Puutarhakutsujen kuokkavieras nautiskelee pöydän antimista. Siikaa on sillä suussa.
Ja kauniisti koristi kukkanen puutarhakutsuja tänään Tapanilassa.
Valokuvatorstain 210. aihe on Suvivirsi.
torstaina, kesäkuuta 02, 2011
lauantaina, toukokuuta 28, 2011
Villa Furumo palaa
Kun pyöräilin puolen päivän jälkeen kirjastoon, savusukeltajat olivat menossa taloon. Pihan reunalla kyyhötti huopiin kääriytyneinä muutama nuori Villa Furumon kommuunin asukas. Kun palasin kirjastosta, muuan paloa katsellut mies kertoi, että talosta on löydetty kuollut mies eikä vielä tiedetä onko kuolleita enemmän.
Kuvasin Villa Furumoa pari vuotta sitten ja kirjoitin siitä tähän blogiin otsikolla Kaikki ovat lähteneet. Silloin talo oli autio. Se oli harvoja Vuosaaren jäljelle jääneitä vanhoja puuhuviloita, rakennettu vuonna 1905 ja kuulunut Donnerin suvulle. Kun kävin kuvaamassa huvilaa pari vuotta sitten, ajattelin että surullista kun vanhojen huviloiden annetaan rapistua. Vielä surullisempaa että niiden annetaan palaa.
Lisäys illalla. Villa Furumo ei pala enää.
Päivällä palomestari sanoi, että annetaan talon palaa loppuun asti. Illalla palo oli loppunut ja seinät pystyssä. Jälkisammutusporukka oli paikalla ja talon katolta kuului moottorisahan pärinä. Mahtaako omistajalla olla enää motiivia entisöidä huvilaa ja riittävätkö vakuutusrahat? Toivottavasti talon nuoret asukkaat saavat kriisiapua. Heille on rankka kokemus menettää asuintoveri ja koti.
Ikävien tapahtumien viikko Aurinkolahdessa. Minut yritettiin ryöstää tiistai-iltana kotitalon rapussa. Teinikäinen tavallisen näköinen suomalaispoika kampitti minut maahan hissin edessä ja vaati: "Laukku tänne!" Sanoin, että enkä anna. Poika sanoi: "Mä potkasen." Sanoin: Älä viitsi potkaista." Se oli ratkaiseva hetki. Poika epäröi sekunnin murto-osan ja potkaisi, mutta ei ei niin lujaa, että taju olisi lentänyt kankaalle. Rupesin kirkumaan täydellä volyymilla. Poika säikähti ääntä ja pötki pakoon. Jos kimppuun olisi hyökännyt kaksi tai kolme, en olisi selvinnyt tilanteesta säikähdyksellä ja kuhmulla päässä, vaan olisin menettänyt laukkuni.
torstaina, toukokuuta 19, 2011
Aurinko laski
Valokuvatorstain 208. aihe on sitaatti Merja Otavan kirjasta Priska. Pitkähkö sitaatti alkaa lauseella: Aurinko laski. Ja päättyy lauseeseen: Laaja hiekkaranta oli hiljainen. Kuvan hiekkaranta ei tosin ole kovin laaja.
maanantaina, toukokuuta 16, 2011
Kansanvaellus
Urheiluhullu kansa vaeltaa Espalla Leijonien voitonjuhlaan. Minä kuljin vastavirtaan ja ajattelin että olispa väki joskus yhtä innoissaan kirjallisuudesta ja taiteesta kuin lätkästä. Mutta kun ei. Synnynnäinen snobi, kulttuurikodin kasvatti, minkäs minä sille mahdan. Syntymistään aikaan ja paikkaan ei voi valita, kai.
sunnuntaina, toukokuuta 08, 2011
Minun äitini
Anja Konkka. Taiteilija ja hänen kissansa (pienoisfresko)
Äiti ja minä.
