Naapuritalon portaat

Kuvassa naapuritalon portaat, taustalla näkyy bussipysäkki ja taiteilijatalon kulma. Kuva on vastaus Valokuvatorstain 65. haasteeseen portaat. En malta olla lisäämättä kuvaa siitä miten hankalaa on alastulo, kun portaita ei ole. Kyllähän sitä aina ylös pääsee ilman niitä, sen tietää kissakin.

Kuvassa Katiskosken vanha myllyn "portaat."

Kun kissoista tuli puhe, niin lisään vielä yhden kuva kissoista portaalla. Otin kuvan Ibizalla, jossa vietin yhden talven kissa-ja talovahtina. Kirjoitin siellä romaanin Halujen puutarha.

Sovitus

Kuva on elokuvasta Sovitus, jota kävin toissa päivänä katsomassa. Nyt on pakko lukea Ian McEwanin samaniminen romaani, johon elokuva perustuu, että pääsisin perille mitä liikkui tuon seinään nojailevan tytön mielessä, mitkä olivat hänen motiivinsa, kun hän ilmiantoi taustalla seisovan nuoren miehen ja tuhosi hänen elämänsä. Ei elokuvan keinoin voi ilmaista ihmisen sisäisiä mielenliikkeitä, se on kaunokirjallisuuden tehtävä. Kiinnostaisi myös tietää miten McEwan on selvinnyt 13- vuotiaan tytön sielunelämän kuvauksesta. Se on hankala ikä sekä tytölle että hänen lähimmilleen.

Motto: "Varhaisnuoruus on on julmuuden kukinta-aikaa." ( Jarkko Laine. Kolmas mustakantinen vihko)

Elokuvan tarina sellaisena kuin minä sen ymmärsin yhden katsomiskerran jälkeen: Nuori mies nimeltä Robbie kirjoittaa tytön isosiskolle anteeksipyyntökirjeen, koska on käyttäytynyt kömpelösti, mutta panee erehdyksessä kirjekuoreen version, jossa hän kertoo uneksivansa isonsiskon ihanasta märästä pillusta. Hän antaa kirjeen tytölle, että tämä veisi sen isosiskolleen, mutta tyttö avaa kirjeen, lukee sen ja järkyttyy. Hän on siinä iässä, jolloin erotiikkaa alkaa kiinnostaa samalla kun se inhottaa. Aikaisemmin päivällä hän on tirkistellyt ikkunasta outoa kohtausta suihkulähteellä. Isosisko on riisuuntunut alusvaatteisilleen Robbien katsellessa ja hypännyt suihkulähteeseen, joka on sivumennen sanoen saman suihkulähteen kopio johon Anita Ekberg hyppäsi Fellinin elokuvassa Ihana elämä.

Kenties suihkulähdekohtaus herätti Brionyn muistissa eloon kolme vuotta aikaisemmin tapahtuneen kohtauksen, jolloin hän tunnusti rakastavansa Robbieta, sen jälkeen kun hän oli hypännyt järveen ja Robbie oli pelastanut hänet. Hänen sankarikuvansa Robbiesta romahti kun hän luki kirjeen uteliaisuuttaan, ehkä myös mustasukkaisuuttaan. Robbie muuttui hänen silmissään seksuaalimaanikoksi. Kuvaa vahvisti, kun hän näki illalla Robbien ja isonsiskon rakastelukohtauksen, jonka hän tulkitsi väkivallaksi, ja myöhemmin samana iltana 15-vuotiaan serkkunsa muhinoimassa metsässä jonkun miehen kanssa. Serkku lamaantuu paljastumisen häpeästä ja mies pakenee. Briony uskoo nähneensä raiskauksen ja että raiskaaja oli Robbie, eikä serkku uskalla kertoa mitä todella tapahtui. Brionyn silminnäkijätodistuksensa perusteella Robbie tuomitaan vankilaan alaikäiseen sekaantumisesta. Väärän ilmiannon takia Briony kantaa syyllisyyttä koko ikänsä.

Minua jäi askarruttamaan elokuvan loppuratkaisu. Vanhoilla päivillään Briony kirjoittaa romaanin, jonka nimi on Sovitus. Sen lopussa hänen erottamansa rakastavaiset saavat toisensa. Happy End Hollywoodin tyyliin? Ei kai McEwan loppua sellaiseksi tarkoittanut, vai jäikö minulta jotain huomaamatta? Siksi on pakko lukea McEwanin kirja.

