Tämmöinen vaaleanoranssi minulla päivystää työpöydällä. Venäläisen uskomuksen mukaan oransseilla kissoilla on erityisen hyvä aura. Miksei Medvedev lahjoittanut Tarja Haloselle oranssia kissaa?
Valokuvatorstain 272. haaste on oranssi. En ole aikoihin osallistunut haasteisiin, kun eivät ne ole minua puhutelleet. Mutta oranssi puhuttelee, kun sen kanssa elän joka päivä.
torstaina, tammikuuta 31, 2013
keskiviikkona, tammikuuta 30, 2013
Anselm Hollo (1934-2013)
Sinä sitten otit ja kuolit.
"took and died"
Me täällä sanomme
"up and died"
Mistä mielen sopukasta
etsiä kieltä jolla sanoa
asi es la vida
Pidit tuosta lauseesta "sellaista elämä on"
Elämän salaisuus on meille paljon mieluisampi
kuin kuoleman sellaisuus.
Kirjoitti Anselm Hollo sisarensa kuoleman jälkeen. Katkelma runosta on kokoelmassa Corvus, suomentanut Kai Nieminen.
Anselm Hollo kirjoitti Corvus- kokoelman alkusanoissa, että jos hän olisi syntynyt Unkarissa eikä Suomessa hänen nimensä olisi saattanut olla Corvus tai Corvinus: unkariksi korppi on holló. " Olen aina ihallut itsepäisen eleganttia korppia kaikissa sen myyttisissä ja legendaarissa ihmenemismuodoissaan. Pidän jopa sen ker-koikkumisesta, joka satakielen liverrystä paremmin sopii meidän vuosisatamme runouteen."
Anselm Hollo kuoli eilisaamuna 29.1.2012. Sain tiedon hänen kuolemastaan Ianilta, Dalkey Archive Pressin New Yorkin tomituksen johtajalta. Hän kertoi että Hollon runoilla on ollut hänelle valtavan suuri merkitys siitä lähtien kun hän löysi ne yhdeksäntoistavuotiaana.
Meillä Suomessa ei taida olla käsitystä siitä miten suosittu ja merkitsevä runoilija Hollo oli Yhdysvalloissa. Me tiedämme vain sen, että hän oli tärkeä kääntäjä, koska hän käänsi meidän nykyrunoilijoitamme englanniksi.
lauantaina, tammikuuta 26, 2013
Työtehtävä
Sain mieluisan työtehtävän vuoden alussa. NPR Booksin toimittaja pyysi esittelemään 400:lla sanalla persoonallisen näkemykseni jostain suomalaisesta kirjasta. ( NPR= National Public Radio Yhdysvalloissa, jolla on Wikipedian mukaan 20,9 miljoonaa kuuntelijaa viikossa). Toimittaja kertoi, että kirjan pitää olla saatavilla Yhdysvaltain markkinoilta eikä se saa olla sikäläisen kustantajani kirja "teknisistä syistä." Ei harmainta aavistustakaan mitä toimittaja tarkoitti, mutta "tekniset syyt" pudottivat Rosa Liksomin ja Marja-Liisa Vartion kirjat pois ehdokaslistalta. Lupasin toimittajalle, että palaan asiaan loppiaisen jälkeen.
FiLin suomalaisen kirjallisuuden käännösluettelosta vuosilta 2002-2012 löytyi 16 kirjailijaa, joiden proosaa oli ilmestynyt Yhdysvalloissa noina vuosina. Yksi kirjoista oli omassa kirjahyllyssäni. Se oli Pentti Saarikosken Euroopan reuna, jonka Anselm Hollo on kääntänyt englanniksi. Riemastuin että siinäpä kirja, josta on helppo kirjoittaa, koska olen lukenut sen moneen kertaan, ja joka kerta sen on inspiroinut minua. Mutta löytyisikö sitä enää Yhdysvaltain markinoilta, kun sen ilmestymisestä oli kulunut lähes kuusi vuotta. Parin päivän kuluttua toimittaja ilmoitti , että kyllä sitä löytyy.
