Miten kutsua naista, joka ei ole vaimo, mutta jonka kanssa elää parisuhteessa? Asia jäi vaivaamaaan, kun luin Claes Anderssonin muistelmat Jokainen sydämeni lyönti. Merkintöjä elämästäni, suom. Liisa Ryömä, WSOY 2009. Anderssonin muistelmissa nainen jonka kanssa hän elää, on elinkumppani, kunnes hänestä kirjan loppupuolella tulee elämänkumppani. Suomenkielessä elinkumppani on aika kapea ilmaisu, koominenkin, koska se tuo mieleen elimen. Minä kutsuisin elinkumppaniksi henkilöä, jonka kanssa en jaa mitään muuta kuin sängyn. Miten mahtaa olla alkuperäisessä tekstissä? Muuttuuko livskamrat levnadskamratiksi kirjan loppupuolella?
Pidin Anderssonin lyhytmuistelmista. Hän ja hänen ystävänsä hullaantuivat nuorina surrealisteihin ja " innoittuivat milloin Michauxin groteskeista proosarunoista, milloin monsieur Plumesta, jolle kävi aina hullusti." Jo koulussa he olivat lukeneet suomenruotsalaisia modernisteja: Diktoniusta, Björlingiä, Henry Parlandia. Kateeksi käy.
Ruotsinkieliset saivat lukea omalla äidinkielellään ranskalaisia surrealisteja, André Bretonin romaaneja ja Henri Michauxin Plumen tarinoita 50 vuotta ennen kuin niitä saatiin suomenkielelle, ja Freudiakin paljon aikaisemmin kuin suomenkieliset lukijat. Ilmankos suomenruotsalainen kirjallisuus on vähemmän jähmeää kuin suomalainen kirjallisuus.
Unet ovat tärkeitä. Yksi luku Anderssonin muistelmissa käsittelee unia. Hän kirjoittaa: "Unet eivät valehtele. Ne ovat ikkuna sisäiseen todellisuuteen. Ne ovat todellisuutta aivan yhtä paljon kuin ulkoinen todellisuuskin; psyyken lahjomattomia ilmapuntareita jotka osoittavat matalapainetta, lähestyvää rajuilmaa tai uhkaavia tulvia. Tai paikallisen korkeapaineen, onnellisten kesäviikkojen, tyvenen ja viihtyvyyden kausia. Kun mietin miten minun laitani oikein, miten minä v o i n , ei ole luotettavampia osoittimia kuin unet. Ne ovat ystäviäni, ne eivät huijaa. Niihin minä luotan."
Enemmän Anderssonin kirjasta Preivi-blogissa.
8 kommenttia:
Tuo muistelmateos, josta puhut, on kyllä jostain luettavaksi saatava. Kokeilen kirjastoa ekaksi.
Henri Michauxin Plumen tarinoita on kyllä minulle ollut niin mieluisa kirja, että se on hyllyssäni ja olen sitä levittänyt myös lähiympäristöön synttäri- ym lahjana (Siis Höyhentä).
Ai niin, Anita. Olen lukenut sinulta 3 kirjaa, mutta en ehkä ole muistanut siitä kertoa.
Kirjat ovat: Tytär, Hullun taivaassa ja Talvi Ravennassa.
Tuon ensimmäisen luin ekaksi. Pidin kovasti siitä, vaikkei se ehkä muiden kirjojesi yli hyppääkään, sillä kerronta oli siinä perinteistä. Mutta miten taitavasti kuvaatkaan lapsen maailmaa! Ja muutenkin se on minusta parasta juuri sen kuvan kautta, jonka se antaa elämästä kodissa, jossa pinnan alla liikkuu voimakkaita jännitteitä, joita tuo lapsi vaistoaa, vaikkei niiden syytä ymmärrä. Olisi paljonkin tästä kirjasta puhuttavaa, mutta tämä kommenttiosio ei varmaan pidä pitkistä puheista.