Ydinsaastetta vastaan

Valokuvatorstain 64.haaste on saaste. Kuva on otettu viime kesänä Helsingin keskustasta eräästä Kalevankadun rännistä. Kuinka moni enää vastustaa ydinvoimaloita? Tshernobyl katoamassa muistista ?

Herätys

Näin tapahtuu herättäminen kissaperheessä joka aamu, pientä liioittelua lukuun ottamatta ( se pesäpallomaila!) Linkki löytyi Jimin poppoosta.

Naisasiaa

Kuva Luxemburgin kaupunginkirjastosta, otettu viime elokuussa hyllyssä rivi Lessingiä.

Se löytyi sittenkin! Tarkoitan Doris Lessingin Kultaista muistikirjaa, joka oli minulta hukassa. Kirjastosta sitä ei saanut, kaikki kappaleet olivat lainassa. Se oli piiloutunut alimmalle hyllylle vanhojen Parnassojen taakse.

Olen nyt selaillut sitä ja löytänyt lähes 40 vuotta sitten alleviivaamiani lauseita ja korvamerkittyjä sivuja. Yksi tärkeistä lauseista oli tämä: "Kyynelet , jotka vuodatamme unissamme, ovat ainoat aidot kyynelet, jotka vuodatamme elämässämme. Valveilla vuodattamme kyynelet ovat itsesääliä."

Ja toinen oli tämä : "Kaikki itsetuntemus on sitä, että tietää yhä syvemmällä ja syvemmällä tasolla sen mitä tiesi aikaisemmin."

Omaksuin lauseet ja unohdin mistä ne ovat peräisin. Ne seurasivat minua vuosikausia. Aina kun heräsin unesta kasvot kyynelistä märkinä, ajattelin että ne olivat aitoja kyyneliä eivätkä mitään krokotiilin kyyneliä.

Kultainen muistikirja ilmestyi suomeksi samana vuonna kuin Freudin Unien tulkinta. Vuosi oli 1968. Minä kirjoitin esikoisromaaniani siihen aikaan. Kumpikin kirja vaikutti kirjoittamiseeni, Freud avarsi ymmärtämään lapsuuden tunteita ja Lessing rohkaisi kirjoittamaan naisen tunteista kaunistelematta. Hän teki sen, mitä naiset ennen häntä eivät uskaltaneet tehdä - kirjoitti miehistä sellaisina kuin nainen heidät kokee ja tuntee, eikä sellaisina kuin miehet toivoisivat heidän näkevän itsensä.

Olikohan se Virginia Woolf joka sanoi, että yksikään mies ei halua tietää mitä nainen todella ajattelee hänestä. Woolf ei ylittänyt sitä rajaa, mutta Lessing ylitti ja sai hirveän feministin maineen siitä huolimatta että on monessa yhteydessä kieltänyt olevansa feministi, koska ei ole toiminut feministiliikkeessä. Hän oli mukana kommunistiliikkeessä eikä ole kieltänyt sitä. Varmasti hän tiesi mitä teki kirjoittaessaan Kultaista muistikirjaa, koska siteeraa eräässä kohdassa Stendhalin lausuntoa, että jokaisen alle viisikymmentävuotiaan naisen, joka kirjoittaa, tulisi tehdä se salanimen suojassa. Sekin oli yksi alleviivaamistani lauseista, mutta en noudattanut sitä, vaan julkaisin esikoisromaani omalla nimelläni, mitä sain myöhemmin katua. Lessing ei siteerannut Stendhalin lausunnon loppua joka kuuluu näin: - sillä jos naisella on onni omistaa rakastaja, hän menettää rakastajan. ("A Woman must never write anything but posthumous works. For a woman under fifty, to get into print is submitting her happiness to the most terrible lotteries; if she has the good fortune to have a lover, she'll begin by losing him". Joanna Russ: How to Suppress Women's writing, s, 31; Cited by Moers, Literary Women, p. 281)

Olen iloinen että Lessing sai vihdoinkin Nobel-palkinnon, " Äntligen?" kuten Parnasso-blogissa otsikoitiin, mutta minä jätättäisin kyllä kysymysmerkin pois. Ajat ovat muuttuneet ja Marcel Reich - Ranickin kaltaiset kirjallisuuspaavit ovat vaipumassa kumpujen yöhön. Hän oli sitä mieltä, että tänä vuonna kirjallisuuden Nobelin palkinto meni ihan väärään osoitteeseen, koska häneen" yksikään Lessingin teos ei ole tehnyt pysyvää vaikutusta" ( HS 13.10. 07).

