Arkistojen kätköistä: Kuvassa maissifarmari Juhani Konkka. Hän tapasi joskus 50-luvun lopulla Nikita Hrutshevin Neuvostoliiton suurlähetystössä ja sai tältä kimmokkeen. Hrushev määräsi kolhoosit kasvattamana maissia, jotta Neuvostoliitosta tulisi yhtä kukoistava maissimaa kuin Yhdysvalloista. Hänen hankkeensa meni poskelleen. En muista miten meidän kolhoosissa Lummenen rannalla viljely onnistui, kuvasta päätelleen satoa saatiin, koska isä-jussin kädessä on maissintähkä. Kuvan on napannut isoveljeni Yrjö luultavasti ns. laatikkokameralla.Isä-Jussi oli maahanmuuttaja. Hän muuttti Pietarin liepeiltä Toksovasta Suomeen vallankumouksen jälkeen 1919 viidentoista ikäisenä. Siihen aikaan maahanmuuttajia sanottiin emigranteiksi. Se kuulosti hienommalta kuin pakolainen. Hän kirjoitti 1940- luvulla suositun Kulkuri -trilogian, joka kertoo maahanmuuttajan sopeutumisesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Maahanmuuttajakirjallisuutta on ollut ennenkin, vaikka YLEN Näkökulmassa toisin väitetään.
Edelliseen postaukseeni liittyen vitsejä Stalinista voi käydä lukemassa Neuvostovitsit -sivulta.
6 kommenttia:
Anita,
Ehkä täällä kaivataan maahanmuuttajakirjailijoita, jotka "näyttäisivät" maahanmuuttajilta tai joilla olisi edes ulkomaalainen nimi. Jos niin on, ei ymmärretä tämän lajin toiseutta ollenkaan.
"Ulkomaalaisen" nimen tai "ulkomuodon" omaava ihminen joka on asunut suurimman osan elämästään Suomessa, on tietenkin supisuomalaisempi kuin nykyajan Pekka Paluumuuttaja, joka on asunut lapsesta asti ulkomailla, tai Matti Meikäläinen, joka tuli Suomeen Pietarista 1900-luvun alussa.
Näin varmasti on. Inkeriläiset maahanmuuttajat eivät ole mediaseksikkäitä, kun ovat ovat niin suomalaisennäköisiä ja -oloisia.
Niin... nämä esi-isät. Sinulla on sentään muistot, tuotanto, kuvat tallella. Aina silloin tällöin törmään isäsi käännöksiin.
Oletko kirjoittanut itse sukusi vaiheista vai ovatko "inkerikirjasi" fiktioita?
Minulla on retkirepussa edelleen varattuna kaksi kirjaasi, Halujen puutarha ja Kolme muistikirjaa, jotka eivät taida olla menneisyyden sukukronikoita, jos ei sitten hieman omakohtaisempaa lähihistoriaa, sumea arvaus?
Noh, lukemattomien pinkat ovat korkeat ja miten sieltä joku lukuun valikoituu ei noudata mitään logiikkaa.
Deen Armas-ukki vaiettu suvussamme kuoliaaksi. Olisihan se mielenkiintoista tutkia esi-ihmisen vaiheet, ehkä eläkkeellä sitten kovin myöhäistä?
Noh, tämä esi-isä oli äitinsä ensimmäinen ja siksi kuuluu olleen kovin rakas, lempilapsi.
Maalaispoika teki sosiaalisen nousun joko pappina tai sotilaana. Armas kohosi nopeasti tsaarin armeijassa upseeristoon. Punaiset aatteet puhaltelivat. Nuori idealisti kohosi puna-armeijan lähettiupseeriksi, tapasipa Stalininkin. Liekö liika alkoholin nautinta johtanut potkuihin ja/vai intuitio vankileirien Siperiasta saanut Armaan pakenemaan 1920-30 vaihteessa "Vuoksen yli" Suomeen, siis ehken jotenkin Laatokalta Vuoksea pitkin.
Suvun piirissä ukin Venäjän ajasta ei ole mainittu kuin muutamalla lauseella: oli tavannut Stalinin, ui Vuoksen yli Suomeen. Tietenkin idealistinen kommunisti istui sitten aikanaan Tammisaaressa, mikä on myöskin vain hiljaa kuiskittu maininta suvun tarinoissa.
Meillä osataan sadan vuoden hiljaisuus, puhumattomuus on langennut Armaan elämänvaiheiden ylle.
Itse muistan hänet komeana, moitteettomasti pukeutuneena, kaupungin köyhien asianajajana, joka ei kuulemma hävinnyt yhtään oikeustapaustaan. Katkera ja ärtyisä hän oli saapuessaan juopottelu illoista kaupungin eliitin suosimalta kasinolta. Komea mies oli ollut nuoruudessaan kovasti naisten suosiossa ja Dagmar-mummi kasvatti lastensa joukossa lehtolapsen. Ja niin visusti suku on vaiennut, että kun em. lehtolapsen oikea äiti kuoli, serkkuni kertoi perunkirjoittajalle tapahtuneen jonkin virheen, siis että hänen Dagmar-isoäitinsähän oli kuollut jo kolmekymmentä vuotta sitten. Mutta totuus oli toisenlainen.
Ukin kuoltua pankkiholvista löytyi pantattuna venäläisen ruhtinassuvun perijättären perintöriidan asianajopalkkio. Siellä oli komeaa venäjän hopeaa ja kultaa, suvun sinettisormuskin. Mutta tästäkään ei ole kuin perunkirjoissa päivämäärätön pankin listaus esineistöstä ja maininta ko. perijättärestä, jolla lienee ollut romanssi Armaan kanssa, huhutaan myös lapsesta.
Tämähän alkaa muistuttaa Marquezin maailmaa: todellisuus saattaa olla tarua ihmeellisempää ja näköjään joidenkin korville häpeällisempää ja vaarallisempaa.
Menneisyyden haamut olisi päästettävä valloilleen ainakin Timbuktussa
Hei Dee & koirut,
Kannattaaa kopioida kommentti ja laittaa se omaan blogiin. Se on niin meilenkiintoinen tarina. Suomessa on vaikenemisen kulttuuri. Pitää olla normaali, mitä se sitten onkin. Jos joku suvussa poikkeaa normista, häntä hävetään ja hänestä vaietaan.
Olen kirjoittanut inkeriläisistä sukulaisistani Mustassa passissa ja Samaa sukua romaaneissa, isäni tarinan olen kertonut kirjassa Johanneksen tunnustukset.
Outo, mutta jotensakin kiehtova, kipeäkin kirja on Georges Perecen W eli lapsuudenmuisto. Perec itse väitti, ettei hänellä ole lapsuuden muistoja, silti syntyi eräänlainen lapsuuden/nuoruuden kertomus, jonka motoksi tekijä on valinnut Raymond Quenneaunilta sitaatin "Tämä mieletön usva jossa varjot hyökyvät toisiaan vasten — miten voin sitä kirkastaa?"
"Kyse ei ole loputtomasta vaihtoehtojen vaikutuksesta löydettävissä olevan vilpittömän puheen ja keinotekoisen, jatkuvasti suojavarustuksia pystyttävän kirjoituksen välillä, kuten aiemmin olen väittänyt, vaan kyse on kirjoitetusta asiasta itsestään, kirjoittamis- ja muistamissuunnitelmasta.
En ole varma, etteikö minulla olisi mitään sanottavaa. Tiedän, etten sano mitään. En tiedä, eikö sitä mitä minulla olisi ollut sanottavana ole sanottu siksi, että se olisi sellaista, jota ei voi sanoa (sanomaton ei lymyile kirjoittamisprosessissa, vaan se juuri on saanut prosessin liikkeelle). Tiedän, että se mitä sanon on tyhjää ja neutraalia, mikä on taas kerran merkki kaiken katoamisesta."
Pöytälaatikossa alustavia tarinan pätkiä sukukronikkaan, täysamatöörin tuherrusta. Ei voi julkaista blogissa, voi, voi..
Perecin W on yksi niitä harvoja lapsuusmuisto -kirjoja joista todella pidän ja jonka olen jaksanut lukea kahtene kertaan. Perec on kirjailijasuosikkejani, mutta Elämä käyttäohje on edelleen kesken.
Minusta blogikommentteja ja muitakin pätkiä voi ja pitää liittää omana blogiin. Ei tarvitse olla liian itsekriittinen.( Katso Rauno Räsäsen blogi Pragamaattista solipismia). Blogeissa saavat kaikki kukat kukkia.
Lähetä kommentti