Hienoa! Yhdysvallat on iso kulttuurimaa, siellä kustantajien varastotkin ovat isot, eivätkä kirjat katoa markkinoilta yhtä nopeasti kuin meidän pienessä Suomessamme, jossa viisi vuotta vanhempia kirjoja löytyy enää antikvariaateista, jos sieltäkään, ja kymmenen vuotta vanhat kirjat pannaan silppukoneeseen.
Seuraava vaihe oli löytää Anselm Hollon käännös The Edge of Europe. Halusin lukea sen ennen kuin esittelisin kirjan amerikkalaiselle yleisölle. Sitä ei löytynyt Yliopiston kirjastosta eikä Helmetistä. Piti tilata nettiantikvaariaatista. Viikon kuluttua se saapui ja osoittautui kelpo käännökseksi., tosin ihmettelin paria Hollon ratkaisua , mutta kyllä käännöstä kelpasi esitellä.
Minulla oli enää viikko aikaa jutun deadlineen, joka oli 25. tammikuuta. Kaksi päivää meni aloittamisen vaikeuksissa. Sitten juttu alkoi luistaa ja 400:n sanan saldo ylittyi nopeasti. Sanoja kertyi yli 700. Seuraavat kaksi päivää menivät siihen että vähensin sanoja. Onnistuin supistamaan sanat 510:een ja lähetin jutun toimittajalle pahoittelujen kera että ylitin sanasaldoni eikä englanninkielenikään ole ihan sujuvaa. Hän vastasi oitis, että ei hätää, hän editoi jutun.
Ylläolevassa kuvassa kirjallinen assitenttini Ninni lipaisee tyytyväisenä huuliaan. Hänestä Saarikosken kirja on ( varmaankin) hyvä valinta, sehän alkaa kissojen kuvauksella: "Sanokaa minua miksi haluatte, ei minulla ole nimeä, niin ei kissoillakaan ole, minä kyllä nimittelen niitä, että Herakleitos, Kleopatra tai Birgitte Bardot, mutta ei se auta, sillä kun kutsun Herakleitosta syömään ehtii Brigitte Bardot ennen häntä, Herakleitokselle jää vain tähteet, jotka hän jakaa Kleopatran kanssa. Brigitte Bardot sai nimensä siitä,että minä kerran Pariisissa tapasin naisen, jonka nimi oli Brigitte Bardot, ja minä toivoin hänen levittävän koipensa minulle, mutta ei hän tehnyt sitä. Tämä kissa tekee niin, hän kierähtää selälleen ja levittää koipensa nähdessään minun tulevan, ja tästä syytä hänen nimensä on Brigitte Bardot, sillä eiväthän ihmisen toiveet koskaan toteudu, tai toteutuvat tavalla joka aiheuttaa ihmiselle pettymyksen."
Juttu Saarikosken kirjasta Euroopan reuna/ The Edge of Europe ilmestyy ensi kesänä sarjassa Around the World in 80 books.
sunnuntaina, tammikuuta 06, 2013
Tunnustuksia loppiaisena
Albrecht Dürerin maalaus Adorazione dei Magi löytyi Google Art Projectin kokoelmista. Livenä maalauksen voi nähdä Uffizin galleriassa, Firenzessä. Moitiskelin Kirjailijan päiväkirjassa, miten hankalaa Googlen taidekokoelmista on löytää taiteilijaa, jollei muista tai tiedä hänen etunimeään. Kerroin samalla Karl Ove Knausgårdin taidemieltymyksistä.
Luettuani Knausgårdin Taisteluni kaksi suomennettua kirjaa, jäin kaipaamaan hänen kotoisaa kertojan ääntään. Hänen jälkeensä ryhdyin lukemaan Eugen Rugen kiitettyä ja palkittua romaania Vähenevän valon aikaan, mutta ei se minulle oikein maistunut. Kaipaukseni Knausgårdia kohtaan vain yltyi , niinpä tilasin hänen kirjasarjansa kolmannen osan kirjastosta. Sitä ei ole vielä suomennettu, joten pitää lukea ruotsiksi. Saa nähdä onko hänen äänensä yhtä familiääri toisella kotimaisella kielellä. Nuorena luin ruotsalaisia kirjailijoita ruotsiksi, kun ei suomennoksia ollut. Knausgård kirjoittaa norjaksi, sitä kieltä en edes yritä lukea.
