Vuosi 2010 kuvina

Tammikuu. Polkupyöriä  rautatieaseman edessä.

Helmikuu. Kahvila Pariisissa.

Maaliskuu. Mielenosoitus Espalla mummojen puolesta.

Huhtikuu. Skumppaa Espalla.

Toukokuu. Maailma kylässä.

Kesäkuu. Juhannusyö.

Heinäkuu. Hellettä Aurinkolahdessa.

Elokuu.  Joutsan Haihatuksessa.

Syyskuu.  Kiinan taiteen avajaiset  Espoon Emmassa.

Lokakuu.  Taiteilijaelämää Vuotalossa.

Marraskuu.   Hiljaiseloa Aurinkolahdessa.

Joulumarkkinat Espalla.

Lupasin  itselleni, että kirja valmistuu  tämän vuoden   aikana, mutta eipä vain valmistunut.  Se  on  puolivälissä, vasta 200 sivua  valmiina, ehkä.  Ei ole  enää yhtä suurta julkaisupainetta kuin  nuorena. Vanhemmiten   tulee  liiankin itsekriittiseksi.

Hyvää ja onnekasta  vuotta 2011  blogin  lukijoille! 

Ois joulu ainainen

 Joulu  saisi olla kerran neljässä vuodessa   kuten  olympiakisat. Tai  vielä  parempi, minun mielestäni, jos   se  olisi joka viides vuosi Sibelius- viulukilpailun tapaan.  Onneksi se on taas tältä vuodelta ohi.


Minun suosikkini  joulukertomusten joukossa on  Heinrich Böllin  Ois joulu ainainen, joka  sisältyy kokoelmaan Tohtori  Murken  kootut tauot  ja muista satiireja( suom. Kristiina Kivivuori.  Otava 1962).  Se  on   tragikoominen   kertomus   Lenzin  porvarisperheen  moraalisesta rappiosta. 


Kaikki  saa  alkunsa  perheen 60-vuotiaasta Milla-äidistä,  jolla  on  “mieltymys joulukuusen koristeluun, harmiton, joskin omalaatuinen heikkous, jonka levinneisyys isänmaassamme on melkoinen,” kuten  kertoja toteaa.  Sodan  takia Millan oli pakko  luopua kuusesta, mikä  katkeroitti hänen mieltään.  Se olikin ainoa trauma minkä sota hänelle aiheutti.    Olojen palattua  normaaleiksi  joulua päästiin   viettämään Lenzin perheessä “niin kuin ennenkin.”


Kynttilänpäivän tienoilla kun  kuusta  ruvettiin riisumaan,  Milla  alkoi huutaa täyttä kurkkua. Hän  ei syönyt, ei puhunut, ei nukkunut, vaan   huusi  melkein viikon, kunnes  hänen  hyväsydäminen miehensä Franz  keksi   hankkia uuden kuusen.    Kynttilät sytytettiin, lasikääpiöt  alkoivat takoa, latvaenkeli kuiskasi “rauha, rauha,”   perhe  viritti laulun Oi kuusipuu,  pipareita, mantelikakkuja ja marsipaania syötiin.  Kaikki oli   taas “kuin ennenkin,”  paitsi että  joulua   piti  viettää siitä pitäen  joka ilta,  mikä aiheutti paljon vaivaa ja huolta  sekä Franzille että  perheen aikuisille lapsille.  Lapsenlapset  nakersivat  pipareita ja leikkivät nukeilla ja puuautoilla nurkassaan  tyytyväisinä, mutta muuttuivat  pikkuhiljaa yhä kalpeammiksi. 


Kun joulunviettoa oli kestänyt  vuoden,  perheen  tytär Lucie sai  raivokohtauksen ystävättären kotona nähdessään joulukuusen.  Hän ulvoi ja riehui, kaatoi  kuusen ja ja särki posliinia. Hänet vietiin pakkopaidassa mielisairaalaan. Neljän viikon kuluttua hän   palasi takaisin   viettämään perhejoulua, mutta hänestä  oli tullut eksistentialisti  ja  hän oli alkanut  liikkua hämäräperäisissä  yökerhoissa. 