Kiinnostava lausunto. Minä luen sen niin, että naisten kirjoittamat kirjat eivät ole kiinnostavia noiden vanhojen kirjallisuusjäärien mielestä, koska 1) niitä ole kirjoitettu miehen näkökulmasta eikä mies ole päähenkilö 2) ne eivät käsittele miehen eksistentiaalisia ongelmia 3) aiheet ovat vääriä, kun ne keskittyvät perhe- ja ihmissuhteisiin, naisen tunteisiin ja muuhun vähäpätöiseen, eivätkä politiikkaan, yhteiskuntaan, historiaan ja valtaan. Ruotsin akatemiassa on tapahtunut sukupolven vaihdos, kun se palkitsi Elfride Jelinekin, joka on kirjoittanut äidin ja tyttären suhteesta, ja nyt Doris Lessingin, joka on kirjoittanut kissoista ja keski-ikäisistä naisista ja erehtynyt kirjoittamaan jopa scifiä.

Minua kiinnostaisi tietää miten Kultainen muistikirja puhuttelee nykyajan nuorta naista. Tuskinpa sillä on enää yhtä suurta vaikutusta kuin 60-luvun nuoriin naisiin.

PS. Uusi tuttavuus: Arne Nevanlinnan blogi. Linkki siihen löytyi Näkymä rannalta-blogista.Yritän pitää yllä vanhaa blogiperinnettä ja linkittää niin paljon kuin mahdollista. Monet ovat luopuneet siitä perinteestä.

Adorable Animal Photo

clipped from www.flickr.com

Keittiön arkea

Valokuvatorstain 63.haaste: Arki

Tarkastaja saapuu keittiöön.

PS. Kun on koko päivän kirjoittanut, ovat sanat illalla vähissä.

Testaa onko blogisi vaarallinen ?

Tämän testin löysin Post Scriptum-blogista. Nyt selvisi miksei Kiinasta ole aikoihin ollut kävijöitä. Käy täällä testaamassa, voivatko kiinalaiset lukea blogiasi. Asiasta on keskustelua Ilja Suvannon blogissa. Joku arveli, että kiinalaisilta serveriltä ei ole pääsyä mihinkään Bloggerin blogiin. Kokeilin Kirjailijan päiväkirjaa joka ei ole ollut pitkään aikaan aktiivinen, eikä sen sen serveri ole Blogger. Kävi ilmi, että myös se on vaarallista luettavaa kiinalaisille. Kiinan nettisensuurista voi lukea omakohtaisia kokemuksia Kirjatohtorin blogista.

Nostalgiaa

Tämä on päivän tervehdys Timbuktun poppoolta .



Nostalgisia tunnelmia tuli täältäkin, kun näin Uuden Suomen tutun logon. Muistan isoäitini lukemassa sitä lehteä keittiön pöydän ääressä. Minä luin Prinssi Rohkean ja Panda-karhun seikkailuja. Nettiversiossa joka alkoi ilmestyä tänään, sarjakuvia ei ole, eikä ole nuorten osastoakaan. Nuorena kirjoitin siihen osastoon pari kirjallisuusarvostelua ja jotain muutakin. Toinen arvostelu käsitteli Claude Simonin Flanderin tietä, vaikea kirja, josta muistan vain että siinä rämmittiin liejussa, ja että jonkun naisen ( tai hevosen) nimi oli Roxane.

Suomen Turussa

Kävin lauantaina syntymäpäivillä Turussa. Se vaikutti mukavalta kaupungilta. Siellä voisi vaikka asua. Seinämaalauksiinkaan ei suhtauduta yhtä niuhosti kuin Helsingissä. Kuvassa osa isoa seinämaalausta.

Suomen Kirjailijaliitto täytti 110 vuotta. Synttärijuhlat vietettiin Turun uudessa pääkirjastossa. Söin ja join ( liikaa) eikä työnteko ole tänään maistunut. Tapasin tuttuja ja ystäviä sekä virtuaali- että muusta maailmasta: mm. Maimun Tallinnasta, Tikkiksen Turusta, Jounin Kuopiosta ja Jarkon Helsingistä.

Runoilijat ja Olli Heikkonen ja Vilja-Tuulia Huotarinen kilistävät juhlan kunniaksi. Vilja-Tuulia sai ensimmäistä kertaa jaetun Nuori Manner- tunnustuspalkinnon.

Katse kohti tulevaisuutta

Valokuvatorstain 62. haaste: tulevaisuus

Mitähän tästä pojasta tulee? Minun meksikolainen kristallipalloni näyttää vihreätä.

