Niin olikin.  Terveyskeskuksen muistikokeessa olisin varmaan saanut dementiapisteet.

Olin valvonut kolmena yönä peräkkäin kolmeen asti ja lukenut  Jussi Valtosen romaania He eivät tiedä mitä tekevät, noin  186 sivua per yö.  Alussa oli vaikea päästä kirjaan sisälle. Niin minulle käy monesti,  siksi aloitan   romaani usein vasta toisesta tai kolmannesta luvusta ja palaan ensimmäiseen  lukuun myöhemmin.

Tarina alkaa vetää sivun 70 paikkeilla, kun niin kutsutut ekoterroristit ottavat kohteekseen neurobiologian professori Joe Chayefskin, joka käyttää uraauurtavissa tutkimuksissaan koe-eläimiä.  He käyvät yliopistolla tuhoamassa aluksi hänen työhuoneensa. Myöhemmin he vievät hänen pihamaalleen sianruhon ja häiriköivät hänen perhettään heittämällä tiiliskiven ikkunan lävitse, huudattavat aidan takana sumutorvea ja huutavat megafoniin: ”Shame on on you! Shame on in you!”  Aika vanhanaikaisia menetelmiä, minä ajattelin tässä vaiheessa.

 Joen vainoojat osaavat myös kyberterrorismin alkeet.  He perustavat  hänen tutkimustyölleen omistettuja vihafoorumeja.  Ne nostavat hakutulosten ensimmäiselle sivulle kirjoituksia, joissa panetellaan häntä ja hänen tutkimustuloksiaan.   Kun yliopistolla aletaan vihjailla että negatiiviset hakutulokset tekevät hallaa neurobiologian tutkimusyksikölle, Joen on pieni pakko kääntyä digitaalisen maineenhallintayrityksen puoleen ja ostaa 4000:lla dollarilla  ”massiivinen robotisoitu  operaatio, jossa hänen nimeään haettaisiin  tuhansia kertoja päivässä esimerkiksi yhdistelmillä  Joseph Chayefski arvostettu, Joseph Chayefski tutkija,  Chayefski tiedepalkinto, Chayefski Nobel-ehdokas,” jotta hakukoneiden etusivun  roskalinkit saataisiin  pudotettua alemmaksi.

Tulevaisuuden lapset

Joen kaksi teini-ikäistä tytärtä viettävät aikaa digitaalisessa verkostossa ja aiheuttavat hänelle harmaita hiuksia kuten kaikki teini-ikäiset lapset  vanhemmilleen   aina  ja kaikkialla. Joe yllättää 11-vuotiaan Danielle -tyttärensä lähettämässä matkapuhelimella alastonkuvaa poikaystävälleen.  Sitten hän löytää 15-vuotiaalta Rebecca-tyttäreltään läpinäkyvän design-käsilaukun, joka sisältää hieromasauvan näköisen tyylikkään vempaimen ja lääkepakkauksen, joka sisältää ALTIUS –nimisiä tabletteja ”painesidonnaisiin vuorovaikutusongelmiin, tilannesidonnaiseen stressiin ja sosiaalisiin liitännäisoireisiin.”  Seuraa tyypillinen vanhempien ja murrosikäisen tyttären välinen konflikti.  Vanhemmat tivaavat mistä laukku sisältöineen on peräisin.

Selviää että hieromasauvan näköinen vempain on iAm, Minä olen –kokemuslaitteen prototyyppi. Se on langaton, käyttöliittymätön katselulaite, jolla pystyy selaamaan nettiä, katselemaan videoita ja elokuvia, kuuntelemaan musiikkia, päivittämään yhteisöviestimiensä sivuja jne. Suuryrityksen markkinointiosasto on lahjonut Rebeccan lähettämään laukusta ja sen sisällöstä kuvia yhteisöviestimiin ja kantamaan sitä aina mukanaan, koska markkinointi on huomannut, että hän on mielipidevaikuttaja, hänellä on yli 4000 seuraajaa yhteisviestimissä.   Ainoa mitä Rebecca on luvannut suuren markkinointiyhtiön edustajille, on että hän pitäisi iAm-laitettaan aina auki.    Tyttärestä isä on täysi kalkkis, kun tämä ei hyväksy iAmia eikä sitä tyttö on myynyt elämänsä jollekin markkinointiyritykselle.   Mutta ei kulu aikaakaan, kun iAmista tulee niin mediaseksikäs, että kaikki haluavat sellaisen, jopa nuoremmat työtoverit Joen  tutkimusyksikössä.

