tiistaina, huhtikuuta 21, 2020

Välitila ja sijaistoimintoja


Se oli jatkuvassa muutoksessa elävä tila: merestä täyttömaaksi, täyttömaasta metsiköksi ja metsiköstä kaupunkipuistikoksi… ja lopulta Suuren romahduksen jälkeen, mereksi taas.” Se sijaitsi itäisessä  Helsingissä postinumero 00580:n  alueella. Petteri Paksuniemi  kuvaa tuota  joutomaata novellikokoelmassa   Välitila (Kovasana  Kustannus, Turku 2019).

”Mutta juuri tietoisuus paikan ja tilan väliaikaisuudesta antoi sille merkitystä, ainutkertaisuutta; olin tämän välitilan näkijä ja kokija, aikalainen, joka katoaisi sen katoamisen myötä”, toteaa niminovellin nimetön minäkertoja. Hän sanoo olevansa ”entinen iskelmänikkari”, kulttuurintuottaja, jonka ”täydelliseen varattomuuteen vajoaminen  ei olisi oikeaa, aitoa köyhyyttä, vaan itse tehtyä ja harkinnanvaraista köyhyyttä, fransiskaaniveljien kutsumuksellisesta varattomuutta.”Ah, miten nautinkaan määritelmästä ”kutsumuksellinen varattomuus”, jollaista en ikinä olisi  itse keksinyt!   Paksuniemen novelleista löytyy kielellisiä riemunaiheita,  mustaa huumoria ja viistoa itseironiaa.  Minä symppaan  tämän tyyppisiä kirjoittajia.

Välitilassa elävä ”iskelmänikkari” on päätynyt ranta-asukiksi menetettyään tulolähteensä sen jälkeen,  kun iskelmälaulaja Kotka, ainoa, jolle  hänen  sanoituksensa  olivat vielä kelvanneet, oli parantumattomasti sairastuttuaan lopettanut kiertueet ja uusien laulujen levyttämisen.   Hän yrittää tottua omaan tilaansa, pitää jonkinmoista järjestystä elämässään ja uskotella itselleen, että näin on hyvä. Välillä hän hämmästelee, miten näin pääsi käymään ja hänen on vaikea hyväksyä olotilaansa.  Kesken lukemisen sain déjá-vun – minähän olen tavannut jossain tuon miehen!

Kirjahyllyssäni on pari Paksuniemen aikaisempaa  novellikokoelmaa. Tein pikaetsinnän ja löysin  iskelmänikkarin Mukavuusalueen (Joko-Joko 2015) novellista  ”Erään trilogian  päätösosa”.  Avioliitto on päättynyt, mies on palannut  Helsingin eteläosista katkaisuaseman kautta takaisin Pitkänsillan  pohjoispuolelle.  Hän elää siirtymäaikaa. Levymyynti oli alkanut sakata, mutta hänellä oli vielä rahaa vuokrata asunto, ostaa uusi talvitakki ja syödä ulkona.  Minä vaikutuin novellin  surumielisestä lopusta. 

Jatkoin takautuvaa lukemista. Kokoelmassa Jouten (Avain 2011)  oli  novelli ”Lohturätti”, joka kertoi  iskelmänikkarin avioliittoon  hajoamistilasta. Hänen   lisäkseen kokoelmasta löytyi toinenkin  Välitilasta  tuttu mies  –   Johan  Järnestedt,   joka lahjoitti  aikoinaan varhaiset päiväkirjat SKS:n  kirjallisuusarkistoon ja katuu sitä nyt  katkerasti.  Hän päätti hävittää myöhemmät päiväkirjansa luettuaan Matti Klingen päiväkirjasarjan.   Minua jäi askarruttamaan mikä mies tämä  Järnstedt on – luulosairas vai  vainohullu,  koska luulee että kaikki tuttavat ovat käyneet lukemassa  sen  päiväkirjoja SKS:n arkistossa. Jouten -kokoelman novellista ”Johan Järnstedtin myöhemmiltä vaiheilta” selvisi että hän oli kuvataitelija, joka oli tehnyt taidelakon, ruvennut  pitämään  päiväkirjaa ja   hänestä oli tullut julkkis, kun ykkössanomalehden   viikkoliite oli pyytänyt  häntä pitämään nettipäiväkirjaa lakostaan.

