perjantaina, helmikuuta 03, 2006

Tassuongelmat jatkuvat

Nyt on minun vasen tassuni kipeä. Pitää opetella soittamaan, ei kun syömään ja kirjoittamaan oikealla tassulla. Hankala homma. Vasen käsi on paketissa. Se joutui hyökkäyksen kohteeksi tänä aamuna. Kaikki alkoi siitä, että Noora-kissa mitoitti väärin hypyn ruokapöydälle, tarttui kynsillä pöytäliinan reunaan ja veti pöytäliinan ja kaiken mitä sen päällä oli, kolinalla ja ryminällä alas Minä ryntäsin katsomaan mitä tapahtui. Eppu, nuori uljas kolli, käsitti että hyökkään Nooran kimppuun. Ritarillisena miesolentona se syöksyi puolustamaan Nooraa ja tarrasi sääreeni kiinni. Yritin tarttua sen niskasta kiinni, mutta kuin ehdin, se iski kyntensä ja hampaansa minun ranteeseeni. Terveyskeskusreissuhan siitä tuli. Näytti sen verran pahalta, että pääsin heti toimenpidehuoneeseen ja vasemman ranteen haavat tikattiin. Sain antibioottikuurin ja neuvon, että jos tulee kuumetta, niin täytyy lähteä Malmin sairaalaan päivystykseen. Kuumetta on nyt 38, 2, mutta minä en lähde Malmille yön selkään, pimeyteen ja pakkaseen. Sinne on varmaankin kokoontuneet perjantai-iltana kaikki Itä-Helsingin tappeluissa ja perheriidoissa kolhiintuneet ihmiset.

Esimakua erilaisten ihmisryhmien kärjistyneestä tilanteesta sain aamulla Vuosaaren terveyskeskuksen hississä, jossa oli pari maahanmuuttajaa, kärttyinen vanha muori rollaattorin kanssa ja nuori hermoromahduksen partaalla oleva äiti, jolla oli rattaissa kaksi alle kolmivuotiasta. Hississä ehdittiin käydä tiukkaa sananvaihtoa, ennen kuin se oli kolmannessa kerroksessa. Siellä seisoskeli vartioliikkeen mies, varmaakin mies paikallaan, kun kerran jo hississä tunteet kävivät kuumina. Olin väärässä kerroksessa, Aurinkolahden hyväosaisten vastaanotto oli viidennessä kerroksessa. Siellä ei ollut vartijaa.

Uudesta Parnassosta ja Hesarin kritiikeistä

No niin, nousevasta kuumeesta huolimatta, minä käperryn tänne keskiluokkaiseen lintukotooni enkä lähde kohtaamaan karua todellisuutta Malmille. Luen sängyssä uutta Parnassoa, joka on niin kevyt (ei sisällöllisesti), että jaksan pidellä sitä vasemmalla kädelläni. Siellä Harri Haanpää antaa nuuskaa keskiluokkaisille kirjailijoille edesmenneen Arto Salmisen suulla. Hesarin nuiva suhtautuminen Salmiseen nousee kirjoituksessa esiin. Siitä teemasta ja kritiikistä yleensä on jatkoa Parnasso- blogin kommenteissa. Jarmo Papinniemeä harmittaa, että Irma Stenbäck on lukenut hänen pääkirjoituksensa totaalisesti väärin. Stenbäck kirjoitti: Miksi ihmeessä kotimaisille kirjailijoille Hesarin kritiikki on elämän ja kuoleman kysymys? "Sehän on vain yhden ihmisen mielipide", vastaa päätoimittaja Jarmo Papinniemi pääkirjoituksessaan. Miksi ihmeessä kotimaisille kirjailijoille Hesarin kritiikki on elämän ja kuoleman kysymys? "Sehän on vain yhden ihmisen mielipide", vastaa päätoimittaja Jarmo Papinniemi pääkirjoituksessaan. Minäkin hieraisin silmiäni, ajattelin että minulta on jäänyt jotain huomaamatta. Luin pääkirjoituksen uudelleen enkä löytänyt sieltä Stenbäckin ajatusta. se oli hänen oma tulkintansa kirjoituksesta.

Mikäli muistan oikein, olen Kirjailijan päiväkirjassa takavuosina jauhanut monta kertaa mikä merkitys Hesarin kritiikeillä on kirjailijan uralle . Jos kirjan arvostelu tyrkätään jonnekin nurkkaan yhdelle palstalle, tai jätetään kokonaan arvostelematta, niin ei kirjaa ole olemassa. Hesarin kritiikki on todella elämän ja kuoleman kysymys kirjalle. Kirjailijalle se on toimeentulokysymys. Apurahalautakunnat noteeraavat Hesarin kritiikit ja sen miten ne on kulttuurisivuille asemoitu. Minulla on kokemusta siitä asiasta. Hullun taivaassa oli ensimmäinen kirjani, jonka Hesari noteerasi kolmella, ellei peräti neljällä palstalla. Sen jälkeen tuli kolmivuotinen apuraha. Mustasta passista oli puolen sivun mittainen sivun mittainen arvostelu graafikon piirtämän karrikatyyrin kera. Sen jälkeen tuli viisivuotinen apuraha, ja minä saatoin huokaista helpotuksesta, kun ei tarvinnut enää juosta tuli hännän alla rahan perässä.