Muistan kun nämä kuvat otettiin. Olin kolmetoistavuotias. Eeva-lehden tomittaja ja valokuvaaja tulivat meille kotiin. Minut patistettiin lastenhuoneeseen kirjoittamaan juttua äidistäni. Yritin karata ystäväni Kaarinan kanssa ulos, mutta äiti "lassosi äänenvoimalla" minut takaisin kirjoitustöihin, kuten kuvatekstissä luki. Jutusta tuli tällainen:
Minun äitini
Minulla ei ole mitään sitä vastaan että äiti on taiteilija. Pikemminkin päinvastoin. Siitäkin huolimatta että hän on hiukan omituinen niin kuin taiteilijat yleensä. Tämän syksyn hän on käyttänyt freskojen laittamiseen (tai miksi sitä nyt sanotaan).Ruoankin laitto on jäänyt heikolle tolalle. Mutta viis pikkuseikoista. Niin äitikin aina sanoo, kun kysymme onko ruoka jo valmista. Silloin kun sää ei ole otollinen maalaamiselle, koettaa äiti kasvattaa meitä kolmea villiä lasta Hän selittää tarmokkaasti, miten tärkeätä on käsien pesu ennen ruokaan kajoamista. Välillä hän tuskailee meidän ilmeistä oppimattomuuttamme. Mutta mehän olemme unohtaneet autuaallisesti kaikki hyvät neuvot ja opastukset hänen istuessaan huoneessaan maalaamassa. Ja äitikin unohtaa silloin kaikki muut asiat. Eräs äitini sivuharrastus on kissat. Nämä kissat esimerkiksi halveksivat suuresti taiteilijan työtä. Mistä lie johtunee mokoma halveksunta. Taiteilijat eivät voi olla tavallisia ihmisiä juuri siitä syystä, että he ovat taiteilijoita. Niin äitikin aina sanoo.
Äiti ja minä.
Muistan kun nämä kuvat otettiin. Olin kolmetoistavuotias. Eeva-lehden tomittaja ja valokuvaaja tulivat meille kotiin. Minut patistettiin lastenhuoneeseen kirjoittamaan juttua äidistäni. Yritin karata ystäväni Kaarinan kanssa ulos, mutta äiti "lassosi äänenvoimalla" minut takaisin kirjoitustöihin, kuten kuvatekstissä luki. Jutusta tuli tällainen:
Minun äitini
Minulla ei ole mitään sitä vastaan että äiti on taiteilija. Pikemminkin päinvastoin. Siitäkin huolimatta että hän on hiukan omituinen niin kuin taiteilijat yleensä. Tämän syksyn hän on käyttänyt freskojen laittamiseen (tai miksi sitä nyt sanotaan).Ruoankin laitto on jäänyt heikolle tolalle. Mutta viis pikkuseikoista. Niin äitikin aina sanoo, kun kysymme onko ruoka jo valmista. Silloin kun sää ei ole otollinen maalaamiselle, koettaa äiti kasvattaa meitä kolmea villiä lasta Hän selittää tarmokkaasti, miten tärkeätä on käsien pesu ennen ruokaan kajoamista. Välillä hän tuskailee meidän ilmeistä oppimattomuuttamme. Mutta mehän olemme unohtaneet autuaallisesti kaikki hyvät neuvot ja opastukset hänen istuessaan huoneessaan maalaamassa. Ja äitikin unohtaa silloin kaikki muut asiat. Eräs äitini sivuharrastus on kissat. Nämä kissat esimerkiksi halveksivat suuresti taiteilijan työtä. Mistä lie johtunee mokoma halveksunta. Taiteilijat eivät voi olla tavallisia ihmisiä juuri siitä syystä, että he ovat taiteilijoita. Niin äitikin aina sanoo.
Se oli ensimmäinen aikuisten lehdessä julkaistu juttuni. Sitä ennen olin julkaissut Lasten maailmassa sadun nimimerkillä Nuhanenä ja päätoimittanut Suvikunnan Sanomat -nimistä seinälehteä. Kun kukaan muu ei kirjoittanut siihen, kirjoitin itse kaikki uutiset ja artikkelit.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)