Kateus ja peniskateus

Se tunne, niin tavallinen ja tuttu , että  sitä hämmästyy  kuin   tapaisi  ulkoavaruudesta  tulleen  olennon, kun   joku  sanoo, että  ei ole  koskaan tuntenut kateutta, ei edes lapsena!

Nina Berberovan omaelämäkerran innoittamana luin uudelleen Juri Olešan Kateuden. Berberova oli lukenut romaanin heti sen ilmestyttyä Krasnaja Nov -aikauslehdessä. (Hän, kuten muutkin Venäjän emigrantit, seurasi tiiviisti entisen kotimaansa tapahtumia).  Hän kertoo kokeneensa voimakkaimman kirjallisen elämykseen moneen vuoteen. Se romaani ”oli ja jäi minulle suurimmaksi tapahtumaksi neuvostokirjallisuudessa, ehkä vielä suuremmaksi kuin Pasternakin Aallot (Volni), koska  Olešalla oli  Berberovan mukaan ”kohtuuden tajua ja makua, hän tiesi miten nivoa yhteen draamaa ja ironiaa, kipua ja iloa […] Hän kuvasi ihmisiä antautumatta realismin kiusaukselle.”

Odessasta tuli 1920-luvulla koko joukko mainioita proosan kirjoittajia.  Juri Olešan lisäksi heitä olivat mm. Ilf ja Petrov, Kahdentoista tuolin kirjoittajapari sekä Isaak Babel, jonka  odessalaistarinoihin perustuva  mainio  tv-sarja  Odessan  kummisetä pyöri äskettäin Teema-kanavalla.  Odessalaiset osasivat nauraa itselleen, Oleša jopa omalle kateudelleen.   Mutta hilpeä kaksikymmentäluku kääntyi synkeäksi kolmekymmentäluvuksi (eikä vain Neuvostoliitossa).  Babel vangittiin ja telotettiin, Ilf kuoli tuberkuloosiin, Petrov menehtyi neljäkymmentäluvun alkupuolella lento-onnettomuudessa ja Oleša joutui työleirille.

Oleša oli kaksikymmentäyhdeksänvuotias, kun hänen esikoisromaaninsa Kateus ilmestyi vuonna 1927.  Sitä ennen häneltä oli julkaistu kaksi satiiristen runojen kokoelmaa.  Kateus oli suuri sensaatio ilmestyessään. Kritiikki ylisti ja lukijat ottivat kirjan innostuneesti vastaan. Paha kyllä, he samastuivat Nikolai Kavaleroviin, kirjan negatiiviseen sankariin. Pian myötätuuli kääntyi ja kirjallisuuskriitikot muuttivat kurssia.   Heidän mielestään Oleša oli syyllistynyt formalismiin, individualismiin, naturalismiin, objektivismiin ja kosmopoliittisuuteen. Ne kaikki olivat vakavia syytöksiä neuvostokritiikissä. Oleša otti opikseen.  Hän teki romaanista Tunteiden salaliitto –nimisen näytelmäsovituksen, jonka  lopussa   Nikolai Kavalerov tappaa Ivan Babitševin, joka on vielä  suurempi negatiivinen sankari kuin hän

Romaanin minäkertoja Nikolai Kavalerov, (Olešan  alter ego) on kaksikymmentäseitsemänvuotias nuorukainen,  joka kirjoittaa  ohjelmistoja viihdetaiteilijoille; monologeja ja kupletteja tilintarkastajista, neuvostoneideistä, nep-miehistä ja lapsenruokoista.   Hän ei ole tyytyväinen viihdeuraansa.   Hän päättänyt tulla niin kuuluisaksi, että pääsee jättiläisvahakabinettiin.   Hänen elämänsä on tuuliajolla.  Eräänä yönä hänet paiskataan kapakasta kadulle, josta hänet löytää Andrei Babitšev (hänestä lisää myöhemmin).  Babitšev vie humalaisen Kavalerovin kotiinsa, majoittaa hänet hienolle sohvalleen, rupeaa järjestelmään hänen elämäänsä ja ehdottaa oikolukijan uraa, mikä ärsyttää suunnattomasti kunnianhimoista nuorta miestä.   Hänen mielestään Babitšev on ”pikkumainen, epäluuloinen ja säntillinen kuin kellarinvartijaeukko”.  Hän mitätöi Babitševin ansioita ja tarkkailee  häntä , koska haluaa yllättää hänet jostakin., ”paljastaa hänestä heikon puolen, suojattoman kohdan,” johon voisi iskeä.

Lukijoiden oli helppo samastua Kavaleroviin.  Minäkin samastuin, kun hän kertoi, että esineet eivät pidä hänestä.  ”Huonekalut vaanivat tilaisuutta työntääkseen jalkansa eteeni. Kerran yksi lakattu kulma sananmukaisesti puraisi minua. Peitteen kanssa minulla on aina mutkikkaita ristiriitoja.  Minulle tarjoiltu keitto ei jäähdy koskaan. Jos jokin pikkuesine – lantti tai kalvosinnappi –putoaa pöydältä, se kierii tavallisesti jonkin  hankalasti siirrettävän huonekalun alle. Minä ryömin lattialla ja kohottaessani päätäni näen miten lipasto ilkkuu.”  Tunnistin Kavalerovissa itseni.

Kateus ilmestyi suomeksi vuonna 1967 WSOY:n Aikamme  kertojia  -sarjassa.   Suomentaja oli Esa Adrian, etevä venäjänkielestä kääntäjä Suomennoksen esipuheen on kirjoittanut Oscar Parland, kirjailija ja psykoanalyytikko. Hän oli sitä mieltä että Kateus loppuu resignaatioon. Minusta se loppuu Olešan sarkastiseen virnistykseen sosialistisen realismin ihanteille. Esipuheet ovat hyödyllisiä, mutta ne kannattaa lukea jälkikäteen.

Kateuden juurilla

Ensitutustumisestani Kateuteen oli kulunut vuosikymmeniä.   Mieleen oli jäänyt, että se oli hauska kirja, mutta sisällöstä muistin vain yhden kohtauksen: kuinka Ivan Babitšev oppii ensimmäisen kerran tuntemaan kateuden kauhean poltteen.  Hän oli luokkansa johtaja ja paras -  tottunut olemaan keskipiste.   Hän ei kestänyt sitä, että kaikki ihailivat lasten tanssiaisten kuningatarta, ylimielistä ja hemmoteltua kutrejaan heittelevää pikku kaunotarta eikä kukaan huomannut häntä.  Hän hyökkäsi kostonhimoisena tytön kimppuun, repi hänen kiharoitaan, hakkasi häntä, raapi kasvoja ja jysäytti hänen takaraivonsa pilariin. ”Sillä hetkellä rakastin häntä enemmän kuin elämääni ja ihailin häntä – ja vihasin kaikin voimin.”   Tämä kohtaus jäi mieleeni sen vuoksi että siinä tiivistyi kateuden koko olemus, ihailun, rakkauden ja vihan sekainen tunne, jolla on hirvittävä tuhovoima.   Lapset eivät osaa vielä peittää kateuttaan.  Aikuiset ovat oppineet kätkemään sen jopa itseltään.

