Ahaa, taidetta!

Parempi pyy pivossa kuin oksalla.( Klikkaa kuva suuremmaksi)

Kuvattu Haihatuksen kesänäyttelystä viime vuonna. Haihatuksesta lisää:

http://www.haihatus.net/

Valokuvatorstain 133. aihe on Ahaa

Toukokuu, ikuinen

Kävin Lahdessa eilen, siellä tarkeni. Oli kesä ja pääskyset kirskuivat ilmassa. Ei niitä ole täällä rannikolla vielä näkynyt eikä kuulunut. " Kesä tulee tänäkin vuonna," lupasi ilmoitus liikkeen ikkunassa Vesijärvenkadulla. Ehkä kesä tulee Hesaankin jonain päivänä ja tuo pääskyset mukanaan. Satakielet jo laulavat täyttä kurkkua Puotilan viljelypalstan reunalla. Mutta en minä ole niitä kameran silmään löytänyt, vaikka niiden ääni kuuluu aivan likeltä.

Toukokuu, ikuinen on Haavikon runokokoelman nimi. Näin Haavikosta unta muutama yö sitten. Tapasin hänet ruokatunnilla ja ilahduin että vihdoinkin tavataan. Lintsasin töistä Tilastokeskuksesta ja lähdin hänen kanssaan Munkkiniemeen. Näytin hänelle taloa Bio Ritan, (nykyisen Valintatalon) vieressä ja sanoin että siinä talossa hän asui aikoinaan , mutta hän ei muistanut asuneensa siinä talossa.

Sen verran todellisuuden juurta unessa oli, että lapsuudenkotini oli Munkiniemessä samalla kadulla kuin Bio Rita. Haavikko ja Marja-Liisa Vartio asuivat myös samalla kadulla, he kävivät meillä kylässä, mutta ei minua isäni ja äitini vieraat kiinnostaneet. Olin siinä iässä, jolloin kaikki aikuiset olivat tylsiä haudan partaalla hoippuvia muumioita, vaikka olisivat olleet vain kolmekymppisiä. Marja-Liisa Vartio oli Haavikkoa joitakin vuosia vanhempi ja kuoli vain 42-vuotiaana struumamyrkytykseen. Haavikko kirjoitti hänen kuoolemansa jälkeen runon:

Puut, kaikki heidän vihreytensä.

Halusin ojentaa sinulle nurmikon,

kämmenellä,

koska oli kevät.

En ehtinyt.

( PS. Blogger ei suostu toteuttamaan runon grafiikka eli kolmannen ja neljännen rivin rivien sisäänvetoa.)

Töölölainen puu ja hänen vihreytensä

Matkalla Lahteen ja takaisin Hesaan katselin junan ikkunasta puita ja heidän vihreyttään. Vihreän sävyjä on satoja, ei mikään kamera pysty tallentamaan niitä, vain silmä näkee ja taidemaalari saattaa joskus onnistua luomaan ne sävyt paletillaan.

Toukokuun vihreys on niin kirkasta, että se käy silmiin, saa aikaan aivoissa sähköisen, ruumiissa hormonaalisen myrskyn ja aiheuttaa outoja unia. Nuorempana näin paljon hurjempia unia kuin tuo Haavikosta muutama yö sitten näkemäni uni. Kaikki laimenee, niin tunteet kuin unielämäkin iän myötä. Jotain iloa vanhenemisesta sentään on: toukokuu ei ole kuukaisista julmin eikä sen kirkkaus ei enää laukaise päätä halkaisevia migreenikohtauksia.

Japanilainen Yoshida Kenko kirjoittaa Joutilaan mietteissä (suom. Kai Nieminen)

toukokuusta seuraavasti: " On sanottu että ihminen on tunteellisimmillaan ja kaihoisimmillaan neljännessä kuussa Buddhan syntymäpäivän ja Kamo-juhlan tienoilla, kun raikkaat, vehreät nuoret lehdet peittävät puiden latvoja, ja niin se tottakin on."

Buddha syntyi 9.päivä toukokuuta, Kamo-juhlan päivää en tiedä enkä mitä sinä päivänä juhlitaan. Toivottavasti joku blogin lukijoista tietää ja kertoo minulle mikä on Kamo-juhla.