Ja nyt niitä tunnustuksia. Sain Kyösti Salovaaralta tunnustuksen uuden vuoden alkajaiksi. Sellainen hivelee vanhan bloggaajan mieltä. Harvemmin enää nykyään tunnustuksia tulee.
Loppiaislahjana kiitokseni näille blogeille, joita edellisvuona olen seurannut:
4. Jäljen ääni
5. Luutii
9. Preivi
10. Ripsa
13. Unkuri
Ohoh, nyt meni överiksi! Blogeja piti olla vain kahdeksan pelin sääntöjen mukaan, jotka Kyösti Salovaara lähetti. Ne ovat seuraavat:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.
Ei sääntöjä tarvitse noudattaa. En minäkään noudata niitä. Satunnaisia asioita kerron itsestäni Unennäkijän muistelmissa. Ensimmäinen osa on valmis ( minun mielestäni, kustantajan mielipidettä en ole kuullut), toisen osan kirjoittamisen aloitin 2.1.2013. Saa nähdä koska se on valmis.
Hyvää vuoden jatkoa kaikille blogin lukijoille!
sunnuntaina, joulukuuta 16, 2012
Knausgårdin taistelut
Knausgårdin Taisteluni, Toinen kirja ( suom. Katriina Huttunen. Like 2012) oli vähällä jäädä lukematta, siksi että alku, noin 70 sivua lapsiperheen elämän kuvausta, pitkästytti minua. Ajattelin, että jos tämän kirjoittaja olisi nainen, kustannustoimittaja olisi sanonut: puolet pois, alun pitää olla iskevämpi, ei kaikkea eikä varsinkaan kakkavaippojen vaihtoa tarvitse kuvata niin yksityiskohtaisesti.
Taisteluni jäi makaamaan yöpöydän lukemattomien kirjojen pinoon, kunnes koitti itsenäisyyspäivä ja telkkarista tuli niin ikävystyttävää ohjelmaa, linnan juhlaa ja Tuntematonta sotilasta, että tartuin mieluummin kirjaan. Knausgårdin teksti imaisi minut mukaansa siinä vaiheessa , kun Karl Ove muuttaa Tukholmaan ja majailee aluksi ystävänsä Geirin luona. Heidän kirjallisuuskeskustelunsa ovat kiinnostavia. Lainakirjan sivuille alkoi ilmestyä keltaisia ja vihreitä muistilappuja sitä mukaa kun lukeminen edistyi (kun ei voi tehdä lyijykynämerkintöjä eikä taitella sivuja koirankorville, niitä korvia tulisi tullut koko joukko).
Karl Oven kirjoittaminen on jumissa, hän on kirjoittanut kuusi vuotta eikä hänellä ole muuta kuin " satakolmekymmentä sivua pitkä idioottimainen essee enkeleistä ", hän tunnustaa. Geir on sitä mieltä, että essee ei ole hänen lajinsa, hän kannustaa ystäväänsä seuraavasti: "Osaat kirjoittaa kaksikymmentä sivua vessassa käynnistä ja saada ihmiset lukemaan sitä, kunnes heidän silmänsä kostuvat. Kuinkahan moni siihen pystyy? Kuinka moni kirjailija olisi tehnyt sen jos vain olisi osannut? Miksi ihmiset nyhräävät modernistisia runojaan joissa on kolme sanaa sivulla? Siksi että he eivät osaa muuta. Kai sinäkin sen tajuat kaikkien vuosien jälkeen, helvetti. Jos he osasivat muuta , he tekisivät sen. Sinä osaat mutta et arvosta sitä. Vähättelet sitä, haluat mieluummin olla etevä ja kirjoittaa esseitä. Kaikkihan esseitä osaavat kirjoittaa! Se on maailman helpointa hommaa."