Ivan oli lapsena kaikkien alojen mestari. Hän kirjoitti runoja ja musiikkinäytelmiä, piirsi, lauloi, tanssi ja teki keksintöjä. Kaksitoistavuotiaana hän keksi unikoneen, jolla voi tilauksesta saada aikaan minkä tahansa unen. Isä, kymnaasin rehtori, halusi nähdä unta Rooman historiasta ja tilasi unen Farsaloksen taistelusta. ”Jollei se onnistu, minä pieksän sinut,” isä uhkasi. Selkäsaunahan siitä tuli, sillä isän sijasta unen Farsaloksen taistelusta näkikin perheen palvelustyttö.  Isä kuului siihen ”siihen synkeään isien lajiin, jotka ylpeilivät joidenkin keittotaidon salaisuuksien tuntemuksella ja katsovat poikkeukselliseksi etuoikeudekseen esimerkiksi päättää laakerinlehtien määrästä, joka välttämättä tarvitaan johonkin perinteellisesti maineikkaaseen keittoon, tahi sanokaamme, tarkkailla munien oleskeluaikaa kattilassa, kun niiden tarkoituksena ihanteellinen olomuoto …” 

Mykänfilmin slapstick-komiikka ei ole tuntematon tyylilaji Olešalle. Ivan Babitšev muistuttaa tuon ajan koomikkoja: hän on lyhyt ja paksu, hänellä on knalli kuin Charlie Chaplinilla, kukka napin lävessä rispaantuneet housunlahkeet, takin napeista on vain häntä jäljellä,  ja   ilmeet, eleet ja käytös   ovat kuin  klovneriaa.  Hän on joko nero, hullu, narri tai kaikkia niitä yhdessä. Ainakin hän on kaunopuheinen juoppo ja julistaja: ”Kaikki on menossa tuhoa kohti, kaikki on ennalta suunniteltu, pelastusta ei ole.” Hän puhuu kuin runoilija tunteiden salaliitosta.  Hän on sitä mieltä, että sosialistisen ajan uusi ihminen halveksii vanhan ajan runoilijoiden ylistämiä tunteita kuten sääliä, hellyyttä, ylpeyttä, kunnianhimoa ja rakkautta, joista päättyvän aikakauden ihmisen sielu on muodostunut.   ”Jäljelle jää vain kateus”, hän julistaa.

Veljeskateus

Ivanilla on nuorempi veli Andrei, joka on komissaari ja elintarviketeollisuusyhtymän johtaja, suuri makkarantekijä, kondiittori ja kokki, mahtava ja maineikas mies, (se samainen  mies joka  pelasti Kavalerovin kadulta).  Veljesten keskinäinen kauna on alkanut jo lastenkamarissa, ja jatkuu aikuisena.  He eivät siedä toisiaan.  Andrein mielestä Ivan on vetelehtijä, vaarallinen ja myrkyllinen ihminen, hänet on joko lähettävä hullujenhuoneeseen tai ammuttava. Ivan puolestaan hautoo mielessään kostoa veljelleen.  Tuttu juttu jo Kainin ja Abelin ajoilta.

 Ivan tunnistaa Kavalerovissa kaltaisensa kadehtijan­. Kavalerovia raastaa kateus Andreita ja tämän suojattia, Neuvostoliiton jalkapallojoukkueessa pelaavaa nuorukaista kohtaan.  He ovat kuuluisia, hän ei, mutta haluaisi olla.  Ivan värvää kapakassa Nikolai Kavalerovia kostajaksi: ”Tappakaa hänet. On kunniakasta jättää itsestään muisto aikakauden palkkamurhaajana.”  Kavalerov lupaa Ivanille kapakasta lähtiessään, että seuraavana päivänä hän tappaa Andrein jalkapallokentällä. En paljasta miten loppujen lopuksi kävi sekä Kavaleroville että  Andreille ja Ivanille. 

Kateus  naisnäkökulmasta

Nina Berberova kirjoitti vuonna 1934 miniatyyriteoksen, joka on  pikemminkin pitkä  novelli kuin   romaani.   Teoksen nimi on Säestäjätär. Sen suomensi Elina Kahla vuonna 1990. Yhdeksänkymmentäluvulla suomenkielen  -tar/-tär  ammattipäätteet  olivat kyllä  jo   aika vanhanaikaisia, ja niihin  liittyi   vähättelevä sivumerkitys.  Mutta nimi on uskollinen venäjänkielisen alkuteoksen Аккомпаниаторша nimelle.

 Kirjan minäkertoja on Sonja Antonovskaja, joka oli valmistunut Pietarin konservatoriosta 18-vuotiaana, ja jäänyt työttömäksi.  Ajat olivat ankarat Pietarissa vallankumouksen jälkeen.  Ei ollut ruokaa, ei lämpöä, ei sähköä eikä töitä.  Sonjan itsearvostuskin  oli olematon: ”En ollut viisas enkä kaunis, minulla ei ollut kauniita vaatteita eikä lahjakkuutta. Sanalla sanoen olin nolla”.  Hän poti alemmuudentunnetta.  Se oli otollista maaperää kateuden kasvulle.

Tuttavan suosituksesta hän pääsi laulajatar Maria Travinan säestäjäksi kiinteällä palkalla aterioineen. Työhaastattelu ja ensitapaaminen Travinan kanssa aiheutti Sonjassa tunnekuohun.  Travinalla oli kaikkea sitä mitä hänellä ei ollut: aviomies, kaunis koti, sisäkkö, valtava kaakeliuuni, eläviä kukkia, kalliita savukkeita ja savunvärinen kissa.  Hänessä  nousi ennen kokematon raivo, kun hän ajatteli että Travineilla syödään hollantilaista juustoa, poltetaan paksua pölkkyä kamiinassa, ja kissa kipittää maitoa vadilta samaan aikaan kun pietarilaiset  näkevät nälkää ja palelevat polttopuiden muutteessa.  Se oli niin väärin. Hän purskahti kadulla katkeraan itkuun, ja itki vielä katkerammin, kun muisti Maria Travinan, joka tuntui hänestä käsittämättömän täydelliseltä olennolta.

Säestäjän työ vei Sonjan Pietarista Moskovaan ja Rostoviin ja lopulta Pariisiin.  Kymmeniä kertoja hän nousi Travinan kanssa lavalle ja seurasi häntä varjon lailla eikä koskaan tiennyt, miten monen askelen  päässä hänen pitäisi seurata Travinaa, miten kumartaa, mihin  katsoa,  pitäisikö hymyillä yleisölle. Jo ensimmäisessä konsertissa hän oli ymmärtänyt, että maine ja onni kuuluivat  Travinalle, ei hänelle. Hänestä tuntui että joku ”oli hänet pettänyt ja mitannut ja punninnut väärin, ja niin Jumala kuin kohtalokin olivat  tehneet  hänestä hölmön.”

 Hän asui Travinien luona perheenjäsenenä, mutta oli Marian kamarineito, seuraneiti, palvelijatar ja juoksutyttö tarpeen vaatiessa, sen lisäksi että harjoitteli hänen kanssaan tuntikausia joka päivä konserttiohjelmia.   Hänellä ei ollut omaa elämää, ei omia ystäviä eikä omaa  musiikkia. Hän on lakannut soittamasta Schubertia, kun  Maria  sanoi hänelle, että  jätä   se Schubert, sinulla  on säestäjän  harvinainen lahja.  Maria hallitsi ja manipuloi hänen elämäänsä.    Kun hän alkoi seurustella ensimmäistä kertaa elämässään, ja aikoi naimisiin pojan kanssa, Maria käski häntä jättämään poikaystävänsä, koska poika on naurettava ja kelpaa vain sähköttäjäksi (poika opiskeli lakia), ja Sonja jätti pojan.  Kaikesta päätellen Marialla ja Sonjalla oli keskinäisriippuvainen suhde. Maria tarvitsi säestäjää ja Sonja taloudellista turvallisuutta.  ”Toisen menestys, toisen kauneus ja toisen onni ympäröivät minua. Kaikkein vaikeinta minulle oli se, että tiesin niiden olevan ansaittuja.[...] Uneksin vain yhdestä asiasta: miten löytää heikko kohta heikko kohta tästä vahvasta naisesta, jotta silloin kun kävisi sietämättömäksi olla enää hänen varjonsa, saisin mahdollisuuden päästä ratkaisemaan hänen kohtalostaan,” Sonja  kirjoitti muistiinpanoissaan.