Koska kirjastot on suljettu koronaviruksen takia, en ole päässyt  tutkimaan ovatko  iskelmänikkari  ja Järnstedt mukana  jo  Paksuniemen  ensimmäisessä kokoelmassa Ammattimies ( Tammi  1997).   Sen jälkeen kun  Tammella alkoi mennä  huonosti 2010 –luvun alkupuolella ja  vähälevikkiset  kirjailijat, kuten novellistit ja  runoilijat, piti siivota sieltä pois,  Paksuniemen  myöhemmät novellikokoelmat (4 kpl) ovat ilmestyneet pienkustantajilla.  Toivoisin että häneltä julkaistaisiin joskus tulevaisuudessa  ”Valitut novellit”,  jotta hänen  henkilöidensä vaiheita voisi seurata yksien kansien välissä, mutta  se taitaa olla  aika  vanhanaikainen toive. Entiseen aikaan  valittujen runojen ja kertomusten kokoelmia julkaistiin, mutta  ei enää nykyään.     Minusta tuntuu masentavasti siltä, että kirjallinen sivistys   alkaa olla   täysin hukassa.    Että se  on jo joutunut  jollekin  syrjäiselle joutomaalle.    Kunpa se olisi vain välitila!

 Jos saisin valita mitä novelleja ottaisin  Välitila -kokoelmasta Paksuniemen  Valitut novellit -kokoelmaan, niin valitsisin  täysin  subjektiivisin  perustein  niminovellin ja  ”Johan  Järnstedtin päiväkirjojen” lisäksi  ”Kosketuksen”, koska se  käsittelee ihmisen yksinäisyyttä, kosketuksen kaipuutta ja    eläinsuhteen  ( tässä tapauksessa  hyönteissuhteen)  merkitystä, vaikka se onkin yksipuolinen suhde. ”Kouvolan kasvot” on pakko ottaa mukaan, vaikka minulla ei ole suhdetta punkkiin eikä kahdeksankymmentäluvun punkkarisukupolveen, enkä edes pidä  punkista,  mutta  minun poikieni   isä oli Kouvolasta kotoisin.  ”Loihtuja ja loihtulukuja” ottaisin mukaan entisenä  folkloristiikan opiskelijana, koska se kertoo   kansanperinteen kerääjästä  J.G.Styrmanista, joka  lähti Lappiin keräämään  saamelaisten uskomuksia ja katosi keräysmatkalla.



Novellin ”Sijaistoimintoja” valitsisin  "valittuihin", koska samastuin  täysin  novellin minäkertojan yritykseen kirjoittaa esseetä  sijaistoiminnoista, ja  koska  nautin  hänen  aloittamisahdistuksestaan aivan  älyttömästi.   Mitä  tahansa  kirjoitustyötä  aloittaessani oli se sitten  kotiaine lukiossa, seminaariesitelmä yliopistossa ja   gradun tai romaanin kirjoittaminen, niin  olen  harrastanut  samoja   sijaistoimintoja kuin novellin   kertojakin  lukuun ottamatta  onaniaa  sekä ilmoitusta Facebookissa some-lakosta koska aion  paneutua tekeillä olevan jutun  ( romaanin,  esseen, esitelmän jne.)  taustamateriaaliin