Tukholmassa Karl Ove tapaa Lindan, johon oli iskenyt silmänsä kolme vuotta aikaisemmin Biskops-Arnön esikoiskirjailijaseminaarissa ( tuttu paikka myös suomalaiskirjailijoille). Kumpikin oli esikoiskirjailija, Lindalta oli ilmestynyt runokokoelma ja Karl Ovelta romaani. "Hän[Linda] oli laiha ja kaunis. Hän säteili tummaa, villiä, eroottista, destruktiivista hehkua. Päästin kaiken irti, " Knausgård kuvailee.
Suhde päättyi katastrofiin ennen kuin oli alkanutkaan. Karl Ove viilteli kasvonsa, kun Linda torjui hänet, koska oli rakastunut toiseen. Kun he alkoivat tapailla Tukholmassa, he eivät voineet puhua siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut eivätkä sen takia mistään muustakaan. Tapaamiset vaivaannuttavat Karl Ovea, hän ei keksinyt mitään sanottavaa ja hän uskotteli itselleen, ettei ole rakastunut. Mutta kun hän suutelee Lindaa ensimmäisen kerran, hän pyörtyy kadulla. Pari miestä on jo hälyttämässä ambulanssia paikalle ennen kuin hän virkoaa. Onnestakin voi pyörtyä! Tai sitten Karl Ove vain unohti hengittää
Dramaattisen ensisuudelman jälkeen en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, oli pakko saada tietää mitä Lindalle ja Karl Ovelle seuraavaksi tapahtuu. Siihen meni koko yö. Ensimmäistä kertaa elämässään Karl Ove on absoluutisen onnellinen, mikään ei voi varjostaa hänen iloaan. Ensihuumaa kestää puoli vuotta. Sitten ristiriitaiset tunteet alkavat raastaa Karl Ovea. Hänen on mahdotonta keskittyä kirjoittamiseen, kun Linda on samassa huoneessa ( he asuvat yksiössä). Hän haluaisi olla yksin ja lukea rauhassa eikä kukaan vaatisi häneltä mitään. Tuttu tilanne varmaan jokaiselle kirjoittavalle ihmiselle. Tunnen suurta sympatiaa Karl Ovea kohtaan, joka kirjoittaa: " Sieluni oli vereslihalla, suhteemme niin klaustrofobinen ja synkkä, että halusin luopua siitä mutta en voinut, olin liian heikko, ajattelin häntä, säälin häntä, ilman minua hän tuhoutuisi, olin liian heikko, rakastin häntä."
En muista aikoihin lukeneeni mieskirjailijaa, joka kuvaa tunteiden vuoristorataa yhtä hyvin kuin Knausgård. Mieleen tulee vertauskohtana August Strindbergin Hullun puolustuspuhe. Senhän minä luin uudestaan vain pari kuukautta sitten!
Karl Ove vuokraa työhuoneen kodin ulkopuolelta, kirjoittaa tarinaa Raamatun henkilöistä, käy synnytysvalmennuksessa Lindan kanssa ja osallistuu synnytykseen. ( Synnytyksen kuvausta 13 sivua, mikä ei ole paljon yli kuusisatasessa kirjassa). Lapsen syntymän jälkeen Karl Oven on pakko saada romaani syysmarkkinoille, koska perhe tarvitsee rahaa. Deadlineen on kuusi viikkoa aikaa, mutta " romaanissa oli vain sandaaleja ja kameleita, siitä ei tullut mitään." Hänen oli aloitettava koko homma alusta. Hän muutti työhuoneelle ja kirjoitti maanisessa tilassa yötä päivää, kaksikymmentä sivua päivässä ja riiteli Lindan kanssa, joka soitti hänelle monta kertaa päivässä, haukkui hänet epäempaattiseksi hirviöksi, joka ei välitä perheestään ja uhkasi jättää hänet. Karl Ove piti puhelinta kaukana korvastaan ja jatkoi kirjoittamista. Semmoista kirjailijan elämä on parhaimmillaan - ei mikään muu ole yhtä tärkeätä kuin kirjoittaminen.