Hän löysi Marian heikon kohdan.  Se oli mies, jonka kanssa  Maria istui  aviomieheltään salaa korttelikahvilassa.   Sonja tiesi nyt miltä suunnalta iskeä.    Hän hautoi kostoa  Marian  lakastumattoman onnen tähden. ”Miksi minä niin kovasti haluan tuhota elämän, johon minut on niin luottavaisesti otettu? […] Iskeä miksi? hän pohti seistessään peilin edessä ja vastasi: ”Siksi, että hänenlaisiaan oli vain yksi, mutta minunkaltaisiani tuhansia, siksi että minulle eivät sopineet hänen uudelleenommellut pukunsa, jotka häntä niin pukenee, siksi että hän ei tiennyt mitä ovat köyhyys ja häpeä, siksi että hän rakasti mutta  minä en edes tiennyt mitä  rakkaus on.”  Mitä pitempään hän katsoi peiliä, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua, että peilistä katseli häntä ”se toinen,” ja sillä oli sellaisen henkilön katse, joka oli päättänyt polttaa oman kotinsa. Sytytyslanka jo paloi kädessä.  Sielun pimeän puolen kohtaaminen on ahdistavaa tapahtui se sitten peilin edessä tai unissa.

 Sonja oli kahden vaiheilla niin kauan, että ei ehtinyt iskeä.    Yllättävä tapahtuma vapautti hänet Mariasta, ja hän päätyi pariisilaisen elokuvateatteriin pianistiksi. Kolmen vuoden kuluttua hän tapasi sattumalta miehen, joka oli aikoinaan suositellut häntä Maria Travinan säestäjäksi. Miehestä oli tullut kuuluisa säveltäjä.  Kun Sonja kertoi mitä hän  nykyään tekee työkseen,  mies katsoi häntä surullisesti ja sanoi: ”Kyllä se on  häpeä. - Eikö  teitä ollenkaan hävetä,  Sonetška? Me odotimme teistä niin paljon!”   Sonja äimistyi ja ajatteli että mies sotki hänet johonkin toiseen – hänestä ei kukaan  ollut koskaan  odottanut yhtään mitään!

Minusta tuntuu, että tämä on kirjan avainkohtaus. Että  Säestäjätär  on   ”Taiteilijan piilo-omakuva  nuoruusvuosilta.”  Nina  Berberova oli  kaksikymmentävuotias, kun  hän  lähti  runoilija   Vladislav Hodasevitšin  kanssa  nälkäänäkevästä  Pietarista (kts. http://akonkka.blogspot.fi/2016/01/20-vuosisadan-nainen.html). Pariskunta eli kymmenen vuotta yhdessä. Berberova kertoi muistelmissaan, että hän ei voinut kuvitellakaan, että hän voisi koskaan yltää runoilijana Hodasevitšin tasolle. ”Kuljen hänen perässään kuin japanilaiset naiset elokuvissa askeleen päässä miehen takana ja olen onnellinen kulkiessani askeleen hänen takanaan,” hän kirjoitti.  Venäläisten kirjallisuusmiesten piireissä naisen paikka oli taka-alalla (saattaa olla vieläkin). Berberova luopui runojen kirjoittamisesta ja ryhtyi kirjoittamaan emigranttilehtiin pakinoita ja kirjallisuuskritiikkejä,  jälkimmäisiä salanimellä Goljat. Hän erosi Hodasevitšista vuonna 1932, ja kirjoitti kaksi vuotta eron  jälkeen Säestäjättären.

Peniskateus

Freud pohti peniskateutta 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa mm. kirjoituksessa Anatomisten sukupuolieroavuuksien psyykkisiä vastineita.  Hänen mukaansa pikkutytöt ahdistuvat, kun he havaitsevat, että heiltä puuttuu penis.  Kastraatioahdistuksen seurausta on  alemmuudentunne ja peniskateus, ”jonka pauloihin tyttö lankeaa hetkessä” oivallettuaan oman puutteenalaisuutensa.  Hän pettyy äitiin, joka synnyttänyt hänet niin vajavaisena, ja alkaa potea kaunaa   äitiä kohtaan.

Nykyään peniskateus tuntuu yhtä vanhanaikaiselta käsitteeltä kuin -tar/-tär –päätteet  naisten ammattinimissä.   Tuskin pikkutytöt reagoivat peniksen puuttumiseen samalla tavoin kuin Freudin aikana, niin paljon  on suhtautuminen naisen  asemaan ja  seksuaalisuuteen muuttunut sitten niiden aikojen.  Freud oli sitä mieltä että kastraatioahdistus/peniskateus on normaali kehitystapahtuma. Se on askel kohti naisellisuutta. Pikkutyttö irtautuu äidin valtapiiristä, kääntyy äitiä vastaan ja rakastuu isään.  Ikävä kyllä peniskateus ei Freudin mukaan häviä tyhjiin, vaan jatkaa lievästi muuntuneena elämäänsä mustasukkaisuutena. Kursivointi Freudin, mutta suomennoksen sananvalinta kääntäjä Erkki Purasen, koska  sekä  kateus  että mustasukkaisuus on saksaksi die  Eifersucht, kun taas peniskateus on  der Penisneid saksaksi,  der Neid = kateus ja kauna.

 Freudille nainen oli ”tuntematon maanosa.” Hän kirjoitti epävarmana, että hän  arvelee mustasukkaisuuden (kateuden) olevan myös toisen sukupuolen  ominaisuus,  mutta ”naisen sielunelämässä se  näyttelee huomattavasti merkitsevämpää osaa kuin miehen, koska    naisen pääsuunnasta eksyneen peniskateuden lähteestä saa  se tavattomasti käyttövoimaa.”  Jotain Freud kuitenkin ymmärsi naisen sielunelämästä, koska hän huomautti, että pikkutytön kiintymys äitiin on niin voimakas, että rakkauden kohteen siirtäminen isään on tuskallista ja vie paljon aikaa, ja suhde äitiin muuttuu kaksijakoiseksi.  Freud sanoo panneensa merkille, että huono suhde äitiin kertautuu myöhemmin suhteessa aviomieheen, vaikka nainen  olisi valinnut aviomiehen isänsä esikuvan mukaan.  Minun luullakseni huono suhde äitiin kertautuu myös naisen suhteessa muihin naisiin.

Nina Berberova saattoi tuntea Freudin kirjoituksia. Omaelämäkerrassaan Kursivointi minun hän kuvaa suhdetta äitiinsä kaksijakoiseksi. Siihen sisältyi sekä raivoa että rakkautta. Sen sijaan suhde isään oli yksijakoisen hyvä.  Säestäjättäressä hän ei käytä kertaakaan sanaa ’kateus’, mutta  kuvaa   tarkkanäköisesti Sonjan   ambivalenttia  ihailun ja  kateuden sekaista  suhdetta Maria  Travinaan.

Juri Oleša tuskin oli lukenut Freudia, mutta on hyvin perehtynyt miehisen kateuden olemukseen.  Hän kuvaa mainion ironisella tavalla Kavalerovin ”peniskateutta.” Kavalerov tarkkailee Andrei Babitševia löytääkseen hänen heikon kohtansa.   Babitšev suorittaa joka-aamuista voimisteluohjelmaansa. ”Hän on vyötäröön asti alasti, yllä trikookalsongit, joita kiinni pitämässä on yksi nappi vatsan keskikohdalla. […] Kun hän laskeutuu selälleen kaislamatolle ja alkaa  nostella vuorotellen jalkojaan,  nappi ei kestä. Nivuset paljastuvat. Hänen nivusensa ovat mahtavat. Pehmeäpunertava laikku. Pyhä soppi. Valioyksilön nivuset. Samanlaiset säämiskänhimmeät nivuset olen nähnyt urosantiloopilla. Hänen pelkkä katseensakin varmaan aiheuttaa lemmen väristyksiä tytöissä, hänen sihteereissään ja toimistoapulaisissaan.”

20. vuosisadan nainen

Nina Berberova kirjan  Kursivointi minun

kannessa

Etsin  Oblomovia Pietarin Suomen instituutin kirjastosta, mutta en  löytänyt. Sen sijaan löysin Ninan Berberovan Säestäjättären   Ihmettelin miten niin hyvä kirja ja  kirjailija on jäänyt minulta huomaamatta.  Toisaalta se ei ole ihme; venäläiset kirjailijat klassikoita lukuun ottamatta eivät ole olleet suomalaisen median  suosiossa.