Myös  muissa  perheenjäsenissä  tapahtui  huolestuttavia muutoksia.  Kunnollisesta lakimiespojasta  tuli kommunisti – voiko  sen  kauheampaa tapahtua kunniallisessa porvarisperheessä!   Vähemmän kunnollinen esikoinen, joka oli valinnut  nyrkkeilijän ammatin (minkä takia häntä ei  nauttinut arvonantoa  suvun piirissä), lopetti  lupaavasti  alkaneen  ammattilaisuransa ja meni luostariin  maallikkoveljeksi.    Ja isän   rappio oli  täydellinen. Hän  alkoi käydä  vieraissa  naisissa ja   keksi hankkia näyttelijän  sijaisekseen jokailtaiseen joulujuhlaan.   Kahden  vuoden kuluttua näyttelijäseurue edusti perheenjäseniä, Lucie oli miehensä kanssa muuttanut  maahan jossa ei vietetty joulua, ja lapsenlapset oli korvattu vahanukeilla. Ja joulu jatkuu,   Milla  ja eläkkeellä oleva prelaatti  ovat  ainoat   aidot joulunviettäjät. "He juttelevat vanhoista hyvistä ajoista, nauraa  kihertävät, näyttävät viihtyvän mainiosti ja keskeyttyvät juttelunsa vain laulua  aloitettaessa" 


Luen joka  joulu  Böllin  joulukertomuksen.  Se antaa  voimia kestää   joulun koettelemukset.   Kirja on  jo melkein repaleiksi  luettu, siitä puuttuvat kannet ja selkämys,  sivujakin  on irronnut.  Otava saisi ottaa  siitä uuden  painoksen. Minulla on varmaankin jollakin tapaa   kieroutunut huumorintaju, koska nautin    Böllin ironiasta,  jonka  hän  kohdistaa “pyhään perhejouluun.”


PS. Tänään tuli Akateemisen kirjakaupan  alennusmyyntiluettelo. Tarjolla on   Böllin omaelämäkerrallinen pienoisromaani  Mitähän  siitä pojasta tulee?   Se ei ole hinnalla pilattu, maksaa vain 3,90 euroa.   Suosittelen kaikille jotka pitivät lempeästä  ironiasta ja tarkkasilmäisestä yhteiskuntakritiikistä.

Patsaiden joulumuotia

 Tyttö Espalla.  Päässä on  lumesta muotoiltu pipo. Villahuivi lämmittää näillä pakkasilla.

 Stockan kulman kahdella sepällä  on suu suljettu  keltaisella  liinalla.  Pään päällä lumitötterö. Seppä näyttää jotenkin epätoivoiselta, kun se ei saa sanoa  sanottavaansa ( klikkaa kuva isommaksi). 

Jukka Vienolta on ilmestynyt tänä vuonna tuhti  runokirja (377 sivua).  Hyvä joululahja   runouden ystäville, lukemista riittää  pitkäksi aikaa.  Lainaan  kokoelman  nimirunosta  pari säkeistöä.    Sopinevat tämän   hetken hektisiin tunnelmiin.

Autoja,ihmisiä, ratikoita

katkeamattomana virtana

Stockan kulmassa

talvi-illan neonkelmeässä

kun pakokaasua ei

erota pakkashuurusta, hengityshuurua

sielun savusta,

[***]

Mutta syvin kaikista on

mielen murheen hämärä

sitä ei lievitä

katumaasturin

sumuvalojen sarja,ei

Stockan kulman kahvilan

espresson äkkinäinen voima.

Jukka Vieno. Stockan kulma. WSOY 2010

Tonttu ei vaan saa unta.

Vuodessa  on kaksi  kuukautta, jolloin poden unettomuutta,  toinen  on   joulukuu, jolloin on liian pimeätä, ja toinen  kesäkuu, jolloin  on liian valoisaa.  Unettomuutta on jatkunut vuosikausia.  En selviä  noista  kuukausista ilman  nukahtamislääkettä.

 Öisin  voisi tietysti tehdä jotain  hyödyllistä,  esimerkiksi siivota  tietokonetta  tai kirjoittaa, mutta en jaksa.   Kirjojen  lukeminen onnistuu,  tosin  ei  aina.  Ajatutukset  lähtevät helposti  harhailemaan.   Kun luin  tämän  vuoden Finlandia-voittajaa, aloin muistella omaa  lyhyeksi  jäänyttä  Gallup-haastattelijan uraani. Minua  hirvitti soittaa ovikelloa, kun ei koskaan tiennyt miten  pahantuulinen ihminen oven takaa ilmaantuu.  Sitten rupesin muistelemaan miten  monessa  teoksessa   nenällä on ollut   merkittävä osa. Muistin  Gogolin Nenän,  Cyrano de Bergeracin nenän ja  Pinokkion nenän.  

 Pidän Nenäpäivän   päähenkilöstä. Hän on   minusta kuin  Tatin  elokuvien monsieur  Hulot,   joka  on vaihtanut liian lyhyet housunsa hameeseen,   pannut  hassun peruukin päähän  ja  ylimaalannut huulensa.   Päähenkilö nimeltään Irma on   yhtä hyväsydäminen koheltaja  kuin Hulot.   Hänelle  sattuu ja tapahtuu jatkuvasti  kaikenlaisia   kommelluksia,  varsinkin silloin kun  hän työntää nenänsä ihmisten asioihin.