Ennen kuin aloitin tämän blogijutun, surffailin netissä.  Ensimmäisenä tutkin Petteri Paksuniemen julkaisuhistorian Kirjasammosta. Sen jälkeen etsin hänen kirjojensa arvosteluja ja blogikirjoituksia, joita oli ällistyttävän vähän. Hesarissa oli  ihme kyllä  arvostelu  Välitilasta, tosin  kokoelman nimi oli  digihesarissa väärin:  Välitiloja!  Toivottavasti se on ollut  paperi-hesarissa oikein.  Kun Googlasin ”välitilaa” ja sain monta sivullista keittiön välitiloja, kunnes päädyin kuoleman jälkeiseen  välitilaan  eli bardoon, joka kestää  viisi kuusi viikkoa,  ja  vietin  useamman tovin lukemalla   millaista  siinä välitilassa  on. Minua viehätti  erityisesti että jos  bardossa  nousee esiin voimakkaimpana tunteena hämmennys,  niin mieli yrittää piiloutua kivien ja pensaiden väliin. ”Tällä tavoin olennot saavat neljä tassua ja ilokseen kauniin turkin kesäksi ja talveksi. ” En tiennytkään että  tuossa välitilassa on kiviä ja pensaita. 

Palasin bardosta etsimään  netistä  tietoja  J. G. Styrmanista. Ei löytynyt. Kävin Kansallisarkiston  sivuilla, ei löytynyt sieltäkään, ei myöskään   Kansalliskirjaston sivuilta. Aloin epäillä, että J. G. Styrman on  Paksuniemen  keksimä henkilö.  Ei kirjailijoihin voi luottaa,  ne ovat epäluotettavia kertojia.  Styrmanin  tarina oli kirjoitettu  kuin  perinteinen novelli, jossa  on yllättävä käänne loppupuolella,  novellin teoriassa  sitä  on sanottu  ”haukka-teoriaksi”.  Googletin  haukka-teoriaa.  Se löytyi,  ja sain  tietää  että sitä oli käyttänyt ensimmäisenä Boccacio Decameronen viidennen päivän yhdeksännessä kertomuksessa. 

 Koska  Decamerone  on  ajankohtainen näinä koronakaranteenin päivinä, rupesin  lukemaan  sitä kertomusta eilisiltana  myöhään  ja nukahdin kesken kaiken.  Tänään (21.4. 20) iltapäivällä  kello kolmen  jälkeen   käveltyäni   ensin Uutelan lenkin, paistettuani  mustikka-vadelma piirakan ja tehtyäni  muita sijaistoimintoja, aloin  vihdoinkin kirjoittaa tätä blogijuttua, ja  nyt kun  kello on 21.48,   lopetan kirjoittamisen.


6 kommenttia:

Ville H kirjoitti...

Hauska juttu! Kiitos! En muuten olisi varmaan ikinä tarttunut Paksuniemen kirjoihin, mutta nyt alkaa kiinnostamaan. Olen jäämässä eläkkeelle, sitä ennen on vain lomaa ja lomaa. Tuntuu että nyt menee kaikki aika pelkkiin sijaistoimintoihin. Meillä on pikkuhuone josta pitäisi korjata työhuone. Sen remontti on kestänyt jo kaksi ja puoli vuotta. Aina on jotain kivampaa tekemistä.

Ripsa kirjoitti...

Anita,

Paksuniemestä on kyllä ollut kaikenlaista ehkä tuolla FB:n puolella. Sen käsityksen olen saanut että hän on ahkera kirjoittaja. Ehkä ei kovin paljon niin kutsutussa julkisuudessa, mikä sellaista vielä on. Siis kirjailijoille.

Mutta tuo toinen aihe on huolestuttava kuin mikä tahansa näinä henkisesti köyhinä aikoina. Ehkä ihmiset rupeavati viruksia pelätessään ja yksinäisyydessä kaipaamaan enemmän lukemista. Sellaista keskittynyttä olemista, joka auttaa pitämään pään jollain tavalla pinnan yläpuolella ja toimintakykyisenä.

Kaipaan siis kirjastoa ja uimahallia. Kumpikaan ei vielä toimi. Olisi olemassa joku palautuslaatikko kirjoja varten, ehkä, mutta lukiessani siitä, en löytänyt mistään semmoisa että palautuslaatikko olisi pantu sinne takaisin.

En ole kyllä käsittänyt sitä, miksi runot ja novellit ja esseet (?) on ollut pakko siivota kustannusohjelmista pois. Mutta ehkä sillä siivoamisella on voitu olla palkkaamatta joitakin kustannusttalon työntekijöitä. En usko että kirjailijoiden työn tulosten julkaiseminen on voinut olla se kallein asia.

