maanantaina, tammikuuta 21, 2008

Vihan ja katkeruuden runoilija

Viime perjantaina telkkarista tuli kehnohko kirjailijaleffa Ted ja Sylvia - dramatisointi Sylvia Plathin ja Ted Hughesin avioliitosta. Sylviaa näytellyt Gwyneth Paltrow osasi muuntautua ulkonaisesti Sylvian näköiseksi, mutta ei hänellä ollut mitään tajua Sylvian sisäisestä elämästä. Tai sitten ohjaaja Christine Jeffs ei ollut käsittänyt Plathin laatua. Kirjailijaleffoista puheen ollen, paras minkä minä olen nähnyt on Davig Cronenbergin Alaston lounas, jota en kyllästy katsomaan. Tedista ja Sylviasta lisää Kun kirjoitan -blogissa.
Amerikkalainen feministiliike pitää Plathia uhrina ja Hugesia hirviönä, mutta ei se nyt ihan niin ollut. Eikä se ollut ihan niinkään, että Hughes olisi ollut Plathin luovuuden kotiapulainen, kuten Olavi Jama kirjoittaa arvostellessaan Hughesin Syntymäpäiväkirjaa: " Lähiomaiset saavat aina niskaansa nerouden ja luovuuden pimeät, hedelmättömät puolet - lukijat saavat pelkän hunajan. Luovuuden laskiämpärinä, hoiturina ja assistenttina toimii yleensä nainen, vaimo tai rakastajatar. Nyt kotiapulaisen osassa häärii mies, lahjakas ja älykäs mies, joka on suuri runoilija hänkin. (Turun sanomat 20.6.1999 ). Hughes oli pikemminkin Plathin luovuuden kätilö, sillä kunnianhimoinen Plath poti ankaraa kirjoitusblokkia, josta Hughes yritti vapauttaa hänet, ja onnistuikin lopulta tehtävässään, kun meni rakastumaan toiseen naiseen.

Plath oli perfektionisti. Hän halusi olla täydellinen runoilija, rakastajatar, vaimo. äiti. Sellaiseen täydellisyyspyrkimyksen taakan alle sortuu. Hän ihaili suunnattomasti Hughesia, mutta ihailusta on lyhyt matka kateuteen, ne ovat toistensa kääntöpuolet kuin kruuna ja klaava. Hughes loi uraa, sai kunniaa, mainetta ja kirjallisuuspalkintoja, sillä aikaa kun Plath
synnytti Hughesille lapsia ja katkeroitui kotirouvana Devonissa. Se oli hänelle kestämätön tilanne Kun Hughes rakastui Assia Wevilliin, Plath muutti Lontooseen W.B. Yeatsin taloon ja hänestä kehittyi muutamassa kuukaudessa ennen itsemurhaa suuri runoilija. Henkinen paine purkautui runoihin, joiden voimanlähteenä oli viha ja katkeruus.

Hänen runojensa maailma on naisten arkkityyppistä kokemusmaailmaa, joten ei ihme että hänestä on tullut monen naisen idoli ja naisliikkeen ikoni. Hän osasi antaa muodon tunteille, jotka uran ja perheen välisessä ristiriidassa elävät nuoret naiset tunnistivat omikseen.

Olen kirjoittanut aikaisemmin tässä blogissa ( ellen väärin muista) että Plathin runo Daddy oli oli kuin nyrkinisku palleaan, kun luin sen ensimmäisen kerran kolmekymppisenä. Sen jälkeen luin häneltä ja hänestä kaiken minkä löysin yliopiston kirjastosta. Viimeksi pistelin hänen päiväkirjansa uusinta ja täydellisintä laitosta kädessäni joulun jälkeen luxemburgilaisessa kirjakaupassa, mutta en ostanut sitä kun se painoi ja maksoi liian paljon ja Plath-innostukseni oli hieman laantunut sitten nuoruus- ja varhaiskeski-iän vuosien.

Lopuki Daddy Plathin itsensä lausumana. Suomeksi sen voi lukea Marja-Leena Mikkolan suomentamasta Sanantuojat-kokoelmasta.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ah !
Kiitos hienosta klipistä. jossa Plath lukee Daddy -runoaan.

Anonyymi kirjoitti...

Olipa vaikuttavaa kuulla runo Plathin itsensä lausumana. Runo esiintyi elokuvassakin, mutta ei se ollut yhtä vaikuttava kuin tässä klipissä.

Kiinnostukseni Plathiin kyllä heräsi jälleen elokuvan myötä, mutta mikään katarthinen kokemus elokuva ei ollut. Itse asiassa en pitänyt elokuvaa kovinkaan kummoisena. Se välitti vain kalpean aavistuksen siitä mielten myllerryksestä, mikä on varmaankin vallinnut Hughes - Plath -avioliitossa. Molemmat ovat olleet sekä toistensan inspiraation lähteenä että rikki repijöinä. Vähäisen tietomäärän pohjalta olen luonut kuvan kahdesta lahjakkaasta mutta melkoisen epävakaasta ihmisestä.

Mainitsemasi kateus ja mustasukkaisuus ovat voimakkaita tunteita, saavat jopa lahjakkuuden puhkeamaan.

Mielikuvitusleikkejä: - Mitenkähän olisi ollut nykyaikana...? Plath olisi passitettu psykiatrin puheille. Hän olisi saanut oman terapeutin ja paljon masennuslääkkeitä. Sinne olisivat haihtuneet kiukku ja mustasukkaisuus. Lahjakkuudelle olisi löytynyt vähemmän repiviä purkautumisteitä. Lapset olisivat saaneet pitää äitinsä ja me olisimme saaneet luettavaksemme onnellisempia runoja.

Ehkä.

(uusi url)

Anita Konkka kirjoitti...

Plath kyllä yritti elämänsä loppuvaiheessa ottaa yhteyttä psykiatriin, jonka terapiassa hän oli käynyt ensimmäisen itsemurhayrityksensä jälkeen (Romaani Lasikellon alla kertoo siitä elämänvaiheesta). Hän pelkäsi, että joutuu taas mielisairaalaan ja saa siellä sähköshokkihoitoa masennukseen niin kuin ensimmäisellä kerralla, eikä kai sen takia hakeutunut hoitoon, vaikka tajusi että hänen asiansa ovat menossa huonoon suuntaan. Valitettavasti Ted Hughes hävitti Plathin viime kuukausien päivänkirjan, niin että jälkeenpäin voi vain arvailla mitä hänen mielessään tapahtui.