Voihan nenä! ajattelin,  kun olin  lukenut Nenäpäivää sivulle  186.  Kirjasta olisi  tullut loistava,  jos  se olisi puolet tiiviimpi.  Kieli  on  lähtenyt viemään kirjailijaa,  vaikka pitäisi olla päinvastoin: kirjailija vie  kieltä. Mikko  Rimminen on tarkka kielenkäyttäjä runoissa, mutta miksi hän   romaanissa  tursottaa   kieltä   kuin kermaa kakun päälle?  En ole  lukenut  hänen muita romaanejaan, joten en tiedä kuuluuko tursottaminen hänen tyyliinsä. 

 Näytteeksi  lyhyt proosaruno kokoelmasta Sumusta pulputtavat mustat autot.

Vielä kerran kello

Aamulla valo vetää kaupunkia vinoon. Kun porraskäytävä kaikuu ja ilosanoma lankeaa kynnysmatolle, seisoi siinä väärä kuningas, kuuliainen hirvi punaisissa valoissa:ihmisten ilmoilla, veliseni, tunnemme läsnäolon läsnäolonpakon, soivan sovittelevan puheen.

      Ja sisäpihan pahvilaatikossa lyhyt uni on tältä erää käynyt,huoneessa kello huutaa herää herää on ihana päivä, kukkuluuruu, meitä vielä kuu kutsuu, kuu kutsuu, kukaan ei kuuntele.

Runeberg-ehdokkaat

"Kirjastonhoitajien kalenteri kumoaa mielikuvat nutturapäistä."

Sitaatti ( ja alleviivaus) on  Harry Salmenniemen kokoelmasta  Texas, sakset, joka on  yksi tänään julkistetuista Runeberg-ehdokkaista.  Muut  seitsemän ovat:

Eva-Stina Byggmästar: Vagga liten vagabond. Söderströms (runoja)

Olli Jalonen: Poikakirja. Otava (romaani)

Pekka Manninen: Kiimakangas. WSOY (romaani)

Tommi Melender: Kuka nauttii eniten. Savukeidas (esseitä)

Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet. Savukeidas (esseitä)

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni. Teos (novelleja)

Miina Supinen: Apatosauruksen maa. WSOY (novelleja)

En ole  lukenut  yhtään    noista,  en edes Salmenniemen kokoelmaa, joka on ollut  muutaman päivän  työpöydälläni  odottamassa paketoimista joululahjapaperiin.  Avasin sen  sattumanvaraisesti ja  silmä osui  ylläolevaan sitaattiin. 

 Seppo  Puttonen   sanoi YLE:n kulttuuriuuttisissa:  "Esimerkiksi Harry Salmenniemen Texas, sakset ei varsinaisesti ole runokokoelma, vaan koostuu yksittäisistä sanoista ja lauseista."   Olisipa hauskaa, jos  kokeellinen, epälyyrinen kokoelma  voittaisi  kansallisrunoilijalle nimetyn palkinnon.  Olli Jalosen  Poikakirja , vuoden parhaaksi romaaniksi mainittu, on monien  ennakkosuosikki. Voittajan  päättää kolmihenkinen raati( Jyrki Vainonen, Ann Helle ja Philip Teir).   Lisää   aiheesta täällä. 

Kuvassa  Rikhardinkadun kirjasto, jossa kävin  eilen. Se on yksi Helsinhin ydinkeskustan parhaista paikoista. Sielä on paljon taidekirjoja ja -näyttelyitä  sekä  hyvä englanninkielisen kirjallisuuden kokoelma.

Lumikuvia

Näkymä  ikkunasta    aamupäivällä.

Näkymä parvekkeelta iltapäivällä.

Tilannetiedotus

Sain tekijänkappaleeni postista,  vaikka alkuperäinen ilmoituskuitti katosi.  Kirjan  välissä oli   250 dollarin    sekki,  tekijänpalkkioni. Pieniähän   nuo palkkiot ovat  antologiateksteistä.


Antologiassa on  mukana  41 eurooppalaista kirjailijaa,  minulle  ennestään tuttuja vain   nämä nimet:  Olga  Tokarzcuk,  Nora Ikstena,  Ingo Schulze ja  Enrique Vila-Matas,  josta olen kirjoittanut blogissa aikaisemmin otsikolla Bartleby ja kumppanit.  Lichtensteinilaisen Stefan  Sprengerin nimi vaikuttaa jollakin tavalla tutulta. Voi olla että hän oli yksi niistä 105:stä kirjailijasta, joiden kanssa  reissasin pitkin ja poikin  Eurooppaa  kesällä  2000. 