Kissa töissä

Kissa tuli töihin illalla Puotilan palstoille Sillä on hyvät metsästysmaat siellä. Paljon vesimyyriä. Se kuunteli korva tarkkana ja silmä kovana, kuuli rapinaa ojasta ja lähti liikkeelle. Näitä kissatyöntekijäitä saisi olla palstoilla enemmän, koska vesimyyriä on niin paljon, ettei yksi kissa niistä selvää tee. Viime kesänä ne söivät minulta perunat ja punajuuret. Ja syksyllä ( tai talvella) tulppanien sipulit.

Naakkojen tarkastuslautakunta saapuu paikalle.

Ne tulevat joka ilta tutkimaan mitä olen saanut aikaan palstalla. Eivät pelkää, vaan tulevat ihan liki, mutta heti kun otan kameran esiin, ne lehahtavat pakoon. Onnistuin saamaan ne luvaan illalla, kun kamera oli valmiina punavalkoisen kissan kuvaamisen jälkeen. Naakat eivät ole linssiluteita. Mutta kissa työnsi nenänsä linssiin, teki sen luultavasti pelkkää uteliaisuuttaan. Olen huomannut ennenkin, että kissoja kiinnostavat tekniset vempaimet, paitsi pölyimurit joita ne pelkäävät, koska ne pitävät sietämätöntä ääntä.

Vihreät tennarit

Lisäys tekstiin   klo 21.01  kts.  alempaa

Vihreät tennarit Torkkelinmäellä Helsingissä, nähty  14.5.09

Kasa-blogin Jussi Og on nähnyt  vaaleanpunaiset tennarit  Hallituskadun ja Aleksis Kivenkadun kulmassa.  En tiedä missä kaupungissa   kulma on. Helsingissä ei ole  sellaista kulmaa,   mutta molemmat  kadut ovat.    Hän  on ottanut selvää kenkien salakielestä.  Käykääpä lukemassa.   Jonkun mielestä johdoissa riippuvat kengät ovat  nuorison ilkivaltaa.  Ja minä kun ajattelin  vihreät tennarit nähdessäni, että  katutaidetta. Sitä on  Torkkelinmäellä enemmänkin, muunmuassa puhuva   viemäriaukko. Se kuulutti  Finnairin lentoja, kun kävelin ohitse. 

Lisäys klo 21.01

En jaksanut  yöllä etsiä puhuvan viemärin  kuvaa.  Tässä se  viemäriaukko nyt on, eli  ääniteos: Mutta minä lähden. Tekijä  Markku "Sika" Puustinen. 

 

Yhdeksän  vuotta sitten  näin/ kuulin Hannoverissa elämäni  ensimmäisen   soivan   viemäriaukon. Se lauloi  rautatieasemaa vastapäätä olevassa puistikossa  Elvis Presleyn äänellä: "Are  you lonesome  tonight." Istuin puistonpenkillä helteen uuvuttamana kuuntelemassa sitä. Helle oli niin hirveä, että Hannoverin eläintarhan  sikojen ja  tapiirien ihoa siveltiin  aurinkoöljyllä, ettei niiden iho palaisi. Viimeksi oli ollut yhtä  kuumaa kesällä 1947.

PS.  Amerikkalaisia   kenkäpuita/ puukenkiä voi käydä katselemassa täältä.

 

Varoitus!

Tällainen ilmoitus rävähti ruudulle, kun  tänä aamuna avasin Sanat-blogin: "Tällä sivulla  käyminen voi  vahingoittaa tietokonettasi."

Varoituksessa sanotaan, että  "sivusto  sisältää osia  sivustosta joka näyttää pitävän yllä haittaohjelmia, jotka voivat vahingoittaa tietokonettasi tai toimia muuten ilman suostumustasi. Pelkkä käynti sivustossa, joka sisältää haittaohjelmia voi tartuttaa tietokoneesi. Lisätietoa näitä osia koskevista ongelmista on Googlen Selausturvan diagnostiikka-vianmäärityssivuilla." 