Joella on Suomessa poika, Samuel, jota hän ei ole tavannut pariinkymmeneen vuoteen. Eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa yliopistolle ilmaantuu kaksi FBI:n agenttia, jotka kyselevät missä hänen suomalainen poikansa on, kenen kanssa hän liikkuu, mitä hän tekee, onko pojalla jotain isäänsä vastaan? Joe ei ole pitänyt poikaansa yhteyttä eikä osaa vastata agenttien kysymyksiin.

Kun Joen tyttärille lähetetään neulapommi, tilanne kotona kärjistyy (onneksi pommi ei sentään lauennut) ja hän ottaa yhteyttä digitaaliseen vartiointipalveluun.   Johtava tietopalveluasiantuntija selvittää mistä päin vaara uhkaa, eikä kulu aikaakaan kun hän latoo faktat Joelle.   Samuel on eläinaktivisti, yksi niistä jotka kutsuvat Joeta Hitleriksi ja sylkevät hänen selkäänsä, tietopalveluasiantuntijaan mukaan: ”syrjäytynyt nuori mies, periaatteessa älykäs, lahjakaskin ehkä, surullisesti heittänyt hukkaan mahdollisuutensa, saamattomuuttaan tai mielenterveysongelmiensa vuoksi, tullut tyttöystävänsä  jättämäksi ja tästä  katkeroitunut niin että syyttää siitä muita ja haluaa kostaa koko yhteiskunnalle.” Joesta tuntuu, että kysymys on väärinkäsityksestä, hätäisesti vedetyistä johtopäätöksistä, onnettomien yhteensattumien summasta.  Joen tunne  on oikea, mutta suuri pyörä on  jo kierähtänyt käyntiin.  Pelko valtaa hänen mielensä ja vie kohti tragediaa.

Dystopia

En ole dystooppisen  kaunokirjallisuuden harrastaja.   Minua  eivät  kiehdo  synkeät  tulevaisuudenkuvitelmat.  Olen lukenut  vain  kolme  dystopiaa kauan sitten. Ne ovat: Eugen Samjatinin Me,   Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ja  George  Orwellin Vuonna 1984.  Anthony Burgessin  Kellopeliappelsiinia yritin kerran lukea, mutta se oli niin  vaikeata kieltä, että jäi kesken.

Lukemissani dystopioissa joidenkin aina onnistui vapautua totalitarismin kynsistä, ruveta ajattelemaan omilla aivoillaan ja jopa rakastua. Uljaassa uudessa maailmassa muistaakseni joku onnellinen löysi Shakespearen teokset hengenravinnokseen -  hänen varhaiskasvatuksessaan oli ilmeisesti tapahtunut jokin virhe.  Siinä maailmassa ihmisten elämän tarkoitus oli kuluttaminen. He söivät soma-tabletteja ja olivat onnellisia.  Valtosen kirjan  ALTUIS- tabletit lienevät  soman sukulastuotteita.  Mutta Valtosen kirjasta en löytänyt toivonpilkahdusta, päinvastoin, toivo tapetaan lopussa.

Dystooppinen lähitulevaisuus on jo täällä.  Demokratia tekee kuolemaa, suuryhtiöt ja totalitääriset markkinavoimat hallitsevat maailma taloutta.  Markkinointiyritykset manipuloivat ihmisten tajuntaa, että ihmiset kuluttaisivat ja ostaisivat jatkuvasti uusia vempaimia   jotta talouden pyörät pyörisivät.  Minäkin näpräilen muiden mukana metrossa älypuhelinta, vaikutteille altis kun olen. iPhonesta  sentään onnistuin luopumaan, ja iMacia   en ole koskaan omistanutkaan, vaikka  ne ovatkin  mediaseksikkäitä kapineita.  

Valtosen kirja  oli painava   ulkoisesti,  ja  niin raskas  sisäisesti,  että sen jälkeen   piti  lukea jotain kirkasta,  kevyttä  ja selkeää, että saisin unta. Otin hyllystä zenmunkki Ryookanin  Suuren hupsun (suom.  Kai Nieminen) ja luin sattumanvaraisesti  muutaman runon,  joista yksi oli seuraava:

Pimeän  yön unet

ja valveilla todellisuus

-         kumpi vie voiton?

Pannaan ne kilpailemaan  turhanpäiväisyydestä.

Mutta eräs kysymys jäi vielä vaivaamaan mieltä ja esti unentulon:  Miksi  Finlandia-kilpailussa voittajan saa  valita vain yksi henkilö, sehän on  epädemokraattista ja  väärin muita  kirjaehdokkaita kohtaan?