 Antologian  on  koonnut Aleksandar  Hemon  persoonallisten  mieltymystensä mukaisesti.  
Hänellä  täytyy olla  aikamoinen eurooppalaisen kirjallisuuden  tuntemus, että on  pystynyt  tekemään  sen.  Vertaisin  hänen    työtään suuren kansainvälisen  taidenäyttelyn kuraattorin työhän - sillä erotuksella että kuraattori näkee  yhdellä  tai kahdella silmäyksellä  onko taideteoksesta mihinkään,  mutta antologian kokoojan täytyy lukea hirveät määrät tekstejä.  Joku varmaankin ihmettelee mitä minä teen tässä antologiassa.   Se johtuu siitä, että  Hemon sattui lukemaan netistä    englanniksi käännetyn Klovnin ja ihastui  siihen. Ei sen kummempi juttu.

Ninni omi antologian heti  ja  makaa kirjan päällä sen  näköisenä, että " tää on mun - älä koske tähän."  Eipä silti, että  olisin pystynyt   keskittymään  tänään lukemiseen  saati sitten kirjoittamiseen, niin hermona olen ollut  kolumbialaisen roskapostittajan takia, joka  on  kaapannut Gmailista  kaikki  osoitteeni ja lähettää niihin   roska- ja viruspostia.  Poistin  yhteystiedot, vaihdoin salasanan niin vahvaksi, että  ilman paperia en muista sitä, ja syväskannasin  Nortonilla tietokoneeni,  se kesti tuntikausia, ei löytynyt viruksia eikä vakoojia, mutta  en silti  uskalla käyttää pöytäkonettani.


Muuta kirjallista.  Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaat julkistettiin tänään:  Kristina Carlsonin   Herra Darwinin puutarhuri, josta olen kirjoittanut täällä  ja  Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä, jota jonotan kirjastosta  sijalla numero 128. Se on  minun suosikkini  Finlandia-palkinnon voittajaksi, vaikka  en ole sitä vielä  lukenut.  Olen lukenut  vain Joel Haahtelan Katoamispisteen ja  Riikka Pulkkisen romaanin Totta,  joka ei minun mielestäni ole  Finlandiatasoa.  Kirjan alku kyllä ihastutti minua, mutta kun  kertoja  siirtyi kuvaamaan 60-luvun tytön maailmaa ja  tunteita,  niin  tarina muuttui  falskiksi ja  aivan liian viihteelliseksi ollaksensa minun makuuni.  

Harmin paikka

Keltainen posti (= Itella)   pudotti  torstaina  postiluukusta    minikokoisen  kuitin saapuneesta lähetyksestä. Kuitissa ei ollut lähettäjän nimeä, mutta  arvelin että     saan vihdoinkin  tekijänkappaleen     Best  European Fiction- antologiasta. Se on paksu teos, yli 500 sivua eikä  se mahdu postiluukusta sisään.  Tänään  kuitti   katosi  ehkä raitiovaunuun, metroon tai  R-kioskille  matkalla postiin.  Joku joka löytää kuitin ja menee postiin, saa paksun kirjan.  Toivottavasti hän on onnellinen ja osaa lukea englantia.   Postissa minulle   sanottiin, että ilman  kuittia  lähetystä ei löydy. Piste.  Toista oli entisinä "hyvinä" aikoina  ennen Itellaa, kun  olin postissa kesätyöntekijänä ja  posti  selvitti  visaisetkin katoamistapaukset. 


Siispä  en  saa ikinä tekijänkappalettani.  Pientä lohtua synkkyteen antoi    netistä lyötämäni arvointi antologiasta.  Arvioinnissa  sanottiin, että antologian   pari  parasta juttua "involve that reliable old stomping ground of European literature, the circus. Anita Konkka writes the imaginary memoirs of a famous clown who has grown discouraged with life: Konkka finds just the right tone of listlessness to convey an artful sense of the clown’s decline. With similar skill, Olga Tokarczuk, from Poland, plunges us into the mixed motives of a man who marries a circus sideshow attraction, “the ugliest woman in the world.” 


 Kukapa kissan hännän nostaa ellei  kissa itse.  Olen imarreltu, mutta en  silti  jaksa kääntää suomeksi imartelevaa kohtaa. Lisäksi  mainittakoon,  että Olga  Tokarczuk  on   kirjailija, jota ihailen  suuresti.  Arvioinnin voi lukea  kokonaisuudessaan  täältä. 


Tältä näyttää   Best European Fiction   2011 -antologian  kansi.  Ei ole kauneudella pilattu.