10 kommenttia:

Minna Wilhelmiina kirjoitti...

Kyllä minusta kannattaisi mennä, kun niin on neuvottu. Edes aamulla. Kuumehan voi olla oire verenmyrkytyksestä, tulehduksesta ja ties mistä kauheasta.

Eräs läheiseni oli jokin aika sitten kipeä, mutta ei millään olisi suostunut menemään minnekään lääkäriin. Suostuttelin hänet sinne puoliväkisin, ja terveyskeskuksesta hänet kiidätettiin välittömästi sairaalaan leikkaukseen. Se oli hyvin pienestä ajasta kiinni, ettei ollut liian myöhäistä, sanoi lääkäri myöhemmin.

Luulen, että omaan terveyteen on vaikea suhtautua kovin vakavasti, koska pidämme alitajuisesti itseämme särkymättöminä, emmekä oikeasti usko että meille voisi sattua mitään. Ehkä minusta on edellisen tapauksen jälkeen tullut vähän toinen ääripää, ylihuolestunut. :)

Toivottavasti tervehdyt pian.

Anita Konkka kirjoitti...

Hei,

antibiootti on alkanut purra, lämpö laskenut, sitä on enää 37.6. Ehkei huomenna tarvitsekaan mennä päivystykseen. Vasen käsikin on alkanut liikkua paremmin. Huomisaamuna olen varmana terve kuin pukki. Kiitos huolenpidosta Wilhemiina.

Minna Wilhelmiina kirjoitti...

Mukava juttu. :)

Anonyymi kirjoitti...

Anita, toivottavasti toivut pian "kissatapaturmasta"!Kritiikeistä, HS:n
erityisesti. Kyllähän tuolla valtakunnan-Pravdalla on hirmuinen valta. Omakin
esikoiseni jäi täysin noteeraamatta siellä, vaikka HS:n
esikoispalkintoehdokkaaksi pääseminen oli kuulemma lähellä. Eipä tuo toteamus
juuri lohduttanut, kun ei kirjoitettu edes palstan vertaa.Niinhän se on, että
kirjoja ei kirjoiteta itselle, vaan toisille, lukijoille. Kritiikit ja vastaanotto
osaltaan levittävät "kirjojen ilosanomaa" eteenpäin ja saavat ihmiset tarttumaan,
tai olemaan tarttumatta, kirjoihin. Siksi kirjoittamatta jättäminen, valintojen
tekeminen, mistä kirjoitetaan ja mistä ei, on myös mitä suurimmassa määrin
kirjallisuuspolitiikkaa, jolla saattaa olla kauaskantoisiakin vaikutuksia.Muistelen
tässä vain esim. parin vuoden takaista Raija Siekkis-episodia ja HS:n osuutta
siinä. Näitä yksittäistapauksia on varmasti enemmän, ja ne muodostavat
omanlaisensa ikävän jatkumon. --
Posted by Rita D. to Sanat at 2/04/2006 01:20:35 PM

Anonyymi kirjoitti...

Kunnon lehti, HS:n kulttuuripalstakin, voisi kohdistaa kriittisen silmän välillä
itseensä ja terveen itseironisesti soimia myös omia tekemisiään ja tekemättä
jättämisiä.Se tietysti on vaikeaa, omien tekemisten kriittinen analysointi, niin
lehdelle kuin yksittäiselle ihmiselle. Ei sitä mielellään tee. Siksi juuri
pitäisi.Se olisi sitä toimituskriteerien läpinäkyväksi ja suurelle yleisölle
tiettäväksi tekemistä. --
Posted by Rita D. to Sanat at 2/04/2006 01:23:29 PM

Anita Konkka kirjoitti...

Blogger hukkasi kaksi Rita D:n edellä olevaa kommenttia, jotka tulivat minun yksityiseen postilaatikkooni, mutta eivät näkyneet täällä. Nyt niiden pitäisi näkyä, kun kopioin ne,ja liitin ne kommenttien jatkoksi.

Sven Laakso kirjoitti...

"Hesarin kritiikki on todella elämän ja kuoleman kysymys kirjalle. Kirjailijalle se on toimeentulokysymys. Apurahalautakunnat noteeraavat Hesarin kritiikit ja sen miten ne on kulttuurisivuille asemoitu. "

Tämä vaikuttaa sietämättömältä tilanteelta.

