Kävin Jyväskylässä katsomassa taloa, jossa asuin 60-luvun alkupuolella, kun opiskelin kesäyliopistossa psykologiaa. Talo Vapaudenkadulla oli tallella, mutta katu oli muuttunut. Korttelin päässä talosta oli rakennustyömaan aita, jossa oli muutama graffiti. Niitä ei missään tapauksessa voi sanoa töhryiksi. Työn jäljestä näkyi, että niitä oli saatu tehdä rauhassa ilman pelkoa vartioliikkeiden pamputtajista toisin kuin Helsingissä.
Jyväskylän kesä ei ole enää samanlainen valtakunnallinen kulttuuritapahtuma kuin 60-luvulla, jolloin M.A. Numminen herätti siellä pahennusta. Hesarikaan ei noteeraa sitä niin kuin takavuosina. Minä esiinnyin siellä joskus 90-luvulla. Puhuin unista, mutta en muista mitä puhuin. Muistikuvani tapahtumasta on hämärä ja aukollinen kuin unikuva.
Kun viime lauantai-iltana kuljeskelin Jyväskylän kaduilla tavoittelemassa kadonneita muistikuviani, keskustan kaduilla parveili paljon porukkaa, joka kantoi pieniä suomenlippuja. Ihmettelin että onko tässä kaupungissa jokin isänmaallinen juhla. Sitten huomasin että porukan kaulassa riippui lappu jossa luki "Rally Card." Pahaksi onneksi sitä ralliporukkaa, punaniskaisia äijiä ( äijyys ei ole kiinni iästä vaan asenteista, käytöksestä ja puheista) osui samaan junaan koko joukko, joka oli juhlinut Jyväskylän ajojen suomalaista rallivoittoa.
Mikään ei ole sen rasittavampaa matkaseuraa kuin humaltunut äijäporukka, ei edes kännykkään kälättävät naiset, joita sivumennen sanoen kuuntelen suurella mielenkiinnolla, eivätkä kolmivuotiaat uhmakohtauksen saaneet lapset, joiden äiteihin samaistun ja alan vuodattaa tuskanhikeä heidän puolestaan. Onneksi siinä Pendolinossa oli ilmainen WLAN-verkko, joka toimii myös toisessa luokassa. Panin kuulokkeet korville ja kuuntelin Classic FM- asemaa, siellä soi Beethovenin yhdeksäs sinfonia. Ei tarvinnut kuunella humalaisen rallikansan möykkää. Toijalaan mennessä junaosastoon laskeutui rauha, kun viimeisetkin punaniskat poistuivat junasta.
Matkalukemisena oli F. Scott Fitzegeraldin Kultahattu. Kirjan kertoja asui Kultahatun, Great Gatsbyn, naapurina säiden pieksemässä vuokrahuvilassa, hänellä oli koira joka juoksi tiehensä, vanha Dodge ja palvelijana suomalaisnainen joka sijasi hänen vuoteensa, keitti hänen aamukahvinsa ja mutisi suomalaisia loitsuja sähhkölieden ääressä. Kiinnostavaa, että suomalaisilla on loitsijoiden/ noitien/velhojen maine maailmankirjallisuudessa. Se johtuu varmaankin Kalevalasta.
4 kommenttia:
"suomalaisilla on loitsijoiden/ noitien/velhojen maine maailmankirjallisuudessa" - niinkö? Se on todella kiinostavaa. En ole tuota kirjaa lukenut jotta nyt se meni listalle, kiitos!
Jännittävin juttu - viime aikoina - oli se DeLillon ohut romaani, jonka nimeä en tietenkään juuri nyt muista. Nainen katselee siinä nettikameran kuvaa silloin tällöin - Kotkasta, Suomesta....
Sandemosen romaanissa Me koristamme itsemme sarvilla on suomalainen merimies, joka pystyi nostattamaan myrskyn. Ja jossakin romaanissa jonka nimen olen unohtanut, oli suomalainen merimies joka nostatti myrskyn viheltämällä. Venäjällä uskottiin entiseen aikaan ja taidetaan vieläkin vähän uskoa suoamalaisten noitakykyihin.
Anita, oliko Sandemosellakin sellainen juttu? Siinä tapauksessa se oli voinut pihistää sen Joseph Conradilta, jonka merimiesromaanissa (jonka nimeä en tietenkään nyt muista, mutta vannon että se on olemassa!) suomalaiset merimiehet olivat pelättyä ja samalla himoittua miehistöä. koska he osasivat puhaltaa tuulen ihan vain solmuihin.
Conrad sanoi että suomalaiset merimiehet olivat noitia. En usko että se liittyy Kalevalaan, ennemminkin varmaan johonkin heidän purjehtijan tapoihinsa.
Ja tottakai kieleen josta kukaan indoeurooppalainen ei tajunnut sanaakaan.
Sen lisäksi Michael Ondaatje luo suomalaisista hyvin myyttistä ja salaperäistä kuvaa romaanissaan Leijonan puvussa. Se porukka on Kanadan suomensiirtolaisia.
Suomalaisten salaperäisyys liittyy kykyyn hiihtää hiljaa ja luistella myös pitämättä suurempaa meteliä.
Niin että Marja-Leena, lue myös maanmiestäsi! Kirjan alkuperäinen nimi näkyy olevan In the Skin of a Lion. Ja kirja on vuodelta 1987, suomennettu vasta 1996.
Lähetä kommentti