Mutta tietenkään en käsitä kustantamisesta yhtään mitään. Sen pitää tuottaa käsittääkseni voittoa, että sillä voidaan sitten julkaista lisää kirjoja?

Anita Konkka kirjoitti...

Kommentteja
1. Ville H:lle. Mulla on nyt sijaistoimintoja, kun pitäisi tehdä yksi videojuttu, ihan helppo ja pieni juttu, kiinnostavakin, mutta rupesin pesemään ikkunoita.

2. Ripsalle, eikö Vaasassa ole kirjastot vieläkään auki? Kyllä meillä on kirjasto ollut auki jo viikon, ehkä ylikin, ja olen köynty siellä kaksi kertaa hakemassa varaamiani kirjoja. Uimahalli ei ole vielä auki, mutta eiköhän tuo aukea ensi kuun alussa. On alkanut tuntua kevyemmältä, kun ei enää meitä vanhoja "velvoiteta karanteenin kaltaisiin olosuhteisiin" valtioneuvoston sanoilla. Jälkeenpäin selittivät että se oli suositus, ei käsky. Vatioisivat sanojansa paremmin!

Olen kyllä kauhean ahdistunut, kun Ninni sairastaa, kaksi kertaa jo käyty lääkärissä eikä sairauden syy ole selvinnyt, huomenna pitäänee mennä kolmannen kerran, m koska se on lakannut syömästä ja käymästä vessassa. Se käy kyllä joka päivä pari iolme kertaa istumassa ruokakuppiensa ääressä ja miettimässä syökö vai eikö, ja sitten kääntää selkänsä kupeille. Tätä on jatkunut perjantaista asti, kun yritin syöttää sille lääkärin määräämiä lääkkeitä. Se suuttui eikä tule mun luokseni enää. Ehkäs ajattelee että yritän myrkyttää sen. Ties mitä sen pienessä päässä liikkuu.

Kustantamisesta sen verran, että paperikirjat myyvät huonosti nykyään, mutta äänikirjat hyvin. Multakin yksi tanskalainen äänikirjojen kustantaja, jolla on sivuosasto Suomessa, pyysi oikeuksia 70-90-luvulla julkaistujen kirjojen äänikirjoina julkaisuun. Kustantaminen on bisnestä. Kun ihmiset eivät enää osta viihdettä niin paljon kuin ennen, niin kustantajat eivät pysty julkaisemaan runoja ja muuta vähälevikkistä kirjallisuutta yhtä paljon kuin ennen. Kun ei ollut telkkaria eikä tietokonepelejä, Netflixiä, YouTubea, Somea ynnä muita ajankulutusmuotoja, niin kirjoja myytiin.
Aikoinaan isänikin Riisutuista naamioista ensipainatus oli 16 000 kappaletta. Se oli sota-aikaa, silloin ei ollut muita huveja kuin kirjat. Tanssiakaan ei saanut. Mutta elokuvissa sai käydä. Luen parhaillaan hänen sota-ajan kirjeenvaihtoaan. Kiinnostavia ovat.

Ripsa kirjoitti...

Anita,

mutta juuri tuohan mulla on, Riisutut naamiot. Divarista löytynyt, mutta se ei heti napannut, täytyy katsoa mitä tapahtuu mun lukemattomille kirjoille, jos tää karanteeni jatkuu vielä pitempään. Tuossa mun kappaleessa lukee että painettu 1944. Siis kyse ei ole luettavan kirjan laadusta, vaan siitä, että kirjamakuni on ruvennut heittelehtimään aivan kuin sokeribalanssini olisi pielessä, mitä se tuskin on. Karanteenin ansiota.

Lukemista kyllä on. Satuin menemään kirjastoon juuri ennen karanteenia.Ja sitten on näitä kirjoja, joita olen löytänyt jostain, jotka ovat sitten jääneet uudempien kirjojen tai muiden projektien jalkoihin.