Dmitri Lvovitš oli ”Oblomov,” maankuulun henkilöhahmon esikuva  oli Nina Berberovan  isovaari.  Hahmon luoja Ivan Gontšarov vieraili usein Ninan äidin isoisän luona.  Nina kertoo, että lapsena hän sekoitti, Dmitri Lvovitšin eli ”Oblomovin” ja Gontšarovin keskenään. ”Minusta tuntui, että Oblomov juuri oli se kirjailija, joka kävi talossamme ja oli kirjoittanut kuuluisan romaaninsa Dmitri Lvovitšista, josta oli tullut niin lihava koska oli laiska.”

 Kun hain Berberovasta tietoa netistä, sitä löytyi niukasti  suomenkielellä.   Kirjasammon  verkkosivulta  selvisi,  että  häneltä on  suomennettu Säestäjättären lisäksi omaelämäkerta Kursivointi minun  sekä   elämäkerta Tšaikovski: yksinäisen ihmisen tarina ( jo vuonna 1958). The New  York Timesin muistokirjoituksen  mukaan hänen omaelämäkertansa on  venäläisen emigranttikirjallisuuden klassikko, ja että  kriitikot  ovat verranneet  hänen  viiltävän   terävää   ja kirjoitustyyliään Turgenevin ja Tšehovin  tyyliin.

Nina Berberova syntyi Pietarissa vuonna 1901 varakkaaseen porvarisperheeseen.  Hänen isänsä toimi valtiovarainministeriössä tuloveroasiantuntijana ja kohosi valtioneuvokseksi.  Isä oli armenialainen, äiti oli venäläinen. Hän oli tilanomistajan tytär Tverin kuvernementista.   Katariina II oli lahjoittanut tilan (jonka alueeseen oli kuulunut kuusi kylää, runsaat viisituhatta hehtaaria metsää, suota ja kyntömaata) esi-isä Jurille, jolla ei ollut isännimeä, mutta jonka ”kunniamerkkien ja kihararullien” koristama  muotokuva  riippui   vierashuoneen sukugalleriassa. Kiinnostava sukusaaga: kenties isännimetön Juri oli yksi Katariina II monista rakastajista, joille hänellä oli tapana lahjoittaa maatiloja. Berberova ei sitä sano,  se on minun oletukseni,  .

 

Valintoja

Berberova kirjoittaa omaelämäkerrassaan, että ”tämä vuosisata jonka kanssa synnyin ja jonka kanssa vanhenen, on ainoa mahdollinen vuosisata minulle… Missä, milloin olisin voinut naisena, venäläisenä naisena, olla onnellisempi?” Hän oli vapaa elämään  missä ja miten haluaa,  vapaa  lukemaan  ja ajattelemaan mitä haluaa, vapaa kulkemaan missä haluaa toisin kuin  hänen äitinsä ja  ennen äitiä eläneet  naisten sukupolvet. Hän valitsi emigranttielämän. ”Nyt ymmärrän, etteivät kaikki päättäväiset ja peruuttamattomat tekoni 60 vuoden ajalta ole olleet tietoisen päättämisen tulosta. Lähtöni Venäjältä 1922 ei ollut sellainen, mutta miehitettyyn Ranskaan jääminen oli sellainen.”

Ensimmäisen päättäväisen valintansa hän teki yhdeksän- kymmenen iässä, kun hän päätti ruveta runoilijaksi harkittuaan ensin akrobaatin, luonnontieteilijän ja kansanperinteentutkijan uraa, mutta sitten hänen käsiinsä oli osunut Lermantovin runo Rukous.  Uran alku oli hänen mukaansa hieman kunniaton.  Hän  oli kopioinut runon  ja kirjoittanut   nimensä sen alle. Hänestä oli tuntunut kuin se olisi ollut hänen sepittämänsä.  Hän näytti runoa isällään, joka sanoi että se on plagiaatti ja selitti mitä tuo vaikea sana merkitsee. Nina myönsi kirjoittaneensa runon Lermantovin kanssa yhdessä, ei suinkaan plagioineensa.

 Minä samastun Ninan lapsuudenkokemuksiin, vaikka elin lapsuuteni erilaisessa maailmassa.  Nina häpesi lapsena melkein kaikkea, eniten rumia isovarpaitaan.  Myös minä häpesin kaikkea,  eniten peukaloitani.   Ja minäkin plagioin, en tosin runoa, vaan  tarinan isäni romaanista Kahden maailman rajalla ja  esitin sen omanani koulussa ns.  vapaan esiintymisen tunnilla.   En myöntänyt sitä plagiaatiksi, kun opettaja epäili, että en ole sepittänyt tarinaa itse.   Yhdeksänvuotiaalle ole vielä selvillä henkisen omaisuuden rajat, vaikka hän on jo tullut osittain tietoiseksi itsestään ja osin maailmastakin.

Teini-iässä Nina palvoi runoilijoita yhtä suurella intohimolla kuin myöhemmän ajan nuoret   rock- ja popmusiikin tähtiä.  Hänen jumaliaan  olivat  Anna  Ahmatova ja Aleksandr  Blok,  mutta  Puškin ei   kuulunut hänen jumalkuntaansa,  ehkä  siksi että   kaikki muut  jumaloivat  Puškinia.     Hän oli vähällä  pyörtyä, kun  hänet esiteltiin   kirjallisuusillan väliajalla  sekä  Ahmatovalle  ja  Blokille ”Olin niin kiihtynyt ja jännittynyt, tajusin niin selvästi oman mitättömyyteni, että olisin halunnut juosta karkuun… Sumu sakeni ja peitti hetkeksi kaiken ympärilläni, siihen  hukkuivat Blokin liikkumattomat ja surumieliset kasvot,” hän  muisteli  lähes viidenkymmenen vuoden kuluttua   nuoruutensa    merkittävintä  tapaamista.  Hän oli murheen murtama, kun hän viiden vuoden kuluttua luki ilmoituksen Blokin kuolemasta: ”Äkillinen vihlova orpouden tunne valtasi minut, koskaan myöhemmin en ole sellaista kokenut… Kyynelet tulvivat silmiini.” Seuraavana vuonna hän  ryhtyi kirjoittamaan ranskaksi  kirjaa    Aleksandre Blok et  son temps (Aleksandr Blok ja hänen aikansa).  Se ilmestyi 25 vuoden kuluttua.

 Nina  oli  19-vuotias, kun   hän  pääsi Petrogradin (ent. Pietarin) Runoilijaliitton jäseneksi ja alkoi käydä Runokillan maanantai-illan kokouksissa, joihin osallistuivat 1900-luvun venäläisen kirjallisuuden merkittävät nimet Anna Ahmatovasta, Jevgeni Zamjatinista  (= Eugen Samjatin) ja  Mihail Zoštšenkosta alkaen. 

 Runoilijaliiton puheenjohtaja Nikolai Gumiljov (Anna Ahmatovan) ex-aviomies) oli hyväksynyt hänet runonäytteiden perusteella liittoon. 

 Gumiljovin runot olivat tehneet  Ninaan kolmetoistavuotiaana  niin suuren vaikutuksen, että hän  oli osannut  Gumijovin runoja ulkoa.     Mutta ensitapaaminen  ei sujunut hyvin.  Gumiljov ilmoitti tärkeän näköisenä tehneensä Ahmatovin ja Mandelstamin. ”Nyt olen tekemässä Otsupia. Voin, mikäli haluan, tehdä teidätkin.” Gumiljov halusi tehdä Ninaan vaikutuksen, mutta valitsi väärän lähestymistavan.   Hän silitti Ninan kättä ja pyysi häntä kävelylle.  Nina oli kiusaantunut. Hankala tilanne nuorelle naiselle - vanhempi, vaikutusvaltainen mies kosiskelee, miten selviytyä tilanteesta loukkaamatta miestä? Nina suostui treffeille.   Ehkä häntä  kaikesta huolimatta imarteli, että kuuluisa runoilija  oli kiinnostunut hänestä.   Seuraavat tapaamiset olivat yhtä epäonnistuneita. Gumiljov ärsytti häntä. Viimeisen tapaamisen jälkeen hän päätti olla tapaamatta Gumiljovia.   Päätös piti, sillä kohtalo (= maan poliittinen tilanne) puuttui peliin. Gumiljov pidätettiin ja teloitettiin vastavallankumouksellisena  elokuussa 1921.

