Pisanellon fresko: Pyhä Yrjänä ja Trebizondin ruhtinatar.
Sant'Anastasian kirkko. Verona.
Kuvan lähde: Web Gallery of Art.
Näinä pimeinä marraskuun päivinä haluaisin olla jossain muualla kuin Suomessa. Kun en pääse matkustamaan ( syy: rahapula), luen matkakirjoja. Jonotan kirjastosta Viivi Luikin Varjoteatteria ja Rosa Liksomin romaania Hytti nro 6. Yöpöydällä on Peter von Baghin Junassa, pieni kirja elokuvien junamatkoista, ja W.G. Sebaldin Huimaus ( suom. Oili Suominen, Tammi 2011). Alkuteoksen nimi on Schwindel. Gefühle ( Huimaus.Tunne; po. Tunteet), mutta syystä tai toisesta Tunteet ovat pudonneett pois niin suomen- kuin englanninkielisestäkin käännöksestä. Se on vain Vertigo.
Luen Sebaldia hitaasti. Haluan asua hänen kirjassaan kauan ja nauttia hänen kerronnastaan. Kirjassa on neljä lukua, neljää matkaa, joista kolme matkaa Italiaan ja neljäs matka Saksan ja Itävallan rajalla sijaitsevaan W:n kylään, jossa kertoja on elänyt yhdeksän ensimmäistä vuottaan. Sebald syntyi vuonna 1944 Wertachin kylässä, Baijerin Schwabenissa, lähellä Itävallan rajaa.
Minä luulin, että Huimauksen minäkertojan nimi on W.G Sebald. Mutta sivulla 110 minäkertoja ilmoittaa kirjoittautuneensa veronalaiseen hotelliin nimellä Jakob Philipp Fallmerayer. Ensimmäinen ajatus oli: mitä, matkustaako Sebald väärillä papereilla? Toinen ajatus: tämähän on fiktiota! Olin hieman pettynyt, minusta kun oli tuntunut, että kaikki mitä minäkertoja matkalla olostaan kertoo, on tapahtunut todelliselle henkilölle, johon minun oli helppo samaistua. Samalla tavalla olen harhaillut päämäärättömänä vieraissa kaupungeissa ja seuraani ovat lyöttäytyneet kulkukoirat, jotka "kaikkien kulkukoirien tavoin näyttävät juoksevan vinottain kulkusuuntaansa nähden," kuten kertoja kuvailee. Samalla tavalla olen istuskellut puistonpenkeillä, ollut päiväkausia puhumaton ja kykenemätön nousemaan yhteenkään julkiseen kulkuvälineeseen ja etsinyt tuntikausia ruokapaikkaa ja päätynyt ravintolaan, jossa kertojan sanoin: "syönyt pahoilla mielin ja ikävässä ympäristössä ruokaa, joka ei lainkaan maistu minulle." Ja lopulta alkanut vältellä ravintoloita, jotka sivumennen sanoen ovat hankalia paikkoja yksinäiselle naismatkustajalle. Pöydän saa jostain nurkasta pylvään takaa tai keittiön oven vierestä, ja palvelu on yliolkaista.
Marraskuun alussa vuonna 1980 minäkertoja päättää matkustaa Veronaan Pisanellon freskon takia. (Yllä on kuva freskosta, sen oikeasta puolesta, vasen puoli on lähes kokonaan tuhoutunut). Hän viipyi Veronassa kolme päivää ja paneutui tutkimaan Pisanelloa, jonka maalaukset olivat saaneet hänet toivomaan, että voisi luopua kaikesta muusta ja vain katsella. Kolmannen päivän iltana hänet valtasi outo tunne ravintolassa, jonka lattia ja seinät olivat kammottavan merensinet. Hän tunsi joutuneensa veden valtaan, ja sitä tunnetta vahvisti meritaulu joka riippui vastapäisellä seinällä. "Katastrofi oli selvästi vain silmänräpäyksen päässä. Minulla alkoi olla yhä huonompi olo. Jouduin työntämään sivuun lautasen ja tuskin puoliksi syödyn pitsan ja tarraamaan kuin merisairas reelinkiin. Tunsin miten otsalle kihosi kylmä hiki, mutta en pystynyt kutsumaan tarjoilijaa maksaakseni laskun. Sen sijaan, jotta pystyisin edes jotenkuten kiinni todellisuudessa, otin takintaskusta sanomalehden, jonka olin ostanut iltapäivällä ja levitin sen eteeni pöydälle."