Kyllä Ninniä nyt joku estää syömästä muu kuin vihoittelu. Lähteekö siltä karva? Ovatko sen korvat ja silmät OK? Mutta kun olet käyttänyt lääkärillä, niin kai se tiesi mitä lääkettä antoi. Oliko sillä ajatus siitä mikä Ninniä vaivaa? Kyllä eläinlääkärit ymmärtää aivan hyvin kuin ihmislääkäritkin, mutta olen ollut joskus huomaavinani että eivät ehkä niin monisanaisesti selitä kuin ihmislääkärit. Oletan että se taas johtuu siitä, siis kommunikaatioero ihmis- ja eläinlääkärin välillä, että ihmislääkärin hoitava instrumentti, yksi muiden joukossa, on puhe. Lääkärit opetetaan suostuttelemaan.

Sen Ninni tietysti tajusi että lääkkeellä ja lääkärissä käynnillä oli yhteys. Eivät eläimet ole tyhmiä. Ihmisetkin ovat eläimiä mutta monesti huomattavasti enemmän tyhmiä kuin mitä me kutsutaan eläimiksi. Se voi siis ihan vain olla epäluuloinen.

Pidän peukkuja. Puhu Ninnille ja silittele. Älä lähde pitemmäks aikaa ulos. Eläkä käyttäyty epäluuloa herättävästi!

Ripsa kirjoitti...

Äh: mulla on tää uusvanha kone ja koko ajan tulee näitä kirjoitusvirheitä. Anteeksi. Se johtuu vain siitä, että alakerran ja yläkerran näppikset ovat erilaiset.

Mutta siis Ninni tahtoo sanoa" Älä käyttäydy niin että epäluuloni heräävät!" Sitten Ninni kääntyy ympäri ja lisää vielä: " Vaikka sanoisitkin, että et yritä pakottaa minua syömään noita kamalia myrkkyjä, joita se mukamas mukava lääkäri antoi, niin jos ajattelet salaa että aiot saada minut niitä syömään, niin: OSAAN LUKEA AJATUKSIASI!" Noin Ninni todennäköisesti ajattelee.

Toivon totisesti että on kyse jostain tilapäisestä huonokuntoisuudesta, sillä kissan saaminen ottamaan lääkettä on enemmän kuin pelkkä tahtojen taistelu. Meillä tarvittiin vähintään kaksi aikuista ja mahdollisesti yksi lapsi ynnä viltti mihin katti kiedottiin, ennen kuin onnistuttiin antamaan katille antibiootti...

Mutta ne meidän oranssit kissat olivat tolkuttoman vahvoja kissoja. Ne tappelivat itseään isompien jokirottien ja rusakonpoikasten kanssa. Ja osasivat tapella yhdessä.

Anita Konkka kirjoitti...

Ei napannut Riisutut naamiot minuakaan, nuo 30- luvun oikeistoradikaalien sekoilut. Kun kun toista viikkoa sitten luin isäni kirjeitä vuodelta 1944, jolloin hän kirjoitti Riisuttuja naamioita, yritin lukea sitä kirjaa, mutta kesken jäi. Edellisenä vuonna hän oli kirjoittanut Kulkurin kesän, jota myytiin useita painoksia. Keskellä kesää myytiin 5000 ensipainos loppuun parissa viikossa, mikäli muistan oikein.

Kävin eilen Ninnin kanssa kolmanen kerran eläinlääkärissä, sen paksusuoli alkoi toimia, kun se kuuli että siitä täytyy ottaa röntgenkuva ja se maksaa. Kaiken kaikkiaan käynti olis tullut maksamaan noin 400 euroa, mutta, mutta Ninin suolentoiminta säästi minulta runsaat pari sataa euroa.

Eläinläääkärin vastaanottotila on niin kauhea tila, että Ninnin suoli alkaa toimia siellä joka kerta. Se jäi nesteytykseen neljäksi tunniksi, sen jälkeen sillä oli sudennälkä. Jonkinlainen välitila tämäkin.