Huimaus.Tunne

Pisanellon fresko: Pyhä Yrjänä ja  Trebizondin ruhtinatar.

Sant'Anastasian kirkko. Verona.

Kuvan lähde: Web Gallery of Art.

Näinä  pimeinä  marraskuun päivinä  haluaisin olla jossain muualla kuin Suomessa.  Kun  en pääse  matkustamaan ( syy: rahapula), luen  matkakirjoja.  Jonotan  kirjastosta Viivi Luikin Varjoteatteria ja Rosa Liksomin  romaania Hytti nro 6. Yöpöydällä  on Peter von  Baghin Junassa, pieni kirja elokuvien junamatkoista, ja  W.G. Sebaldin Huimaus ( suom. Oili Suominen, Tammi 2011). Alkuteoksen nimi on Schwindel. Gefühle ( Huimaus.Tunne;  po. Tunteet), mutta  syystä tai   toisesta   Tunteet   ovat  pudonneett  pois  niin  suomen- kuin englanninkielisestäkin käännöksestä.  Se on vain Vertigo.

Luen  Sebaldia hitaasti. Haluan  asua  hänen  kirjassaan kauan ja  nauttia  hänen  kerronnastaan.   Kirjassa on neljä lukua,   neljää matkaa, joista  kolme  matkaa  Italiaan ja  neljäs  matka Saksan ja  Itävallan  rajalla  sijaitsevaan  W:n kylään, jossa kertoja  on elänyt  yhdeksän ensimmäistä vuottaan. Sebald  syntyi  vuonna 1944 Wertachin kylässä,   Baijerin  Schwabenissa, lähellä  Itävallan rajaa.  

Minä luulin,  että  Huimauksen   minäkertojan  nimi on  W.G Sebald.  Mutta sivulla 110 minäkertoja  ilmoittaa   kirjoittautuneensa  veronalaiseen hotelliin nimellä Jakob Philipp Fallmerayer.   Ensimmäinen  ajatus oli:  mitä, matkustaako   Sebald väärillä papereilla? Toinen ajatus:  tämähän on  fiktiota! Olin   hieman pettynyt,   minusta  kun oli tuntunut, että kaikki  mitä  minäkertoja matkalla olostaan kertoo, on tapahtunut  todelliselle henkilölle, johon  minun   oli helppo samaistua.  Samalla tavalla  olen harhaillut  päämäärättömänä vieraissa kaupungeissa ja   seuraani ovat  lyöttäytyneet kulkukoirat, jotka  "kaikkien kulkukoirien tavoin näyttävät juoksevan vinottain kulkusuuntaansa nähden,"  kuten kertoja kuvailee. Samalla tavalla olen istuskellut  puistonpenkeillä, ollut  päiväkausia puhumaton ja kykenemätön  nousemaan yhteenkään  julkiseen kulkuvälineeseen ja  etsinyt  tuntikausia ruokapaikkaa ja päätynyt ravintolaan, jossa kertojan sanoin: "syönyt pahoilla mielin ja ikävässä ympäristössä ruokaa, joka ei lainkaan maistu minulle."   Ja lopulta alkanut vältellä ravintoloita,  jotka sivumennen sanoen  ovat hankalia paikkoja yksinäiselle naismatkustajalle.  Pöydän saa  jostain nurkasta pylvään takaa tai keittiön oven  vierestä, ja  palvelu on yliolkaista.

Marraskuun alussa vuonna  1980  minäkertoja päättää  matkustaa Veronaan Pisanellon  freskon takia.    (Yllä  on kuva   freskosta,  sen  oikeasta  puolesta, vasen puoli on lähes kokonaan tuhoutunut). Hän viipyi  Veronassa kolme päivää ja paneutui  tutkimaan Pisanelloa, jonka maalaukset olivat saaneet hänet toivomaan, että voisi  luopua  kaikesta muusta ja vain katsella.  Kolmannen  päivän  iltana hänet  valtasi   outo tunne ravintolassa, jonka lattia ja seinät olivat kammottavan merensinet. Hän tunsi joutuneensa veden valtaan, ja sitä tunnetta vahvisti meritaulu joka riippui vastapäisellä seinällä. "Katastrofi oli selvästi vain silmänräpäyksen päässä. Minulla alkoi olla  yhä huonompi olo.  Jouduin työntämään sivuun lautasen ja tuskin puoliksi syödyn pitsan ja tarraamaan kuin merisairas reelinkiin. Tunsin miten otsalle kihosi kylmä hiki, mutta  en  pystynyt kutsumaan tarjoilijaa maksaakseni laskun. Sen sijaan, jotta pystyisin edes jotenkuten kiinni todellisuudessa, otin takintaskusta sanomalehden, jonka olin ostanut iltapäivällä ja levitin sen eteeni pöydälle."