Ohjeita lukijoille

Magritte: La lectrice soumise

Amos Oz sanoo kirjassaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ( suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen) että kaikki hänen kirjansa ovat omaelämäkerrallisia, mutta mikään niistä ei sisällä paljastuksia. Hänen mukaansa huono lukija haluaa aina tietää, mitä todella tapahtui.

"Huono lukija on kuin psykopaattinen rakastaja, joka hyökkää naisen kimppuun, riistää häneltä vaatteet, eikä tyydy vaikka hän on jo alasti vaan repii häneltä ihonkin, raatelee lihan ja heittää syrjään, rusentaa luut ja tyytyy vasta järsittyään ytimen niistä kauheilla keltaisilla hampaillaan."

Oz jatkaa: "Huono lukija, kuten tunkeileva utelias reportteri, suhtautuu kirjailijan luomukseen epäillen ja kaunaisesti, jopa vihamielisesti, kuin erehtymätön puritaani: hän epäilee salajuonta, liioittelua, kosiskelua, kaksimielisyyksiä. Itse mielikuvitustakin hän epäilee."

Ja edelleen Ozia: " Huono lukija nauttii kun niinkin kiitettyä, kuuluisaa ja kunnioitettua kirjailijaa kuin Dostojevskia aletaan äkkiä epäillä pelottavasta halusta tuhota ja tapapa vanhoja naisia. Tai William Faulkneria sukurutsauksesta ja Nabokovia alaikäisten hyväksikäytöstä."

Entä millainen Ozin mielestä on hyvä lukija?

"… hyvä lukija ei pohdi kirjallisuutta lukiessaan kirjoittajan ja tekstin yhteyttä vaan omaa suhdettaan tekstiin. Ei siis näin: "Tappoiko Dostojevski opiskeluaikoinaan tosiaan vanhoja naisia?" Ei, vaan sinä, joka olet hyvä lukija: aseta itsesi Raskolnikovin asemaan ja tunne hänen kauhunsa ja epätoivonsa, hänen kirottu häpeänsä, tunne hänen napoleonmaisen ylpeytensä ja suurten haaveidensa sekoittuvan kurnivaan nälkään, yksinäisyyteen, himoon, väsymykseen ja kuolemankaipuuseen. Äläkä tee tätä vertaillaksesi romaanihahmon ja kirjailijan elämän skandaaleja, vaan yritä nähdä kirjallinen hahmo suhteessa omaan salaiseen pimeään ja vaaralliseen puoleesi, kurjaan ja syylliseen sekopäähän itsessäsi "[…]

Nuorena suosikkihahmoni kirjallisuudessa oli Raskolnikov ja suosikkikirjailijani Dostojevski. Olin hyvä lukija siihen aikaan, ei minua kiinnostanut Dostojevskin elämä, vaan se mitä hän kirjoitti. Hänen henkilöidensä kautta sain turvallisesti tuntuman omaan alitajuntaani ja siihen pimeään ja vaaralliseen puoleeni, joka unissa riehui murhamiehenä tai raiskaajana. Dostojevskin lukeminen antoi lohtua nuoruuden sekopäisyydessä.

Kun kirjoitan -blogissa lisää Ozin huonosta lukijasta.

Amos Ozin setä

Kuvassa on Amos Oz ja hänen kissansa. Kaappasin kuvan espanjankieliseltä sivustolta.

Tapasin Ozin eilen Tammen kirjallisilla kokkareilla, pyysin nimikirjoituksen kirjaan ja puhuin muutaman sanan hänen kanssaan. Hän teki minuun niin suuren vaikutuksen, että näin yöllä unta hänestä ja hänen sedästään. En tiedä miten olimme päätyneen asumaan samana asuntoon modernissa kerrostalossa , joka sijaitsi jossain Euroopassa. Hänen setänsä nimeltään Konrad tai Verner asui valoisassa kellarikerroksessa. Sedällä oli takkuinen pitkä tukka ja parta. Hän oli puolialaston villiintynyt olento, joka oli elänyt puolet elämäänsä pakoillen viranomaisia metsissä ja kellareissa.

Kun heräsin, luin Hesarista Ozin kirjan esittelyn, jossa kerrottiin, että Ozin setä nimeltään David Klausner oli ollut Vilnan yliopiston kirjallisuudentutkija, joka ei halunnut lähteä Israeliin. "Hänen kotimaansa oli Euroopan kirjallisuuksissa eikä hän käsittänyt, miksi hänen pitäisi muuttaa hänelle tyystin vieraaseen ja outoon paikkaan Länsi-Aasiaan." Kun natsit tulivat Vilnaan, he tappoivat sedän.