Edellisen romaanin ilmestymisestä on kulunut jo kuusi vuotta. Ehkä Karl Ove olisi jäänyt nyhräämään enkeliesseen ja Raamatun henkilöiden pariin, elleivät ulkoiset paineet olisi olleet niin kovat. Rahapula ja deadline, siinäpä kirjailijan parhaat muusat. Romaani En tid för alt valmistuu määräaikaan mennessä ja se nimetään Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Samana vuonna Suomesta oli ehdokkaana Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö, jota Karl Ove veikkaa voittajaksi. Mutta palkinnon sai islantilainen Sjón.
Ehdokkuuden tuomaan julkisuuteen Karl Ove suhtautuu kaksijakoisesti . Kun lehdet osoittavat kiinnostusta häntä ja hänen tekemisiään kohtaan, osa hänestä on innoissaan ja iloinen. Mutta joka kerta kun hän antaa haastattelun, ja haastattelussa lukee jotain mitä hän ei ole sanonut, hänen minäkuvansa palaa poroksi häpeästä. Kuitenkin hän hänen jatkaa haastattelujen antamista, koska " imartelun kaipuu on voimakkaampaa kuin idiootilta näyttämisen pelko" [...] "Olin huora, se oli ainoa kattava sana." Hän ei ole ainoa kirjailija, jolle julkisuus aiheuttaa samanlaista henkistä pahoinvointia. Hän selittää itselleen, että pakko siellä on olla, koska on sen kustantamolle velkaa.
Kun olin lukenut kirjan kertaalleen lävitse, aloitin alusta ja luin lapsiperheen arjen kuvaukset, joita olin hyljeksinyt ensilukemalla. Minua puhutteli kerronnan konstailemattomuus, tapa jolla Knausgård kuvaa Karl Oven arjen taistelua. Se oli niin tuttua ajalta, jolloin omat lapseni olivat pieniä. Karl Oveen on helppo samaistua. Hänellä on kolme pikkulasta, nuorin on vielä vauva, eikä "romaani" ( palkintoehdokasromaanin jälkeen) ole edistynyt kahteen vuoteen pätkääkään. Hänen uskonsa kirjallisuuteen on hiipunut: " Aina kun luin jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä {...] Sepitteellä ei ole mitään arvoa, dokumentilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä kirjallisuuden lajilla missä ei ollut kyse kertomuksesta. Se ei käsitellyt mitään, se koostui vain äänestä , oman persoonallisuuden äänestä, elämästä, kasvoista, katseesta jonka voi kohdata."
Vaikka kertomuksella ei Knausgårdin mielestä olisikaan mitään arvoa, niin Karl Oven elämästä muodostuu yhtä kaikki kertomus. Parasta siinä kertomuksessa on, että sen välityksellä lukija kohtaa kirjailijan, joka ei piiloudu fiktion taakse kynsiään vuoleksimaan ( à la Joyce).
17.12.2012
Lisää Knausgårdista Sami Liuhdon blogissa. Suosittelen.
Taisteluni jäi makaamaan yöpöydän lukemattomien kirjojen pinoon, kunnes koitti itsenäisyyspäivä ja telkkarista tuli niin ikävystyttävää ohjelmaa, linnan juhlaa ja Tuntematonta sotilasta, että tartuin mieluummin kirjaan. Knausgårdin teksti imaisi minut mukaansa siinä vaiheessa , kun Karl Ove muuttaa Tukholmaan ja majailee aluksi ystävänsä Geirin luona. Heidän kirjallisuuskeskustelunsa ovat kiinnostavia. Lainakirjan sivuille alkoi ilmestyä keltaisia ja vihreitä muistilappuja sitä mukaa kun lukeminen edistyi (kun ei voi tehdä lyijykynämerkintöjä eikä taitella sivuja koirankorville, niitä korvia tulisi tullut koko joukko).