En avannut linkkiä  Googlen Selausturvaan,  koska  en tiedä onko   varoitus  itsessään haittaohjelma, joka   levittää  haittaohjelmia, jos  klikkaa   linkin auki.    Poistin  blogrollista Post Scriptum -blogin,  joka  varoituksen mukaan   sisältää haittaohjelmia ja  lähetin viestin  bloginomistajalle, mutta   Mail  Delivery heitti viestin takaisin. 

 Hei Tero, jos  luet  tämän  postauksen, kerro  komenttilaatikossa, mistä on kysymys.

Katukuva

Katukuva ennen

Katukuva nyt

Pidän kaupunginosista, joissa menneisyys ja nykyisyys ovat läsnä. Nämä kuvat on otettu  Torkkelinmäeltä, Harjun kaupunginosasta eilen.

Valokuvatorstain 132. aihe:  Ennen - Nyt

Taiteilija silmätikkuna

Perinnemaisemaa  Uutelasta. 

 Tätä  tietä  pitkin  Aleksis   Kivi käveli kesällä 1855, kun kävi  tapaamassa tuttaviaan Skatan  tilalla.  Nykyään  tietä  pitkin  huristelevat  autoillaan  koiranomistajat.  Olen kirjoitanut heistä täällä  aikaisemmin.  Kunnon ihmiset  saavat  häiritä taiteilijan työtä, mutta  taiteilija ei saa häiritä kunnon ihmisten ulkoilumahdollisuuksia.

Eilen  kaupunginvaltuusto  päätti äänin 45- 35 pitää voimassa Miina  Äkkijyrkän häätöpäätöksen.   Skatan tilalle   suunnitellaan  todennäköisesti  jonkinlaista  yhteislaidunta-aluetta kaupunkilaisille,  kaikenlaista kivaa pientä toimintaa,  ellei sitten golf-kenttää. 

Haluaisin  tietää  keitä  ovat  ne 45 kaupunginvaltuutettua, jotka  äännestivät häädön puolesta, etten  vahingossakaan äännestäisi ketään heistä seuraavissa  kunnallisvaaleissa.  Kokoomuksen  edustaja Nina Suomalainen kiteyttää heidän  asenteensa ja vähäisen ymmärryksensä  taiteilijan työtä kohtaan seuraavassa lauseessa: " Kuinka  kauan taiteilijalle annetaan  erivapauksia tälläisessa asiassa?" ( HS 14.5.09).  Minun mielestäni  tämä   on tasapäistämistä  jos mikään. 

Häätöuhka vetää mietteliääksi Miina Äkkijyrkän  hevosenkin. Missähän se saa  ensi kesänälauduntaa? Vai pannaanko se lihoiksi?  Häätöasia ei ole vielä kirkossa  kuulutettu. Helsingin  hovioikeus käsittelee sitä tämän kesän  aikana.

     Tällaisen blogitunnustuksen sain Ikkunaiinekseltä. 

   Blogitunnustusten tarkoituksena  on    kierrättää  tietoa erilaisista  blogeista.   Tarkoitus ei toteudu, jos  sen  heittää  kaikille   bloggaajille eikä nimeä  erikseen blogia.    Valinta   on vaikeata,   joskus jopa   ahdistavaa,   mutta ei leikkiin   tarvitse osallistua, jos  tuntuu liian  vaikealta. Kierrätän  aivotunnustuksen  Privaattidosentille , joka  saa sen seuraavan    ajatuksen takia: "On voitava kirjoittaa   olennainen ilman, että kirjoittaa kaiken."   

 Ajankohtaista minulle: olennaisen kirjoittaminen on todella vaikeata, sitä niin helposti  harhautuu epäolennaisuuksiin.

Viikon koirakuva ja linkkejä

Linnunlaulun koirapuisto

Eilisiltana  oli  Voimalassa  kiinnostava  keskustelu  sosiaalisesta mediasta, mm. Twitteristä ja Facebookista.  Ohjelman  voi   katsella ja  kuunnella  YLEn  Areenasta.    Jaana Venkula edusti  keskustelussa viime vuosisadan ihmistä, hänellä ei ole edes  sähköpostitiliä. Hän kehotti  käyttämään käsiään. 