Kertojan saama kohtaus muistuttaa Stendhalin syndroomaa, jonka oireita voivat olla pahoinvointi, sydämentykytys huimaus, pyörrytys, todellisuudentajun katoaminen, sekavuus, hikoilu, ahdistus ja jopa paniikki. Syndrooma on sanut nimensä Stendhalin mukaan, hän kun sai Firenzessä yliannostuksen taiteesta. Sebald ei mainitse syndroomaa, ei edes kirjan ensimmäisessä luvussa, joka kertoo Stendhalin eli Henry Beylen rakkauksista Beyle opiskeli nuorena rakuunana rakkautta Italiassa ja palasi sinne yhä uudestaan. Mikäpä maa sen paremmin sopisikaan rakkauden oppiin! Seurauksena opintomatkoista oli kuppa, mutta myös teos Rakkaudesta, jota opiskelin innokkaasti 60-luvun alkupuolella kun tein proseminaariesitelmää Stendhalin romaanista Punaista ja mustaa.
Ehkäpä rakkaus on se tunne, joka on hylätty epäolennaisena Huimauksen suomen- ja englanninkielisestä nimestä. Rakkausteema toistuu kirjan kolmannessa luvussa, jossa tohtori K. eli Kafka soutelee Garda-järvellä tytön kanssa, jolla on merenvihreät silmät, ja kehittelee "fragmentaarista teoriaa ruumiittomasta rakkaudesta, jossa ei ole eroa läheisyyden ja etäisyyden välillä. Jos avaisimme silmämme, tietäisimme että meidän onnemme on luonto, ei meidän ruumiimme, joka ei enää aikoihin ole ollut osa luontoa. Siksi kaikki valheelliset rakastavaiset, ja sellaisiahan ovat melkein kaikki, pitivät rakastaessaan silmänsä kiinni, tai sitten heillä on silmät selällään himosta, mikä on sama asia. Ihmiset eivät ole koskaan niin avuttomia, niin pahasti järjiltään kuin juuri rakastuneina."
Ensimmäisessä luvussa Henry Beyle souteli Mme Gherardin kanssa Garda-järvellä. "Yhtenä iltana he olivat keskustelleet onnesta. Mme Gherardi oli väittänyt että rakkaus, kuten useimmat muutkin sivilisaation siunaukset, on pelkkää harhaa, jota me kaipaamme sitä enemmän, mitä kauemmas etäännymme luonnosta. Kun etsimme luontoa enää vain toisen ihmisen ruumiista, me samalla etäännymme siitä, sillä rakkaus on intohimoa joka maksaa velkansa vain itse keksimällään valuutalla, eli se on näennäiskauppaa, jota onnenh saavuttaakseen tarvitsee yhtä vähän kuin sellaista sulkakynän teroituslaitetta, jollaisen Beyle sanoi ostaneensa Modenasta."
Huimaus on Sebaldin esikoisromaani. Se ilmestyi vuonna 1990, kun Sebald oli kypsässä 46 vuoden iässä. Kirja päättyy uneen, jossa minäkertoja nousee vuorelle ja näkee Lontoon palavan: "Joka puolella häikäisevä valo, ja tummanpuhuvaa taivasta vasten kaarena kohoava mailinlevyinen tulirintama. Ja seuraavana päivänä hiljainen tulisade - lännessä Windsorin Parkin suunnalla. Kirjan alussa Henry Beyle näkee unta Moskovan palosta. Hän seisoo vuoren huipulla, eristyksissä muusta maailmasta, keskellä vaakasuoraa lumituiskua ja talojen katoilla loimottavia liekkejä.
Sebaldin viimeiseksi jääneessä romaanissa Austerlitz, joka ilmestyi 2001 ( Sebald kuoli auto-onnettomuudessa joulukuussa 2001), palaa Luzernin asema ja minäkertoja tuntee kauheata syyllisyyttä palon takia ikään kuin hän olisi sytyttänyt tulipalon. Minä luin Austerlitzin vuonna 2003 ja se kosketti minua ensi sivuilta alkaen, joilla Sebald kertoo hellyttävästi eläintarhan pesukarhusta, joka pesi pesemistään omenanpalaa " ikään kuin toivoen että moinen
kaikki järkevyyden rajat ylittävä peseminen auttaisi sitä pääsemään pois väärästä
maailmasta, johon se oli jotenkin joutunut ilman omaa syytään.”