Karl Oven kirjoittaminen on jumissa, hän on kirjoittanut kuusi vuotta eikä hänellä ole muuta kuin " satakolmekymmentä sivua pitkä idioottimainen essee enkeleistä ", hän tunnustaa. Geir on sitä mieltä, että essee ei ole hänen lajinsa, hän kannustaa ystäväänsä seuraavasti: "Osaat kirjoittaa kaksikymmentä sivua vessassa käynnistä ja saada ihmiset lukemaan sitä, kunnes heidän silmänsä kostuvat. Kuinkahan moni siihen pystyy? Kuinka moni kirjailija olisi tehnyt sen jos vain olisi osannut? Miksi ihmiset nyhräävät modernistisia runojaan joissa on kolme sanaa sivulla? Siksi että he eivät osaa muuta. Kai sinäkin sen tajuat kaikkien vuosien jälkeen, helvetti. Jos he osasivat muuta , he tekisivät sen. Sinä osaat mutta et arvosta sitä. Vähättelet sitä, haluat mieluummin olla etevä ja kirjoittaa esseitä. Kaikkihan esseitä osaavat kirjoittaa! Se on maailman helpointa hommaa."
Tukholmassa Karl Ove tapaa Lindan, johon oli iskenyt silmänsä kolme vuotta aikaisemmin Biskops-Arnön esikoiskirjailijaseminaarissa ( tuttu paikka myös suomalaiskirjailijoille). Kumpikin oli esikoiskirjailija, Lindalta oli ilmestynyt runokokoelma ja Karl Ovelta romaani. "Hän[Linda] oli laiha ja kaunis. Hän säteili tummaa, villiä, eroottista, destruktiivista hehkua. Päästin kaiken irti, " Knausgård kuvailee.
Suhde päättyi katastrofiin ennen kuin oli alkanutkaan. Karl Ove viilteli kasvonsa, kun Linda torjui hänet, koska oli rakastunut toiseen. Kun he alkoivat tapailla Tukholmassa, he eivät voineet puhua siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut eivätkä sen takia mistään muustakaan. Tapaamiset vaivaannuttavat Karl Ovea, hän ei keksinyt mitään sanottavaa ja hän uskotteli itselleen, ettei ole rakastunut. Mutta kun hän suutelee Lindaa ensimmäisen kerran, hän pyörtyy kadulla. Pari miestä on jo hälyttämässä ambulanssia paikalle ennen kuin hän virkoaa. Onnestakin voi pyörtyä! Tai sitten Karl Ove vain unohti hengittää
Dramaattisen ensisuudelman jälkeen en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, oli pakko saada tietää mitä Lindalle ja Karl Ovelle seuraavaksi tapahtuu. Siihen meni koko yö. Ensimmäistä kertaa elämässään Karl Ove on absoluutisen onnellinen, mikään ei voi varjostaa hänen iloaan. Ensihuumaa kestää puoli vuotta. Sitten ristiriitaiset tunteet alkavat raastaa Karl Ovea. Hänen on mahdotonta keskittyä kirjoittamiseen, kun Linda on samassa huoneessa ( he asuvat yksiössä). Hän haluaisi olla yksin ja lukea rauhassa eikä kukaan vaatisi häneltä mitään. Tuttu tilanne varmaan jokaiselle kirjoittavalle ihmiselle. Tunnen suurta sympatiaa Karl Ovea kohtaan, joka kirjoittaa: " Sieluni oli vereslihalla, suhteemme niin klaustrofobinen ja synkkä, että halusin luopua siitä mutta en voinut, olin liian heikko, ajattelin häntä, säälin häntä, ilman minua hän tuhoutuisi, olin liian heikko, rakastin häntä."
En muista aikoihin lukeneeni mieskirjailijaa, joka kuvaa tunteiden vuoristorataa yhtä hyvin kuin Knausgård. Mieleen tulee vertauskohtana August Strindbergin Hullun puolustuspuhe. Senhän minä luin uudestaan vain pari kuukautta sitten!