Jokin pikkupiru kiusaa minua nykyään.  Se hukkaa kuitteja,   on  jopa sulkenut  pääsyn verkkoasemani Kuvia -  kansioon  ja ottanut  kansion omistajuuden haltuunsa.  Minulla ole  mitään mahdollisuuksia päästä  korjaamaan omistajasuhteita, vaikka olen järjestelmänvalvoja.   Kun yritin ottaa selvää siitä, kuka  on nykyinen omistaja, tuli ilmoitus: "Omistajaa ei voi näyttää."    Tietokoneen pirut  osaavat verhota  itsensä hyvin.

Ottaa päähän

Pariisin roskalaatikoita.

Varokaa  Fanboxia!   Se   varastaa sähköpostiosoitteita ja lähettää   roskapostia.  Jos   minun  nimissäni  tulee  Fanboxilta viesti,   älkää avatko  sitä, vaan   laittakaa se roskikseen  saman tien.   Lisää tietoa  asiasta Consumer Fraud Reporting -sivustolta.

Toinen asia mikä ottaa päähän, on  Buffalon  verkkokiintolevy ( Linkstation Live  LS-CHL).   Olen tallentanut  sinne  digivalokuvani.  Yllättäen   se  kehitti  salasanan valokuvakansiolle, jolla ei  ole aikaisemmin ollut salasanaa.    Minä  pysty avamaan kansiota, koska en tiedä  Buffalon  keksimää salasanaa. Se ei ole mikään    omista salasanoistani.   Onni onnettomuudessa että kaikki valokuvani eivät ole siinä kansiossa.  

Buffalon verkkokiintolevyn resetoiminen tehdasasetuksiin ei onnistu.   Eikä ole  onnistunut lukemattomilta muiltakaan käyttäjiltä. He  valittavat samaa ongelmaa  Buffalon  tukisivuilla.  Sieltä ei saa järkevää vastausta.  Ainoa vastaus minkä olen löytänyt:  lähettäkää se kiintolevy meille.   Koko työpäivä on mennyt hukkaan, kun olen  yrittänyt ratkaista ongelmaa.  Että osaakin raivostuttaa!    Päätä puristaa rengas ja   iho  valuttaa kylmää tietokonehikeä.

Euroopan unionin rajalla

Vasemmalla Venäjä, oikealla Viro, välissä Narvanjoki ( klikkaa kuvat isommiksi).

Rajasillan  Viron puoleisessa päässä liehuvat Euroopan unionin ja Viron  liput. Valokuvatorstain  186.haaste on Raja.

Minä olen  aina elänyt "Kahden  maailman  rajalla" -  se oli isäni muistelmaromaani, joka  joutui kiellettyjen  kirjojen listalle sodan jälkeen.   Isä oli  Toksovasta, Pietarin naapurista, ja äiti Lapualta.  Ne maailmat olivat täysin erilaiset:  " Itä ja länsi jotka eivät  koskaan kohtaa/ eivät koskaan eroa"( Gunnar Ekelöf).

Marraskuun tunnelmissa soikoon Narvan marssi:

Kirjoja

Ninni  makailee lukemattomien kirjojen ja lehtien päällä.  Pinoissa odottaa  Jukka Vienon Stockan kulma, Risto Ahdin Neron  omaelämäkerta,  Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian,William S. Burroughsin Lännen maat, André Bretonin Hullu rakkaus, Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja, nobelisti  Mario Vargas Llosan Paratiisin on nurkan takana  ja  monta muuta kirjaa, mutta ei yhtään Finlandia ehdokasta. Joel Haahtelan Katoamispisteen luin jo keväällä. Siitä olen kirjoittanut täällä.  Ehdokkaista kiinnostaa   Erik Wahlströmin Kärpäsen kesyttäjä, koska se  kertoo  Runebergistä ( Minä olen syntynyt Runebergin päivänä). Kun kirjoittaa omaa kirjaa on vaikeata, miltei mahdotanta   päästä  sisään muiden kirjailijoiden  luomiin  kuvittellisiin maailmoihin.  Luen  mieluummin runoja.  


 Rupesin lukemaan  Llosan romaania,  koska se kertoo Paul  Gauguinista,  mutta    en päässyt    alkua pitemmälle. Liian paksu,  liian paljon sanoja ja  museaalisia yksityiskohtia. Viisitoistavuotiaana olisin  heittäytynyt   kirjailijan luomaan  fiktiiviseen maailmaan ja  nauttinut  lukemastani.  Siihen aikaan   rakastin  taiteilijoiden elämästä  kirjoitettuja romaaneja  Suosikkejani olivat   Vincent van Goghista  kirjoitettu   Hän rakasti elämää  ja  George Sandista kirjoitettu  Sydän ei erehdy.   