 Gumiljovin teloituksen alkoi älymystön maastapako.  Ensin lähti Gorki, sitten Belyi  ja Ehrenburg.    Nina Berberova lähti kesäkuussa 1922 Vladislav Hodasevitšin  kanssa.  Hodasevitš oli häntä viistoista vuotta vanhempi tunnustusta saanut runoilija, jota Nabokov ylisti 1960- luvulla ”suurimmaksi venäläiseksi runoilijaksi, jonka  kahdeskymmenes vuosisata on toistaiseksi tuottanut”.   ”Minun valintani oli hän, minun päätökseni oli kulkea hänen mukanaan. Nyt voi sanoa että me pelastimme toisemme,”  Berberova  kirjoittaa.

Emigranttielämää

 Berberova ja Hodasevitš  päättivät pysyä yhdessä ja säilyä ehjinä.   He muuttivat ensin Berliiniin, jossa oli suuri venäläisten emigranttien siirtokunta. He kuuluivat Maksim Gorkin lähipiiriin ja asuivat useaan otteeseen  hänen luonaan. Kolmen vuoden aikana heillä kaiken 42 osoitetta, kunnes he asettuivat asumaan Pariisiin vuonna 1925.  ” Ja minä  kuljin luottavaisena  hänen   perässään kuin kalaa kantava  Tobias.”  Renessanssitaiteen kalaa kantava Tobias ja arkkienkeli Rafael   oli

Berberovan rakkain  aihe,   jota  monet sen ajan   taiteilijat olivat maalanneet. ”Useimmiten Tobias on pieni ja vakava ja astuu valtavan, tiettyyn päämäärään kiirehtivän, ei vain huvikseen kävelevän enkelin kanssa,  jolla on paljaat lihaksikkaat jalat ja  sivulle taipunut isovarvas.”

Tizian. Arkkienkeli  Rafael ja  Tobias

 Heille myönnettiin Nansenin passi (vastaa nykyisistä muukalaispassia).  Se merkitsi, että he eivät saaneet vakinaista työpaikka. He saivat työtä vain urakkapalkalla, vapaiden ammattien edustajina. Hodasevitš toimitti sosiaalivallankumouksellisten Dni-lehden kirjallisuusosastoa. Berberova kirjoitti pakinoita venäjänkielisiin emigranttilehtiin.   Pakinoista tuli frangeja harvoin ja vähän.  Rahapulassa Berbrova alkoi pujotella helmiä. Sillä ansaitsi enemmän kuin ristipistojen kirjailulla, mistä sai vain 60 sentimeä tunnissa.

Heidän ympärillään kuohui ”villi ja vapaa” 1920-luku. Vanha sukupolvi eli viimeisiä aikoja, uusi sukupolvi taisteli ” kubismin, dadaismin, antiakateemisuuden, Braquen ja Picasson, Djagilevin balettien, surrealistien, uuden teatterin ja  Stravinskin musiikin sekä kirjailijoiden itsetunnustusten puolesta fiktiota vastaan,  kuten Berberova kirjoittaa. Mutta Hodasevitš oli epätoivoinen. Hän sanoi, että ei voi elää kirjoittamatta, mutta Pariisissa hän ei  voi  elää  eikä kirjoittaa. Hän voi kirjoittaa vain Venäjällä, mutta hän ei voi palata sinne, koska oli  ”karkotettu runoilija. ” Hän tiesi, että Gorkin luo ei  ollut enää paluuta,  sillä  Gorki oli tekemässä   lähtöä  Neuvostoliittoon. Hodasevitš pyysi Berberovaa kuolemaan kanssaan.

 Berberova kuvaa noita aikoja seuraavasti: ”En voi jättää  Hodasevitšia  tuntia pitemmäksi  aikaa: hän saattaa hypätä ikkunasta tai avata kaasuhanan. En voi aloittaa opiskelua, siihen ei ennen kaikkea ole rahaa. Mielessäni ei kangastele Sorbonne, mutta olen sitä mieltä, että minun olisi hyvä opiskella ammattitaitoiseksi latojaksi. Hodasevitš  nousee ylös myöhään, mikäli nousee ollenkaan […] Hän herättää minut usein yöllä: laitetaanko teetä kahvia, juodaanko teetä, jutellaanko […] Ja kun hän torkahti olkapäätäni vasten,  kuin Tobias enkelin olkapäätä vasten, olisin halunnut ottaa  itselleni kaikki hänen painajaisensa, jotka saivat hänet huutamaan öisin.”  

 Alun epätoivon jälkeen pakolaiselämä Pariisissa alkoi jotenkuten sujua, Hodasevitš sai vakituisen työpaikan eräästä emigranttilehdestä ja  Berberova teki  töitä salaa kahdelle  emigranttilehdelle.  Heillä oli tuloja yhteensä noin 40 frangia  viikossa.   Vuokran ja jokapäiväisten ruokamenojen jälkeen he saattoivat istua koko illan yhden cafe de crèmen ääressä Rotondossa, Selectissä tai Coupolessa puhumassa kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Mutta paikka hampaaseen tai uusi talvitakki ”tiesivät kotibudjettiimme vajausta, jota ei voinut paikata millään muulla kuin liikkumalla viikkokausia kaupungilla jalan.”

 Heidän liittonsa kesti kymmenen vuotta.  Berberovan mukaan suhteesta puuttui kokonaan keskinäinen kilpailu ”…että minä joskus voisin yltää hänen tasolleen; se on kiistaton elämämme fakta. Kuljen hänen perässään kuin japanilaiset naiset elokuvissa askeleen päässä miehen takana ja olen onnellinen kulkiessani askeleen hänen takanaan,” Berberova kirjoitti. Hän täytti kolmekymmentä vuotta eikä ollut enää yhtä nöyrä. Hän lähti Hodasevitšin luota. Ennen lähtöään hän keitti Hodasevitšille borssikeittoa kolmeksi päiväksi ja parsi kaikki hänen sukkansa. He pysyivät ystävinä Hodasevitšin kuolemaan asti .  He tapasivat kerran pari viikossa, kävivät kellariravintola Georges V:ssä tai Hodasevitš tuli Berberovan luo syömään, minkä jälkeen he menivät pelaamaan biljardia kulmakuppilaan. Kun Hodasevitš ilmoitti menevänsä naimisiin pietarinjuutalaisen Olgan kanssa, Berberova riemuitsi.

Minä itse ja muut

 Berberovan mukaan omaelämäkerta on kertomus itsestä, muistelmat kertomus muista.   Hän ilmoittaa elämäkertansa alussa, että tämä kirja ei ole muistelmateos, vaan avoimen itsekäs omaelämäkerta. ”Tämä kirja on minun elämäntarinani, yritys kertoa elämäni kronologisessa järjestyksessä ja paljastaa sen tarkoitus.”  Hän kirjoittaa sekä itsestään että muista, eikä yritäkään olla  objektiivinen. Tarkkasilmäinen hän kyllä on, onneksi kirjalle!    Kiinnostavia ovat hänen muistelunsa kohtaamisista venäläisten 1900-luvun kirjailijoiden kanssa. Heitä olivat mm. Ahmatova, Belyi, Bunin, Gorki, Nabokov, Pasternak, Tsvetajeva ja  Zamjatin  He   kaikki  ovat niitä  joiden teokset   ovat tehneet minuun vaikutuksen  elämäni eri vaiheissa.

 Belyi ja Pasternak kävivät lähes päivittäin Berberovan ja Hodasevitšin luona emigraation ensimmäisinä kuukausina.  Belyi oli rasittava vieras, sillä Berberovan mukaan hän kävi melkein joka ilta läpi koko ihmissuhteidensa skaalan, joka alkoi kyynelissä: ”Säälikää minua!” ja päättyi nyrkiniskuun pöytää vasten: ”Kiroan teidät kaikki!”  Mutta ”hänen neroutensa voima oli sellainen, että huolimatta hänen rasittavista järjettömyyksistään, jokailtaisesta juopottelustaan, petturuudestaan, hysteerisestä melskaamisesta menneisyytensä kanssa, joka ei millään tahtonut palaa loppuun, huolimatta kaikista ”avohaavoista” ja ”märkähaavoista”, jokainen tapaaminen hänen kanssaan oli elämää valaiseva ja rikastuttava tapahtuma,” Berberova muistelee. Pasternak oli hänelle  etäisempi, ei varmaankaan juonut ja riehunut eikä ollut muutenkaan hankala , koska   hänen mieleensä  oli jäänyt vain, että  hän vaikutti lahjakkaalta, mutta kypsymättömältä  runoilijalta,  jonka  runoista nousivat  helposti   esiin sanat ”kevät”, ”kesä”, ”syksy”, ”talvi”, ”syksyn lehdet”, ”yksinäisyys”, ”meri”, aivan kuin hän  olisi kirjoittanut runoja annetuista aiheista.

 Berberova kirjoittaa laajasti Maksim Gorkista, jolla oli erityissija  hänen elämässään. Gorki ei kiinnostanut häntä kirjailijana, hän tunnustaa ja jatkaa: ”Gorkin elämä ja kuolema olivat ja ovat minulle sellaisen ihmisen elämä ja kuolema, jonka kanssa asuin saman katon alla kolme vuotta, jonka näin terveenä ja sairaana, iloisena ja  kiukkuisena, heikkoudessaan ja voimassaan.”   Tosin  he  eivät he eivät niiden vuosien aikana aina asuneet saman katon alla.     Syksyllä 1924 Gorki muutti Sorrentoon ja kutsui Berberovan ja Hodasevitšin luokseen asumaan. Hän kunnioitti Hodasevitšia, oli syvästi kiintynyt häneen, rakasti häntä runoilijana ja tarvitsi häntä ystävänä, vaikka kirjailijoina he olivat kaukana toisistaan, Kotioloissa Gorki oli rauhallinen, laajasydäminen, joskus lämmin, aina hyväntahtoinen kaikkia kohtaan.  Hän suhtautui rohkaisevasti Berberovaan, antoi isällisiä neuvoja: ”Työskennelkää, älkää pitäkö kiirettä julkaisemisen kanssa, opiskelkaa!” ja liikuttui kyyneliin, kun tämä luki hänelle runojaan. 

 Berberovan mukaan Gorki ei pitänyt köyhyydestä eikä venäläisestä proosasta, toisin kuin venäläisestä  runoudesta. Dostojevskia hän vihasi, Gogolia  halveksi, Turgenevia pilkkasi, Tolstoi herätti hänessä  piinaavaa ja paniikinomaista levottomuutta. Buninia kohtaan hän tunsi loputonta uteliaisuutta. Hän ei koskaan unohtanut, että oli olemassa Bunin, joka asuu Pariisissa, vihaa neuvostovaltaa ja Gorkia sen mukana, elää köyhyydessä, mutta kirjoittaa ihmeellisiä kirjoja.  

Berberova ja Hodasevitš viettivät kaksi talvea Gorkin luona Sorrentossa.   Berberova toimitti Gorkin pojan Maksimin kanssa lehteä, jossa ilmestyi hänen ensimmäinen proosateoksensa Kirjeromaani.  Hodasevitš kirjoitti metafyysisiä runoja ja Gorki viimeisteli Artamonovien tarinaa, jota hän luki heille ääneen iltaisin ”eikä ujostellut itkeä oman teoksensa vaikutuksesta heidän läsnäollessaan,” kuten Berberova muistaa. Hänen mukaansa  Gorkin Saksaan tulon ja  Artamonovien tarinan väliset vuodet 1921 -1925, jolloin hän asui  Saksassa, Tšekkoslovakiassa ja Italiassa  olivat hänen kirjailijauransa parhaat. Hän pursui luovaa voimaa, kirjoitti vapautuneesti, tasapainoisesti ja innoittuneesti ja vähät välitti siitä millaista hyötyä hänen kirjoituksistaan on tulevalle kommunismille.  ”Hän kirjoitti kuin itselleen seitsemän tai kahdeksan suurta kertomusta:  unikertomuksia, näkykertomuksia, hulluuskertomuksia …  Sorrento oli viimeinen paikka missä Gorki oli riippumaton ja kirjoitti vapaasti mitä halusi, ” Berberova arvioi.  (Ja minä huokaan: voi että en osaa venäjää, totta totisesti haluaisin lukea  Gorkin  uni- ja hulluuskertomuksia!)

 1920-luvulla kiinnostus Gorkin kirjoja kohtaan laimeni  lännessä ja   häntä alkoi kalvaa pelko, että hänen unohdetaan kirjailijana. Ei mitenkään harvinainen pelko kirjailijoilla nykymaailmassakaan. Sitäkin tavanomaisempaa se oli emigranttikirjailijoilla. Berberova  muistelee  tavanneensa elämänsä aikana  kykyjä, melkein voi sanoa neroja,   jotka olivat  onnettomia,  sairastelevia, vaikeita ihmisiä ja  joiden elämä  oli pirstaleina.  Hän kirjoittaa: Kaikkeen sekoittui ”meitä ei lueta”, ”meitä ei kuunnella”, ”meitä ei ymmärretä”, ”ei ole rahaa”, ”ei ole lukijakuntaa.”  Vankila tai karkotus uhkasi. En voi kuvitella mitään onnettomampaa, alakuloisempaa, surullisempaa.

 Gorkin pelko lukijoiden menetyksestä kasvoi ja hän ryhtyi suunnittelemaan paluuta kotimaahan.  Hän uskoi vilpittömästi ( kun ei nähnyt maan todellista tilannetta Länsi-Euroopasta käsin, mikä on minun oletukseni), että Neuvostoliitossa kirjailijat ovat onnellisemmassa asemassa kuin porvarillisissa maissa, että nuoria kykyjä on satoja ja että vanhat kirjailijat työskentelevät hedelmällisemmin kuin ennen vallankumousta.  Hän uskoi, että vain Neuvostoliitossa hän voisi pelastua unohdukselta, yksinäisyydeltä ja puutteelta. Hän palasi sinne lopullisesti vuonna 1933.  Paluu oli kohtalokas, hän kuoli vain kolmen vuoden kuluttua, samana vuonna jona Moskovassa alkoivat suuret oikeudenkäynnit älymystöä vastaan..  Virallisen tiedon mukaan hän kuoli tuberkuloosiin, mutta joidenkin tietolähteiden mukaan salainen poliisi olisi myrkyttänyt hänen, kun taas Berberovan kuulemien kertomusten mukaan hänen tuberkuloosinsa oli pahentunut Moskovassa. Kenties maan henkinen ilmapiirikin heikensi hänen terveydentilaansa (taas minun oletukseni).  Hän oli anonut ulkomaanpassia terveydellisten syiden takia, mutta anomus oli evätty. Totuutta hänen kuolemastaan saadaan tuskin koskaan selville.

Laiton  maahanmuuttaja

 Berberova sanoo kuoriutuneensa munasta kerran neljännesvuosisadassa. Ensin syntyessään, sen jälkeen vuonna  1925,  jolloin hän  muutti Hodasevitšin  kanssa Gorkin siipien suojasta Pariisiin, ja  sitten  vuonna  1950, jolloin  hän  ja  lähti   Yhdysvaltoihin.  Se muutto  oli hänen sanoin: ”tärkein, harkituin ja vaikein valinta,  jonka olen koskaan elämässäni tehnyt”. 