Hullun taivaassa on kiireetön tuntu. Siinä istuskellaan ja tehdään havaintoja sekä omista mielenliikkeistä että tapahtumista oman itsen ulkopuolella. Siitä kuvastuu yksinäisyyden tunne, joka on minulle hyvin tuttu. (Vaikka en fyysisesti yksinäinen olekaan.) Ihmettelin siinä puhujan, naisen, aikuisuutta siinä mielessä, että hän vaikuttaa kypsältä ottamaan vastaan sitä mitä milloinkin tapahtuu. Hän ei huuda, eikä potki, eikä pahemmin valitakaan, hän pikemminkin toteaa ja vaipuu mietteisiinsä. Pieni lapsi hänessä on joko muovautunut niin itsenäiseksi, tai hän antaa aikuisen puhua, joka seikka tekee kirjasta toteavan, ilmavan ja "kehittyneen". Siinä kuvataan itsenäistä naista, joka taipuu elämän vaatimiin kompromisseihin ja osaa ottaa asiat rauhallisesti. Sitä kirjassa pidän itselleni tärkeänä, sillä en samoissa tilanteissa pystyisi sellaiseen urheuteen.
Talvi Ravennassa on kirja, jonka viimeksi luin, ja jota itse pidit sellaisena, joka minun kannattaisi lukea.
Kyllä kannattikin. Siinä oli paljolti saman naisen tunteita, kuin Hullussa taivaassa. Ympäristö vaan oli toinen. Oli tunne sitä lukiessa, että nainen oli kuin tempaissut itsensä irti omasta elämästään, kuin olisi halunnut vapautua siitä, mutta niin kuin oikeastikin tapahtuu elämässä, kaikki eletty seurasi mukana, ja nainen liikkui kuin irrallinen olento maisemassa, joka oli hänelle vieras. Jälleen pystyin sataprosenttisesti eläytymään tuon naisen osaan. Olen ollut sen verran yksin maailmalla, että kaikki hänen tunteensa muistuttavat omiani vastaavissa tilanteissa.
Italiassa olen viettänyt aikaa mieheni kanssa (asuttu Roomassa yksi kevät ja kesä), joten olosuhteet olivat täysin erilaisia. Olimme kuin kaksi tutkimusmatkailijaa, jotka yhtenä partiona liikuimme ja laajensimme näkemyksiä tuosta maasta. Vierauden tunne oli sen tähden ehkä pienempi, mutta uteliaisuus korvasi sen. Teimme retkiä eri puolille Italiaa junalla ja bussilla, vaikka Roomassakin olisi ollut tarpeeksi. Muulloinkin olemme siellä käyneet, lyhyempiä matkoja, pääkohteena Venetsia.
Tämä Sinun Ravennasi näyttää koko kuvansa, maisemansa ja ihmisensä. Yksin pääsee varmasti lähemmäksi ydintä, kuin kaksin tai turistiryhmässä, jota matkustusmuotona inhoan. Liikuin mukanasi, missä liikuitkin, ja kaikki tapahtumat, joita kuvaat, tapahtuivat minullekin.
Voisin sinua kiittää "ajasta Ravennassa". Se oli monin tavoin enemmän antava kuin omat matkamme, jolloin tunnelmat jakautuivat kuin kahtia ja sekoittuvat toisiinsa.
Se, mitä panin merkille kirjoittamistavastasi on sinulle selvästi ominainen. Kun sinä näet ihmisen, seuraat häntä valppaana. Mutta vaikka hän katoaa näköpiiristä, ei se haittaa, sillä mielessäsi sinä "näät" tapahtumat, jotka seuraavat tätä ihmistä niin todentuntuisina, että lukijakin vaistomaisesti hyväksyy ne. Näin yhdistät huomaamattomasti kaksi maailmaa: koetun ja "nähdyn".
Kiitos kirjoista!
Päreesi otsikon vetämänä tulin blogiisi sanoakseni jotain, minkä olit jo sanonut. Herra Blumen matkat ovat mukavia. Juuri nyt Areenalla matkustaa herra Stephen Fry.
