maanantaina, elokuuta 02, 2010

Matkalla

Kävin Jyväskylässä katsomassa taloa, jossa  asuin  60-luvun alkupuolella, kun opiskelin  kesäyliopistossa  psykologiaa.    Talo  Vapaudenkadulla oli tallella, mutta  katu oli  muuttunut.  Korttelin päässä talosta oli rakennustyömaan aita,   jossa  oli    muutama   graffiti.  Niitä ei missään tapauksessa voi  sanoa  töhryiksi. Työn jäljestä näkyi, että  niitä oli saatu  tehdä  rauhassa ilman  pelkoa  vartioliikkeiden pamputtajista  toisin kuin Helsingissä.


Graffiti Dizen tyyliin.  Lisää Jyväskylän graffiteja ja muitakin graffiteja täällä.

Jyväskylän kesä ei ole enää  samanlainen   valtakunnallinen kulttuuritapahtuma kuin 60-luvulla, jolloin M.A. Numminen herätti  siellä pahennusta. Hesarikaan ei  noteeraa  sitä niin kuin takavuosina.  Minä esiinnyin siellä joskus  90-luvulla. Puhuin unista, mutta en muista  mitä puhuin.  Muistikuvani tapahtumasta on  hämärä  ja aukollinen kuin unikuva. 

Kun viime lauantai-iltana  kuljeskelin Jyväskylän kaduilla  tavoittelemassa kadonneita muistikuviani,  keskustan  kaduilla    parveili   paljon porukkaa, joka kantoi   pieniä suomenlippuja. Ihmettelin että onko  tässä kaupungissa  jokin isänmaallinen juhla. Sitten huomasin että   porukan kaulassa  riippui  lappu jossa luki  "Rally Card."   Pahaksi onneksi sitä  ralliporukkaa, punaniskaisia   äijiä ( äijyys ei  ole kiinni iästä vaan  asenteista, käytöksestä ja puheista)  osui  samaan junaan koko  joukko,  joka  oli  juhlinut Jyväskylän ajojen  suomalaista rallivoittoa.

 Mikään  ei ole  sen rasittavampaa  matkaseuraa kuin  humaltunut äijäporukka,  ei edes  kännykkään kälättävät naiset, joita sivumennen  sanoen  kuuntelen suurella mielenkiinnolla, eivätkä  kolmivuotiaat  uhmakohtauksen saaneet lapset,  joiden äiteihin samaistun ja  alan  vuodattaa tuskanhikeä heidän puolestaan. Onneksi siinä  Pendolinossa  oli   ilmainen WLAN-verkko, joka toimii myös toisessa luokassa. Panin kuulokkeet korville ja kuuntelin Classic FM- asemaa, siellä  soi Beethovenin yhdeksäs sinfonia. Ei tarvinnut kuunella   humalaisen rallikansan  möykkää. Toijalaan  mennessä junaosastoon  laskeutui rauha, kun viimeisetkin    punaniskat poistuivat  junasta.

Matkalukemisena oli  F. Scott  Fitzegeraldin  Kultahattu. Kirjan kertoja asui  Kultahatun,  Great Gatsbyn, naapurina säiden pieksemässä  vuokrahuvilassa,  hänellä oli koira joka juoksi tiehensä, vanha Dodge ja palvelijana suomalaisnainen joka sijasi hänen vuoteensa, keitti hänen  aamukahvinsa ja mutisi  suomalaisia loitsuja sähhkölieden ääressä.  Kiinnostavaa, että  suomalaisilla on  loitsijoiden/ noitien/velhojen maine maailmankirjallisuudessa. Se johtuu varmaankin  Kalevalasta. 

4 kommenttia:

marja-leena kirjoitti...

"suomalaisilla on loitsijoiden/ noitien/velhojen maine maailmankirjallisuudessa" - niinkö? Se on todella kiinostavaa. En ole tuota kirjaa lukenut jotta nyt se meni listalle, kiitos!

Eljas Verve kirjoitti...

Jännittävin juttu - viime aikoina - oli se DeLillon ohut romaani, jonka nimeä en tietenkään juuri nyt muista. Nainen katselee siinä nettikameran kuvaa silloin tällöin - Kotkasta, Suomesta....

Anita Konkka kirjoitti...

Sandemosen romaanissa Me koristamme itsemme sarvilla on suomalainen merimies, joka pystyi nostattamaan myrskyn. Ja jossakin romaanissa jonka nimen olen unohtanut, oli suomalainen merimies joka nostatti myrskyn viheltämällä. Venäjällä uskottiin entiseen aikaan ja taidetaan vieläkin vähän uskoa suoamalaisten noitakykyihin.

Ripsa kirjoitti...

Anita, oliko Sandemosellakin sellainen juttu? Siinä tapauksessa se oli voinut pihistää sen Joseph Conradilta, jonka merimiesromaanissa (jonka nimeä en tietenkään nyt muista, mutta vannon että se on olemassa!) suomalaiset merimiehet olivat pelättyä ja samalla himoittua miehistöä. koska he osasivat puhaltaa tuulen ihan vain solmuihin.

Conrad sanoi että suomalaiset merimiehet olivat noitia. En usko että se liittyy Kalevalaan, ennemminkin varmaan johonkin heidän purjehtijan tapoihinsa.

Ja tottakai kieleen josta kukaan indoeurooppalainen ei tajunnut sanaakaan.

Sen lisäksi Michael Ondaatje luo suomalaisista hyvin myyttistä ja salaperäistä kuvaa romaanissaan Leijonan puvussa. Se porukka on Kanadan suomensiirtolaisia.

Suomalaisten salaperäisyys liittyy kykyyn hiihtää hiljaa ja luistella myös pitämättä suurempaa meteliä.

Niin että Marja-Leena, lue myös maanmiestäsi! Kirjan alkuperäinen nimi näkyy olevan In the Skin of a Lion. Ja kirja on vuodelta 1987, suomennettu vasta 1996.