En tiedä mistä alitajunta vetäisi uneen Ozin sedän? Ehkä hän olikin villiintynyt animus (= sisäinen mies joka elää naisen psyykessä), animuksesta kun oli ollut niin paljon puhetta viikonlopun tarinaseminaarin aikana.

Ennen Ozin tapaamista, olin ehtinyt lukea vain pari- kolmekymmentä sivua hänen omaelämäkerrallisesta romaanistaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ( suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen, Lampola teki raakakäännöksen ja Talvio-Jaatinen käänsi sen kaunokirjallisuuden kielelle). Rakastuin Ozin tapaan kertoa milteinpä ensisilmäyksellä eli ensimmäisen sivun lopussa, kun hän kuvasi lapsuudenkotiaan:

"Asunto oli itse asiassa kellarissa, sillä talon pohjakerros oli kaivettu vuorenrinteeseen. Vuori oli meidän seinänaapurimme, raskasmielinen, sisäänpäin kääntynyt, vaitonainen naapuri, murheen painama kalliovanhus piintyneine poikamiehen tapoineen, unelias ja talvihorteinen vanhus, joka ei koskaan kolistellut huonekaluja, ei kutsunut vieraita, ei melunnut eikä aiheuttanut häiriöitä."

Aavistan jo nyt, että tämä on kirja jota tulen rakastamaan loppuun asti.

Tarinan paikka

Täällä olin viikonlopulla puhumassa naisten unista, joissa esiintyy raiskaajia, ryöväreitä, roistoja, terroristeja, keskistysleirin vartijoita, hiiviskelijöitä ja murhamiehiä. Unetkin ovat tarinoita, vaikka ne jäävät usein kesken, kun on pakko herätä, ettei joutuisi murhamiehen tai raiskaajan kynsiin.

Matkalukemisena junassa minulla oli Unityöt, kokoelma suomalaisten kirjailijoiden unia. Eeva-Liisa Manner aloittaa: "Unet ovat kirjeitä joita on hankala avata." Muistui mieleen juutalainen sanonta: "Tulkitsematon uni on avaamaton kirje."

Kokoelman päättää Väinö Kirstinän kirjoitus Unirunot. Hän kertoo, että hänen lapsuudenkodissaan oli tapana kertoa talvi-iltaisin tarinoita. Aamulla kerrottiin öiset unet ja niitä yritettiin tulkita. Apuna oli Ihmeellisen unikirja eli Yhdentuhannen kahdensadan kolmenkymmenen Unen selitys. Hän on käyttänyt unia teostensa materiaalina, kuten moni muukin kirjailija. Hän toteaa hieman sarkastisesti, että "Suomessa on laillista nähdä unia. Unennäköä ei ole ainakaan vielä kielletty." Minun lisäykseni: Mutta niistä puhumista pidetään akkojen höpinänä.

Tarinaviikonlopun teemana oli Ritari Siniparran tarina, jonka käsittely pohjautui Clarissa Pinkola-Estésin kirjaan Women Who Run with the wolves (Naiset jotka juoksevat susien kanssa) Kymmenen vuotta sitten luin Pinkola-Estésin kirjan ja innostuin tavasta jolla hän käsitteli satuja terapiana. Kirjasta oli paljon puhetta eräässä englanninkielisessä uniryhmässä, johon osallistuin siihen aikaan.

Asiat tapahtuvat omaan tahtiinsa, joskus nopeasti, joskus hitaasti. Unohdin Pinkola-Estésin kirjan, kunnes viikonlopun vetäjä soitti minulle ja pyysi alustajaksi . Hän kertoi, että olin kymmenen vuotta sitten sanonut, että jos hän joskus järjestäisi tarinakurssin, niin tulisin mielelläni puhumaan Pinkola-Estésin kirjasta. Sitä kirjaa ei ole vieläkään käännetty suomen kielelle, vaikka paljon sitä turhempia kirjoja on suomennettu. Ihmettelen ettei mikään kustantaja ole tarttunut kirjaan, Voi olla, että se on käynyt lausunnolla jollakin kustantajalla, mutta lausunnonantajana on ollut joku penseä miespuolinen psykoanalyytikko, joka on todennut, että kirja on "akkojen höpinää" eikä sitä kannata suomentaa. Odotan edelleen kirjan suomennosta, sillä uskon että siitä olisi monelle naiselle sekä iloa että hyötyä.

Tarinaviikonlopun ympäristö oli satumainen: vanha mylly, myllärin hirsitalo ja koski joka kohisi kuin rankkasade. Tältä se kuulosti: