lauantaina, marraskuuta 12, 2011

Muuan rakastunut mies

Saksan  kansallisrunoilija, salaneuvos  Goethe  maalari  Johan  Joseph Schmellerin  ikuistamana vuonna  1825. Goethe  täytti sinä vuonna   76 vuotta. ( Lähde:  Harenburg Literatur  Tageskalender). Komea, suoraselkäinen   mies,  sydämeltään ikuinen nuori.   "Nerokkaat luonteet kokevat  nuoruuden yhä  uudestaan ja uudestaan, tavalliset ihmiset ovat  vain kerran nuoria," hän kehui itseään vanhoilla päivillään.

Martin Walser  kirjoitti   Goethen  viimeisestä  rakkaudesta romaanin  Muuan rakastava mies ( suom. Otto Lappalainen,  Lurra Editions, 2011).  Kirja on viehättävän vanhanaikainen  ulkoasua myöten.  Sivujen välissä on ohut  punainen nauha, jota voi  käyttää  kirjanmerkkinä. Sellaisia  nauhoja ei  nykykirjoissa enää  näe, eivät ne  sopisi tyyliin.   Käytännöllisiä ne kyllä olisivat, koska  ne eivät putoile  sivujen välistä kuten irtokirjanmerkit.

 Goethen  viimeinen rakkaus oli  19-vuotias  Ulrike  von  Levetzow.    Hän  tunsi tytön entuudestaan  -  hän  kuului tytön  äidin  Amelien ihailijapiiriin.    Rakkaus syttyi  Marienbadin kylpylässä  kesällä  1823 ja  kohta  siitä  tiesi  koko  Saksa.  Goethe oli oman aikansa superjulkkis. Walserin mukaan Goethe oli turhamainen mies: " Hän nautti katseista, supisemaan  kumartuneista päistä, ja piti aina huolen, että Ulrike ja hän puhuivat keskenään." 

 Ulrike  ei   rakastunut Goetheen, mutta häntä  imarteli kuuluisan  miehen seura.  Walserin romaanissa  hänen  seurustelunsa Goethen kanssa   on  sosiaalisesta  peliä,  kurtiseeramista, leikkiä ja ajanvietettä.   Hän  on  rakkauden kohde,  yksi monista  Goethen  pitkän elämän  aikana.   Goethe rakastui joka seitsemäs  vuosi. Oli   melkoisen sattumanvaraista kehen   hänen rakkautensa   kiinnittyi, kun hän  oli luomisen ja  rakastumisen tilassa.   Rakkaus palveli  hänen runouttaan muuta tarkoitusta  sillä ei ollut. Kun  luomisvaihe oli ohi,  rakkaus haihtui. 


 Goethe  kosi Ulrikea. Puhemiehenä  toimi  Weimarin suurherttua.  Äiti-Amielella tuskin oli mitään kuuluisaa sulhasmiestä vastaan, mutta Ulrike empi ja antoi lopulta rukkaset. Seurustelusuhde  kesti 49 päivää ja sen seurauksena  syntyi  Marienbadin elegia, Goethen jäähyväiset rakkaudelle.  "Milloinkaan ennen ei pidättyvä runoilija ole kirjoittanut tällaisia säkeitä [...] Kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana ei tunteva ihminen, suuri  lyyrikko kenties ole ollut koskaan hänessä elävämpi kuin tällä unohtumattomalla hetkellä, tässä elämänsä merkillisessä käännekohdassa," hehkuttaa Stefan Zweig  Goethen elegian syntyä kirjassaan  Ihmiskunnan  tähtihetkiä

Marienbadin  elegia sisältyy kokonaisuudessaan Walserin romaaniin.  Otto Lappalainen on  ollut  mahdottoman tehtävän  edessä, kun on  joutunut  suomentamaan elegian.  Loppusoinnut kyllä rimmaavat, mutta Goethen intohimo ja kaipaus  ovat  kadonneet.  Elegia on vain kalpea aavistus  siitä mitä  Zweig ylistää Goethen "elämänpuun ihanaksi lehdeksi, jossa ei  vielä parinsadan vuoden kuluttuakaan ole jälkeäkään lakastumisesta ja  tummumisesta."   Mahtaako  Suomesta  edes löytyä  nykyään runoilijaa, joka  osasi kääntää Goethea  kadottamatta  tunnetta?

Nostan    hattua (symbolisesti) Lappalaisen  käännösyritykselle ja  Lurra Ediotinsille,   joka   on ottanut   kustannusohjelmaansa   Walserin  kirjan,  niin vailla mediaseksikyyttä kuin se onkin.  Tuskin olisin  kirjaan  tarttunut, ellen  olisi   kuudentoista iässä rakastunut Goethen  Faustiin.  Siis  ensimmäiseen osaan, toista osaa en jaksanut lukea.   Vieläkin  muistan Faustin säkeitä  ulkoa.  Nuoren Wetherin kärsimykset eivät vaikuttaneet minuun yhtä suuresti.  Minusta oli tyhmää tehdä  itsemurha rakkauden takia.   Siihen  aikaan  kukaan ei     lukenut  Goethea, hän oli  auttamattomasti passé, Camus, Hesse ja Kafka olivat  muodissa.  En  voinut puhua   Faustista  kenenkään kanssa,  ettei minua olisi  syytetty erikoisuuden tavoittelusta. 

 Minun  oli  vaikea  lukea  Walserin   kirjaa   puhtaasti   romaanina. Olisin halunnut  tietää mikä on tarua, mikä totta. ( Naisen asiallisuutta!   Goethe kirjoitti siitä.  Vai oliko se  sittenkin Walser?)  Fiktiossa voi  ottaa suurempia vapauksia kuin faktiossa. Voi  laittaa Goethen  laulamaan mustasukkaisuuden  tuskissa   Schubertin säveltämää laulua "Vain ken kaipuun tietää."  Tosiasiassa Schubert ei  ollut  romaanin  tapahtuma-aikaan vielä  säveltänyt  tuota Goethen  runoa.  Tai  voi  lähettää  Marienbadin  elegian   Ulrikelle,   vaikka todellisuudessa  Ulrike sai  elegian vasta Goethen  kuoleman jälkeen.   

 Mutta mitäpä pikkuseikoista! Walser  onnistuu  kuvaamaan  vanhan   Wetherin   rakkauden  kärsimyksiä   niin sisäistyneesti kuin  olisi kokenut  samat kärsimykset itse. Kenties  olikin.    Hän  kirjoitti  romaaninsa  lähes kahdeksankymppisenä. 

 Walser  suhtautuu  kansallisrunoilijaan  lempeällä  ironialla, toisin  kuin  Erik Walström, jonka Kärpäsenkesyttäjä, romaani meidän kansallisrunoilijastamme, oli  viime  vuonna  kirjallisuuden Finlandia-edokkaana.  Kun tulee  kyllin  vanhaksi on varaa olla  lempeä jopa kansallisrunoilijalle. 


      

9 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Anita, minä kanssa olen aina tykännyt tuosta kertomuksesta.

Mutta ei se niin mene, että me vanhemmiten ruvettaisiin hyväksymään vanhoja goetheja, jotka käyttäytyvät naurettavasti. Luulen että kyse on siitä että vanha Goethe rupesi laupiaasti rakastamaan naisia suunnilleen ikään katsomatta.

Rakkaus on aina hieno juttu jos sen ottaa positiivisesti. Jos taas jää suremaan niin siinäpä sitten suree lopun elämäänsä.

Anita Konkka kirjoitti...

Ripsa,mistä kertomuksesta olet tykännyt? Walserin kertomuksestako?

Muuten, vanha Goethe ei rakastanut laupiaasti naisia. Ei vanhana eikä nuorena. Rakkaus oli hänelle runojen kirjoittamisen katalyytti. Ulriken jälkeen hän eli vielä kahdeksan vuotta ja kirjoitti Faustin toisen osan sekä Tarua ja totta omaelämäkerran toisen osan. Hän kuoli 82-vuotiaana.

Ripsa kirjoitti...

Siis tuosta Ulrike-jutusta. Miksi se ei tykännyt laupiaasti?

Tarkoitatko, että Goethe-lurjus käytti naisia hyväkseen pystyäkseen kirjoittamaan? Sittenhän se se on ikivanha muusa-juttu, eikä oikeastaan mitään sen kummempaa. Naisraukat!

Kai niitä on tapauksia toisinkin päin? Luulisin.

Tarinan olen lukenut kauan sitten, tosikauan. En yhtään edes muista mitä siihen liittyy, todennäköisesti lapsuuskodin tai tädin kirjasto.

Anita Konkka kirjoitti...

Miten niin naisraukat? Nehän halusivat olla Goethen muusia. Rakastuminen ei liene hyväksikäyttöä. Goethe oli herkkä rakastumaan. " Rakkaus, rakkaus, päästä minut vapaaksi!" hän huokasi jossain yhteydessä. Vain kirjoittaminen voi pelastaa rakkauden kidutukselta.

Kirjallisuushistoriassani kerrotaan, että Goethen rakastumisten jaksollisuus oli suhteessa hänen huomattavimpiin teoksiinsa. Kretschmer (Nerous ja ihminen) on kirjoittanut tuosta jaksollisuudesta. Hänen mukaansa: "Rakkaus ei laimahtanut liekkiin, kun Goethe oli sattumalta kohdannut arvoisensa kohteen, vaan että päin vastoin hänen elämässään omalakisesti ajoittain syttyvä eroottinen ja lyyrillinen tunne teki juuri niistä naisista, jotka silloin sattuivat hänen kohdalleen, hänen arvoisiaan kohteita."

Ripsa kirjoitti...

Suoraan sanoen Goethe ilmeisesti kompastui omaan mahtipontisuuteensa. Ilmeisesti luit sanan "laupias" eri tavalla kuin minä. Kuvittelin vanhan miehen kääriytyvän nuoren Ulriken rakkauteen kuin vällyihin, tulee energiaa ja mahdollisesti lisää vielä ajatuksia.

Joo, muistan tuon jaksollisuuden. Kretschmerillä oli kaikin puolin merkillisiä ajatuksia myös ihmisten ulkonäön ja luonteen yhteneväisyydestä. Voi olla että Goethen kirjoittajanlaatu vaati jaksollisuutta, mutta en minä nyt voisi kuvitella kirjailijaa joka senkun puskee tekstiä jatkuvasti.

Martti Anhavaa haastateltiin Arto Mellerin kykenemättömyydestä proosan kirjoittamisesta. Sitä ovat muutkin ihmetelleet. Minä taas olen aina ajatellut että siinäpä vasta runoilija. Eiväthän kirjoittamisen lajit ovat toisiaan poissulkevia, nehän ruokkivat toisiaan usiammasti! Melleri oli sanonut että kun jää elämä elämäti jos kirjoittaa proosaa. Kyllä kai runokirjan tekemisessäkin on aika hirmuinen työ.

Sitä paitsi minulla on semmoinen tunne kuin ainakin nykyajassa ihmiset yhä enenevässä määrin rakastuisivat jaksollisesti...

Anita Konkka kirjoitti...

Mutta kun Ulrike ei rakastanut Goethea, kurtiseerasi vain, halusi tulla nähdyksi kuuluisan miehen seurassa ja vetäytyi, kun tajusi että mies onkin tosissaan.

Tottahan se on, se Mellerin lausuma, että elämä jää elämättä, kun kirjoittaa proosaa.

Ripsa kirjoitti...

Nyt minä rupean ihmettelemään että puhunko koko ajan Stefan Zweigista. Todennäköisesti. Ellen ole lukenut jotain saksankielistä opusta, luin saksaksi kaikenlaista keskikoulussa. Isä oli Goethe-fani, joten se on voinut tulla siitä. Siis eikös Walser ole kaikin puolin uusi kirja? Siis saksaksi?

Se tunne minulla on kaikkiaan että saksastakin suomennettiin kirjoja paljon vähemmän 50-luvulla kuin nyt. Vaikka saksan lukutaito oli paljon useammilla ihmisillä kuin nykyään.

En siis puhu Walserista, mutta sen sijaan Ulrike-tarinasta. Luulin että kurtiseeraaaminen on vähän vakavampaa kuin koketeeraaminen jota nuoret naiset oppivat ennen aikaan jo ihan tytöistä pitäen, riippuen nyt siitä, mitä mieltä mamma on ollut käytöksestä. Olisin voinut lukea bloggauksesi ehkä hieman tarkemmin...

Tajuan yhteyden Runebergiin kyllä hyvin. Kuuntelin Walströmiä radiosta ja hän kuulosti siltä kuin olisi nauttinut kirjan kirjoittamisesta, iloinen sen ilmestymisestä ja kaikkea.

Anita Konkka kirjoitti...

Martin Walserin kirja ilmestyi saksaksi 2008 ja suomeksi 2011. Häneltä on aikaisemmin julkaistu kolme romaania Tammelta.

50-luvulla käännettiin saksasta ainakin Bölliä, koska muistan lukeneeni häneltä jotain sen vuosikymmenen lopussa. Grassia alettiin suomentaa 50-60- lukujen vaihteessa. Hesse kirjoitti saksankielellä ja hänhän oli kova nimi jo 50-luvulla. Ja Thomas Mann, tietysti. Hänen Joosef-sarjansa luin hyvin varhain, samoin Taikavuoren, Buddenbrookit ja Kuoleman Venetsiassa. Ja varmaan paljon muutakin saksalaista kirjallisuutta, mutta ei nyt tule mieleen muita nimiä.

Kurtiseeraaminen tarkoittaa keimailua ja flirttailua. Sen pitämälle ei nuorten tyttöjen sopinut mennä. Ja sehän sekoitti miesten, niin nuorten kuin vanhojekin, pään ja sydämen.

Zeus kirjoitti...

Hiukeita ajatuksia...upea aihe...kiitos