 Isäni oli aikoinaan samaa mieltä kuin Venkula  siinä  että käsien  käyttäminen kehittää aivotoimintaa.  Minun aivotoimintani  jäi vajavaiseksi, kun olin niin kömpelö käsistäni. Minulla oli  enemmän taipumuksia virtuaaliseen  elämään,  kirjat olivat minun rinnakkaistodellisuuteni siihen aikaan.   Niin pian  kuin oli mahdollista siirryin   virtuaalisiin   yhteisöihin.   Se  tapahtui  vuonna 1994.    Virtuaalisuhteissa  ei  kolhi  itseään  pahasti kuin reaalisissa ihmissuhteissa.   En ole hankkinut Twitter-tiliä enkä  näillä näkymin aio hankkiakaan,  kun en ehdi Facebookissakaan    tilittämään  päivittäin mitä mietin ja teen.  Jäisi  kirjan kirjoittaminen kokonaan, jos  liittyisin vielä  Twitteriinkin. 

HBL ( Huusis, Höbla,   Huvudstadsbladet) on avannut kulttuuriblogin. Lisäsin  sen  oikean sivupalkin blogrolliin, samoin  lisäsin  sinne  Katarina Gäddnäsin, ahvanmaalaisen  runoilijan blogin  VITA SOMNIUM BREVEN.

Merete  Mazarellan  ystäville  tiedoksi: hänen  blogiaan pääsee lukemaan  HBL:n kulttuuriblogin kautta.

Kaksoisolentoni

Valokuvatorstain 131. aihe: Kaksoisolentoni  

 Nämä  kaksoisolennot  näin Hesperiankadulla huhtikuussa ( ystävät kutsuivat  minua kouluiässä  Koniksi,  se oli lyhennys Konita Ankasta) 

Kotiparvekkeella hiirenkorvien puhkamisen aikaan kuvattu  kaksoisolento.

Kissoista

Jos  äitini eläisi,  antaisin    hänelle äitienpäivälahjaksi Doris Lessingin   kirjan  Kissoista  (suom. Kristiina Rikman, Otava 2009).   Sen ensimmäinen ja pisin kertomus  Kissoista eritoten, on ilmestynyt  aikaisemmin   suomeksi kirjana nimeltä  Erittäin kissamaista.   Lessing kertoo  kahdesta äitikissasta, harmaasta ja  mustasta, joilla ei  ole  nimeä. " Äitejä on moneksi, kissoissakin," totesin kolme kuukautta sitten  täällä.   Musta kissa oli  väsymätön,  antaumuksellinen, velvollisuudentuntoinen äiti, kun taas  harmaan kissan  äidinvaistot eivät  olleet  kovin kehittyneet.  Pentujen hoito oli sille   riesa, muut asiat kiinnostivat sitä paljon enemmän.

Kissoista  -kirjan kaksi  aikaisemmin suomentamatonta   kissatarinaa kertoo kahdesta uroskissasta: Rufuksesta  ja El  Magnificosta   jotka  valitsivat  Lessingin omaksi  ihmisekseen.  El Magnifico teki sen  heti kun sen silmät avautuivat.  Kun se  näki hänet, se  lähti  kissapesästä, huojahteli epävarmasti hänen jalkansa luo ja  kiipesi   säärtä ja käsivartta pitkin  hänen olkapäälleen pitäen tiukasti kiinni pikkuisilla neulanterävillä kynsillään, asettui  hänen leukansa alle ja  käpertyi sinne kehräämään. " Se oli  rakkautta ja se kesti elämäniän,"  Lessing  kirjoittaa. Kun  El Magnifico oli neljätoistavuotias, sen  olkaluussa  todettiin syöpä.  Se oli  joko  lopetettava tai sen sen  etujalka ja olkapää oli  poistettava. Niin  suuri oli  Lessingin kiintymys, että hän valitsi jälkimmäisen  vaihtoehdon.   El  Magtnifico selvisi   leikkauksesta ja  eli  kolmijalkaisena kissana  ainakin  kolme vuotta ellei pitempäänkin. 