Kiitos Avatar, kun kerroit millaisia ajatuksia nuo kolme kirjaa sinussa herättivät. Hullun taivaan naisen tarina jatkuu tavallaan Kolmessa muistikirjassa, miehen nimi on tosin muuttunut Aleksantarista Jasoniksi. Siinä kirjassa liikutaan myös Roomassa, ensimmäinen muistikirja on Roomasta, toinen Pariisista, kolmas Helsingistä, mikäli muistan oikein.
Kalevi, minäkin katsoin Stephen Fryn matkailua. Muuten, väheksymättä mitenkään elinkumppanuutta olen sitä mieltä että elämänkumppani on parempi ilmaisu, silloin kun suhde on kestänyt "myötä- ja vastoinkäymisissä, ylämäissä ja alamäissä kohti kuiluja, helteellä ja pakkasella, hyvinä ja pahoina päivinä kohta neljäkymmentä vuotta," kuten Andersson kirjoittaa.
Anita, tuos siteeraamasi kohta on eräs niistä hienoimmista kohdista tuossa kirjassa. Unet ovat ystäviä. Itselleni ainakin ovat olleet kun olen aina nähnyt paljon unia.
En huomannutkaan tuota elinkumppanin muuttumista elämänkumppaniksi, mutta sen huomasin että puhuttiin kumppanista, ja se on kaunista se.
Muutenkin kirja, kaikesta hurjuudestakin huolimatta, on hieno pikku kirja.
Elinkumppani kuulostaa todella hieman hassulta (sisä)elimiin viitatessaan. Partneri voisi olla muuten toimiva termi, mutta se voi hätkähdyttää heteroita, jos se tuokin mieleen homosuhteen. Elämänkumppanissa taas on sielukkuutta.
Hei Anita,
olen jo pitkään seuraillut blogiasi ja pannut mielihyvin merkille, että kirjailijaksi olet tolkun ihminen.
Tuosta elin-/elämänkumppanipohdiskelusta: Andersonin kirjaa lukemattomana tuli mieleen, että sanavalinnat saattavat kuitenkin olla tarkoituksellisia. 70-luvun alussa ei vielä puhuttu avoliitoista eikä avokumppaneista, "partneri" taas on tuoretta tuontitavaraa oleva hirvitys joka sopii paremmin liike-elämään. "Elinkumppani" löytyy vielä Nykysuomen sanakirjasta (merkityksessä "elämänkumppani", "aviopuoliso" muttei enää Suomen kielen perussanakirjasta, jossa on vain elämänkumppani. Oletan siis, että 70-luvun alkupuolella puhuttiin *suomeksi* lähinnä elinkumppanista, kun haluttiin käyttää myönteistä termiä susiparien ym. sijasta. Ja "elämänkumppanistahan" voi sanan varsinaisessa merkityksessä puhua vasta sitten, kun yhteistä elämää on jo hyvän matkaa takana ja koetun perusteella sitä näyttäisi riittävän myös edessä.
Luotan siis suomentaja Ryömän vivahteiden tajuun.
Antoisaa syksyä!
P.S. Kiitos myös valokuvistasi, ne herättävät poikkeuksetta sekä tunteita että ajatuksia.
Kielihistoria/kielen muuttuminen on kiintoisaa. Eipä tosiaankaan vielä 70-luvun alussa puhuttu avoliitosta eikä avovaimosta/miehestä, ei liioin parisuhteesta. Niitä sanoja ei löydy Nykysuomen sanakirjasta. Paritoveri löytyy, mutta se tarkoittaa tanssipartneria. Liisa Ryömä on kyllä tarkka kääntäjä ja tuntee 50- ja 50-luvulla käytetyn kielen, eikä erehdy kääntämään kotihippoja kotibileiksi, koska se sana tuli käyttöön vasta myöhemmin.
Kukaan ei sanonut isoisääni ja hänen elämänkumppaniaan susipariksi, vaan isoisälläni oli taloudenhoitaja, jota muutamat kyllä sanoivat limppu- tai pullahiireksi.
Lähetä kommentti