 Muuttoon oli monta syytä. Kirjallinen mikrokosmos jossa hän oli elänyt neljännesvuosisadan, oli sodan jälkeen hajonnut, Ranskan älyllinen ja henkinen ilmapiiri oli ristiriitainen ja   avioliitto N.V.M:n kanssa (taidemaalari Nikolai Vasilevitš Makejev) oli päättynyt. Hänessä yhdistyi minulle, minussa hänelle kaikki se, mitä meiltä oli puuttunut  muissa rakkaussuhteissamme. Meidän onneamme olisi saattanut kestää hyvin kauan (eikä vain kymmentä vuotta), mikäli ei   ollut sattunut sellaista   mikä sattui:  yllättävää kaksintaistelua välillämme, ottelua kolmannen ihmisen vuoksi, joka nousi tuon taistelun aiheuttajaksi ja kohteeksi tahallaan ja tietoisesti…  Olin maksanut niin kovan hinnan, että olin valmis  heittämään kaiken sikseen ja lähtemään minne tahansa,

 Hän oli lähtiessään 49-vuotias (parhaassa iässä, mikäli aikoo muuttaa elämänsä suuntaa ennen kuin se on liian myöhäistä). Hän ei osannut englantia eikä hänellä ollut kuin 75 dollaria, kun hän saapui New Yorkiin, mutta hän ei pelännyt. Hän sanoo olleensa utelias  ja innostunut. Hänelle ei myönnetty maahantuloviisumia, koska venäläisten kiintiö oli täynnä.  Hän ei halua kertoa miten sai vakinaisen asumisoikeuden Yhdysvaltoihin, vaan kehottaa lukijaa  tutustumaan Kafkan Oikeusjuttuun tai Mennottin oopperaan Konsuli. Hän sanoo, että hänen tarinansa on kirjoitettu, joten sen toistaminen  olisi turhaa. Harmillista, sillä minä olisin mielelläni lukenut hänen kokemuksistaan laittomana maahanmuuttajana.  Hän toteaa vain, että hänen laiton asemansa Yhdysvalloissa ratkesi, vasta neljän vuoden kuluttua kun hän meni naimisiin.

 Hän ei mainitse miehensä nimeä eikä kerro mitään avioliitosta, joka päättyi virallisesti 1983.  Omaelämäkerran henkilöhakemistossa miehen nimi kuitenkin esiintyy. Hän oli George Kotševitski, muusikko ja musiikkipedagogi.  Berberova selventää toisessa yhteydessä miksi ei kerro kaikkea. ”Kirjoitan saagaa omasta elämästäni ja olen siinä vapaa tekemään niin kuin tahdon. Voin paljastaa salaisuuksia ja pitää niitä omana tietonani, voin puhua itsestäni, puhua muista, olla puhumatta mistään…”

Ollakseen  laiton maahanmuuttaja Berberova menestyi hyvin Yhdysvalloissa, vaikka  ensimmäiset seitsemän  vuotta olivat  olleet vaikeita.  Hän ei kuulunut ”rautaesirippuemigrantteihin,” jotka ”toivat mukanaan kokoonpantavan, kannettavan, ruostumattoman rautaesirippunsa ja ripustivat sen itsensä ja läntisen maailman väliin.” Työpaikat olivat vaihtuneet usein, hänellä oli noiden vuosien aikana ainakin seitsemän ammattia, mm. osoitekoneen käyttäjänä, Voice of American venäjänkielisenä kuuluttajana ja varakkaan Mrs. Toomin yksityissihteerinä. Hän toimitti New Yorkissa ilmestyvää venäjänkielistä aikakauslehteä,  editoi kirjoja Chekhov Publishing Houselle ja opiskeli öisin  englantia.   Vuonna 1958 hän muutti Connecticutiin ja alkoi luennoida Yalen yliopistossa 1900-luvun venäläisestä kirjallisuudesta. Seuraavana vuonna hän sai Yhdysvaltain kansalaisuuden ja neljän vuoden kuluttua hän siirtyi Princetonin yliopistoon, jossa opetti Venäjän kirjallisuutta, kunnes pääsi eläkkeelle 70-vuotiaana, minkä jälkeen hän toimi vierailevana luennoitsijana useassa yliopistossa, kirjoitti ja mikä parasta opetteli kahdeksankymppisenä käyttämään tietokonetta.   Koskaan ei ole liian myöhäistä!   Vanhoilla päivillään hänestä tuli kuuluisa kirjailija Ranskassa, kun hänen tuotantoaan alettiin kääntää ranskaksi 1980-luvulla. Entinen kustannusvirkailija Jacqueline Onassis Kennedy, joka oli ranskankielentaitoinen, löysi hänen kirjansa ja lanseerasi  ne  Yhdysvaltoihin. 

Paras asia minkä Berberova sanoo oppineensa Yhdysvalloissa, on  se että hän oppi nauramaan itselleen. ”Viisaat ihmiset eivät suhtaudu täällä itseensä turhan vakavasti,” hän toteaa.  Hän  kirjoitti  omaelämäkertansa  vuosina 1960-1966, jolloin  hän ei   ollut vielä kuuluisa eikä tiennyt mitä elämä toisi tulleessaan.  Kirjan viimeisellä sivulla hän sanoo, että on kuoriutunut neljännen kerran. ”Tämän viimeisen syntymän jälkeen edessäni on  s a l a i s u u k s i e n  o d o- t u s,  koska kaiken  ilmiselvän olen jo käyttänyt eikä elämässä ole elämättä jääneitä puolia jäljellä. Salaisuudet taas ovat minun tietoisuuteni vielä suljetulla alueella. Ne eivät liity mihinkään ulkoiseen vaan siihen mikä on minua itseäni ja olemassaoloani ja on o l l u t  a i n a. Salaisuuksien odotus  valmistautumista viimeiseen, tuntemattomaan kokeeseen, johon olen jo kauan sitten antanut suostumukseni ja joka ei ole pelottava jo yksin siitä syystä että se on väistämätön.”  Hän sai pitkän valmistautumisajan, sillä  kuoli  lähes kolmenkymmenen vuoden kuluttua vuonna  1993. 

Alistumisesta

 Seitsemäs päivä joulukuuta vuosi sitten  ilmestyi  Ranskassa Michel Houellebecqin  romaani   Submission (Alistuminen,  suomentanut Lotta  Toivanen).   Samana päivänä  islamistiterroristit tappoivat  kaksitoista  Charlie Hebdon  työntekijää.   Vastailmestyneen lehden kannessa oli Houellebecqin  pilakuva ja  hänen  ennustuksensa, että  hän menettää hampaansa vuonna  2015  ja osallistuu    ramadaniin  vuonna 2022.

Tuo traaginen ilmestymispäivä  tuli  mieleeni  joulukuun   7. päivän aamuna,   kun  otin   kirjan käteeni   ja huomasin että  sehän on ollut kohta  kuukauden lainassa,  enkä ole vieläkään  kirjoittanut  aikomaani   pientä blogijuttua. 

Entä jos...?

Kirjan tarina on yksinkertainen: mitä tapahtuisi jos Ranskan presidentinvaalit voittaisi vuonna  2022  Muslimiveljeskunnan  ehdokas  Mohammed  Ben Abbas,  Marine Le Penin  vastaehdokas.  Maassa alkaisi islamisaatio.  Paris - Sorbonne III -yliopiston professorit kääntyisivät yksi toisensa jälkeen islaminuskoon saadakseen pitää virkansa.