Olen kirjoittanut Austerlitzista Kirjailijan päiväkirjassa.
6 kommenttia:
Veronassa en ole käynyt, enkä nähnyt tuota teosta. Enkä tunne tarinaa, mutta rupesi kiinnostamaan. Sebald ylipäänsä on viime vuosikymmenten tärkein kirjailija. Mutta hän ei ole nähnyt Pyhää Yrjänää tapaamassa ruhtinatarta.
Stendhal-syndroomaan haluan lisätä sellaisen omakohtaisen kokemuksen, että vaikka tunsin ennen Firenzeen menoa miltei kaikki kuvat ja taiteilijat, niin niiden kuvien näkeminen luonnossa, omalla paikallaan (ja kirkko taisi olla Medicien ohella tärkein mesenaatti) aiheuttaa jo sinänsä huimausta.
Olen joskus miettinyt että se on saattanut johtua renessanssi-maalareiden keksimästä katoamispisteestä, eli perspektiivistä. Oliko katoamispiste joissain maalauksissa väärässä kohdassa?
Yksi kysymys: luulin että Sebald jätti manner-Euroopan erotessaan Natsi-Saksan touhuihin sodan aikana sitoutuneesta perheestään, muutti Englantiin ja muutti saman tien kielensä englanniksi ja käsitin että hän olisi kirjoittanut kaiken fiktionsa englanniksi. Sanottiinko tässä hänen ensimmäisessä kirjassaan että alkuperäisteos on saksaksi?
Ehkä hän on ensimmäisessä kirjassaan antamassa anteeksi manner-Euroopan sotahulluille, mutta ei sitten pystykään.
Samanlaiset oireet ovat muuten sairaudessa joka voi kestää yli vuodenkin (tasapaino pettää kokonaan silloin tällöin tai koko ajan tai aika usein), jonka syynä on kalkkisakan juuttuminen tasapainoelimeen, sinne korvan simpukkaan. Hoitokeinoa ei ole. Pään asento laukaisee kohtauksen.
Mitähän mahdoit tarkoittaa sillä, ettei Sebald ole nähnyt Pyhää Yrjänää tapaamassa Trebizondin ruhtinatarta? Hänellä on Pisanellon freskosta tarkka kuvaus Huimauksessa, viettihän hän kolme päivää katselemalla sitä. Ja palasi seitsemän vuoden kuluttua takaisin Veronaan. Hänellä on kiintymyssuhde Pisanellon freskoihin. Kirjan loppupuolella on kuvaus Lontoon National Galleryssa olevasta freskosta.
Sebald kirjoitti kaikki kirjansa saksaksi. Oli saksalainen kirjailija, vaikka elikin 30 vuotta Englannissa. Hänen isänsä kuului työläisluokkaan, mutta kohosi sodan aikana kapteeniksi ja joutui sotavangiksi. Sebald näki isänsä vasta 1947, kun isä vapautui vankileiriltä. Isä jäi etäiseksi. Isoisä kasvatti poikaa 9-vuotiaaksi asti. Huimauksen viimeinen matka kertoo paluusta juurille eli W:n kylään, jossa Sebald kasvoi. Lapsuudenmuistoissa ei esiinny isää eikä äitiä. Isoisä ja W:n kylän ihmiset ovat muistojen keskeisiä henkilöitä.
Viimeisessä haastattelussaan Sebald kertoo, että sodasta ja holokaustista vaettiin totaalisesti Hän oli 17- ikäinen kun näki dokumentin Belsenin keskitysleiristä. Se tapahtui 60-luvun alussa. Sitä ennen hän ei tiennyt mitään Saksan lähimenneisyydestä. Tuota tietämättömyyden taustaa vasten on ymmärrettävää länsisaksalaisen nuorison hurja radikalisoituminen 60- 70-luvuilla.
Saksalaisen kielialueen kirjallisuus on minusta edelleenkin kiinnostavinta kirjallisuutta mitä Euroopassa julkaistaan( mm. Hertha Müller).