Yhden  syksyn  kirjan olen  sentään  lukenut  loppuun asti. Se on  Marjatta  Ripsaluoman Torbeedo.   Tiivis kirja, sivuja vain 111.   Siunattuja olkoot ohuet kirjat!  Ei  turhia sanoja ja  yksityiskohtia ja mikä parasta ei turhaa juonta.     Kirja   kertoo maailmasta  pienen tytön silmien kautta   Tytön havainnot  ovat   tarkkoja  ja konkreettisia.   Tytön  maailmaan kuuluvat äiti, isä, vauva,   paras ystävä, joka on  possu, kissa nimeltä   Traktori,  hevoset ja vankilan sedät  ja naapurin perhe.    Torpeedo on isän  polkupyörä ( kannen kuvassa) kaksivaihteinen saksalainen kilpapyörä. Siitä on tehty  elokuvakin joskus 30-luvulla.   Sen tangolla isä  kuljettaa  tyttöä puolukkametsään, kun äiti   rähjää kotona. 

 Tyttö asuu   perheensä   kanssa vankilan piirissä. Elämä on niukkaa sotien jälkeisessä Suomessa,  syödään  luusoppaa, jossa  on vain vähän sattumia.   Tytön isä  on  pienipalkkainen   vankilan  opettaja,  äiti hoitaa kotia ja lapsia eikä ole tyytyväinen  elämäänsä.    Ei siitä    tullut sellaista  kuin hän oli haaveillut.  Aika   tavallinen  1940-50  lukujen  vaihteen   kotiäiti, joka    purkaa turhautumistaan  tyttäreensä,  tiuskii,  läimäyttelee,  antaa tukkapöllyjä ja  piiskaa.   Entiseen aikaan sitä sanottiin kasvatukseksi.   Tyttö miettii, että miksi äiti ei aina lyönyt, ehkä se ei muistanut. 


Tytöllä on maailmassa paljon mieittivää. Mikä on sielu? Mikä on aika? Miksi vankilan   setiä  sanotaan  vangeiksi ? Miksi  aikuiset ovat   omituisia,  sanovat yhtä  ja tarkoittavat toista?  Aikuisista ei koskaan tiedä, eikä varsinkaan äidistä.   Eläimet  eivät ole yhtä  arvaamattomia. Hän  tiesi milloin hevonen hirnahtaa hyväntuulisesti ja milloin se on peloissaan ja milloin se taas haluaa ulos. Hän oli ollut varma, että  hevoset ymmärsivät häntä  täydellisesti. " Kun puhuin hevosille,  käsittivät joka sanan, mutta eivät  osanneet vain itse puhua, koska niillä ei ollut samanlaista kurkkua kuin ihmisillä. "Mutta tyttö kasvoi eikä enää tiennyt eikä "voinut kuvitella hevosen  sanovan kokonaista lausetta esimeriksi sitä, miten kaunis ilma on ja miten hyvin ruis  kasvaa. Olin ehkä erehtynyt kokonaan kun olin  kuvitellut että eläimet ovat  kavereitani," tyttö pohtii. 

  Tyttö  ei osaa vielä lukea, mutta sanat kiinnostavat häntä. Kun hän  kuulee sanan  "mustalainen" hän  päättää muistaa sen ja  ottaa selvää  mitä se tarkoittaa.    Onneksi hänellä on isä joka  vastaa,   kun    siltä kysyy,  milloin se ei istu  pumpulit korvissa lukemassa yliopiston tenttikirjoja.  Isää ei tarvitse pelätä niin kuin äitiä, isä ei lyö  eikä käske pihalle pois  jaloista.    Isä on  ylpeä hänestä, kun hän osaa pelata potkupalloa.  Hän on pieni poikatyttö tai tyttöpoika,  kuten hän itse määrittelee itsensä.   Mitäpä  ei isään rakastunut  pikkutyttö tekisi  isänsä mieliksi.    "Sain olla onnellinen. Tiesin että semmoinen isän tyttö on onnentyttö."  


Suosittelen kirjaa kaikille jotka ovat joskus olleet pieniä  tyttöjä.   Kirjan maailma on yleispätevä,   on helppo samaistua, vaikka ei olisi  itse elänytkään  maalla  sotien jälkeen.  Jään  odottamaan  jatkoa  kirjalle. Epilogi viittaa  aikaan, jolloin  tyttö   matkustaa Amerikkaan.

Valokuvatorstai:Huutomerkki

 Mielenosoitus Espalla. 

Valokuvatorstain 183. haaste on  !

Huutomerkki Torkkelinmäellä.