Kirjan minäkertoja François on Sorbonnen professori. Hän on väitellyt tohtoriksi kirjailija J. K. Huysmansin tuotannosta (väitöskirjan nimi: Joris-Karl Hyusmans eli ulostulo tunnelista).  Hänen juutalainen tyttöystävänsä Miriam pakenee islamisaatiota vanhempiensa kanssa Israeliin, ja hän itse  pakenee  luostariin, jossa  Huysmans  eli aikoinaan  maallikkojäsenenä.  Mutta katolilainen luostarielämä ei innosta Françoisia.  Lopulta hän kääntyy islaminuskoon ja palaa yliopistovirkaansa ajatellen toiveikkaana, että saisi mahdollisuuden uuteen elämään eikä hänen tarvitsisi katua mitään.

Kirjailijan läsnäolo

Syy, miksi päätin kirjoittaa  Alistumisesta,  ei liity   terrorismiin, islamisaatioon eikä  islaminuskoon, vaan  siihen  mitä Houellebecq  kirjoittaa romaaninsa  alussa kirjallisuudesta. Seuraa pitkä sitaatti, jonka jokaisen sanan allekirjoitan:

”… vain kirjallisuus voi antaa kokemuksen yhteydestä toisen ihmisen mieleen, kaikkeen tuossa mielessä, sen heikkouksiin ja vahvuuksiin, oikkuihin ja rajoituksiin, uskomuksiin ja pakkomielteisiin, kaikkeen mikä koskettaa, kiinnostaa, kiihottaa ja kuvottaa. Vain kirjallisuuden kautta voi olla yhteydessä vainajan mieleen suoremmin, syvällisemmin ja perinpohjaisemmin kuin keskustelussa ystävän kanssa. Oli ystävyys miten syvällistä ja pitkäaikaista hyvänsä, ei ihminen puhuessaan koskaan avaudu yhtä perinpohjaisesti kuin tyhjän paperiarkin edessä, silloin kun hän osoittaa sanansa tuntemattomalle vastaanottajalle.  Kirjallisuudesta puhuttaessa tyylin kauneus ja lauseiden sointi ovat toki tärkeitä, eikä kirjailijan pohdintojen syvällisyyttä ja ajatusten omintakeisuutta sovi väheksyä. Kirjailija on silti ennen muuta kirjoissaan läsnä oleva inhimillinen olento. Ei loppujen lopuksi ole niin tärkeää, kirjoittaako hän hyvin vai huonosti, olennaista on että hän kirjoittaa, ja on kirjoissaan  oikeasti läsnä…”

Minulle  Houellebecq on  ensimmäisestä  suomeksi  ilmestyneestä kirjastaan lähtien  ollut  aidosti läsnäoleva kirjailija,  hänen  sanojaan käyttäen ” kirjoittaja, jonka seuraan  haluamme palata, jonka kanssa haluamme viettää aikaa.”    Ranskalaisessa kirjallisuudessa kauan ennen häntä näitä kirjailijoita minulle olivat André Gide ja Samuel Beckett nuoruusvuosinani.   Uuden aallon romaanikirjoittajiin en saanut samanlaista kosketusta, vaikka luinkin heitä kiinnostuneena.   Houellebecq. Minua miellyttää hänessä se, että hän on kaikkine pakkomielteineen ja tunteineen läsnä, mutta ei päällekäyvästi.   Kontakti lukijaan on suora ja konstailematon, joskus liiankin suora(puheinen) päätellen siitä kohusta minkä  hänen  kirjansa mediassa herättävät.

Kirjailijan alistuminen

Paris Reviewin haastattelussa 2.1.2015  Houellebecq kertoo, että  hän  kirjoitti  romaanin  ensimmäisen osan  käytännössä yhdeltä istumalta, koska  oli helppoa kuvitella itsensä   kirjallisuuden opiskelijana, joka  löytää Huysmansista ystävän ja omistaa elämänsä hänen tuotannolleen.  Houellebecq löysi Hyusmansin vasta 35-vuotiaana. François ei ole omakuva, vaan projektio siitä mikä hänestä olisi voinut tulla, jos hän olisi lukenut Huysmansia nuorena.   Hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa romaani siitä miten François kääntyy katoliseen uskoon idolinsa Huysmanin jalanjäljissä.  Romaanin nimi oli alun perin La Conversion (Kääntymys), mutta hän ei pystynytkään  kirjoittamaan  Françoisin  kääntymystä, ja  niin  nimi  muuttui   Soumissioniksi  (Alistumiseksi),   mikä tarkoittaa al-islāmia  eli alistumista jumalalle.

Houellebecqin mukaan Alistumisen avainkohtaus tapahtuu Rocamadourin  Mustan madonnan  äärellä Neitsyt Marian  kappelissa.  François on haaveillut pitkiä  madonnan luona ja miettinyt  Huysmansin  kääntymystä  katolilaisuuteen.  Madonnasta on virrannut hengellistä voimaa, mutta kun François käy ennen Pariisin  palaamista viimeisen kerran Neitsyt Marian kappelissa, hän tuntee menettävänsä  yhteyden mustaan madonnaan.  ”Puoli tuntia myöhemmin, pyhän hengen lopullisesti hylättyä minut, nousin jalkeille, laskeuduin portaat murhemielin ja raahasin rappeutuneen, katoavaisen ruumiini pysäköintialueelle.” 

Rocamadourin Musta madonna

Uskonnon idea

Houellebecq kertoo Paris Reviewin haastattelussa, että monissa hänen kirjoissaan on uskonnon idea mukana tavalla tai toisella. Hän on sitä mieltä, että uskonnon paluu ei ole vain iskulause, vaan todellisuutta.  Hänestä ihmisillä on todellinen jumalyhteyden tarve, heille kääntyminen uskoon on toivon merkki, ei uhka.  Se merkitsee, että ihmiset pyrkivät uudenlaiseen yhteiskuntaan, Houllecq sanoo ja lisää että islam on tulevaisuuden kuva.

Ehkä  Houellebecqin   uudenvuodenennustus, että vuonna 2022 hän viettää  ramadania,  ei ollutkaan provokaatio, millaisena  moni sen luki.  Ehkä islamin usko on hänelle todella ulostulo tunnelista, sillä niin suuri on hänen inhonsa länsimaista hedonistista kulutuskulttuuria kohtaan.    Tuleeko hänestä sunni- tai shiiamuslimi tai kenties suufilainen?  Toivon, että viime mainittu, koska itse aikoinani innostuin suufilaisuudesta.  Jään odottamaan suurella mielenkiinnolla hänen seuraavaa romaaniaan

PS. Olen kirjoittanut Houellebecqista  tässä  blogissa  aikaisemmin  kolme juttua:

Keskiluokan Zarathustra

Todellista sinkkuelämää

Syksyn satoa

Pakolaiskirjallisuutta

 Vasemmanpuoleinen kirja Pietarin valot ilmestyi vuonna 1958 suomeksi, ja vuonna 2014 venäjäksi valkovenäläisen Jakub Lapatkan kääntämänä. Se on ajankohtainen  teos -   tositarina syistä, jotka  särkevät  13-vuotiaan  pojan  maailman ja  ajavat hänen perheensä maanpakoon.  Se  olisi hyödyllistä luettavaa kaikille  niille   miehille, jotka   dissaavat  turvapaikanhakijoita  ja heittelevät  polttopulloja    pakolaisten  vastaanottokeskuksiin. (Mutta osaavatko  nuo miehet lukea?)

 Oikealla oleva  kirja on   Me sankarit  on isäni Juhani Konkan esikoisromaani, jonka hän julkaisi 25-vuotiaana salanimellä  Urho Torikka.  Tänä  syksynä ( 2015)  se ilmestyi  Pietarissa venäjäksi Lapatkan käännöksenä.   Se perustuu isäni päiväkirjaan Aunuksen  sotaretkeltä, johon  hän osallistui alle 20-vuotiaana.  Samanlaista todellisuutta elävät lukemattomat  nuoret miehet nykyään Syyriassa.  Historia toistaa itseään, ikävä kyllä. Siksi jotkut  kirjat ovat  yhä uudelleen ajankohtaisia.