Karl Ove vuokraa työhuoneen kodin ulkopuolelta, kirjoittaa tarinaa Raamatun henkilöistä, käy synnytysvalmennuksessa Lindan kanssa ja osallistuu synnytykseen. ( Synnytyksen kuvausta 13 sivua, mikä ei ole paljon yli kuusisatasessa kirjassa). Lapsen syntymän jälkeen Karl Oven on pakko saada romaani syysmarkkinoille, koska perhe tarvitsee rahaa. Deadlineen on kuusi viikkoa aikaa, mutta " romaanissa oli vain sandaaleja ja kameleita, siitä ei tullut mitään." Hänen oli aloitettava koko homma alusta. Hän muutti työhuoneelle ja kirjoitti maanisessa tilassa yötä päivää, kaksikymmentä sivua päivässä ja riiteli Lindan kanssa, joka soitti hänelle monta kertaa päivässä, haukkui hänet epäempaattiseksi hirviöksi, joka ei välitä perheestään ja uhkasi jättää hänet. Karl Ove piti puhelinta kaukana korvastaan ja jatkoi kirjoittamista. Semmoista kirjailijan elämä on parhaimmillaan - ei mikään muu ole yhtä tärkeätä kuin kirjoittaminen.
Edellisen romaanin ilmestymisestä on kulunut jo kuusi vuotta. Ehkä Karl Ove olisi jäänyt nyhräämään enkeliesseen ja Raamatun henkilöiden pariin, elleivät ulkoiset paineet olisi olleet niin kovat. Rahapula ja deadline, siinäpä kirjailijan parhaat muusat. Romaani En tid för alt valmistuu määräaikaan mennessä ja se nimetään Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Samana vuonna Suomesta oli ehdokkaana Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö, jota Karl Ove veikkaa voittajaksi. Mutta palkinnon sai islantilainen Sjón.
Ehdokkuuden tuomaan julkisuuteen Karl Ove suhtautuu kaksijakoisesti . Kun lehdet osoittavat kiinnostusta häntä ja hänen tekemisiään kohtaan, osa hänestä on innoissaan ja iloinen. Mutta joka kerta kun hän antaa haastattelun, ja haastattelussa lukee jotain mitä hän ei ole sanonut, hänen minäkuvansa palaa poroksi häpeästä. Kuitenkin hän hänen jatkaa haastattelujen antamista, koska " imartelun kaipuu on voimakkaampaa kuin idiootilta näyttämisen pelko" [...] "Olin huora, se oli ainoa kattava sana." Hän ei ole ainoa kirjailija, jolle julkisuus aiheuttaa samanlaista henkistä pahoinvointia. Hän selittää itselleen, että pakko siellä on olla, koska on sen kustantamolle velkaa.
Kun olin lukenut kirjan kertaalleen lävitse, aloitin alusta ja luin lapsiperheen arjen kuvaukset, joita olin hyljeksinyt ensilukemalla. Minua puhutteli kerronnan konstailemattomuus, tapa jolla Knausgård kuvaa Karl Oven arjen taistelua. Se oli niin tuttua ajalta, jolloin omat lapseni olivat pieniä. Karl Oveen on helppo samaistua. Hänellä on kolme pikkulasta, nuorin on vielä vauva, eikä "romaani" ( palkintoehdokasromaanin jälkeen) ole edistynyt kahteen vuoteen pätkääkään. Hänen uskonsa kirjallisuuteen on hiipunut: " Aina kun luin jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä {...] Sepitteellä ei ole mitään arvoa, dokumentilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä kirjallisuuden lajilla missä ei ollut kyse kertomuksesta. Se ei käsitellyt mitään, se koostui vain äänestä , oman persoonallisuuden äänestä, elämästä, kasvoista, katseesta jonka voi kohdata."
Vaikka kertomuksella ei Knausgårdin mielestä olisikaan mitään arvoa, niin Karl Oven elämästä muodostuu yhtä kaikki kertomus. Parasta siinä kertomuksessa on, että sen välityksellä lukija kohtaa kirjailijan, joka ei piiloudu fiktion taakse kynsiään vuoleksimaan ( à la Joyce).
17.12.2012
Lisää Knausgårdista Sami Liuhdon blogissa. Suosittelen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)