Kansalaisaktivismia

Päivän kuva:  Pienimuotoinen mutta  pitkä mielenilmaus ydinvoimaa vastaan 1.-5.11.  eduskuntatalon edessä.  Kaikki eivät ole vielä luovuttaneet.  Asiasta lisää täällä:  http://kriittistamassaa.blogspot.com/

Mahdoton paikka

Kampissa viime elokuussa.

Valokuvatorstain  182. haaste on  mahdoton paikka.

Mitä kirjahylly paljastaa?

Ninni kirjahyllyn päällä.


Melita haastoi minut   kirjahyllytestiin,  jossa    vastaukset  etsitään omasta kirjahyllystä.     Surrealistit ja dadaistit rakastivat  tämänkaltaisia  leikkejä.  Tässä tulos ( teoksen nimi ja  suluissa tekijä):
  


Oletko mies vain nainen ?
Sydäneläin ( Herta Müller)


Kuvaile itseäsi ?
Minä matkustan, aurinko paistaa (Jyrki Pellinen)


Kuinka voit?
Melkein oikein ( Martti Anhava)




Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
 Nousevan auringon  talo ( Sirkka Turkka)


Mihin haluaisit matkustaa ?
 Aperitiff –avoin kaupunki ( Kari Aronpuro)


Kuvaile parasta ystävääsi.
Ruusu ja satakieli ( Haféz)


Mikä on lempivärisi ?
Läpinäkyvä punainen ( Anni Sumari)


Mikä sää nyt on ?
 Yhteisessä  sateessa( unkarilaisen runouden antologia)


Mikä on paras vuodenaika ?
Kesä  Baden-Badenissa(  Leonid Tsypkin)


Jos elämäsi olisi tv-ohjelma
mikä sen nimi olisi ?
Uninäytelmä ( August Strindberg)


Päivän mietelause ?
Rakkaus on  musta leijona ( Rumi)


Millainen parisuhteesi on ?
Ovat muistojemme lehdet kuolleet ( Pentti Saarikoski)


Mitä elämä merkitsee sinulle ?
Saapumisen arvoitus ( V.S. Naipaul)


Minkä neuvon tahtoisit antaa ?
 Vihaa nyt –rakasta myöhemmin ( Markku Lahtela)


Miten tahtoisit kuolla ?
Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen ( Tua Forsström)


Mottosi ?
Huomenna hän tulee( Samuel Beckett)


Jos työnteko ei huvita, niin  kirjahyllyjen  tutkimiseen  saa    kulumaan aikaa. Hyllyistä  löytyy yllätyksiä.  Kenelle lähettäisin  tämän haasteeseen? On varmaankin kiertänyt  jo kaikki kirjablogit. Ripsa   haluatko sinä vastata haasteeseen? Entä kuka muu?

Kuvassa nousevan auringon talo Aurinkolahdessa pari päivää sitten.  Kuvasin talon  auringonlaskun aikaan.

Taiteilijaelämää

 Kävin   Vuotalossa katsomassa   ranskalaisen uuden aallon  sarjakuvataiteilijoiden näyttelyä, jonka  voi nähdä  vielä tämän viikon ajan.  Värikästä ja vauhdikasta on taiteilijaelämä   Christophe Blainin  näkemyksen mukaan.  Ylläoleva kuva on hänen  Maalari ja merirosvo -albumistaan.

Taiteilijan mallin   arkipäivää.  Jules Pascin  itkettää   taiteen vuoksi malliaan  Joann Sfarin albumissa Pascin.   Mallin ja  muusan  elämä  ei   ollut  kovin  hohdakasta Montparnassella josko muuallakaan.   Kiki  de  Montparnasse (=Alice Prin)  oli poikkeus.  Hän oli  lukuisten tunnettujen taiteilijoiden  malli ja   innoittaja,  taidemaalari itsekin ja  se lisäksi  yökerholaulajatar, näyttelijätär,  muistelmien kirjoittaja ja   Man  Rayn  elämänkumppani.    Hänen elämänsä  on  tunnetumpi kuin hänen  maalauksensa.  En löytänyt  googlettamalla yhtää  kuvaa  hänen maalauksistaan, mutta kuvia hänestä löytyi  yllin kyllin.  



  Tässä  Kiki  José-Louis Bocquetin (käsikirjoittaja) ja Catherine " Catel" Mullerin (piirtäjä) sarjakuvaromaanista  Kiki Montaparnassen kuningatar.  Kiki innoittaa taiteilijoita vieläkin.

Yleiskuva näyttelyn ripustuksesta.