Muutamia tosiasioita: suuret kustantamot ja Hesari ovat suurpääoman poliittisia pelinappuloita. Se peli on aika tarkasti säädelty. Siinä on kysymys pääomasta ja sen lisäämisestä, tuotosta ja voitosta. Heillä ei ole mitään hyväntekeväisyys tai oikeudenmukaisuusvelvoitteita, he kirjoittavat ja julkaisevat sitä mitä he katsovat parhaaksi kirjoittaa ja julkaista. Se voi olla mitä tahansa, sitä voidaan kritisoida miten tahansa, mutta jos pääoma tuottaa, kritiikki on omistajille totaalisen yhdentekevää.

Tulee mieleen kysyä missä määrin apurahainstitutio on todellisen spontaanin ja uuttaluovan taiteen asialla (ja missä määrin se ei ole sitä vastaan), jos se ammattitaitonsa puolesta kykene itsenäiseen päätöksentekoon, vaan toimii suurpääoman tahdottomana orjana, tarkoituksenaan lisästä kansaivälisen pääoman tuottoa Suomi -nimisessä tuotantoyksikössä?

Koska tässä globaalin kapitalismin maailmassa jokainen toimija, jokainen valtio, jokainen liikeyritys, jokainen tuote on jo valmiiksi pääoman tahdoton orja, miksi tarvitaan vielä yksi institutio tämän paavinvallan pönkittämiseen: apurahalautakunta?

Miksi meillä ei ole ainoatakaan ajattelijaa eikä ainoatakaan institutiota, joka pyrkisi luomaan aidosti kollektiivista henkistä toimintaa edistävän, kompromissittoman tilanteen?

Miksi meillä on tämä ideologia, tämä yksipuolujärjestelmä, ilman ainoatakaan soraääntä?

Ehkä tällainenkin järjestelmä jollain tasolla toimii, mutta mikä on hyötysuhde, jolla se tuottaa maailmanluokan taidetta, merkitystä? Millä hyötysuhteella se antaa jotain olennasiat tietoa ajastamme tai maailmastamme, jos Karl Marx ja Thomas Hobbes 1800 ja 1600 luvun klassikot ovat tuoreinta kirjallusuutta, mitä on tässä tilanteessa (kustantamot, Hesari, pääomavalta = globaali paavinvalta) mahdolista löytää?

En tarkoita maailmanluokan taiteella, sitä mikä länsimaissa ja angloamerikkalaisessa tietämättömyyden, arvostelukyvyttömyyden ja liberaalin hapatuksen ympäristössä noteeraataan: se kaikki on meidän näkökulmasta merkityksetöntä (mutta ei tietenkään tulevaisuuden fasismitutkimuksen näkökulmasta).

Maailmanluokan taidetta on se mikä kiinnostaa kaikkia ihmisiä kaikkina aikoina, myös vapaita, älykkäitä, henkeviä ja tunteellisia ihmisiä, eikä ainoastaan sympaattisia robotteja ja rastapääfasistimuumeja.

Anonyymi kirjoitti...

En nyt aivan yhdy tuohon näkemykseen, että suurlehdet täällä tanssisivat vain markkinoiden tahdottomana marionettina, kyllä niistäkin löytyy hiukan halua aitoon moniäänisyyteen. Toisaalta sen lauluja laulat kenen leipää syöt eli: pakko huomoida enemmän lähempänä omia intressejä olevia asioita.

Apurahainstituutiosta. Käytännössä se on elinehto monelle nälkärajan rajoilla elävälle taiteilijalle, jotka ovat kyseisen lottovoiton saaneet. Muista se, etteivät kaikki saa leipäänsä nk. vakituisesta leipätyöstä vaan toimivat esim. freelancereina tai täydellisen vapaina taiteilijoina. Silloin elantoa täydentää mukavasti pieni apuraha, josta käydään suuri kilpailu. Eri asia on niiden todellisuus, joilla on vakituinen päivätyö ja jotka sen ohessa tuottavat taidetta.

Tästä syystä en olisi romuttamassa apurahajärjestelmää. Tosin jakoperusteiden tutkisteluun olisi aihetta - kuten taidettiin K-rapussakin pari ohjelmakertaa sitten todeta.

Anonyymi kirjoitti...

Apurahajärjestelmää voidaan tietysti arvioida myös periaatteellisesta näkökulmasta; tuottaisiko sen poissaolo merkittävämpää, nk. ajatonta taidetta, joka olisi kaikkien aikojen ihmisten saavutettavissa.

Tiedä häntä. Epäilen kyllä, koska leivättä, perusturvallisuuden puuttuessa tai ollessa epävarma, kenelläkään tuskin on erityisen luova olo. Tämä on itselleni siis ennen muuta käytännön kysymys.

Anonyymi kirjoitti...

Jatkan vielä pointtiani: ylevät ajatukset ja ylevä taide ovat kaukana silloin, jos luova tekijä kärsii nälästä, vilusta tai muunkaltaisesta perusturvallisuuden puutteesta.

Tätä deprivaatiotilaa ehkäisemässä on apurahajärjestelmä.