Rufus oli hylätty ja sairas  kissa.  Sillä oli munaisivika ja  märkivä haava korvassa, joka ei parantunut. Se  alkoi  varovasti  seurailla   Lessingiä kadulla,  ei naukunut   ilmoittakseen että sillä oli nälkä ja jano,   ei liehtonut hänen jaloissaan mielistelevästi, katseli vain mietteliäänä  hänen silmiinsä.   "Tällä  kissalla oli ollut koti, jonka  se  oli menettänyt. Se tiesi että sen kuului olla kotikissa, lemmikki. Se halusi hyväilyjä," Lessing toteaa.  Mutta kesti  kuukausia ennen kuin  Rufus   uskalsi  tulla Lessingin kotiin, jossa  oli ennestään  kaksi kissaa. Se sai ruokaa,  lämpöä ja hellyyttä, hoitoa, lääkkeitä ja osoitti kiitollisuuttana  äänekkäällä kehräämisellä, mutta "sen rakkaus  oli joskus petetty niin pahasti, ettei se uskaltanut  rakastaa enää ketään."    Se  eli neljä vuotta  Lessingin hyvässä hoidossa.  Hän kertoo, että vasta aivan  elämänsä lopussa sen ollessa niin sairas ettei se pystynyt enää kävelemään,   se  päästi luottavaisen, rakastavan kurahduksen jolla kissat tervehtivät niitä ihmisiä  ja kissoja joita ne rakastavat,  kun hän  silitteli sen  hereille antaakseen  sille lääkettä.

 

Lessing  päättää  kertomuksen Rufuksesta sanoihin: " Tuttavani kissat, elämäni  kissat, jäljelle  jää vain saostunut suru, toisenlainen kuin ihmisen jälkeensä jättämä: sen kerroksissa on tuskaa niiden avuttomuuden takia ja syyllisyyttä meidän kaikkien puolesta."

Ylläolevassa  ( Photoshop Elementsillä käsitellyssä) kuvassa on Noora joka olisi  täyttänyt  16 vuotta tässä kuussa.  Se kuoli vajaa kolme viikkoa sitten munaisvikaan. Se ei    enää   halunnut  syödä    dieettiruokia ja laihtui luuksi ja nahkaksi,  mutta se oli  loppuun asti  henkisesti virkeä ja pystyi liikkumaan.  Se   ajoi häntäänsä takaa kuin  lapsena ja  pyydysti kuivettuneita limoviikunan lehtiä, jotka rapisivat lattialla hiirimäisesti. Siitä tuli  läheisriippuvainen,viimeiset viikot se halusi olla koko ajan  lähelläni, joko  sylissä tai  olkapäälläni kun kirjoitin, tai kainalossani kun nukuin.  Sen  kuolemaa  edeltävänä päivänä olin  poissa  kotoa  aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kun  tulin kotiin, se katsoi minua silmiin ja naukui   epätavallisen  pienellä ja  surkealla äänellä. Minusta tuntui kuin se olisi    kysynyt: Miksi jätit niin pitkäksi aikaa yksin?  Sitten se käpertyi kainalooni  kehräämään. Aamulla heräsin sen kuolinkamppailuun,  joka kesti vajaan tunnin.    Minusta oli parempi että  se kuoli   kotona , sillä on kauheata viedä elävää kissaa lopetettavaksi. Olen  kokenut sen  kerran enkä halua kokea toista kertaa.

En ole  vielä oikein  tottunut kissattomaan elämään; siihen ettei kukaan   istu ikkunalla odottamassa minua kotiin, ei juokse  eteiseen  vastaanottamaan minua,  ei  herätä minua aamuisin,  ei  juttele  minulle asioitaan (  se oli puhelias kissa ja sillä oli paljon kerrottavaa,  vahinko vain että en ymmärtänyt sen kieltä), ei  makaa  näyttöruudun ja näppiksen välissä valvomassa kirjoitustöitäni eikä  lämmitä  kylkeäni  öisin.   Joskus kun näen silmäkulmastani sängyllä   mytyn tai  varjon vilahtavan lattialla  tai  kun  kuulen  rapinaa, minusta tuntuu hetken aikaa  kuin  se olisi läsnä, kunnes muistan että ei sitä enää ole.  Tuttavat kyselevät minulta  aionko ottaa uuden kissan, mutta ei kissoja oteta, ne tulevat  jos  ovat  tullakseen.