Lisää ranskalaisuutta Helsingin  kirjamessuilla, jonka teemana on  Ranska  tänä  vuonna.   Se mikä  erottaa  ranskalaisen kirjallisuuden  suomalaisesta kirjallisuudesta on erotiikka. Suomalaisesta kirjallisuudesta se puuttuu joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.  Selasin tänään   ranskalaisen kirjallisuuden oppikirjaa edistyneille opiskelijoille. Sen tekstit oli  sisällysluettelossa ryhmitelty teemoittain. Ylivoimaisesti  suosituin  teema oli Amour eli  rakkaus.  Suomalaisen  kirjallisuuden oppikirjassa  se on varmaankin kaikkein   vähäisin teemaryhmä.

Kaksi valokuvaa

Valokuvatorstain 180.  aihe on valokuva.   Kuva on Pariisin katugallerioista, joita kuvasin viime talvena.  ( Klikkaa  kuva isommaksi).


Valokuvatorstain ylläpitäjät  toivovat  että kuvassa  näkyy jotain muutakin  kuin   pelkkä valokuva.  Alemmassa kuvassa  näkyy  kuja,  jonka  varrella  oli  valokuvanäyttely.  Ylempi kuva ei ole samalta kujalta.  Katugalleriat sijaitsivat 10.kaupunginosassa lähellä  St. Martinin kanavaa. Kuvien tekijöistä ei ole tietoa.

Suomalaisen kirjallisuuden tila

Ruskaa   taiteilijatalon  nurkalla. Nurkka näkyy vasemmalla yläkulmassa.

Tänään   Aleksis Kiven ja  suomalaisen kirjallisuuden päivänä pitänee miettiä  suomalaisen kirjallisuuden tilaa. Minun  on mietittävä sitä virankin puolesta.  Huomenna on vihoviimeinen deadline-päivä    lähettää vastaus amerikkalaiskustantajan  kuuteen  haastattelukysymykseen.   Yksi niistä  koskee  tämän  päivän teemaa. Yritin  tuolla alempana kysellä blogin  lukijoilta, mitä uutta  suomalaisessa  kirjallisuudessa  ( Vaikea kysymys), mutta ei siitä  selvää tullut.  Joten  täytyy  vastata kysymykseen   MUTU-tuntumalla. 

Minusta  tuntuu, että  suomalainen  runous   on  vilkkaassa  kehitysvaiheessa,   on   liikettä,  kokeilunhalua  ja koulukuntia:   flarf-runoutta, minimalismia, uutta dadaa, käsite - ja  metodirunoutta,  hakukone- ja  kollaasirunoutta.  Ja mitähän  muuta vielä?  Tuosta  luettelosta puuttuu  varmaankin jokin tärkeä suuntaus.  

Minusta  tuntuu, että  suomalainen  proosa  on  jämähtänyt  realismiin.  60-luvulla   proosassa oli  enemmän  liikettä ja  kokeilunhalua  kuin  nykyään (mm. Kari Aronpuron, Markku Lahtelan,  Pentti Saarikosken,  Hans Selon romaanit).  Minne  kaikki avantgardistit ovat kadonneet?   Voi olla  että, minulla on  perspektiiviharha, kun minusta näyttää,  että  heille  ei ole   tilausta.   Lukijoita ei kiinnosta, mediassa ei keskustella eivätkä  kustantajat    julkaise. 

Runoilijoilla on  pienlehtensä ja ryhmänsä, mutta prosaistit  istuvat kammioissaan kirjoittamassa miehen kriisistä, naisen identiteetistä,   parisuhteen ongelmista, yhteiskunnan  surkeasta jamasta tai sitten  historian tapahtumista  ja henkilöistä, sodista ja  Mannerheimista, hänestä ennen kaikkia.  Ilmeisesti  lukijat   tykkäävät lukea  ja kirjailijat kirjoittaa  perinteellistä   realistista proosaa  suurmiestensä elämästä. 

Jatkuu myöhemmin ( mikäli jatkuu)

11.10.10 V.L. Luoma-ahon blogista löysin googlaamalla   tämän:  Suomalaisen  proosan nykytilanteesta, osa 1.  Luoma-aho on poiminut  puheenvuoroja   keskustelusta, jota käytiin viime syksynä  Facebookissa.  Ei  FB ihan turha paikka ole, täytyy vain osua  oikeaan aikaan paikalle ja  valita kavereikseen  kirjallisuudesta kiinnostuneita ihmisiä.    Vaikuttaa vähän siltä, että kirjallisuuskeskustelua käydään nykyään siellä.  


12.10.10.  Lisää  suomalaisesta proosasta Tommi Melenderin blogissa: Suomalaista proosaa.  Linkki  Melenderin juttuun löytyy myös  sivupalkin  Jaetuista otsikoista.


15.10.10. Toinen näkökulma   aiheesta  Särölehdessä "Lupus in fabula".    Lukekaa myös Melenderin  blogin  kommentit.   Kiintoisaa keskustelua. Pinnan alla kuohuu.