Kertojan  saama kohtaus muistuttaa Stendhalin syndroomaa,  jonka oireita  voivat olla  pahoinvointi, sydämentykytys huimaus, pyörrytys,  todellisuudentajun katoaminen,  sekavuus, hikoilu,  ahdistus  ja jopa paniikki.   Syndrooma  on  sanut  nimensä Stendhalin mukaan,   hän kun    sai  Firenzessä  yliannostuksen taiteesta.  Sebald  ei mainitse  syndroomaa, ei  edes  kirjan  ensimmäisessä luvussa, joka  kertoo  Stendhalin eli Henry  Beylen  rakkauksista   Beyle  opiskeli nuorena  rakuunana  rakkautta Italiassa ja  palasi  sinne yhä uudestaan. Mikäpä maa   sen  paremmin sopisikaan rakkauden oppiin!  Seurauksena opintomatkoista oli  kuppa,  mutta myös  teos   Rakkaudesta, jota opiskelin  innokkaasti 60-luvun alkupuolella kun tein proseminaariesitelmää  Stendhalin romaanista Punaista ja mustaa.  

Ehkäpä rakkaus on se tunne, joka on hylätty  epäolennaisena  Huimauksen  suomen- ja englanninkielisestä nimestä.  Rakkausteema toistuu   kirjan  kolmannessa luvussa,  jossa tohtori K.  eli Kafka soutelee Garda-järvellä  tytön kanssa, jolla on merenvihreät silmät, ja kehittelee "fragmentaarista teoriaa ruumiittomasta rakkaudesta, jossa ei ole eroa läheisyyden ja etäisyyden välillä.  Jos avaisimme silmämme, tietäisimme että meidän onnemme on luonto, ei meidän ruumiimme, joka ei enää aikoihin ole ollut osa luontoa. Siksi kaikki valheelliset rakastavaiset, ja sellaisiahan ovat melkein kaikki, pitivät  rakastaessaan silmänsä kiinni, tai sitten heillä on silmät selällään himosta, mikä on sama asia. Ihmiset eivät ole koskaan niin avuttomia, niin pahasti järjiltään kuin juuri rakastuneina."

 Ensimmäisessä luvussa Henry Beyle  souteli  Mme Gherardin kanssa Garda-järvellä. "Yhtenä iltana he olivat keskustelleet onnesta.  Mme Gherardi oli väittänyt että rakkaus, kuten useimmat  muutkin sivilisaation siunaukset, on pelkkää harhaa, jota me kaipaamme sitä enemmän, mitä kauemmas etäännymme luonnosta. Kun etsimme luontoa enää vain toisen ihmisen ruumiista, me samalla etäännymme siitä, sillä rakkaus  on intohimoa joka maksaa velkansa vain itse keksimällään valuutalla, eli se on näennäiskauppaa, jota onnenh saavuttaakseen tarvitsee  yhtä vähän kuin sellaista sulkakynän teroituslaitetta, jollaisen Beyle sanoi ostaneensa Modenasta." 

Huimaus on Sebaldin esikoisromaani. Se ilmestyi  vuonna  1990,  kun Sebald oli   kypsässä 46  vuoden iässä. Kirja päättyy uneen, jossa  minäkertoja nousee vuorelle ja näkee  Lontoon palavan: "Joka puolella häikäisevä valo, ja  tummanpuhuvaa taivasta vasten kaarena kohoava mailinlevyinen tulirintama. Ja seuraavana päivänä hiljainen tulisade - lännessä Windsorin Parkin suunnalla.  Kirjan  alussa Henry Beyle  näkee unta Moskovan palosta.  Hän seisoo vuoren huipulla, eristyksissä muusta maailmasta, keskellä vaakasuoraa lumituiskua ja talojen katoilla loimottavia  liekkejä.

Sebaldin viimeiseksi jääneessä romaanissa  Austerlitz, joka ilmestyi 2001 ( Sebald kuoli auto-onnettomuudessa joulukuussa 2001),  palaa  Luzernin asema ja  minäkertoja  tuntee   kauheata  syyllisyyttä palon takia ikään kuin hän olisi sytyttänyt  tulipalon.   Minä luin  Austerlitzin vuonna 2003 ja  se kosketti  minua ensi sivuilta  alkaen, joilla  Sebald kertoo hellyttävästi  eläintarhan pesukarhusta,   joka pesi pesemistään omenanpalaa " ikään kuin  toivoen että moinen kaikki järkevyyden rajat ylittävä peseminen auttaisi sitä pääsemään pois väärästä maailmasta, johon se oli jotenkin joutunut ilman omaa syytään.”  

Olen kirjoittanut  Austerlitzista Kirjailijan päiväkirjassa.