Tarkoitin sitä, että ennen maalaukset olivat ikäänkuin jonkun tapahtuman dokumentteja, tarkoitettu kansan valistamiseksi että täällä oli ollut Pyhä Yrjänäkin. En sen kummempaa. Taatusta Sebald ja hänen minäkertojansa oli nähnyt KUVAN. Jäin kuvan tarinasta miettimään Yrjänän ja ruhtinattaren tarpeeseen nostaa uljaan ratsun häntää. Ja miksi Yrjänän vierailun kunniaksi oli tarpeen hirttää kaksi ihmistä?
Halavattu vieköön, olet oikeassa! Mutta Sebald kumminkin opetti EUROOPPALAISTA kirjallisuutta jossain Englannin yliopistossa. Ketähän kielenvaihtajakirjailijaa minä olen ajatellut. Niitä on muitakin kuin Nabokov. Ovatkohan Sebaldin esseetkin saksaksi? Ehkä ne pian suomennetaan.
Minä olen tavannut aika paljon saksalaisia, sotilaiden lapsia, joille ei kerrottu mitään, ei kotona eikä koulussa. Historian opetus saattoi päättyä vuoteen 1933.
Herta Mullerin tapainen on toinen keskieurooppalainen kirjailija, Olga Tokarczuk, jonka viime kirjasta tykkäsin todella paljon. Enkä muista nyt millä kielellä hän kirjoittaa, mutta jotenkin hän on samaa kulttuuripiiriä Mullerin kanssa (en osaa kirjoittaa tähän saksalaista y-kirjainta, sori!). Saksalaisen, tai ylipäänsä keskieurooppalaisen kirjallisuuden nousu on varmaan seurausta Saksan yhdistymisestä ja EUn laajentumisesta. Muistaakseni EU tukee kääntämistä ja pitäisi vielä olla, että kääntämistä pienille kielille tai pienistä kielistä, ettei sitä olisi jopa präntätty kääntämisperusteisiin.
Sebaldin olisin halunnut kovasti elävän edelleen. Häntä lukiessa tuntuu siltä että isompikin tuotanto olisi vielä ollut mahdollinen, eikä hän ollut vanha. Tuota uusinta suomennettua en ole vielä lukenut.
Schwindel.Gefühle on ollut mahdoton kirjannimi muillekin kielille kuin suomeksi, ja suomeksi lähinnä siksi, että kirjan nimeä pitää taivuttaa niin kuin muitakin nimiä. Gefühle on muuten monikko. Ja Schwindel.Gefühle voi olla tai sen voi lukea joko yhdyssanaksi tai sitten erikseen kahtena sanana. Huimauksentunteet olisi vain yhdyssana, siinäkään eivät rakkaudentunteet korostuisi.
Kustantaja päättää kirjan nimistä, niin tässäkin tapauksessa.
Kirjan suomentajana en sanoisi Huimausta romaaniksi. Saksalaisissa kirjoissa on lähes aina alaotsikko eli määritelmä siitä, mihin lajiin teos kuuluu. Tässä ei ole, ei liioin Sebaldin muissa teoksissa. Ne ovat määrittelemättömiä, omaa lajiaan.
Kiitos korjauksesta, Oili. Olisi pitänyt luottaa itseensä ja kirjoittaa Tunteet, mikä tuli ensimmäisenä mieleen, mutta kun saksankielen opinnoista on kulunut erinäisiä vuosikymmeniä, en luottanut vaan katsoin merkityksen netin ilmaisesta sanakirjasta. Se antoi Gefühle -sanan käännöksen yksikössä.
Myös siksi pidän Sebaldin kirjoista, ettei niitä voi määritellä mihinkään genreen.
Marjatta, Sebald kertoo, että hirsipuussa roikkuvat miehet olivat tuonaikaisessa taiteessa hyvin suosittu aihe. Hän mainitsee Lyddan ja viittaa legandaan jonka mukaan kauhu valtasi Lyddan nyk. (Lodin) kaupungin. En tunne Pyhän Yrjänän tarinaa tarkemmin, mutta hän syntyi Lyddan kaupungissa ja hänet on haudattu sinne. Hän kuoli marttyyrina keisari Diocletianuksen kristittyjen vainoissa.
Sinulla on Mac enkä tiedä missä kohdassa sen näppiksessä on kaksi vierekkäistä pistettä. Minulla ne ovat enterin vieressä. Paina sitä näppäintä miss ne pisteet ovat ja sen jälkeen u-kirjainta, niin saat saksalaisen y:n
Lähetä kommentti